Arno Forsius

Homeopatian vaiheita

Kotisivuillani on erillinen kirjoitus ”Samuel Hahnemann (1755–1843) ja homeopatia”. Se käsittelee homeopatian keksijän Samuel Hahnemannin elämänvaiheita ja homeopatian keksimiseen liittyviä seikkoja. Virinneissä keskusteluissa on tullut selvästi näkyviin tarve käsitellä laajemmin homeopatian myöhempiä vaiheita sekä homeopatian ja lääketieteen välisiä suhteita. En käytä tässä kirjoituksessa usein vastakkaisina esitettyjä nimityksiä ”koululääketiede” ja ”vaihtoehtoinen lääketiede”, sillä tieteen määritelmän mukaan voi olla olemassa vain yksi mahdollisimman suureen totuuteen pyrkivä lääketiede. Sen vuoksi puhun lääketieteestä ja vaihtoehtoisista hoidoista. Viime mainituista on käytetty myös nimitystä uskomushoidot.

Keskustelu homeopatiasta sekä sen eduista ja haitoista näyttää olevan käytännössä tuloksetonta, sillä väittelevien osapuolten kesken ei ole päästy yksimielisyyteen käytettävien käsitteiden sisällöstä. Keskustelu homeopatian ja lääketieteen välisistä suhteista on juuttunut niiden kannattajien vahvaan sitoutumiseen omiin lähtökohtiinsa. Keskustelua vaikeuttaa myös se, että homeopatian kannattajat edellyttävät sitä arvostelevien henkilökohtaista osallistumista homeopatian hoitomenetelmiin, mikä merkitsee käytännössä sen hyväksymistä. Itse olen saanut lääketieteellisen koulutuksen ja toiminut vain lääketieteen piirissä. Homeopatiaan olen tutustunut kirjallisuuden ja homeopatiaan liittyvien kielteisten ilmiöiden välityksellä. Toisaalta olen noin 40 vuotta kestäneen lääkärinurani aikana nähnyt myös lääketieteen aiheuttamia haittoja ja virheitä.

Hahnemannin alkuperäinen homeopatia

Hahnemann käytti lääkärinä aluksi aikakautensa tavanomaisia hoitoja kuten suoneniskuja, peräruiskeita ja ulostuslääkkeitä, joita oli tapana antaa lähes kaikissa taudeissa taudinkuvasta ja oireista riippumatta. Häntä kiusasi kaikkien hoitomenetelmien huono teho sairauksia ja niiden oireita kohtaan, jolloin hänen mielessään heräsi myös epäilyksiä käytettyjen hoitojen tehottomuudesta tai suorastaan vahingollisuudesta. Hahnemann tuli vähitellen vakuuttuneeksi siitä, että täytyi olla olemassa parempia ja yksinkertaisia, toistaiseksi tuntemattomia parannuskeinoja. Siten Hahnemann oli oman aikansa lääketieteen merkittävä arvostelija eikä valtavirran mukana kulkija.

Tässä kohdassa on aiheellista tarkastella lääketieteen tilaa 1800-luvun alkutaitteen molemmin puolin. Lääketiede eli suurta murroksen aikaa 1700-luvun loppupuolelta lähtien. Vanha antiikin ajalta peräisin ollut humoraalioppi oli syrjäytymässä yleisenä tautiselityksenä ja sisäisten tautien oli vähitellen todettu koostuvan monista erilaisista taudinkuvista. Useille taudeille pystyttiin antamaan jo potilaan eläessä määritelmä eli diagnoosi. Kirurgia yhdistyi muuhun lääketieteeseen ja tuli yliopistojen akateemiseksi oppiaineeksi. Lääketieteen opetus siirtyi samalla yliopistojen kateedereista sairaaloihin. Kliiniset tutkimusmenetelmät alkoivat kehittyä eikä sairauksien toteaminen perustunut enää yksinomaan potilaan kertomiin oireisiin.

Erilaisten tautien toteamisessa Hahnemann oli vanhoillinen ja hänen oppirakennelmansa perustui pelkästään oireiden vertailuun ilman mitään tutkimuksia. Hanhemannin mukaan taudin syytä sen paremmin kuin sen muutoksiakaan ei voitu koskaan todeta eikä siihen pitänyt pyrkiäkään. Ainoastaan potilaan tuntemat oireet muodostivat sen todellisuuden, jonka ymmärrys pystyi tavoittamaan, ja kaikki muu oli merkityksetöntä. Hahnemann katsoi, että sairauden elimistöön aiheuttamat muutokset olivat seurausta elämänvoiman häiriintymisestä ja että silloisen lääketieteen käyttämä hoito vain pahensi potilaan ongelmaa. Kaiken lisäksi lääkärit eivät Hahnemannin mukaan ymmärtäneet määräämiensä lääkkeiden haitallisia vaikutuksia, jolloin sairaasta tuli lääkärien toiminnan seurauksena lääketieteen uhri.

Hahnemannin mukaan potilaalta kysyttiin tarkkaan, millaisia oireita ja tuntemuksia hänellä oli. Hoidon määräämiseksi valittiin sen jälkeen lääkkeiden terveillä ihmisillä aiheuttamien oireiden luettelosta se lääke, jonka oireet muistuttivat eniten potilaan kuvaamia oireita. Käytetyissä luetteloissa yhden ja saman lääkkeen kohdalla mainittujen oireiden luku kohosi satoihin ja fosforilla niitä oli jopa pari tuhatta. Käytännön ongelmana olikin se, osasiko potilas kuvata oireensa ja ymmärsikö homeopaatti potilaan kuvauksen siten, että vertailu valittavaan lääkkeeseen tapahtui varmasti oikein.

Hahnemannin alkuperäiseen homeopatiaan kuului, että potilaalle annettiin sairauden alussa kerta-annos yhtä ainoaa lääkettä, joka oli valmistettu homeopatian sääntöjen mukaan puhtaista aineista ja potensoitu tarvittavalla tavalla. Potensoiminen eli lääkkeen dynaamisuuden lisääminen tapahtui laimentamalla alkuperäistä lääkeuutetta puhtaalla uuttamisliuoksella. Ensin lisättiin 2 tippaa lääkeuutetta 98 tippaan viinietikkaa, josta seoksesta lisättiin 1 tippa 99 tippaan viinietikkaa ja siitä taas 1 tippa 99 tippaan viinietikkaa jne. Jokaista tehtyä laimennosta sekoitettiin aina kaksi kertaa. Hahnemann käytti itse lääkeseoksia, jotka oli potensoitu eli laimennettu 3, 6, 9, 12 tai 30 kertaa. Eräät homeopaatit katsoivat tarpeelliseksi lisätä lääkkeiden dynaamisuutta potensoimalla niitä jopa 10 000 tai 100 000 kertaa. Myös Hahnemann mainitsi, että hän oli joskus käyttänyt 1500 kertaa potensoituja lääkkeitä ja todennut niiden olleen vaikuttavia.

Hahnemann ja hänen kannattajansa selittivät laimentamisesta aiheutuvaa lääkkeen vaikutuksen lisääntymistä sillä, että lääkkeen dynaaminen voima kiinnittyi veden muistiin ja lisääntyi jokaisella laimennuskerralla. Useat seikat voivat heikentää lääkkeen tehoa tai tehdä sen kokonaan voimattomaksi. Lääkettä käytettäessä oli aina huolehdittava siitä, että mikään vieras aine ei saanut sekoittua käytetyn lääkkeen kanssa. Siten samanaikaisesti hoidon kanssa ei saanut nauttia esim. kahvia, teetä, alkoholijuomia tai mausteita. Vieläpä kukkien tuoksunkin katsottiin voivan olla esteenä lääkkeen dynaamiselle voimalle. Lisäksi hoidon tehottomuudesta voitiin aina syyttää sen aloittamista liian myöhään.

Hahnemann laajensi homeopatian käytön vuonna 1828 ilmestyneessä teoksessaan "Abhandlung über die chronischen Krankheiten" myös pitkäaikaisiin tauteihin, jolloin hoitoa annettiin pitkäaikaisesti tai jatkuvasti. Hän selitti em. kirjassaan, että kuppatautia ja sykoosia (sycosis, kukkakaalimaiset sukuelinten syylät) lukuun ottamatta ihmisen kaikki pitkäaikaiset taudit aiheutti psora (kreik. ja latin. syyhy). Sen mukaan siis kaikki sellaiset krooniset taudit kuten esim. kihti, syöpä, tuberkuloosi, halvaus, astma ja hysteria olivat yhtä ja samaa sairautta eli syyhyä. Tämä kannanotto aiheutti voimakasta hajaannusta homeopaattien keskuudessa, sillä monen oppia siihen saakka kannattaneen oli mahdotonta yhtyä tähän käsitykseen.

Homeopatian suosion kasvu

Humoraalipatologista tautikäsitystä korvaamaan ilmaantui 1700-luvun loppupuolella lukuisia toistensa kanssa kilpailevia tautiselityksiä, joita olivat mm. William Cullenin (1710–1801) hermoärsykeoppi, John Brownin (1735–1788) yleinen ärsykeoppi, Théophile de Bordeu’n (1722–1776) vitalismi, Anton Mesmerin (1734–1815) animaalinen magnetismi sekä François-Joseph-Victor Broussais’n (1772–1838) tulehdusoppi. Ne perustuivat kaikki teoreettisen spekulaatioon eli pohdiskeluun ja niiltä puuttui yhä uudenaikaisen tieteen menetelmillä varmistettu perusta. Erityisesti Saksassa 1800-luvun alku oli idealismin ja romantiikan kautta, jossa luonnonfilosofian vaikutus oli voimakasta. Se heijastui lääketieteessä mm. vaikeutena yhdistää filosofiaa ja kokemusta, teoriaa ja kokeilua sekä tutkimusta ja käytäntöä. Sillä oli luonnontieteisiin perustuvan lääketieteen kehitystä hidastava vaikutus.

Mesmerin keksimää animaalista magnetismia lukuun ottamatta edellä mainittujen uusien tautiselitysten teoriat tukivat yhä vanhaan humoraalipatologiaan nojaavaa lääkityskäytäntöä. Siten sisäisten tautien hoito perustui yhä enimmäkseen nesteenpoistohoitoihin, joissa käytettiin tavallisesti oksennuksia aiheuttavaa oksennusviinikiveä, ripulia aiheuttavia yrtti- ja elohopeavalmisteita sekä verta vähentäviä suoneniskuja ja kuppausta, 1800-luvun puolella myös verijuotikkaita. Hoidot olivat nykykäsityksen mukaan lähes pelkästään haitallisia. Niistä aiheutuneiden sivuvaikutusten ymmärrettiin kuitenkin olevan osoituksena tarpeesta jatkaa hoitoa. Se johti usein sairauden vaikeutumiseen ja potilaan kuolemaan niissäkin tapauksissa, jotka olisivat parantuneet ilman hoitoa.

Homeopatia osoittautui pian kilpailukykyiseksi lääketieteen silloisiin menetelmiin verrattuna ja kaiken lisäksi homeopaattiset hoidot olivat hyvin siedettäviä. Useiden tartuntatautien kohdalla kuolleisuustilastot puhuivat homeopaattisen hoidon paremmuuden puolesta. Suurta nestehukkaa aiheuttavaan koleraan kuoli Itävallassa vuoden 1831 epidemian aikana homeopaattista hoitoa saaneista 2,4–21,1 %, kun taas tavanomaista hoitoa saaneista kuoli yli 50 %. Yhdysvalloissa vuoden 1849 kolera-epidemian aikana lukemat olivat vastaavasti 3 % ja 48–60 %. Yhdysvaltojen vuoden 1878 keltakuume-epidemiassa homeopaattista hoitoa saaneilla kuolleisuus oli vain noin 1/3 osa tavanomaista hoitoa saaneista. Muutenkin havaittiin, että homeopaattista hoitoa käyttävät elivät kauemmin kuin tavanomaista hoitoa saaneet, minkä vuoksi Yhdysvalloissa henkivakuutusyhtiöt myönsivät 10 %:n maksualennuksia homeopaattista hoitoa käyttäville.

Eräs syy homeopatian hyviin tuloksiin oli ihmisen luontainen paranemistaipumus. Valtaosa ihmisen tuntemista oireista on aina hävinnyt itsekseen aikaa myöten. Silloin kiitos paranemisesta tuli käytetylle hoidolle, tai jos hoitoa ei annettu, elimistön omille voimille. Homeopatian paremmuus ei suinkaan johtunut sen tehokkuudesta vaan lääketieteen silloisten hoitomenetelmien tehottomuudesta. Kaiken lisäksi esim. ulostuslääkkeinä käytettiin voimakkaasti vaikuttavia yrttejä sekä elohopeavalmisteita, antimonia ja muita myrkyllisiä ja jopa hengenvaarallisia aineita. Huomion kiinnittäminen haitallisiin hoitoihin ja niiden väheneminen olivat homeopatian kiistattomia saavutuksia.

Ainoat 1800-luvun alkupuolella tiettyyn tautiin tehoavat lääkkeet olivat kiinakuori ja siitä eristetty kiniini malariassa, torajyvävalmisteet kohdun verenvuodoissa ja tietyt saniaisenjuurivalmisteet sisälmysmatojen häädössä. Kaikki muut lääkevalmisteet olivat oireisiin vaikuttavia. Apteekkien lääkeaineet olivat yleisesti peräisin erilaisista yrteistä ja niiden tehokkuus vaihteli runsaasti lääkekasvien kasvupaikasta, keräämisen ajankohdasta ja säilytyksestä sekä lääkkeen valmistusmenetelmästä riippuen. Tuohon aikaan oli hyvin vähän keinoja lääkkeiden laadun ja tehokkuuden kontrolloimista varten. Siksi Hahnemannin pyrkimys kiinnittää huomiota käytettyjen lääkeaineiden kelvollisuuteen ja puhtauteen oli huomattava edistysaskel lääkkeenvalmistuksen alueella.

Homeopatiassa vetosivat sekä lääkäreihin että potilaisiin ymmärrettävältä vaikuttava sairauden ja hoidon selitysmalli. Hoitoa pidettiin yksilöllisenä, koska se perustui lähtökohtaisesti potilaan ilmoittamiin oireisiin. Lisäksi homeopatiaa pidettiin tieteellisenä, kokeilevana ja uutta etsivänä. Uutta oli erityisesti puhe dynaamisuudesta. Perustavaa laatua oli vaatimus puhtaista ja haitattomista lääkeaineista. Homeopatiaa käyttävät lääkärit ja lääkkeiden valmistajat arvostelivat voimakkaasti tavanomaisia lääkkeitä, joita he pitivät ensisijaisesti lamauttavina. Heidän mielestään tavanomaiset lääkkeet pelkästään peittivät potilaan oireita ja aiheuttivat vakavampia sairauksia. Silloin oireiden peittäminen teki myös oikean lääkkeen löytämisen vaikeaksi, koska taudille ominaiset oireet olivat hoidon valinnan tärkein ohjenuora.

Lääketieteen edustajien ankarasta vastustuksesta huolimatta homeopatia saavutti nopeasti jalansijaa Keski-Euroopan lisäksi erityisesti Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa oli jo aikaisemmin tunnettu suurta mielenkiintoa mm. Samuel Thomsonin (1769–1843) yrttilääkintään, Sylvester Grahamin (1794–1851) vegetarianismiin sekä Vincent Priessnitzin (1799–1851) vesihoitoihin. Alankomaalainen Hans Gram, joka oli muuttanut Yhdysvaltoihin vuonna 1825, teki homeopatiaa tunnetuksi Yhdysvalloissa, ja siellä tämä hoitomenetelmä levisi pian lääkärikunnan ulkopuolelta tulleiden ammatinharjoittajien toiminnaksi. Pennsylvaniassa perustettiin vuonna 1833 homeopatian opetuslaitos Academy of Homeopathy ja vuonna 1844 homeopatian harjoittajien oma yhdistys, American Institute of Homeopathy, joka oli ensimmäinen lääkintäalan yhdistys Yhdysvalloissa. Vastavetona homeopatialle yhdysvaltalaiset lääkärit perustivat Nathan Smith Davisin johdolla vuonna 1846 American Medical Association (AMA) -nimisen lääkäriseuran. Taistelu homeopatian ja lääketieteen kannattajien välillä oli monella tavalla repivää.

Homeopatian tunnettuja kannattajia olivat Yhdysvalloissa mm. Mark Twain, William James, Henry Wadsworth Longfellow, Nathaniel Hawthorne, Harriet Beecher Stowe, Daniel Webster, William Seward, Horace Greeley ja Louisa May Alcott. Myös Christian Sciencen perustaja Mary Baker Eddy, joka vastusti yleisesti lääkkeiden käyttöä, hyväksyi homeopatian sillä perusteella, että se vähensi tavanomaisen lääkityksen käyttöä.

Isoon-Britanniaan homeopatia tuli vuonna 1832 ja Lontooseen perustettiin suuri homeopaattinen sairaala vuonna 1849. Homeopatian yleistymistä Euroopassa auttoi se, että sen suosijoita olivat kuninkaalliset, kuuluisat kirjailijat ja uskonnolliset johtajat. Euroopassa homeopatian kannattajia olivat mm. Charles Dickens, W. B. Yeats, William Thackeray, Benjamin Disraeli, Johann Wolfgang von Goethe ja paavi Pius X. Paavin lisäksi useat kirkonmiehet tukivat homeopatiaa ja levittivät sen sanomaa.

Homeopaattiset opetuslaitokset hyväksyttiin Yhdysvalloissa lääketieteellisiksi korkeakouluiksi, joista valmistuneet voivat saada lääkärin oikeudet. Niissä laillistamistutkinnon (medical board examination) suorittaneita olikin Yhdysvalloissa 1800-luvun loppupuolella enemmän kuin lääketieteellisissä kouluissa. Homeopatia oli suosittua myös naisten keskuudessa ja heitä olikin homeopatian harjoittajista huomattava osa. Tämä edisti myös naisten pääsyä lääkärin ammattiin. Ensimmäinen naisten ”lääketieteellinen” korkeakoulu koko maailmassa oli vuonna 1848 perustettu homeopaattinen Boston Female Medical College. Siitä tuli vuonna 1852 New England Female Medical College, joka yhdistyi vuonna 1873 Boston University’iin, toiseen homeopatiaa kannattavaan korkeakouluun. Useimmat yhdysvaltalaiset lääketieteelliset korkeakoulut ja yliopistojen tiedekunnat avautuivat naisille vasta 1890-luvulla. Homeopaatit hyväksyivät naiset American Institute of Homeopathyn jäseniksi vuonna 1871, kun naisia alettiin kutsua lääkäriseura AMA:n jäseniksi vasta vuonna 1915.

Hyvin suuri osa lääketieteen korkeakouluista, sairaaloista, vanhustenhoitolaitoksista, orpokodeista, apteekeista ja lääketieteen julkaisuista oli Yhdysvalloissa homeopaattista hoitomenetelmää kannattavia 1800-luvun loppupuolella ja vielä 1900-luvun alussa.

Lääketieteen kehitystä 1800-luvulla

Ranskassa opiskellut yhdysvaltalainen Benjamin Rush (1746–1813) oli verenpoistohoitojen ja elohopeavalmisteiden ehdoton kannattaja, jonka vaikutus Yhdysvaltojen lääketieteeseen oli varsin pitkäaikainen. Rushin perusteluna erityisen voimakkaille hoidoille oli hänen uskonsa, että yhdysvaltalaiset olivat taipumattomampia kuin eurooppalaiset, mistä johtuen myös yhdysvaltalaisten taudit olivat vastaavasti sitkeämpiä kuin eurooppalaisten taudit. Englantilainen kirjailija William Cobbet (1760–1835) kauhistui Rushin hoitoja vuonna 1797 keltakuume-epidemian aikana. Cobbet väitti, että todellisuudessa Rush tappoi suoneniskuillaan lähes kaikki hoitamansa potilaat. Rush nosti asiasta syytteen kunnianloukkauksesta ja voitti sen Cobbetin todisteluista huolimatta. Rushin toiminta oli vahvistamassa homeopatian asemaa.

Ranskalainen kliinikko Pierre-Charles-Alexandre Louis (1787–1872) epäili suoneniskujen hyödyllisyyttä ja yleensäkin ilman seurantaa varmistetun kokemuksen luotettavuutta. Koska hänellä ei ollut käytettävissään sellaisia potilaita, joille ei ollut tehty suoneniskuja, hän ryhtyi vuonna 1825 vertaaman sekä tuberkuloottista keuhkotulehdusta sairastavia että lavantautia sairastavia potilaita, joista oli laskettu pois vain vähän verta tai tavanomaisen runsas määrä verta. Hän päätyi tulokseen, että runsaampi suonenisku ei ollut mitenkään avuksi näiden tulehdustautien hoidossa ja että toisinaan se oli suorastaan haitaksi. Louis ei silti kieltänyt suoneniskua kokonaan, mutta katsoi sen hyödylliseksi vain vaikeiden tapausten alkuvaiheessa. Hän oli ensimmäinen, joka suositteli tilastollisia tutkimuksia hoidon tuloksellisuuden selvittämiseksi, mikä oli täysin uutta lääketieteessä.

Ratkaisevaa tappiota suoneniskuhoidolle merkitsi wieniläisen Joseph Dietlin (1804–1878) tutkimus ”Der Aderlass in der Lungenentzündung”, joka ilmestyi vuonna 1849. Hänen aineistonsa käsitti 380 keuhkokuumepotilasta, joista hoidettiin suoneniskulla 85, suurilla oksennusviinikiviannoksilla 106 ja pelkästään tarkkailemalla 189. Tutkimuksen tilastollinen osa oli varsin kiinnostava. Kuolleisuus oli mainituissa ryhmissä vastaavasti 20,4, 20,7 ja 7,4 %. Sen mukaan edellä mainittuja hoitoja saaneiden ryhmissä oli kuolleita suhteellisesti kolminkertainen määrä verrattuna ilman hoitoa olleisiin. Kaiken lisäksi hoitamattomat toipuivat nopeammin ja heillä oli vähemmän lisätauteja kuin hoitoja saaneilla. Tämän tutkimuksen jälkeen usko suoneniskun hyödyllisyyteen alkoi nopeasti vähentyä.

Lääketieteessä tapahtui 1840-luvulta alkaen suuria edistysaskeleita. Nukutusaineiden keksiminen sai aikaan sen, että kirurgiasta tuli myös sisäisten tautien hoitomenetelmä. Tosin hengenvaaralliset haavatulehdukset heikensivät vielä kauan leikkausten saavutuksia. Laboratoriotutkimukset paransivat sairauksien laadun selvittämistä. Lääkeyrteistä eristettiin puhtaita lääkeaineita, joiden tasalaatuinen teho helpotti niiden annostelua tilanteen vaatimusten mukaan. Lääketeollisuus alkoi valmistaa kemiallisesti lääkkeitä, joilla oli aivan uusia käyttöalueita. Jo 1800-luvun lopulla hoidettiin alkueläimen aiheuttamaa unitautia synteettisillä kemoterapeuttisilla lääkkeillä. Bakteriologia paljasti monen sairauden perimmäiseksi aiheuttajaksi bakteerin, alkueläimen tai muun mikrobin, joiden tunteminen antoi mahdollisuuden taistella tartuntatautien leviämistä vastaan. Jo 1800-luvun lopulla kehitettiin tartuntatauteja vastaan immunologisia toteamis-, ehkäisy- ja hoitomenetelmiä ja 1900-luvun alkupuolella uudet bakteereihin tehoavat kemoterapeuttiset ja antibioottiset lääkeaineet tehostivat taistelua tarttuvia tauteja vastaan. Muita edistysaskeleita olivat nestekorvaushoidon ja verensiirtojen käyttöön ottaminen. Tapahtuneen kehityksen myötä vakavien tautien hoitotulokset paranivat ratkaisevasti.

Homeopatian taantumisvaihe

Carnegie Säätiö teetti vuonna 1910 Yhdysvalloissa kuuluisan Flexnerin raportin, joka oli Abraham Flexnerin johdolla ja yhteistyössä AMA:n johtavien jäsenten kanssa laadittu arviointi Yhdysvaltain lääketieteellisistä korkeakouluista. Näennäisestä objektiivisuudestaan huolimatta raportti tähtäsi todellisuudessa lääketieteellisten koulujen hyväksymiseen ja homeopaattisten oppilaitosten tuomitsemiseen. Raportissa annettiin suurin arvo kouluille, joissa oli täysiaikaiset opettajat ja joissa opetettiin patologiaa ja fysikaalista kemiaa. Homeopaattisia kouluja moitittiin siitä, että niiden opettajat eivät olleet tutkijoita tai opettajia, vaan käytännön työn tekijöitä. Niissä opetettua lääkeaineoppia pidettiin myös ala-arvoisena. Käytettyjen arviointiperusteiden mukaan homeopaattiset oppilaitokset saivat yleensä huonot arvosanat. Raportin perusteella vain hyväksytyt arvosanat saaneissa oppilaitoksissa opiskelleille myönnettiin mahdollisuudet suorittaa laillistamistutkinto.

Kun Yhdysvalloissa oli 1900-luvun alussa vielä 22 homeopaattista korkeakoulua, niitä oli vuonna 1923 enää kaksi. Flexnerin raportin seurauksena tapahtui myös 33 %:n vähennys korkeakouluista lääkäreiksi valmistuneiden naisten määrässä. Homeopaattiset oppilaitokset päättivät kyllä parantaa asemiaan lisäämällä perustieteiden kuten kemian, fysiologian ja patologian opetusta, mutta se ei auttanut paljonkaan tilannetta. On aiheellista tuoda esiin myös John D. Rockefellerin osuus kehityksessä. Hän oli itse vankka homeopatian kannattaja, mutta hän oli antanut taloudelliselle asiantuntijalleen ja rahavarojensa hoitajalle Frederic Gatesille vapaat valtuudet päättää lahjoituksien saajista. Gates oli lääketieteen vannoutunut kannattaja ja hän jätti homeopaattiset laitokset vaille tukea.

Lääketieteen kehittyessä luotettavammaksi, tehokkaammaksi ja tilastolliseen näyttöön perustuvaksi ihmiset alkoivat vakavissa sairauksissa luottaa siihen yhä enemmän ja käyttää sen menetelmiä. Kun leikkaushoidot vaikeiden tulehduspesäkkeiden ja pahanlaatuisten kasvaimien hoidossa paranivat, kun kemoterapeuttiset ja antibioottiset lääkkeet tehosivat yhä useampiin bakteeritauteihin, kun rokotuksilla pystyttiin ehkäisemään monia vakavia tartuntatauteja ja kun insuliinilla sekä muilla hormoneilla onnistuttiin hoitamaan ennen parantumattomia sairauksia, alkoi homeopatia näyttää täysin takapajuiselta hoitomenetelmältä. Yritykset hoitaa hengenvaarallisia tauteja homeopatian avulla johtivat potilaiden menehtymisiin ja niitä seuraaviin oikeudenkäynteihin.

Homeopatia supistui Yhdysvalloissa 1920-luvun jälkeen vähitellen vaihtoehtoiseksi hoidoksi. Myös lääketehtaat jatkoivat homeopatian painostamista, käyttäen apuna mm. homeopatian vastustamista lääketieteellisissä julkaisuissaan. Samalla homeopaattien keskuudessa tapahtui liukumista lääketieteen suuntaan mm. tautien tutkimuksessa ja taudinmäärityksissä. Se puolestaan johti homeopaattisen hoidon määräämiseen taudin eikä oireiden perusteella, siis vastoin homeopatian alkuperäisiä aatteita. Toisaalta useat lääkärit ottivat vastakohtaisuuksien vähentyessä homeopaattisia hoitoja käyttöön normaalin lääkehoidon rinnalla ns. täydentävänä hoitona. Siten raja tavanomaisten lääkärien ja homeopaattien välillä lieveni.

Homeopaattien keskuudessa alkoi esiintyä lisääntyvästi hajaannusta ja oppiriitoja oikeaoppisten ”hahnemannien” ja alkuperäisistä periaatteista luopuneiden ”pseudo-homeopaattien” välillä. Viime mainitut olivat niitä, jotka määräsivät hoitoja sairauksien eikä oireiden mukaan ja jotka hoitivat myös pitkäaikaisia tauteja ja käyttivät lääkkeiden suurempaa potensointia eli laimentamista. Niinpä esim. Chicagossa oli neljä erilaista homeopaattista lääketieteellistä seuraa. Matalan ja korkean potensoinnin kannattajien välillä vallinneet kiistat johtivat myös erillisiin organisaatioihin, hoitolaitoksiin ja ammattijulkaisuihin. Tämä kaikki vähensi edelleen homeopatian suosiota ja 1930-luvulle tultaessa homeopatia melkein katosi Yhdysvalloista.

Homeopatian ongelmat ja nykytila

Hahnemannin keksimän ja hyvin löyhin perustein oikeaksi uskoman homeopatian perusteet ovat tieteellisesti ajatellen täysin paikkansa pitämättömiä. Toisen maailmansodan jälkeen homeopatia on jälleen lähtenyt nousuun. Mihin sitten voi perustua homeopatian suuri suosio, joka on jatkunut nykyaikaan saakka?

Nykyajan varsin valistunut väestö tietää hakeutua vakavissa ja leikkauksia tai muita toimenpiteitä vaativissa tapauksissa lääketieteen asiantuntijoiden hoitoon. Sen sijaan tavanomaisissa ja etenkin pitkäaikaisissa vaivoissa ihmiset kääntyvät yhä edelleen homeopaattien puoleen. Sen lisäksi homeopatiasta etsitään apua myös silloin, kun lääketieteen keinot eivät tunnu auttavan tai kun lääkkeet aiheuttavat haittavaikutuksia, kuten omahoitolääkkeistä erityisesti särkylääkkeet ja lääkärin määräämistä mm. rauhoittavat lääkkeet, psyyken lääkkeet ja verenpainelääkkeet. Homeopatian etuja on lisäksi se, että hoitoon hakeutuvan ei tarvitse rekisteröityä samaan tapaan kuin julkisessa terveydenhuollossa.

Lääketieteen piirissä homeopatian vastustus ei ole myöskään ollut enää yhtä voimakasta kuin aikaisemmin ja asiaan on vaikuttanut myös yleisesti vapaamielinen suhtautuminen erilaisiin vaihtoehtoisiin hoitohin. Lääkärinpätevyyden erottaminen vaihtoehtoisten hoitojen antamisesta ja ammatinharjoittamista koskevien määräysten lieventäminen ovat tehneet kenelle tahansa mahdolliseksi ryhtyä mm. homeopaatiksi ja hankkia sitä varten annettavaa koulutusta, johon liittyy vaikuttavalta näyttäviä tutkintotodistuksia ja pätevyyksiä. Lisäksi siinä pääsee taloudellisesti alkuun pienellä pääomalla. Edelleen ns. luontaistuote- ja luontaislääkekauppa on lisännyt kaupallista tarjontaansa ja mainontaansa hyvin voimakkaasti ja tuloksellisesti. Homeopaattista hoitoa antavien henkilöiden menestymismahdollisuudet kilpailussa terveysalan asiakkaista ovat olleet viime aikoina hyvät.

Vaikka homeopaatit ja muiden vaihtoehtoisten hoitojen antajat eivät saa tehdä taudinmäärityksiä eivätkä määrätä hoitoja tiettyihin sairauksiin, löytyy lehdistöstä ja alan kirjoista neuvoja ja ohjeita vaivojen ja lääkkeiden yhteen sovittamiseksi. Homeopaattisessa hoidossa on alettu käyttää tavanomaisen lääkityksen menetelmiä, kuten tabletteja ja pulvereita nesteiden sijasta. Homeopaattista lääkitystä käytetään nykyään pääasiallisesti pitkäaikaisiin sairauksiin ja jopa sairauksien ennalta ehkäisyyn. Hoidon vaikutus on selitetty lääkkeiden dynaamisesta tehosta eli ”voimasta” johtuvaksi, mihin on liittynyt tiettyä maagista mielikuvaa.

Lyhyesti voidaan todeta, että homeopatia on varsin suosittua Yhdysvalloissa ja Meksikossa sekä Euroopan maista mm. Saksassa, Isossa-Britanniassa, Ranskassa, Alankomaissa, Belgiassa, Italiassa, Espanjassa, Kreikassa ja Venäjällä. Aasiassa se on hyvin suosittua Intiassa, Pakistanissa ja Sri Lankassa. Muita homeopatiaa suosivia maita ovat mm. Australia, Etelä-Afrikka ja Nigeria.

Homeopatia selitettiin aikaisemmin yksilölliseksi, koska se perustui kunkin potilaan itse tuntemiin oireisiin ja niiden perusteella määrättyyn lääkitykseen, kun tavanomaisessa lääketieteessä hoito oli yleensä diagnoosin mukaan määräytyvää potilaan oireista riippumatta. Myöhemmin, kun homeopatia kehittyi yhtä oiretta laajempaan sairauden selvittelyyn perustuvaksi, voitiin myös homeopatiaa pitää kokonaisvaltaisena, holistisena hoitomenetelmänä, kun taas tavanomainen hoito katsottiin ensisijaisesti vain yhden sairauden hoidoksi.

Homeopatian avulla halutaan usein luopua lääkehoidosta, mutta homeopatia on nimenomaan lääkehoitoa. Nykyään monet homeopaattiset valmisteet eivät sisällä yhtä ainoaa vaan useita, jopa 10 erilaista homeopaattista valmistetta. Valmisteet eivät ole peräisin ainoastaan kasviyrteistä vaan myös erilaisista epäorgaanisista suoloista ja hivenaineista sekä eri eläinten luista saadusta hiilestä jne. Vanhaan humoraalipatologiaan viitaten lääke ei saattanut ainoastaan parantaa sairautta vaan myös ylläpitää terveyttä kuinka pitkään tahansa. Nykyään tuskin yksikään homeopaatti noudattaa Samuel Hahnemannin alun perin homeopatialle asettamia vaatimuksia.

Myöskään homeopaattiset lääkkeet eivät toteuta enää Hahnemannin asettamia vaatimuksia. Toiseksi lääkkeitä ei enää valmista lääkäri, vaan niitä tehdään apteekeissa ja lääketehtaissa, joissa lääkkeen "puhtaus" ei ole enää suoraan lääkärin valvonnassa. Nykyään käytetään nestemäisten lääkkeiden lisäksi myös erilaisia pulvereita ja muita valmisteita, joissa vanhasta homeopatiasta muistuttaa enää similia similibus curantur -periaate, "samanlainen parantaa samanlaista". Samankaltaisuuden periaate on sekin osoittautunut käytännössä hyvin ongelmalliseksi lääkkeen määräämisessä, kun hoitoa on alettu antaa samanaikaisesti eri elinryhmien oireiden perusteella eli lääketieteellisten diagnoosien mukaisesti, ja kun on alettu käyttää samanaikaisesti useita homeopaattisia valmisteita. Homeopatian harjoittajien keskuudessa onkin muodostunut useita koulukuntia, joiden näkemyseroja ei ole voitu sovittaa keskenään.

Potensoinnin asteen lisäksi ilmaantui ristiriitoja myös siitä, miten lääkettä oli sekoitettava potensoinnin yhteydessä. Potensoinnissa eli dynamisoinnissa, todellisuudessa laimentamisessa, on siirrytty desimaalijärjestelmään. Se tapahtuu lisäämällä ensin yhteen osaan alkuperäistä lääkeliuosta 9 osaa pelkää liuotinta, ja jälleen yhteen osaan tätä laimennosta 9 osaa pelkkää liuotinta jne. Homeopaattisia lääkkeitä on nykyään saatavana liuoksina sekä tabletteina, yleensä kuusi kertaa (D 6) tai 30 kertaa (D 30) dynamisoituina. Edellisissä alkuperäistä lääkeliuosta on 1 miljoonasosa liuoksen määrästä ja jälkimmäisessä laimennos on vain 1 kvadriljoonasosa edellisestä, siis 1 kvintiljoonasosa. Jos ensimmäisessä laimennoksessa on lääkeliuosta 1 millilitra (noin 1 g), on siinä liuotinta kaikkiaan 10 ml (noin 10 g). D 6 dynamisoidussa valmisteessa olisi lääkeliuoksen 1 millilitraa kohden liuotinta 1000 litraa. D 30 dynamisoidussa valmisteessa olisi lääkeliuoksen 1 millilitraa kohden liuotinta 1 kvadriljoona kuutiometriä.

Homeopaattisissa tableteissa ei ole vettä muuten kuin ehkä hyvin pieniä määriä tablettiaineeseen imeytyneenä. Veden energiaa säilyttävään ominaisuuteen perustuvasta menetelmästä on siis luovuttu. Tämä selitys veden muistista on täysin spekulatiivinen eikä sitä ole voitu varmistaa millään koejärjestelyillä. Sitä paitsi se on nykyisen tieteellisen ajattelun vastainen. Selitystä ”veden muistista” onkin käytetty tärkeänä perusteluna homeopatian paikkansa pitämättömyydestä.

Eräs homeopatian sovellutus oli italialaisen kreivi Cesare Mattei'n (1809–1896) 1850-luvulla kehittämä elektrohomeopatia. Siinä käytettiin lääkkeellisten aineiden lisäksi hoitoina erilaisia nesteitä, joita nimitettiin punaiseksi, keltaiseksi, siniseksi, vihreäksi ja valkoiseksi "sähköksi".

Homeopatiasta Suomessa

Seuraavassa on eräitä tietoja homeopatian vaiheista Suomessa. Tämä jakso on puutteellinen, sillä asiasta on kovin niukasti mainintoja kirjallisissa lähteissä.

Homeopatia tuli myös Suomeen jo 1830-luvulla. Se aiheutti päänvaivaa mm. Elias Lönnrotille, joka oli silloin piirilääkärinä Kajaanissa. Hänen hämmentyneet mietteensä käyvät esiin siitä huumorintajuisesta kirjeestä, jonka hän lähetti lääkäritoverilleen F. J. Rabbelle toukokuussa 1833: ”Homeopatian kanssa olen helisemässä. Sain muiden [teosten] mukana kamalan kirjan nimeltä 'Darstellung der reinen Arzneywirkungen von Hartlaub', jossa on kahdeksan tukevaa sidettä. Se on täynnänsä taudinoireiden luetteloa, joista ei pahuskaan älyä, kuinka niitä on käytännössä sovellettava. Katsotaanpas I osasta sivulta 275 tai mistä hyvänsä, samantekevää [aiheesta] 'Päänsärkyä ja tunne että pää litistyy tai halkeaa'[:] 1) Tuskaa niinkuin otsaluu irtoaisi otsavaltimoiden ankarasti lyödessä — [annetaan] Belladonnaa, 2) Tuskaa niinkuin otsa halkeaisi kahtia — Oleandoniaa. 3) Tuskaa, joka painostaa otsaa niinkuin se halkeaisi — Rautaa. 4) Tuskaa niinkuin otsa ja ohimot halkeaisivat — varhain vuoteeseen, Pulsatillaa. 5) Tungosta aivoissa niin kuin pää halkeaisi — Merc. solub. [liukoista elohopeaa] jne. monta tuhatta muuta vain päänkivuista. Ne täyttävät nimittäin 168 sivua, keskimäärin à 15 kipua joka sivulla, summa 2,520 kipua. Tahdonpa nähdä sen potilaan, joka niin selvästi tajuaa kipunsa ja osaa ne ilmaista, ja toisekseen lääkärin, joka voi käsittää kaikki samoin [samalla tavalla] kuin ne, jotka ovat ilmoittaneet homeopaattisen keinon kunkin parantamiseksi. Ja kuka on sanonut heille, että lääke, joka yhdessä henkilössä aiheuttaa kipua päässä, niin kuin se halkeaisi tuhansiksi kappaleiksi, myöskin toisessa henkilössä vaikuttaa samaa. Ei, sitä oppia en saata käsittää. Ja jos se on perusteeton, olisi ollut tuhat kertaa parempaa, ettei sitä olisi keksittykään, sillä se on vain heikontanut uskoa allopatiaan, ja ilman uskoa ei meistä ole mitään.”

Homeopatia aiheutti Finska Läkaresällskapetin kokouksessa vielä vuonna 1872 kiivaan keskustelun, jonka päätteeksi oppisuunta tuomittiin jyrkin sanoin. Sen jälkeen eläkkeellä jo ollut Lönnrot ja viisi muuta seuran jäsentä lähettivät seuralle protestikirjeen, jonka muodollisena syynä oli se, että lääkintätoimen pääjohtajaa Knut Felix von Willebrandia oli kohdeltu loukkaavasti. Riita kuumeni siinä määrin, että protestin esittäneet ilmoittivat eroavansa seurasta. Kun kiistelyä ei haluttu käydä seuran aikakauskirjassa, protestikirjeen lähettäjät julkaisivat erityisen kiistakirjoituksen, jossa suhtauduttiin myönteisesti homeopatiaan. Sen allekirjoittajina olivat Lönnrot sekä Turussa toimineet lääkärit E. J. Bonsdorff, Johan Fredrik Elfving, F. W. Avellan ja E. Indrenius. Lopulta riita haudattiin ja protestin esittäjät peruivat uhkauksensa erota seurasta. Lönnrotin kannanotto kuvaa lähinnä hänen vapaamielistä suhtautumistaan lääketieteelliseen hoitoon.

Sanomalehdissä kirjoitettiin homeopatiasta silloin tällöin, ja lähinnä sen harjoittajista ulkomailla. Esillä oli mm. Pietarissa toiminut saksalaissyntyinen lääkäri Woldemar G. von Dittman, joka oli homeopatian kannattaja. Hänellä oli 1880-luvulla Karjalan kannaksella huvila ja Uudellakirkolla yksityinen keuhkotautiparantola, jonka viereen rakennettiin vuonna 1915 venäläisiä sotilaita varten tarkoitettu keuhkotautiparantola. Siitä tuli Suomen itsenäistymisen jälkeen Halilan parantola, maan ensimmäinen kansanparantola.

Homeopatian suosio jäi Suomessa pitkäksi aikaa suorastaan olemattomaksi. Siihen vaikutti lääkärien vähäinen kiinnostus asiaa kohtaan ja vaikeus saada homeopaattisia lääkevalmisteita apteekeista. Eino Suolahti on tutkinut puoskaritoimintaa Suomessa 1920-luvun alussa. Hänen mukaansa homeopaattien harjoittamaa toimintaa oli lähinnä vain Pohjanmaan ruotsinkielisellä ranikkoalueella, ilmeisesti Ruotsin esimerkin perusteella. Suolahden tutkimuksesta ei käy ilmi, ketkä homeopatiaa harrastivat ja millaista se oli. Pietarsaaren II apteekissa eli Bothnia apteekissa on myyty varsin kauan homeopaattisia lääkkeitä, koska seudulla oli kysyntää niistä. Myös Helsingissä on ollut ainakin pari apteekkia, jotka ovat toimittaneet homeopaattisia lääkkeitä lääkärien määräämillä resepteillä.

Homeopatian suosio alkoi kasvaa Suomessa vasta toisen maailmansodan jälkeen 1950-luvulla, kun yhteydet varsinkin Yhdysvaltoihin vilkastuivat. Homeopatiaa harrastivat aikaisemmin eräät lääkärit, useat heistä tavanomaisen lääketieteen ohella, muutamat harvat yksinomaan homeopatiaa. Lääkärit saivat oppinsa yleensä Yhdysvalloissa tai Isossa-Britanniassa.

Eräs homeopatian uranuurtaja Suomessa oli virolaissyntyinen Hans Kalm (s. 21.4.1889 Pillistvere, Viljandi, Viro, k. 1.2.1981 Jyväskylä, Suomi). Maatalousopintojen ja sotakoulujen jälkeen hän osallistui 1910-luvun lopputaitteessa Suomen ja Viron vapaustaisteluihin ja yleni everstiksi. Hän opiskeli vuosina 1923–1933 Yhdysvalloissa luontaisparannustieteitä ja toimi Suomeen palattuaan Terveysparantola Kalmian omistajana ja johtajana Pyhärannassa vuosina 1935–1940. Hän toimi jälleen vuosina 1946–1956 lääkärinä Yhdysvalloissa, opiskeli homeopatiaa ja toimi yksinomaan homeopaattina vuodesta 1952 alkaen. Hän palasi Suomeen vuonna 1957, sai täällä laillistetun lääkärin oikeudet samana vuonna ja toimi siitä lähtien yksityislääkärinä Raumalla vuoden 1969 alkuun saakka.

Tämän kirjoittajan opiskelutoveri, lääket. lis. Kari Krohn (1926–1984, aik. Kurki-Suonio) valmistui Suomessa lääkäriksi vuonna 1954. Hän opiskeli homeopatiaa Yhdysvalloissa ja Kanadassa vuosina 1955–1956 sekä Isossa-Britanniassa vuosina 1961–1962. Hän toimi yksityislääkärinä ja homeopaattina Lahdessa vuodesta 1963 alkaen. Lisäksi hän opiskeli akupuntiota Kiinassa vuonna 1965 ja käytti myös tätä menetelmää potilaittensa hoitamisessa.

Muiden kuin lääkärien määräämää homeopaattista hoitoa pidettiin aikaisemmin puoskarointina. Nykyään (vuonna 2006) voimassa olevassa lainsäädännössä puoskarointia ei mainita suoraan. Laissa terveydenhuollon ammattihenkilöistä (559/1994) todetaan kohdassa Taudinmäärityksestä ja oikeudesta määrätä lääkkeitä (4. luku 22 § 1. mom.): "Laillistettu lääkäri päättää potilaan lääketieteellisestä tutkimuksesta, taudinmäärityksestä ja siihen liittyvästä hoidosta." Puoskarointi on epäsuorasti sitä, joka ei täytä näitä ehtoja. Käytännössä melkein kuka tahansa voi toimia homeopaattina, kunhan ei tee taudinmäärityksiä, ei anna tiettyyn tautiin tarkoitettuja hoitoja eikä määrää ns. reseptipakon alaisia lääkkeitä. Tietenkin homeopaattisia hoitoja antavien on noudatettava kaikkia muita lakeja, jotka suojaavat hoidettavia mahdollisilta vahingoilta.

Säännösten vapaamielisyys on johtanut siihen, että monet muutkin terveydenhuollon ammattiryhmät kuin lääkärit ovat alkaneet toimia homeopaatteina, ja heidän lisäkseen myös suuri joukko ns. maallikkoja. Homeopaatteina toimivien koulutus on ollut varsin kirjavaa, homeopaattien koulutuslaitoksista erilaisiin kursseihin ja itseopiskeluun. Säädöksissä ei ole mitään kelpoisuusvaatimuksia homeopaatin pätevyydelle. Osa homeopaattien käyttämistä valmisteista on reseptipakon alaisia lääkkeitä, mutta suuri osa homeopaattisiksi ilmoitetuista hoitovalmisteista on sellaisia, joita saadaan myydä luontaistuotteina apteekeissa sekä terveys- ja luontaistuotekaupoissa. Niiden valmistuksen ja myynnin valvonta on käytännössä vaikeaa, ja aika ajoin on tullut esiin niistä aiheutuneita haittavaikutuksia, eräät jopa hengenvaarallisia.

Luonnosteltu helmikuussa 2000. Täydennetty syyskuussa 2002 esitelmäksi "Samuel Hahnemann ja homeopatia" Skepsis ry:n luentotilaisuudessa Tieteiden talon suuressa luentosalissa 4.9.2002. Tarkistettu ja muokattu lokakuussa 2006. Hans Kalmia koskevia tietoja tarkistettu maaliskuussa 2007.

Jos lukijoilla on tietoja Suomessa homeopatiaa harjoittaneista lääkäreistä, pyydän ilmoittamaan heistä tämän kirjoittajalle sähköpostissa arnoldus@saunalahti.fi .

Kirjallisuutta: 

Anttila, A.: Elias Lönnrot, elämä ja toiminta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 417. Länsi-Savon Kirjapaino Oy 1985.

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, II. Stockholm 1946.  

Hahnemann Institut, http://www.hahnemann.com . Internet 2000.

Härö, A. S.: Lääkärin koulutus Lönnrotin toiminnan taustana. Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 1989. 2. painos. Helsinki 1989. S. 136–160.

Kuka kukin on (Aikalaiskirja). Henkilötietoja nykypolven suomalaisista 1954. Helsinki 1954.

Porter, R.: Die Kunst des Heilens. Eine medizinische Geschichte der Menschheit von der Antike bis heute. Spectrum Akademischer Verlag. Heidelberg – Berlin. Berlin 2003. (Alkup. teos The Greatest Benefit to Mankind. A Medical History of Humanity from Antiquity to the Present. 1997.)

Suomen lääkärit 1967 Finlands läkare. Suomen Lääkäriliitto. Helsinki 1967.

Ullman, D.: A Condensed History of Homeopathy, Berkeley: North Atlantic, 1991. http://www.homeopathic.com . Internet 2000. 

Vannier, P.: Samuel Hahnemann (1755 bis 1843). Teoksessa Die berühmten Ärzte (herausgegeben von R. Dumesnil und H. Schadewaldt), 2 deutsche Auflage. Köln (ilman painovuotta, n. 1970). 

Javanainen, M. ja Saano, V.: Tehoaako homeopatia ja onko se lääketiedettä? Suomen Lääkärilehti 1996: 3: 197–202.

Saano, V. ja Javanainen, M.: Homeopatian taustat ja nykykäytäntö. Suomen Lääkärilehti 1996: 1–2: 53–58.

Lisätietoja ovat antaneet:
Apteekkari Bengt Mattila, tammikuu 2006
Apteekkineuvos Marcus Olli, tammikuu 2006

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON