Arno Forsius

Oskar Hartoch (1881—1942) — venäläinen lääkäri stalinismin uhrina

Historian varrelta on löydettävissä useita esimerkkejä siitä, miten hankalaa on toimia itsevaltaisen hallitsijan lääkärinä. Totalitaaristen valtiojärjestelmien vainoharhaisten johtajien epäluulot ovat johtaneet laajemminkin lääketieteen tutkijoiden ja lääkärien vainoihin mm. Hitlerin natsi-Saksassa ja Stalinin Neuvosto-Venäjällä.

Tämä kirjoitus perustuu pääasiallisesti professori Heiko Haumannin kirjoitukseen "Mediziner im Stalinismus" Basler Zeitungissa 15.7.2000. Hänen asiantuntijanaan on ollut vuonna 1995 Sveitsiin siirtynyt venäläinen epidemiologi Leonid Hasenson (1921—1999), joka on erityisesti eläkevuosinaan harrastanut historian tutkimusta.

Stalinismilla tarkoitetaan Josif Stalinin (1878—1953) diktaattorikautena Neuvostoliitossa vuosina 1929—1953 vallinnutta järjestelmää, jolle olivat ominaisia kommunistisen puolueen valta, valtiojohtoinen hallinto ja terroriin perustuva valvonta.

Oskar Hartoch syntyi vuonna 1881 Pietarissa saksalais-venäläisen avioparin lapsena. Hänen isänsä oli kemian alan yrittäjä. Perheessä oli myös kaksi vanhempaa tytärtä, Elsa (1879—1981) ja Frieda (1880—1972).

Oskar Hartoch opiskeli lääketiedettä Bonnissa ja Tartossa. Sen jälkeen hän työskenteli vuodesta 1907 Pietarissa keisarillisessa kokeellisen lääketieteen instituutissa. Hän toimi 1910-luvulla yksityisdosenttina Bernin yliopiston hygienian ja bakteriologian instituutissa, jonka johtajana oli kuuluisa saksalainen mikrobiologi Wilhelm Kolle (1868—1935). Myös Hartochin molemmat sisaret asuivat 1910-luvulta alkaen Sveitsissä, Elsa kansainvälisen koulun opettajana Genevessä ja Frieda lastenlääkärinä Zürichissä.

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua vuonna 1914 Kollen oli lähdettävä Saksaan, jossa häntä tarvittiin asiantuntijana armeijan palveluksessa. Vähän aikaa Kollen viransijaisena Bernissä toimittuaan Hartoch joutui palaamaan vuonna 1915 Venäjälle perheensä ja omaisuutensa turvaamista ajatellen. Myös Hartoch joutui kotimaassaan sodan johdosta armeijan sairaanhoidon palvelukseen .

Lokakuun 1918 vallankumouksen jälkeen Hartoch päätti jäädä Venäjälle, vaikka se merkitsi hänelle huomattavia taloudellisia menetyksiä. Tieteen kannalta tulevaisuuden näkymät olivat kuitenkin houkuttelevia. Hartoch saattoi jälleen työskennellä Leningradin (Pietarin) kokeellisen lääketieteen instituutissa, jonka johtajana oli Berliinissä syntynyt professori A. A. Vladimirov (1862—1942). Hartoch kävi 1920-luvulla useita kertoja Frankfurt am Mainissa, jossa Wilhelm Kolle toimi nyt johtajana Paul Ehrlichin (1854—1915) perustamassa kokeellisen hoidon instituutissa. Kolle ja Hartoch tekivät useita yhteisiä tutkimuksia.

Hartochista tuli vuonna 1930 Leningradin kokeellisen lääketieteen instituutin mikrobiologian ja immunologian osaston johtaja ja vähän sen jälkeen myös Leningradin epidemiologisen ja mikrobiologisen Pasteur-instituutin tieteellinen johtaja. Hartoch saavutti merkittäviä tuloksia tartuntatautien ja niiden ehkäisyn tutkimuksissa sekä sai osakseen useita kunnianosoituksia. Lisäksi hän loi tieteellisen koulukunnan, josta kohosi useita eteviä tutkijoita. Silloisessa Neuvostoliitossa kaikki ovet näyttivät olevan avoinna hänelle.

Jo vuonna 1930 ilmaantuivat kuitenkin ensimmäiset varoitusmerkit. Hartoch ja Vladimirov pidätettiin elokuussa 1930, jolloin oli käynnissä kiihkeä teollistamisen ja kollektivisoinnin kausi. Sen aikana neuvostoviranomaisilla oli suuri tarve löytää syyllisiä epäkohtiin ja vaikeuksiin. Niistä vastuussa olevat puolue-elimet haluttiin säilyttää syytösten ulkopuolella ja sen takia tuotiin joka taholla esiin yhä uusia "tuholaisia" ja "sabotoijia". Samalla peloteltiin mahdollisia puolueen arvostelijoita.

Hartoch ja Vladimirov saivat kuitenkin vaikutusvaltaisia puolustajia. Näitä olivat mm. ranskalainen kirjailija Romain Rolland (1866—1944), joka oli Sveitsissä asuvan Elsa Hartochin hyvä tuttava, Rollandin ystävänä tunnettu venäläinen kirjailija Maxim Gorki (1868—1936) sekä maailmankuulu venäläinen fysiologi Ivan P. Pavlov (1849—1936). Hartoch ja Vladimirov pääsivät pian vapaaksi. Pidätys näytti olleen pelkästään väärinkäsitys ja tiedemiesten työ saattoi jatkua.

Salainen poliisi iski jälleen elokuussa 1937, jolloin Hartoch ja kahdeksan muuta Pasteur-instituutin johtavaa työntekijää pidätettiin. Stalinistinen terrori oli tuolloin saavuttanut huippunsa. Miljoonia ihmisiä vangittiin, kidutettiin, kuljetettiin vankileireille tai ammuttiin, enimmäkseen mielivaltaisten epäilyjen ja ilmiantojen perusteella. Eri viranomaiset kilpailivat keskenään paljastaakseen mahdollisimman paljon niin sanottuja "kansanvihollisia".

Hartochia ja hänen työtovereitaan oli syytetty Staliniin kohdistuvasta murhahankkeesta, mutta tarkemmat tiedot tapauksesta puuttuvat toistaiseksi. Taustalla saattoi jo silloin olla diktaattorin sairauksien ja salaliittojen pelko. Infektiotautien asiantuntijat joutuivat näissä oloissa helposti epäilyjen kohteeksi. Hartoch pääsi vankilasta toukokuussa 1938, sillä Romain Rolland oli jälleen puolustanut häntä kirjoittamalla sekä Stalinille että muille neuvostohallinnon korkeille henkilöille. Vaara näytti siis väistyneen Hartochin kohdalla, mutta hänen työtoverinsa luultavasti murhattiin.

Hartochista tuli vuonna 1940 Leningradin kokeellisen lääketieteen instituutin varajohtaja. Maaliskuun lopussa 1941 "toimeenpanevat elimet" kolkuttivat jälleen Hartochin ovea ja veivät hänet mukanaan. Tällä kerralla ei kellään ollut tarpeeksi vaikutusvaltaa hänen pelastamisekseen. Myöskään Romain Rolland ei ollut enää tärkeä neuvostojohdolle, koska hän oli sen politiikkaan pettyneenä luopunut Neuvostoliiton tukemisesta.

Hartochia syytettiin mikrobiologien neuvostovastaisen organisaation aktiiviseksi jäseneksi ja saksalaisen vakoilupalvelun agentiksi. Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus oli yhä voimassa. Saksan hyökkäys Jugoslaviaan huhtikuun alussa 1941 oli kuitenkin saanut neuvostojohtajat varuilleen ja tilannetta pahensivat Saksan joukkojen keskittämiset Neuvostoliiton rajan läheisyyteen. Hartochin pidättäminen oli ilmeisesti varotoimenpide, joka osoitti neuvostojohdon olevan jo selvillä Saksan aikeista. Saksalaiset joukot hyökkäsivät Neuvostoliittoon kesäkuun lopulla 1941.

Sodan puhkeamisen jälkeen Hartochilla ei ollut enää selviytymisen mahdollisuuksia. Hänet lähetettiin Volgan rannalla sijaitsevan Saratovin vankilaan. Siellä salaisen palvelun sotaoikeus tuomitsi hänet kuolemaan marraskuun lopulla 1941. Loppulausunnossaan Hartoch ilmoitti, että kaikki hänen antamansa todistukset, joissa hän oli myöntänyt syyllisyytensä, olivat valheellisia ja saatu aikaan painostuksen seurauksena eli kidutuksen avulla. Hartoch teloitettiin 30.1.1942 ampumalla.

Lääkäreihin kohdistettiin vielä sodan jälkeenkin syytöksiä ja terroria. Neuvostoliiton kulttuurielämän puhdistamista johtanut kenraalieversti Andrei Zhdanov (1896—1948), joka oli toiminut Suomessa liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtajana vuosina 1944—1947, kuoli äkillisesti vuonna 1948. Silloin pidätettiin yhdeksän lääkäriä, joiden syytettiin jouduttaneen Zhdanovin kuolemaa Yhdysvaltojen hallituksen toimesta.

Neuvostolehdistö kertoi tammikuussa 1953, että salainen poliisi oli paljastanut Kremlin lääkärien salaliiton. Siihen kuului etupäässä juutalaissyntyisiä lääkäreitä, jotka olivat suunnitelleet useiden huomattavien sotilas- ja siviilihenkilöiden murhaamista. Tästä alkanut propagandakampanja muistutti vuoden 1937 suurten puhdistusten aikaa ja sen seurauksia odotettiin kauhulla etenkin Moskovassa. Stalinin kuolema maaliskuun alussa 1953 vapautti kuitenkin väestön painajaisesta.

Kommunistisen puolueen johtajan Nikita Hruštšhevin (1894—1971) puhe puolueen 20. puoluepäivien suljetussa istunnossa helmikuussa 1956 aloitti Neuvostoliitossa stalinismin osittaisen purkamisen. Oskar Hartochin elämä sai jo kesällä 1956 osakseen täydellisen maineenpuhdistuksen.

Neuvostoaikaisten arkistojen avautuminen on tuonut tutkimuksen ulottuville tietoja stalinismin ajan tapahtumista ja elinten päätöksistä. Taustojen tutkiminen on kuitenkin hyvin vaivalloista, koska viralliset dokumentit palvelevat täysin neuvostojärjestelmän tavoitteita ja siinä toimineiden viranomaisten omakohtaisen turvallisuuden takaamista. Tuomittujen ja tuomitsijoiden henkilökohtaiset näkemykset ja mielipiteet paljastuvat vain yksityisistä kirjeistä, päiväkirjoista ja kertomuksista, jos niitä on olemassa.

Kirjoitus on valmistunut heinäkuussa 2000.

Kirjallisuutta:

Haumann, H.: Mediziner im Stalinismus. Zwei Beispiele: Leonid Hasenson und Oskar Hartoch. Basler Magazin S. 15, Basler Zeitung 15.7.2000

Kuosa, T.: Oman aikamme maailmantapahtumat, II. 1953—1962. Kilpaileva rinnakkaiselo. WSOY. Porvoo 1962

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON