Arno Forsius

Heisimatojen historiaa

Ihmisen suolistossa loisina elävistä madoista on mainintoja noin 6000 vuoden takaa. Silloiset tiedot eivät tosin anna mahdollisuuksia määritellä tarkemmin sisälmysmatojen lajeja, mutta varsin varhain on jo tunnettu kolme eri matotyyppiä, sukkulamadot, heisimadot ja rihmamadot. Heisimatoihin kuuluvat mm. leveä heisimato eli lapamato ja kapeat heisimadot. Todettakoon samalla, että eräät matolääkkeet kuten alvejuuri (vaikuttavana aineena filisiini) ja koiruoho (vaikuttavana aineena santoniini), ovat varhaisimpia tunnettuja tautikohtaisia lääkkeitä.

Tärkeimmät ihmisellä esiintyvät heisimadot ovat leveä heisimato (Diphyllobothrium latum) sekä kapeista heisimadoista väkäpäinen heisimato (Taenia solium) ja sileäpäinen heisimato (Taenia saginata). Kaikilla heisimadoilla on kehitysvaiheittensa aikana ns. väli-isännät, jotka toimivat loisten vektoreina eli välittäjinä. Leveällä heisimadolla niitä on perättäin kaksi, hankajalkaiset äyriäiset ja kalat. Väkäpäisellä heisimadolla väli-isäntänä on sika ja sileäpäisellä heisimadolla nauta. Viime mainittuja loisia on virheellisesti nimitetty sian tai naudan heisimadoiksi, mutta ne eivät ole näiden eläinten suolistoloisia. Heisimatojen nimitysten käyttö on ollut usein epäjohdonmukaista tai virheellistä.

Aikaisemmin loismatojen eri elämänvaiheita ei tunnettu. Yleisen käsityksen mukaan loismadot syntyivät itsestään elimistöön joutuneista tai siellä erittyneistä epäpuhtauksista. Humoraaliopissa loismatojen aiheuttajana pidettiin suoliston kylmää, limamaista ainesta. Gaius Plinius vanhempi (23–79 jKr.) kirjoitti heisimadoista, että ne syntyivät ihmisessä liian suuresta kosteudesta. Liman kautta madoilla uskottiin olevan yhteys kuun kiertoon siten, että ne aiheuttivat eniten vaivaa alakuussa eli vähenevän kuun aikana.

Usko loismatojen syntyyn itsestään ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä myös muiden matojen, toukkien ja vieläpä hiirienkin arveltiin syntyvän liasta ja saastasta. Vaikka Francesco Redi (1626–1698) osoitti, että kärpäsen toukkia ei voinut syntyä ilman kärpäsiä, uskoi hänkin vielä sisälmysmatojen alkusyntyyn.

Tässä kirjoituksessa ei käsitellä tarkemmin suolistoloisten levinneisyyttä, toteamista eikä hoitoa.

Väkäpäinen heisimato eli Taenia solium

Aristofanes (n. 445–n. 385 eKr.) on jo tuntenut Taenia soliumin. Sen jaokkeita poistuu toisinaan suurina määrinä ulostuksen mukana ja Hippokrates (460–377 eKr.) mainitsi niiden muistuttavan ulkonäöltään kurkunsiemeniä. Plinius tiesi kertoa, että Taenia solium saattoi kasvaa 30 jalan eli n. 8 metrin mittaiseksi tai pidemmäksikin.

Nauhamainen Taenia solium (latin. taenia, nauha; arab. sosl, ketju) eli väkäpäinen heisimato, jonka väli-isäntänä on sika, esiintyy suolistoloisena vain ihmisellä. Ihminen saa tartunnan syödessään raakana, huonosti kypsennettynä tai pakastamattomana sianlihaa, jossa on kyseisen loisen aiheuttamia matorakkuloita. Ihmisen suoleen joutuneesta matorakkulasta vapautuu pallomainen rakkomato, jonka sisäänpäin kääntyneenä ollut scolex eli pää putkahtaa esiin ja kiinnittyy ohutsuolen seinämään väkäsrenkaansa ja neljän imukuppinsa avulla. Mato alkaa kasvaa kehittämällä kaulaosansa jatkoksi yhä uusia proglottideja eli jaokkeita. Syntyvät proglottidit ovat aluksi kapeita ja lyhyitä, mutta vanhentuessaan ja etääntyessään yhä kauemmas kaulaosasta ne kasvavat ja ovat täysin kehittyneinä 10–12 mm pitkiä ja 5–6 mm leveitä. Noin 3 kuukaudessa mato on kehittynyt täysikasvuiseksi, jolloin se on 2–3 metrin mittainen, joskus jopa 8 metrin mittainen. Samaan aikaan kun kaulaosassa syntyy uusia jaokkeita, vanhoja irtoaa madon loppupäästä. Kaksineuvoisissa jaokkeissa kehittyy sekä siittiöitä että munasoluja, ja irtoavat jaokkeet ovat täynnä hedelmöittyneitä munia, jotka kasvavat uusiksi yksilöiksi sian suolistoon joutuessaan.

Taenia soliumin jaokkeet ja hedelmöittyneet munat kulkeutuivat aikaisemmin lannoitteeksi käytettyjen ulosteiden mukana pelloille ja puutarhoihin. Siellä munat vapautuivat jaokkeista ja niistä kehittyi pallomaisia onkosfääri-alkioita, jotka joutuivat usein maasta ravintoa etsivien sikojen suuhun ja suolistoon. Sian suolessa alkiot tunkeutuivat seinämän läpi verenkiertoon ja kulkeutuvat eri puolille elimistöä, jossa ne päätyivät usein sydänlihakseen, kieleen, palleaan ja vatsalihaksiin. Perille päästyään alkio kasvoi edelleen pallomaiseksi rakkomadoksi eli kystiserkukseksi, jonka pinnasta sisäänpäin painuneen putkimaisen syvennyksen kärkeen muodostui madon pää eli scolex. Samanaikaisesti rakkomato koteloitui kudokseen ja muodosti ympärilleen matorakkulan (Cysticercus cellulosae). Matorakkulat ovat läpimitaltaan noin 0,5 cm:n suuruisia ja siten kokonsa vuoksi teuraseläinten lihantarkastuksessa helposti havaittavissa. Sian lisäksi matorakkuloita on tavattu joskus harvoin myös hevosen, naudan, kamelin ja karhun sekä joidenkin muiden imettäväisten lihassa. Saksalainen Götze arveli jo vuonna 1784 ja ranskalainen Dujardin vuonna 1845, että sian matorakkulat olivat yhteydessä Taenia soliumiin, mutta asian varmistivat vasta belgialainen van Beneden vuonna 1850 ja saksalainen Küchenmeister vuonna 1851.

Taenia soliumin rakkomatoja esiintyy normaalisti siassa, mutta niitä voi kehittyä myös ihmisessä, jos hän saa madon alkioita elimistöönsä ihmisen ulosteiden likaamista elintarvikkeista, esim. pesemättömistä juureksista. Ihmisellä Taenia soliumin rakkomatoja voi kulkeutua muuallekin kuin lihaksiin ja erityisesti keskushermostoon, minkä vuoksi juuri Taenia solium onkin ihmisellä heisimadoista vaarallisin. Rumler totesi jo vuonna 1558 matorakkulan epilepsiaa sairastavan ihmisen aivoissa. Matorakkuloita on todettu myös muilla aivo-oireita sairastaneilla ja ne ovat aiheuttaneet jopa äkillisiä kuolemantapauksia tukkimalla kolmannen ja neljännen aivokammion yhdistävän aivonestekäytävän Aquaeductus mesencephalicuksen eli Sylviuksen käytävän. Erään arvelun mukaan Louis Pasteurin vuonna 1868 saama vasemmanpuoleinen halvaus olisi aiheutunut Taenia soliumin matorakkulasta. Lisäksi matorakkuloita on todettu melko usein silmien verkkokalvossa, lasiaisessa ja etukammiossa, jolloin ne johtavat näön heikkenemiseen.

Ihmisen suolistossa loisiva Tenia solium voi aiheuttaa erilaisia vatsa- tai ylävatsavaivoja tartunnan alkuvaiheessa ja parin kolmen ensimmäisen kuukauden aikana, mutta myöhemmin se voi olla vähäoireinen tai jopa oireeton. Potilaalla on yleensä vain yksi loinen kerrallaan. Taenia solium saattaa elää ihmisen suolistossa useita vuosia.

Sileäpäinen heisimato eli Taenia saginata

Ranskalainen lääkäri Nicholas Andry (1658–1742) julkaisi vuonna 1701 teoksen "De la génération des vers dans le corps de l’hommes" (Matojen syntymisestä ihmisen ruumiissa). Se käännettiin myös saksaksi ("Über die Entstehung der Würmer im menschlichen Körper") 1710-luvulla. Andry kuvasi teoksessaan naudan levittämän kapean heisimadon. Götze antoi vuonna 1782 tälle sileäpäiselle heisimadolle nimen Taenia saginata (latin. saginata, pullea, levinnyt), koska sen jaokkeet ovat hieman leveämpiä ja suurempia kuin muuten samantapaisella Taenia soliumilla.

Andry vastusti sisälmysmatojen itsestään syntymistä elimistössä ja selitti niiden itujen voivan tarttua ilman, ravinnon tai ihon kautta. Hänen mukaansa madon saamista ja sen elämistä varten tarvittiin tietty ruumiinnesteen koostumus, koska kaikki eivät tautia saaneet, vaikka joutuivatkin ennemmin tai myöhemmin tekemisiin niiden kanssa. Andry arveli myös, että jokaisella ruumiinosalla saattoi olla omat matonsa. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että madot saattoivat aiheuttaa lukuisia tauteja, kuten esim. isorokkoa, ruttoa ja kuppatautia. Hän uskoi myös, että ihmiset voitiin parantaa matokuureilla. Andry edusti eräänlaista "matotautioppia" ja häntä kutsuttiin myös pilkkanimellä "Wurmdoktor" (matotohtori).

Monet saksalaiset tutkijat yrittivät selvittää matojen syntyä. Peter Simon Pallas (1741–1811) ei uskonut alkusyntyyn ja hän yrittikin todistaa, tosin onnistumatta, että sisälmysmadot tulivat ihmiseen ulkoa käsin. Carl Asmund Rudolphi (1771–1832) kielsi alkusynnyn mahdollisuuden, mutta hänkin arveli, että loiset olivat seurausta isäntäeläimen sisällä tapahtuvista sairaalloisista muutoksista. Jakob Henle (1809–1885) uskoi alkusyntyyn vielä vuonna 1840, jolloin usko siihen oli yleisesti horjumassa. Karl Theodor Ernst von Siebold (1804–1885), joka ei pitänyt alkusyntyä mahdollisena, ei pystynyt kuitenkaan osoittamaan, miten loiset joutuivat uuteen isäntäeläimeen. Hänen käsityksensä mukaan sisälmysmadoissa kehittyvien munien suuri määrä viittasi kuitenkin selvästi tavanomaiseen lisääntymiseen.

Tanskalainen Johannes Japetus Smith Steenstrup (1813–1897) selvitti sukupolvenvuorottelun eräillä selkärangattomilla eläimillä. Sen jälkeen von Siebold sovelsi hänen havaintojaan myös sisälmysloisten elämänvaiheisiin ja näin matotautien ymmärtämisessä päästiin vihdoin järkiperäiselle pohjalle. Useiden aukkopaikkojen täyttäminen jäi vielä muiden tutkijoiden tehtäväksi. Heistä saksalainen Karl Georg Friedrich Rudolf Leuckart (1822–1898) selvitti ensimmäisenä Taenia soliumin ja Taenia saginatan kehitysvaiheet.

Myös Taenia saginata, jonka väli-isäntänä on nauta, esiintyy suolistoloisena vain ihmisellä. Ihminen saa loisen suolistoonsa syödessään raakana, huonosti kypsennettynä tai pakastamattomana naudanlihaa, jossa on sen matorakkuloita. Ihmisen suoleen päästyään pallomaisen rakkomadon sisäänpäin kääntyneenä ollut scolex eli pää putkahtaa esiin ja kiinnittyy ohutsuolen seinämään neljän imukuppinsa avulla. Mato alkaa kasvaa kehittämällä kaulaosansa jatkoksi yhä uusia proglottideja eli jaokkeita. Muodostuneet proglottidit ovat aluksi kapeita ja lyhyitä, mutta kasvavat vanhentuessaan ja siirtyessään yhä kauemmas kaulaosasta, ja ovat täysin kehittyneinä 10–20 mm pitkiä ja 6–10 mm leveitä. Noin 3 kuukaudessa mato on kehittynyt täysikasvuiseksi, jolloin se on 4–6 metrin mittainen, toisinaan huomattavasti pitempikin. Samaan aikaan kun kaulaosassa syntyy uusia jaokkeita, vanhoja jaokkeita irtoaa madon loppupäästä ulosteisiin. Kaksineuvoisissa jaokkeissa kehittyy sekä siittiöitä että munasoluja, ja irtoavat jaokkeet ovat täynnä hedelmöittyneitä munia, valmiina kehittymään uusiksi yksilöiksi naudan suolistoon päästyään. Irronneet jaokkeet poistuvat munineen suolesta ulosteiden mukana, mutta sen lisäksi Taenia saginatan jaokkeita poistuu usein peräsuolesta yön aikana, sillä niillä on kyky liikkua ryömimällä.

Taenia saginatan jaokkeita joutuu lannoitteena käytettyjen ulosteiden mukana lehmien laitumille ja siellä osa jaokkeista saattaa ryömiä lehmien syömien ruohojen päälle. Silloin lehmät saavat ruokansa mukana jaokkeissa olevia munia ja niistä kehittyviä onkosfääri-alkioita suolistoonsa. Alkiot tunkeutuvat suolen seinämään ja kulkeutuvat verenkierron mukana lehmän elimistöön, tavallisimmin puremalihaksiin, kieleen ja sydänlihakseen. Niissä alkioista kehittyy rakkomatoja eli kystiserkuksia, samaan tapaan kuin sioilla Taenia solium -tartunnassa, ja ne koteloituvat kudoksiin noin 0,5 cm läpimitaltaan olevina matorakkuloina. Nautojen matorakkuloista käytetään nimeä Cysticercus bovis tai Cysticercus inermis (latin. bos, nauta; inermis, aseeton eli väkäsetön). Kuolleiden rakkomatojen matorakkulat voivat joskus kalkkiutua, jolloin ne ovat todettavissa esim. röntgenkuvan avulla. Erona Taenia soliumiin on syytä todeta, että ihminen ei saa matorakkuloita itseensä naudan levittämän Taenia saginatan munista ja alkioista .

Suolistossa loisiva Taenia saginata voi aiheuttaa erilaisia ylävatsa- tai vatsavaivoja alkuvaiheessa ja parin kolmen ensimmäisen kuukauden aikana, mutta myöhemmin se voi olla vähäoireinen tai lähes oireeton. Potilaalla on yleensä vain yksi loinen kerrallaan. Taenia saginata saattaa elää ihmisen suolistossa useita vuosia.

Leveä heisimato eli Diphyllobothrium latum

Suomalaisten kannalta tärkein heisimato on ollut leveä heisimato eli lapamato, Diphyllobothrium latum. Sana Diphyllobothrium johtuu leveän heisimadon päästä, sillä sen sivuilla on kaksi pientä imu-uurretta, joilla on kaksi lehtimäisen ohutta reunapoimua (diphyllon, kaksilehtinen; bothrion, pieni syvennys; latin. latum, leveä. .) Varhaisimman kuvauksen leveästä heisimadosta lienee laatinut locarnolainen lääkäri Thaddeus Dunus, joka julkaisi vuonna 1592 teoksen "De lumbrico lato. Thaddei Duni Locarnensis medici epistolae medicinales".

Suomessa Turun akatemian lääketieteen professori Herman Diedrich Spöring (1701–1747) esitti vuonna 1747 kuvauksen naisesta, jolla oli nivustaipeessa sijainneen paiseen puhjetessa tullut esiin palanen lapamatoa. Tässä yhteydessä Spöring arveli, että mato oleskeli vedessä, johon se laski munansa ja josta ne juomaveden mukana tulivat ihmisen ruumiiseen, minkä jälkeen ne kuoriutuivat, kasvoivat ja lisääntyivät suolistossa. Spöringin käsitystä tukivat hänen havaintonsa, että monilla kaloilla oli heisimatoja. Hän pohtikin, saattoivatko varsinkin näitä kaloja raakoina tai puolikypsinä syövät olla alttiina tälle taudille. Kokemus oli osoittanut hänelle, että jokien, purojen ja sisäjärvien varrella väestöllä esiintyi enemmän matoja kuin muualla. Matotautia oli erityisesti Pohjanmaan, Porin ja Kyminkartanon lääneissä, mikä Spöringin mukaan todisti asian puolesta. Hän esitti havaintonsa lisätutkimuksia ajatellen ja Ruotsissa Nils Rosén von Rosenstein piti asiaa huomion arvoisena. Spöringin päätelmät olivat sikäli virheellisiä, että kalojen suolessa havaitut heisimadot eivät tarttuneet ihmiseen.

Leveän heisimadon elämänvaiheet saivat odottaa varsin kauan paljastumistaan. Schubart totesi vuonna 1851 Utrechtissa, että järviveteen ulosteiden mukana joutuneista lapamadon munista kehittyi vapaasti uivia värekarvallisia ripsitoukkia. Königsbergiläinen Max Braun puolestaan osoitti Tartossa vuonna 1883, että lapamato tarttui ihmiseen huonosti kypsennetyssä kalassa olevista lihastoukista eli pleroserkoideista. Leuckart epäili jo vuonna 1886 vesikirppuja väli-isännäksi lapamadon elämässä, mutta vasta sveitsiläiset Janicki ja Rosen osoittivat vuonna 1917, että väli-isäntinä toimivat eräät hankajalkaiset äyriäiset.

Ihminen saa leveän heisimadon tartunnan syödessään raakaa, huonosti kypsennettyä, lievästi suolattua tai pakastamatonta kalaa, jossa on loisen tartuttavia lihastoukkia. Ihmisen suoleen jouduttuaan toukasta kehittyy leveä heisimato, joka kiinnittyy ohutsuolen seinämään päänsä kahden pitkulaisen imu-uurteen avulla. Mato alkaa kasvaa nopeasti kehittämällä jatkuvasti lisää proglottideja eli jaokkeita kaulaosansa jatkoksi. Aluksi muodostuneet proglottidit ovat kapeita ja lyhyitä, mutta vanhentuessaan ja siirtyessään samalla yhä kauemmas kaulaosasta ne kasvavat ja ovat täysin kehittyneinä 5-8 mm pitkiä ja 10–15 mm leveitä. Leveällä heisimadolla jaokkeiden leveys on siis suurempi kuin pituus, päinvastoin kuin kapeilla heisimadoilla. Noin 1 kuukaudessa leveä heisimato mato on jo kehittynyt täysikasvuiseksi, jolloin se on 2–9 metrin mittainen, mutta toisinaan se voi kasvaa 20 metrin mittaiseksi. Madon loppupään sukukypsistä jaokkeista, joissa kehittyy sekä siittiöitä että munasoluja, vapautuu ulosteisiin suuria määriä hedelmöittyneitä munia, valmiina jatkamaan kehitystään suolattomaan vesistöön päästessään. Loppupäästä irtoavat jaokkeet sulavat suurimmaksi osaksi suolen sisällä, mutta ripulin yhteydessä saattaa toisinaan poistua sekä jaokkeita että pidempiä madon pätkiä. Leveä heisimato saattaa elää ihmisen suolessa jopa 25 vuotta. Ihmisessä voi olla samanaikaisesti useampia leveitä heisimatoyksilöitä.

Ulosteiden likaamien valumavesien mukana leveän heisimadon munia joutuu helposti suolattomiin tai vähäsuolaisiin jokiin ja järviin. Koska leveä heisimato tarttuu toisinaan kissoihin, koiriin, karhuihin ja joihinkin muihin imettäväisiin, saattavat myös ne levittää madon munia vesistöihin. Hedelmöittyneistä munista kehittyy vedessä muutamassa päivässä vapaasti uivia värekarvallisia ripsitoukkia eli korasidiumeja. Kun ripsitoukka joutuu Diaptomus ja Cyclops -lajeihin kuuluvien hankajalkaisten äyriäisten ravinnoksi, siitä kehittyy äyriäisessä proserkoidiksi nimitetty ensimmäisen asteen toukka. Pikkukalojen syödessä äyriäisiä proserkoidit vapautuvat ja vaeltavat kalan suolistosta sen lihaksistoon, jossa ne elävät pleroserkoideina, toisen asteen lihastoukkina. Jos lihastoukkien tartuttamat pikkukalat joutuvat petokalojen ravinnoksi, lihastoukat vaeltavat jälleen niiden suolistosta lihaksistoon. Vasta kun ihminen syö lihastoukkien saastuttamaa kalaa raakana, heikosti suolattuna tai pakastamattomana, hän saa leveän heisimadon loiseksi suoleensa. Useimmiten leveän heisimadon saa hauista, mateista, ahvenista, kiiskistä ja useista taimenlajeista.

Kokemuksen mukaan leveät heisimadot aiheuttavat usein epämääräisiä vatsavaivoja ja lapsilla myös huonovointisuutta. Jos lapsilla on runsaasti leveää heisimatoa, se voi myös heikentää lapsen yleiskuntoa. Leveällä heisimadolla on lisäksi eräs vain sille ominainen lisähaitta, sillä se aiheuttaa joillekin madon kantajille tietyn tyyppisen matoanemian, joka voi olla hyvin voimakas ja jopa kuolemaan johtava.

Suomalainen Johan Wilhelm Runeberg (1843–1918) ja Tartossa toiminut Gustaf Reyher julkaisivat molemmat vuonna 1886 havaintonsa siitä, että osa leveän heisimadon kantajista sairastui pernisiöösiä anemiaa muistuttavaan verenheikkouteen. Suomessa Julius Ossian Schauman (1862–1922) osoitti jo vuonna 1894 väitöskirjassaan "Zur Kenntniss der Blut-Bothriocephalus-Anämie", että tauti parani madon häätämisen jälkeen. Vasta paljon myöhemmin selvisi, että lapamato käyttää ravinnosta jotakin, jonka puute on syynä matoanemian syntyyn. Tämä aine todettiin B 12 -vitamiiniksi vuonna 1948.

Leveän heisimadon eli lapamadon kantajuus oli suomalaisten kansantauti aina 1960-luvulle saakka. Ratkaisevan käänteen asiassa sai aikaan Suomen Punaisen Ristin piiriterveyssisar Alli Vaittinen (-Kuikka), kaikkien aikanaan tuntema "Mato-Alli". Hän käynnisti vuonna 1953 Joensuussa kampanjan lapamadon häätämiseksi asukkaista. Tätä kampanjaa, joka vähitellen levisi koko maahan, tukivat taloudellisesti Suomen Punainen Risti ja lääketehdas Oy Medica Ab.

Katso myös kirjoitusta "Matotaudit ja tautimadot".

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1995: 20–21: 2257 (Lapamadon historiaa). Lisätty ja tarkistettu tammikuussa 2004.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: The History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Helsinki 1975.

Encyclopædia Britannica 1990, useat hakusanat ja artikkelit.

Lääketieteellinen mikrobiologia. Toim. O. Mäkelä ja muut. Duodecim. 6. uudistettu laitos. Jyväskylä 1993.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1950.

Nordenskiöld, E.: Biologian historia yleiskatsauksellisesti esitettynä II–III. Porvoo 1928, 1929.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993]

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON