Arno Forsius

Hammaslääketieteen opetuksen alkuvaiheita Helsingin yliopistossa

Hampaanhoito oli Euroopassa ja USA:ssa muodostunut 1800-luvulla vähitellen hammaslääkärien hoitamaksi erikoisalaksi. Sitä ennen hampaiden hoito oli ollut enimmäkseen välskärien ja kirurgien sekä osittain myös lääkärien työnä.

Suomessa oli toiminut vuodesta 1835 lääkintätoimen ylihallituksen ja vuodesta 1878 lääkintöhallituksen luvalla ulkomaisia hammaslääkäreitä, jotka olivat saaneet koulutuksen Venäjällä, Ruotsissa, Saksassa tai USA:ssa. Vuonna 1890 näitä ulkomaisia hammaslääkäreitä oli Suomessa vajaat parikymmentä. Sen lisäksi eri läänien hallintokaupungeissa toimi toistakymmentä välskäriä, kultaseppää ja hammaslääkärinapulaista luvattomasti hammaslääkärin tehtävissä.

Ulkomaisista hammaslääkäreistä moni oli kehnosti koulutettu ja osa heistä lähti pois maasta heti saatuaan kokoon riittävästi varallisuutta. Hammaslääkärin työtä ei arvostettu eivätkä lääkäritkään varauksetta tunnustaneet hammaslääkäreitä lääketieteen harjoittajiksi, vaan pitivät heitä enemmänkin käsityöläisinä.

Ulkomaisista hammaslääkäreistä on mainittava erikseen Simon Constantin Bensow (1828–1918) ja Theodor Weber, joista varsinkin edellinen toimi 1880-luvun lopulla aktiivisesti hammaslääkärikoulutuksen aloittamiseksi Suomessa. Hammaslääketieteen opetuksen uranuurtajaksi Suomessa tuli kuitenkin lääketieteen lisensiaatti Matti Anshelm Äyräpää (1852–1928). Lääkärinä toimiessaan hän kiinnostui hammastautien hoitamisesta ja perehtyi siihen sekä teoreettisesti että käytännössä lääkärintyön ohella. Vuonna 1885 hän piti Suomen Lääkäriseuran (Finska Läkaresällskapet) yleisessä kokouksessa suomeksi esitelmän aiheesta "Mitenkä on meillä hammaslääketieteen opetus asetettava?"

Äyräpää arvosteli voimakkaasti opetusta Yhdysvalloissa, jossa hammaslääkäriopistot olivat kokonaan erillään yliopistoista. Hän kannatti puolestaan Englannin järjestelyjä, sillä siellä hammaslääkäriltä vaadittiin yliopistollinen tutkinto, ennen kuin hänelle annettiin lupa ammatinharjoittamiseen. Saksan vastaavissa opistoissa oli myönteistä se, että niissä opetettiin myös "mekaanillista hammaslääketaitoa", joka muualla oli hankittava harjoittelemalla yksityisten hammaslääkärien luona.

Äyräpää teki vuonna 1887 Suomen Lääkäriseuran kokouksessa ehdotuksen hammaslääketieteen opetuksen aloittamiseksi Suomessa. Tarkoitusta varten oli perustettava poliklinikka hammastauteja varten kirurgian professorin alaisena joko kirurgisen poliklinikan yhteyteen tai mieluimmin erilliselle hammasklinikalle omine opettajineen. Vaatimustaso oli asetettava yhtä korkeaksi kuin naapurimaissa. Lääkäreistä ja hammaslääkäreistä oli muodostettava tutkintolautakunta tutkimaan valmistuvia hammaslääkäreitä ja arvostelemaan heidän käytännöllisiä töitään. Vain hyväksytyn tutkinnon suorittaneilla oli oikeus harjoittaa hammaslääkärintointa maassa.

Äyräpään esityksen mukaan hammaslääketieteen opiskelijalta vaadittaisiin ylioppilastutkinto ja pääsytutkinto lääketieteelliseen tiedekuntaan eli ns. medikofiilitutkinto. Sen jälkeen oli suoritettava ensin lääketieteen kandidaatin tutkinto ja tehtävä käytännöllisiä harjoituksia jonkun hammaslääkärin laboratoriossa 18 kuukauden ajan. Tämän jälkeen oli suoritettava hammaslääkärintutkinto, jota varten oli palveltava kaksi lukukautta hammasklinikalla, muutamia kuukausia kirurgian, sisätautien ja sukupuolitautien klinikoilla, sekä opiskeltava lääkeaineoppia, patologiaa ja hampaiden oikomisoppia.

Suomen Lääkäriseura kannatti periaatteessa Äyräpään ehdotusta ja kääntyi lääkintöhallituksen puoleen pyytäen sitä ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin. Lääkintöhallituksessa asian käsittely ei kuitenkaan edistynyt. Sen vuoksi Äyräpää ja kuusi helsinkiläistä hammaslääkäriä lähettivät syksyllä 1889 uuden kirjelmän suoraan senaatille.

Helsingin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta antoi senaatille lausunnon, johon myös yliopiston konsistori oli yhtynyt. Siinä esitettiin eräitä muutoksia Äyräpään esitykseen. Lääketieteen kandidaatin tutkinto tuli korvata hammaslääketieteen kandidaatin tutkinnolla, palvelu sisätautien klinikalla katsottiin tarpeettomaksi ja alussa olisi tyydyttävä vain yhden opettajantoimen perustamiseen. Sen mukaisena Keisarillinen asetus hammaslääketieteen opetuksesta Helsingin yliopistossa annettiinkin marraskuussa 1891.

Hammaslääketieteen opetuksen aloittamista Helsingin yliopistossa erityisesti ajanut Äyräpää oli väitellyt lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi toukokuussa 1891 suomenkielisellä väitöskirjallaan "Satulanenän orthopedisestä parantamisesta odontologian tarjoamilla apukeinoilla". Tieteellisten ansioittensa ja käytännön kokemustensa perusteella Äyräpää nimitettiin joulukuussa 1891 Helsingin yliopiston odontologian dosentiksi.

Samoihin aikoihin yliopistoon perustettiin hammaslääketieteen opettajan toimi, johon Äyräpää valittiin helmikuussa 1892 ainoana täysin pätevänä ehdokkaana. Hän hoiti tehtävää vuoden 1917 alkupäiviin asti eli 25 vuoden ajan. Aikaisempien suunnitelmien mukaan ensisijaisena toivomuksena oli ollut oman laitoksen perustaminen, mutta siihen ei ollut aluksi mahdollisuuksia. Sen vuoksi oli tyydyttävä toiseen esillä olleeseen vaihtoehtoon, jonka mukaan tilat järjestettäisiin kirurgian klinikan yhteyteen Kasarmikadun varrelle.

Hammasklinikkaa varten erotettiin kirurgian klinikan odotusaulasta väliseinämällä osa, joka otettiin käyttöön 19.9.1892. Kalustus oli varsin vaatimaton, kaksi hammaslääkärin hoitotuolia, pari päätuella varustettua tavallista puutuolia, kolme instrumenttipöytää sekä jokunen tavallinen tuoli ja pöytä. Hammashoidon teknisen toiminnan opiskelu tapahtui toistaiseksi yksityisten hammaslääkärien laboratorioissa.

Hammasklinikkaan perustettiin vuonna 1902 myös proteesi- ja hammasoikomisopin opettajan toimi. Siihen valittiin Gösta Hahl (1861–1920), joka hoiti tehtävää vuosina 1903–1906. Hammasklinikan ahtauden vuoksi tarvittiin uutta opetusalaa varten laboratoriotilat jostakin muualta. Hahlilla oli vuokraamansa suuren asunnon yhteydessä talossa Yrjönkatu 7 oma laboratorio, jonka käytöstä yliopisto teki nyt sopimuksen Hahlin kanssa. Samanaikaisesti vastaava opiskelu muiden hammaslääkärien laboratorioissa lopetettiin.

Syksyllä 1906 saatiin hammasklinikkaa varten Äyräpään omistamasta talosta Pohjois-Esplanadi 5 tilava, 12 huonetta käsittävä huoneisto, jonne myös hammastekninen laboratorio siirrettiin. Hahlin seuraajaksi tuli vuonna 1907 Hjalmar Avellan (1872–1919) ja samana vuonna saatiin kummallekin opettajalle assistentti. Vuonna 1914 hammasklinikka muutettiin jälleen suurempaan huoneistoon talossa Siltasaarenkatu 8–10. Silloin perustettiin jälleen kaksi assistentin tointa lisää.

Kolmas opettajan toimi saatiin vuonna 1919, minkä jälkeen opetusaloina olivat hammaskirurgia, hammasplombeeraustaito sekä proteesi- ja hammasoikomisoppi. Ensimmäinen erityisesti hammasklinikaksi suunniteltu rakennus valmistui osoitteessa Fabianinkatu 24 vasta vuonna 1931.

Vuoteen 1902 mennessä hammasklinikalla opiskeli vuosittain vain yksi tai kaksi hammaslääketieteen kandidaattia määrätyt 12 kuukautta. Näiden lisäksi lääketieteen kandidaatit saivat hammasklinikalla opetusta. Uusissa tiloissa hammaslääketiedettä opiskelevien määrä lisääntyi vuodesta 1906 lähtien hiljalleen ja 1920-luvulla uusia opiskelijoita otettiin keskimäärin jo 24 vuodessa.

Hammaslääketieteen tohtorin tutkinnon saaminen Helsingin yliopistoon tuotti odottamattomia vaikeuksia. Lääketieteellisen tiedekunnan mukaan yhdessä tiedekunnassa oli mahdotonta jakaa kahdenlaisia tohtorinarvoja. Suomen Hammaslääkäriseuran piirissä asiaa taas vastustettiin sillä perusteella, että hammaslääkärien alkuopinnot eivät vastanneet lääketieteen kandidaatin opintoja. Kymmenen vuotta kestäneen odotuksen jälkeen odontologian tohtorin tutkinto vihdoin perustettiin vuonna 1917. Ensimmäisenä sen sai Avellan, joka oli väitellyt jo vuonna 1907, samoihin aikoihin kun asia oli pantu vireille. Äyräpäästä tuli vuonna 1919 ensimmäinen Helsingin yliopiston odontologian kunniatohtori.

Opiskelu tapahtui hammaslääketieteen opettajien johdolla aina vuoteen 1957 saakka, jolloin vasta perustettiin ensimmäiset kolme varsinaista hammaslääketieteen professorin virkaa. Nykyään professorin virkoja on kuusi. Opetustoiminta siirrettiin vuonna 1979 Ruskeasuolle (Mannerheimintie 172) valmistuneeseen hammaslääketieteen laitosrakennukseen. 1950-luvulla opiskelijoita otettiin keskimäärin 51 vuodessa ja suurimmillaan uusien opiskelijoiden määrä oli vuosina 1949–1983, jolloin heitä otettiin vuosittain 70. Vuodesta 1984 lähtien opiskelijoita on otettu vuosittain 35.

Hammaslääketieteen opetus aloitettiin Helsingin lisäksi myöhemmin myös Turun, Kuopion ja Oulun yliopistoissa. Hammaslääketieteen opetus joutui supistussuunnitelmien kohteeksi juuri samanaikaisesti, jolloin toiminta saavutti 100 vuoden iän. Pitkällisten pohdintojen jälkeen supistus toteutettiin lakkauttamalla Kuopion yliopiston hammaslääketieteen opetus vuonna 1998.

Julkaistu aikaisemmin: Hammaslääketieteen opetuksen alkaminen Helsingin yliopistossa, Suomen Lääkärilehti 1991: 14: 1428, ja Hammaslääkärikoulutuksen alkuvaiheet Helsingin yliopistossa, Suomen Lääkärilehti 1992: 9: 863. Yhdistetty mainituista kirjoituksista, täydennetty ja tarkistettu joulukuussa 2002.

Kirjallisuutta:

Saxén, L. ja Meurman, J. H.: Simon Constantin Bensow, Suomen hammaslääketieteen ’isoisä’. Hippokrates 2000, 63–80, Saarijärvi 2000.

Suolahti, E.: Matti Äyräpää. Kulttuurihistoriallinen kuvaus. Otava. Helsinki 1940.

Haastattelu: Saxén, Leena, dosentti, 1991.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON