Arno Forsius

LKT, professori

Kirjoitus on laadittu Muuttuva hautauskulttuuri
-seminaarissa 30.11.2010 pitämäni esityksen
luonnokseksi. Tarkistettu seminaarin jälkeen.

Muuttuva hautauskulttuuri

Katso myös kirjoitusta Hautauskulttuurin vaiheita Suomessa.

Yleistä

Kuolema, hautaaminen ja siihen liittyvät asiat ovat olleet viime aikoina eri syistä suuren kiinnostuksen kohteena sekä julkisessa että ammattihenkilöstölle tarkoitetuissa medioissa. Tässä esityksessä on mahdollista tarkastella vain hautauskulttuurin nykyajassa havaittavia muutoksia ja niiden taustatekijöitä. Olen ottanut tarkastelun kohteeksi ensisijaisesti muutokset oman maamme evankelis-luterilaisen kirkon piirissä. Esim. ortodoksien, katolisten, juutalaisten ja islaminuskoisten kirkkokuntiin on mahdollista vain viitata joidenkin asioiden yhteydessä, samoin kun uskonnottomienkin kohdalla.

Hautauskulttuurin muutosten tärkeimpiä taustatekijöitä ovat uskonto, yhteisölliset suhteet ja varallisuus. Muita asiaan vaikuttavia muutostekijöitä ovat mm. lainsäädäntö ja käytännön toiminnan asettamat vaatimukset, mutta niiden ohella kieltämättä myös muotivirtaukset. Lisääntyvän ongelman muodostavat ulkomailla kuolleiden suomalaisten kuljetukset kotimaahan hautaamista varten.

Suhtautuminen kuolemaan ja hautaamiseen on selvästi muuttunut viime aikoina. Maaseudulla perinteitä pidetään enemmän kunniassa kuin kaupunkimaisissa yhteisöissä. Tiedollinen kiinnostus kuolemaa ja hautaamista kohtaan on lisääntynyt, mutta tunne-elämän ja perinteiden puolella on tapahtunut pinnallistumista. Syitä siihen ovat mm. väestön ikääntyminen, yksin asuvien määrän kasvu, avioerot ja monimuotoiset uusperheet, lasten ja muiden omaisten asuminen eri paikkakunnalla tai ulkomailla sekä uskontokuntiin kuulumattomien osuuden kasvu.

Aikaisemmin kuoleman aiheuttamaa surua ilmaistiin vainajan perhepiirissä pukeutumalla mustiin vaatteisiin ja vainajan lähipiirissä oli tapana kohdistaa surunvalitteluja vainajan lähiomaisille. Siinä noudatettiin vakiintuneita muotoja, jotka ilmenivät surupuvun, suruharson, surunauhan ja surunapin käyttämisenä, mustareunaisina surukirjeinä ja hautajaiskutsuina sekä surunvalittelukäynteinä kukkatervehdyksineen. Nykyään julkinen surun osoittaminen rajoittuu usein hautajaispäivään. Surupukua kantavan ihmisen kohtaaminen saattaa nykyään tuottaa suorastaan hämmennystä, kun ei tiedetä miten häntä kohtaan tulisi käyttäytyä. Lähiomaisia lukuun ottamatta hautajaisiin osallistuva saattoväki ei useinkaan noudata aikaisempia pukeutumissääntöjä sen paremmin värien kuin muodinkaan suhteen.

Lait ja säädökset ovat välttämättömiä kansalaisten oikeusturvan, terveydellisten olojen ja yhteiskunnallisen järjestyksen säilyttämiseksi. Säädösten ja toimintatapojen aiheuttamat muutokset koskevat yleensä yhteiskuntia kokonaisuudessaan. Hautaamiseen liittyvien toimintatapojen muutoksista tuhkattavien vainajien osuuden kasvu on varsin merkittävä. Kehityksen avainsanoiksi ovat nykyään kohonneet myös hautaustoiminnan piirissä kustannusten karsiminen, ajankäytön minimoiminen, kilpailuttaminen, yksityistäminen ja ulkoistaminen. Hautajaisiin ja hautaamiseen liittyvissä järjestelyissä on ollut havaittavissa pyrkimystä yksilöllisyyteen, jossa rajanveto hyvän tavan ja toisten tunteiden loukkaamisen välillä on toisinaan koetuksella.

Hautaamisen velvoitus

Tavallisimmin vainajan hautaamisesta tai tuhkaamisesta huolehtii joku omainen tai läheinen henkilö. Ellei omainen, läheinen tai muu henkilö huolehdi tarvittavista toimenpiteistä, järjestelyistä huolehtii vainajan kotikunta tai se kunta, jossa vainaja kuollessaan asui. Kokemuksen mukaan on yhä enemmän vainajia, joilla ei ole lainkaan läheisiä omaisia tai joiden omaiset eivät ole kykeneviä huolehtimaan hautaamiseen liittyvistä toimenpiteistä.

Lain mukaan vainajan ruumis on ilman aiheetonta viivytystä haudattava tai tuhkattava, vainajan ruumista ja tuhkaa tulee käsitellä arvokkaalla ja vainajan muistoa kunnioittavalla tavalla, ja vainajan ruumiin hautaamisessa ja tuhkaamisessa sekä tuhkan käsittelyssä tulee kunnioittaa vainajan katsomusta ja toivomuksia. Vainajan hautaamiseen liittyvistä toimenpiteistä huolehtiminen ei ole lain ja asetusten mukaan mahdollista ilman ruumisarkun hankkimista.

Hautajaisten järjestäminen kaikkine vaiheineen on paljon aikaa, vaivaa ja työtä vaativa tehtävä. Sen vuoksi evankelis-luterilaisessa kulttuurissa käytetään nykyään lähes poikkeuksetta hautaustoimiston palveluja. Hautaustoimistojen erityisosaamisen avulla voidaan kaikki hautaukseen liittyvät osa-alueet yhdistää omaisia palvelevaksi kokonaisuudeksi. Hautaustoimistojen palveluun kuuluu myös hautaamisen yhteydessä tarvittavien tuotteiden myynti. Ortodoksien, juutalaisten ja islaminuskoisten piirissä mm. vainajan pesemisestä, pukemisesta ja arkkuun laitosta huolehtivat omaiset tai uskontokuntien työntekijät, mutta silloinkin tarvitaan ulkopuolisia palveluja mm. vainajien siirroissa, sillä vainajia saa kuljettaa vain ruumisautolla.

Vainajien asianmukaisten säilytystilojen puute hoito- ja hoivalaitoksissa sekä vanhusten ja vammaisten palvelutaloissa tekee tarpeelliseksi vainajien kuljetukset säilytyspaikkoihin hautausvalmistelujen vaatiman odotusajan vuoksi. Näitä välikuljetuksia on viime aikoina ulkoistettu mm. kuljetusliikkeille, joilla on oltava sitä varten hyväksytty ruumisauto ja koulutetut työntekijät, jotta kuljetukset voitaisiin hoitaa lain tarkoittamalla ”arvokkaalla ja vainajan muistoa kunnioittavalla tavalla”.

Hautausluvan saamisen jälkeen on sovittava asianomaisten viranomaisten kanssa haudan tai tuhkauurnan paikasta, siunauksen paikasta ja ajasta sekä siinä tarvittavan henkilökunnan palveluista, krematorion varaamisesta sekä mahdollisen muistotilaisuuden paikasta ja ajasta. Sen lisäksi on edessä vielä useita pohdintaa vaativia asioita, joista voidaan mainita arkun ja mahdollisen tuhkauurnan valinta, arkun koriste, tarvittavat kukat, arkunkantajat, kuolinilmoitus, muistokirjoituksen laatija, siunaus- ja muistotilaisuuden ohjelmat, niiden puhujat ja muut ohjelmansuorittajat sekä ohjelmalehtiset, mahdollisen uurnanlaskun ajankohta, kiitosilmoitus hautajaisten jälkeen sekä hautamuistomerkin hankinta tai vainajan tietojen lisääminen aikaisempaan hautakiveen.

Kuolinilmoitus

Kuolinilmoituksen julkaiseminen sanomalehdissä on edelleen tavallista. Nykyisin kutsutaan hautajaisiin usein vain lähiomaiset ja ystävät, ja yhä useammin kuolinilmoitus julkaistaan lehdessä vasta siunaus- tai hautaustilaisuuden jälkeen, jolloin samalla esitetään kiitokset vainajan muistamisesta ja osanotosta omaisten suruun. Silloin tällöin vainajasta on julkaistu kaksi eri kuolinilmoitusta, osoituksena siitä, että riitaiset perhekunnat eivät ole päässeet asiasta yhteisymmärrykseen asian hoitamisesta.

Kuolinilmoituksen ilme on muuttunut vähitellen. Tunnuksena on yleisimmin käytetyn ristin lisäksi tai sen sijasta on käytetty lisääntyvästi muita symboleja. Aivan viime vuosina kuolinilmoituksissa omaiset on mainittu vain etunimillään, yksityisyyden suojelemiseksi. Erikoista on se, että toisinaan heistä on käytetty pelkästään erilaisia kutsuma- ja hellittelynimiä. Onpa joskus nähty surevien joukossa myös vainajan mäyräkoiran nimi.

Aikaisemmin sanomalehdissä julkaistut muistokirjoitukset olivat toimitusten laatimia, mutta nykyään ne ovat omaisten, työtoverien ja jopa naapurien kirjoittamia vapaamuotoisia muisteluksia, toimitusten tarvittaessa muokkaamia ja lyhentämiä. Toisinaan ihmisiä on myös rohkaistu laatimaan oma muistokirjoituksensa, mutta ne ovat jääneet poikkeuksiksi.

Sanomalehtien kuolinilmoitusten kohtalaisen korkeat kustannukset ovat ainakin osaksi olleet syynä internetin hautausilmoitus- ja muistopalvelujen syntyyn. Niiden ideana on julkaista kuolinilmoitus ja vainajan kuva korvausta vastaan palvelujentuottajan internetsivustolla. Tällaisen palvelun hoitamiseen liittyy toistaiseksi useita toiminnan jatkuvuutta, tietosuojaa ja arkistoinnin järjestämistä koskevia ongelmia. Palveluja on ollut muutaman vuoden ajan ulkomailla, mutta meillä ne eivät ole toistaiseksi saaneet kannatusta.

Arkun valinta

Arkku tarvitaan aina vainajan kuljettamista, siunaamista ja hautaan laskemista varten. Perinteinen puusta valmistettu arkku on myös ekologinen valinta ja lisäksi se on polttohautauksessa tuhkaamista edistävä. Tuhkaamisen jälkeen tarvitaan uurna tuhkan hautaamista tai kolumbaariossa säilyttämistä varten. Haudattavan uurnan on oltava nykyään maatuvasta aineesta valmistettu. Sen tavallisimmat valmistusaineet ovat puu sekä maatuva, polttamaton keraaminen aine tai biomassa.

Aikaisemmin hyvin yleisestä mustalla kankaalla verhoillusta puuarkusta on luovuttu Suomessa melkein kokonaan. Arkkujen valikoima on nykyään runsas ja niiden muotoilussa on tapahtunut siirtymistä perinteisistä kaarevalinjaisista lähes yksinomaan suoralinjaisiin malleihin. Verhoilluissa arkuissa käytetään enimmäkseen valkoista tai vaaleaa kangasta. Puupintaiset, eri tavoin käsitellyt arkut ovat yleistyneet. Nykyään on melko usein käytettävä tavanomaista suurempia arkkuja, sillä väestön painonnousu heijastuu myös vainajien kokoon. Arkkua valittaessa on otettava tarvittaessa huomioon tuhkausuunin mahdollisesti arkun koolle asettamat rajoitukset.

Muodin merkityksestä voidaan mainita esimerkkinä, että paavi Johannes Paavali II:n hautajaisissa vuonna 2005 käytetty laatikkoarkku, joka nähtiin silloin televisiossa ja muissa medioissa, aiheutti pian meilläkin halun käyttää ja tarpeen valmistaa samanlaista ”paavin arkkua”.

Uutuutena on viime aikoina mainostettu kuoriarkkua tai siunausarkkua, joka on tarkoitettu halvemman tuhkausarkun päällykseksi siunauksen aikana. Toisinaan arkun peittämiseen on siunaustilaisuudessa käytetty ns. arkkupeittoa eli arkkualbaa. Molempien käyttöä on ehdotettu kustannuksien vähentämiseksi, mutta asiasta ei ole vielä riittävästi kokemuksia.

Vainajan näyttäminen lähiomaisille arkkuun laiton yhteydessä on yleistä. Vainajan pukeminen ja näyttö ovat hautaustoimiston tärkeä ja vaativa palvelu omaisille. Vainaja puetaan nykyään enimmäkseen teollisesti valmistettuihin hautausvaatteisiin. Omia vaatteita käytetään lähes aina romanihautajaisissa, usein ortodoksien hautajaisissa ja joskus myös evankelis-luterilaisissa hautajaisissa. Ortodoksien hautajaisissa vainaja varustetaan aina kaularistillä ja rinnalle asetettavalla ikonilla. Vapaamuurarien on tapana haudata looshiin kuuluneen jäsenensä mukana arkussa valkoinen, karitsannahkainen esiliina, jota hän on käyttänyt järjestönsä seremonioiden aikana.

Vainajien ehostaminen ei ole Suomessa tapana, mutta se on mahdollista vainajan tai omaisten toivomuksesta. Jos arkku pidetään avoinna, huolehditaan aina kasvojen ja käsien siisteydestä, tai ainakin näkyvien vammojen peittämisestä tarpeellisilta osiltaan. Jos vainajan näyttämistä ei pidetä suotavana, on siitä kerrottu omaisille.

Siunaustilaisuus

Pitkistä ruumissaarnoista on luovuttu jo kauan sitten ja ne on korvannut evankelis-luterilaisissa hautajaisissa toimituksen suorittavan papin siunauspuhe. Evankelis-luterilaisessa kirkossa tapahtui huomattava muutos vuonna 1986, jolloin naiset saivat papiksi vihittyinä oikeuden toimittaa ruumiinsiunauksia.

Ruumiinsiunausten siirryttyä sunnuntaipäiviltä muille viikonpäiville, enimmäkseen lauantai- ja perjantaipäiviin, on useissa paikoissa ollut pakko toisinaan rajoittaa siunaustilaisuuksien kestoa, mistä taas on ollut seurauksena siunauskappelien ahtaissa tiloissa tungosta ja rauhattomuutta.

Seurakuntien laitostuminen on johtanut papiston ja seurakuntalaisten välisen henkilökohtaisen tuntemuksen vähenemiseen. Siitä syystä pappien siunauspuheet ovat toisinaan herättäneet arvostelua yksilöllisyyden ja läheisyyden puuttumisen vuoksi. Erillinen muistopuhe tai useampia muistosanoja esitetään nykyään yleensä vain yhteiskunnan merkittävien jäsenten siunaustilaisuuksissa. Monissa hautajaisissa kukkia arkulle tai haudalle laskettaessa esitetään vain lyhyt tervehdys ja mainitaan tervehdyksen jättäjät. Toisinaan on esitetty pyyntö, että sanallisia tervehdyksiä ei esitetä.

Vainajan arkulle tai haudalle laskettavien kukkatervehdysten muodossa on tapahtunut suuri muutos. Suuria seppeleitä käytetään vain harvoin, tavallisesti vain merkittävien yhteiskunnallisten vaikuttajien hautajaisissa. Romanien hautajaisissa ne ovat kuitenkin yhä yleisin kukkatervehdyksen muoto. Tavallisesti omaiset ja muut läheiset tuovat tervehdyksenä sidotun hautavihkon, yhä useammin vain kukkakimpun tai yksittäisen kukan. Kukkien sijasta käytetään myös yleishyödyllisten yhdistysten tai säätiöiden toimintaa tukevia adresseja, tai tehdään lahjoituksia vainajan esittämän toivomuksen mukaiseen tarkoitukseen.

Vainajien tuhkaaminen on ollut eräs hautajaisperinteeseen vaikuttanut muutos. Tuhkattavaksi menevän vainajan hautajaiset jäävät tavallaan kesken, kun arkkua ei siunauksen jälkeen saateta ja peitetä hautapaikkaansa, ehkä suvun aikaisemmin kuolleiden jäsenten viereen. Haudan koneellisen kaivuun ja täyttämisen johdosta arkun peittäminen hiekalla tai haudan umpeen luominen ei ole joillakin hautausmailla lainkaan sallittua. Tuhkauurnan myöhemmin tapahtuva hautaaminen tapahtuu yleensä pienen omaisjoukon läsnä ollessa.

Nykyään useiden vainajien ruumiissa on hoitotoimenpiteiden jäljiltä tuhkauslämpötilassa palamattomia aineita. Hampaiden elohopeapitoiset amalgaamipaikat höyrystyvät ja niitä on sen vuoksi pidetty ympäristöhaittoina. Amalgaamipaikkojen käyttö on kuitenkin viime aikoina vähentynyt. Useilla vainajilla on elimistössään huomattavia määriä metallia, jota on käytetty esim. nivelproteesein valmistuksessa tai vaikeiden murtumien tukemiseen metallikiskoilla tai -levyillä. Nämä metallit on kuitenkin helposti erotettavissa jäljelle jääneestä tuhkasta. Sen sijaan esim. sydämentahdistimien energianlähteenä toimivat paristot voivat aiheuttaa tuhkaamisen aikana pienehköjä räjähdyksiä. Joskus omaiset ovat saattaneet laittaa vainajan arkkuun elektronisia laitteita ja niiden paristoja, jotka olisi poistettava ennen tuhkaamista.

Hautausmaat

Hautaustoimilaki velvoittaa evankelis-luterilaiset seurakunnat tai seurakuntayhtymät tietyin ehdoin huolehtimaan hautauspaikan osoittamisesta nykyään kaikille vainajille uskontokunnasta tai maailmakatsomuksesta huolimatta. Lisäksi seurakunta on velvollinen osoittamaan hautapaikan seurakuntansa alueella kuolleelle vainajalle, jolla ei ole ollut muuta kotipaikkaa, ja ulkomailla kuolleelle vainajalle, jolla on viimeksi ollut kotipaikka seurakunnan alueella.

Seurakunnan on myös pyynnöstä osoitettava hautapaikka erilliseltä tunnustuksettomalta hauta-alueelta, joka ei saa sijaita kohtuuttoman kaukana seurakunnan tai seurakuntayhtymän alueesta. Tunnustukseton hauta-alue on erillinen hautausmaa tai muusta hautausmaasta selvästi erottuvalla tavalla rajattu hautausmaan osa. Useimmat evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuulumattomat vainajat halutaan kaikesta huolimatta haudata seurakuntien tavallisille hautausmaille. Edellä mainitun tunnustuksettoman hauta-alueen säädökset koskevat toistaiseksi lähinnä mm. islaminuskoisten hautaamista.

Tuhkaaminen on hidastanut hautausmaiden lisäämisen tarvetta, mutta se ei ole poistanut sitä. Hautausmaiden täyttymisen vuoksi seurakunnat ovat ryhtyneet viime aikoina poistamaan hautapaikkoja, joita ei ole pitkään aikaan hoidettu, ja ottamaan ne uudelleen käyttöön 25 vuoden kuluttua edellisestä hautauksesta.

Useissa seurakunnissa on ryhdytty samoilla perusteilla poistamaan myös paikalliseen kulttuuriin kiinteästi liittyviä hautoja ja hautamuistomerkkejä ilman perusteellista harkintaa. Tilalle tulevat ”uudenaikaiset” hautamuistomerkit ovat usein ympäristöönsä sopimattomia. Muutenkin uusia hautausmaita muodostettaessa olisi suotavaa luoda niistä entistä useammin moni-ilmeisiä, vastakohtana viime vuosikymmenien ”laatikkohautakivien” rivistöille.

Hautapaikan haltija on velvollinen huolehtimaan sen kunnossapidosta ja hoidosta. Haudan kaivaminen ja peittäminen tapahtuvat nykyään koneilla ja myös hautausmaan hoidossa käytetään koneita. Senkin vuoksi on ollut tarpeen antaa hautapaikkoja ja muistomerkkejä koskevia määräyksiä. Lisäksi jotkin hyvin omaperäiset hautamuistomerkit ja haudoille tuodut muisto- ja koriste-esineet on koettu hyvän tavan vastaisiksi tai naapurihaudoista vastaavia henkilöitä loukkaaviksi.

Kirjoitus on valmistunut joulukuussa 2010.

Kirjallisuutta:

Aaltonen, L.: Hautauskulttuurin historiaa Suomessa. – Teoksessa Kiiskinen, K., Hautauskulttuuri Suomessa. Suomen Hautaustoimistojen Liitto ry. Jyväskylä 1992, s. 7–35.
Birket-Smith, K.: Kulttuurin tiet. Porvoo 1951.
Forsius, A.: Hautauskulttuurin vaiheita. – Teoksessa Forsius, M. (julk.), Hautajaisperinnettä Lahden seudulta – Tempus fugit – aika rientää. Lahti 2000, s. 9–19.
Hietajärvi, H-K.: Romani ei lähde viimeiselle matkalleen yksin. Kuolema ja hautaaminen Suomen romanikulttuurissa. Turun yliopisto, Kulttuurien tutkimuksen laitos, Uskontotieteen pro gradu tutkielma. 2003.
Kettunen, J.: Ammattina kuolema. Kuolemankulttuuri hautaustoimistojen näkökulmasta 1893–2009. Pro gradu tutkielma, Turun yliopisto, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuslaitos, Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelma. Kulttuuriperinnön tutkimus. Toukokuu 2010. Internet: https://www.doria.fi/handle/10024/63605
Kiiskinen, K.: Hautauskulttuuri Suomessa. Suomen Hautaustoimistojen Liitto ry. Jyväskylä 1992, s. 36–178.
Molander, G.: Matka mullan alle – kuolematyöntekijöiden arki. Työterveyslaitos, Helsinki. Keuruu 2009.

 

TAKAISIN KULTTUURIA, SUKUJA, IHMISIÄ HAKEMISTOON