Arno Forsius

Hippokrates (460–377 eKr.) – länsimaisen lääketieteen perustaja

Hippokrates on antiikin Kreikassa kehittyneen järkiperäisen lääketieteen tunnetuin edustaja. Hän syntyi Kosin saarella (n.) vuonna 460 eKr. ja kuoli Tessaliassa (n.) vuonna 377 eKr. Hänen isänsä oli Herakleides -niminen lääkäri, jolla oli seitsemän poikaa. Hippokrateen pojat Thessalos ja Drako sekä vävy Polybos olivat myös merkittäviä lääkäreitä.

Hippokrateen elämästä on säilynyt niukasti asiatietoja. Perimätiedon mukaan hän aloitti lääketieteen opinnot kotisaarellaan Kosissa ja jatkoi niitä Knidoksella, Thasoksella ja Tessaliassa, joidenkin lähteiden mukaan myös Egyptissä, Lyydiassa ja Skyytiassa. Vaikka Hippokrates matkusteli paljon, hän oleskeli toistuvasti Kosissa lääkärinä ja lääketieteen opettajana. Aristoteles ja Platon pitivät häntä suuressa arvossa. Hippokrateen maine levisi laajalle ja hänen potilainaan olivat mm. Makedonian hallitsija Perdikkas ja Persian hallitsija Artakserkses I. Ateenan kaupunki kutsui Hippokrateen vuonna 430 eKr. hoitamaan tuhoisaa epidemiaa.

Hippokrateen nimeen liittyvän koulukunnan ansiosta antiikin lääketiede saavutti siihen astisen huippunsa. Pysyvintä osaa siinä edustaa lääkärintyön eettisten periaatteiden korostaminen. Hippokrateen koulukunnan opit ovat säilyneet kirjoitussarjassa Corpus Hippocraticum. Siihen on tiettävästi kuulunut kaikkiaan noin 70 kirjaa, joista noin 60 tunnetaan. Useimmat niistä on kirjoitettu vuosien 430 ja 330 eKr. välillä. Kirjoitukset lienee koottu yhtenäiseksi kokoelmaksi Alexandriassa vasta 200-luvulla eKr. Hippokrateen lisäksi kirjoitusten tekijöitä on ollut suuri joukko ja eräät heistä kuuluivat muualla kuin Kos -saarella vaikuttaneisiin koulukuntiin. Hippokrateen kirjoittamina pidetään varmimmin teoksia "Aforismeja", "Prognoosista", "Äkillisten tautien hoidosta" ja "Pään vammoista".

Corpus Hippocraticumin kirjoitukset käsittelevät ihmisen olemusta, sikiön kehitystä, terveydenhoitoa, ympäristön vaikutuksia, lääketiedettä, tautioppia, potilaan tutkimista, taudinmäärittelyä, ennusteiden laatimista, erilaisia hoitokeinoja, tapausselostuksia ja lääketieteen etiikkaa. Osa kirjoituksista on oppi- ja käsikirjoja, mutta kokoelmassa on myös lääkäreille ja suurelle yleisölle tarkoitettuja esitelmiä. Kokoelmaa on luettu aina uudelle ajalle saakka, eikä ainoastaan Kreikassa ja muissa länsimaissa vaan myös arabien keskuudessa.

Lääketieteen isäksi Hippokratesta nimitetään erityisesti siksi, että hän oli länsimaissa ensimmäinen lääkäri, joka halusi erottaa lääkintätaidon pappeudesta. Hippokrateen mukaan taudit eivät olleet jumalien aiheuttamia, vaan kaikilla taudeilla oli omat luonnolliset syynsä. Antiikin Kreikka oli kuitenkin tuolloin filosofian lumoissa. Tiede ei kehittynyt, sillä se kääntyi ulkoisesta sisäiseen maailmaan, metafysiikkaan, moraaliin ja etiikkaan. Kokeilumenetelmiä ei käytetty, vaan tyydyttiin havaintoihin ja kokemukseen ilman vertailuja. Siksi myös lääketiede jäi suurelta osin hyödyttömän ja virheellisiin perusteisiin nojaavan pohdiskelun varaan. Käsitykset anatomiasta, fysiologiasta ja patologiasta olivat vajavaisia.

Hippokrateen aikana Kreikassa vakiintui humoraalioppi, jonka mukaan ihmisen elimistöä vallitsi neljä perusnestettä, veri, lima, sappi ja musta sappi. Niiden oikea tasapaino, eukrasia, merkitsi terveyttä, kun taas niiden epätasapaino, dyskrasia, oli syynä sairauksien syntyyn. Sairauksien aiheuttajina pidettiin sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä. Ruokavalio ja liikunta katsottiin sisäisiksi sekä ilmasto, tuulet ja vuodenajat ulkoisiksi syiksi. Tämä filosofinen oppijärjestelmä oli myös kaikkien hoitokeinojen perusteena. Ruokajärjestyksellä, lääkkeillä, kylvyillä, kuppauksella ja suoneniskuilla pyrittiin eri tavoin palauttamaan perusnesteiden oikea tasapaino.

Hippokrateen mukaan oli olemassa tietty elämää ylläpitävä henkinen ja parantava voima, jonka käsittelyyn lääkärin taito perustui. Taito parantaa sairauksia ja hoitaa ihmistä voitiin saavuttaa vain kokemuksen avulla. Yksittäisten oireiden havaitseminen loi perustan sairausilmiöiden yleisen lainalaisuuden tuntemiselle. Kliinisten havaintojen tekemisessä käytettiin tarkastelua (inspektiota), tunnustelua (palpaatiota) ja kuuntelua (auskultaatiota). Hippokraattisissa kirjoituksissa on esitetty kaikkiaan 42 kliinistä kuvausta ja ne ovat niin tasokkaita, että vastaavia laadittiin myöhemmin vasta 1500-luvulla.

Taudin kehityksessä pidettiin käännekohtana kriisiä, jonka seurauksena tauti parani tai potilas kuoli. Taudin etenemisen perusteella pyrittiin ennustamaan kriisin tulos. Se ratkaisi myös taudin ennusteen, jota hippokraattisen lääketieteen edustajat pitivät tärkeänä. Jos kriisi ennusti potilaan kuolemaa, oli myös hoidosta pidättäydyttävä. Hippokrates suhtautui itse aktiivisesti sairauden hoitoon, mutta toisaalta hän korosti harkintaa hoitomenetelmien käytössä. Hänen sanomanaan pidetään lausetta "Ophelein e me blaptein" (latinaksi: Primum est non nocere, suom. Tärkeintä on olla vahingoittamatta). Hän tähdensi varsinkin elämänjärjestyksen ja ruokavalion merkitystä. Vaikka Hippokrates ei tehnyt leikkauksia, hän hoiti vammoja käsittelemällä (manipuloimalla) sekä murtumia ja sijoiltaanmenoja paikoilleen asettamalla (reponoimalla).

Hippokrateen nimi on säilynyt eräissä lääketieteen termeissä. Facies Hippocratica tarkoittaa vakavan sairauden seurauksena kuihtuneita kasvoja ja syvälle painuneita silmämunia. Succusio Hippocratis tarkoittaa rintaontelossa samanaikaisesti olevan ilman ja nesteen aiheuttamaa loisketta. Hippokrateen manipulaatio on eräs menetelmä sijoiltaan menneen olkanivelen paikoilleen asettamiseksi. Hippokraattiset sormet tarkoittavat samaa kuin rumpupalikkasormet kroonisessa keuhkosairaudessa. Tärkein muisto Hippokrateesta on kuitenkin hänen nimellään tunnettu vala (Hippokrateen vala), johon pohjautuvat myös nykyaikaisen terveydenhuollon eettiset säännöt.

Julkaistu aikaisemmin: Hippokrates, länsimaisen lääketieteen isä, Suomen Lääkärilehti 1997: 25: 3017. Tarkistettu lokakuussa 1999.

Kirjallisuutta:

Ackerknecht, E. H.: Geschichte der Medizin. 7. überarbeitete und ergänzte Auflage von A. H. Murken. Stuttgart 1992

Companion Encyclopedia of the History of Medicine, Volumes 1–2. Edited by W. F. Bynum and R. Porter. First published 1993, Reprinted 1994. London.

Dumesnil. R. und Schadewaldt, H.: Die Berühmten Ärzte. 2. deutsche Auflage. (Köln, ilman painovuotta)

Schott, H. (und Mitarbeiter): Die Chronik der Medizin. 1. Auflage 1993, Printed in Belgium 1997

Sigerist, H. E.: Grosse Ärzte. Eine Geschichte der Heilkunde in Lebensbildern. München 1932

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON