Arno Forsius

 

Esitelmä Suomalaisilla historiapäivillä

Lahden Sibeliustalolla 11.2.2011 klo 14 alkaen

 

Houruinhoidosta mielenterveystyöhön – katsaus psykiatrian vaiheisiin

 

Seuraavassa esityksessä yritän tuoda esiin laajasta aiheesta eräitä niistä taitekohdista, jotka ovat vaikuttaneet ihmisten ja yhteiskuntien käsityksiin psyykkisistä häiriöistä, niitä sairastavista ja niiden hoitomenetelmistä. Esitykseni etenee aikakausittain, jotka ovat keinotekoisia ja viitteellisiä.

 

Yleisiä näkökohtia

 

Psyykkiset häiriöt ovat aina kytkeytyneet eri tavoin yhteiskuntaan ja sosiaalisiin yhteisöihin. Psyykkiset häiriöt aiheuttavat yksilöiden kykenemättömyyttä huolehtia itsestään ja sen vuoksi tarvetta saada läheisten tai yhteisön hoivaa, sekä yksilön muodostumista itselleen tai yhteiskunnan muille jäsenille häiriötä tai vaaraa tuottavaksi.

 

Edellä mainituista syistä kehittyneissä kulttuureissa on lainsäädännössä otettu huomioon mm. psyykkisen tilan vaikutus oikeustoimikelpoisuuteen ja sen merkitys syyllisyyden asteeseen tuomiota määrättäessä.

 

Eräät tarttuvat sairaudet ja psyykkiset häiriöt on katsottu lääketieteellisiksi syiksi, joiden perusteella sairaita voidaan tahdon vastaisesti hoitaa tai sulkea laitoshoitoon. Psyykkisissä sairauksissa potilas on usein kykenemätön arvioimaan itse tilaansa. Rajanveto tahdon vastaisen hoidon kohdalla on vaikeaa ja historian esimerkit osoittavat, että perusteita on tulkittu jopa poliittisten mielipiteiden mukaan.

 

Koska eräät psyykkiset häiriöt tai niihin johtavat sairaudentilat on todettu tai katsottu perinnöllisiksi, on niiden perusteella asetettu myös esteitä avioliiton solmimiselle ja perillisten saamiselle.

 

Psyykkisillä häiriöillä on oireiden ja hoitojen kannalta yhteisiä piirteitä tiettyjen oireyhtymien kanssa, joita ei voida pitää varsinaisina mielisairauksina. Näitä ovat mm. keskushermoston kehitysvammat, aivojen tulehdukset, kasvaimet ja rappeutumissairaudet sekä päihteiden ja huumausaineiden käyttö. Rajanveto luonnehäiriöiden ja psyykkisten sairauksien välillä voi myös olla vaikeaa.

 

Alkukantaiset kulttuurit (ennen 400 eKr.)

 

Alkukantaisissa kulttuureissa psyykkiset poikkeavuudet ymmärrettiin yleensä demonien eli pahojen henkien aiheuttamiksi. Niihin voitiin vaikuttaa vain jumalien avulla tai magian keinoilla. Shamaanit ja poppamiehet nauttivat usein huumaavia aineita sairaita hoitaessaan ja loitsujen lukiessaan. Sekä vanhasta että uudesta maailmasta on löydetty esihistoriallisen ajan kalloja, joiden päälaen luuhun on tehty pyöreitä aukkoja. Arvelujen mukaan tarkoituksena oli karkottaa aukon kautta mielisairautta tai epilepsiaa aiheuttanut demoni. Mahdollinen teho lienee perustunut suggestioon.

 

Vanhan ajan lääketiede (400 eKr.–500 jKr.)

 

Antiikin Kreikassa vallitsi ns. humoraalioppi, jossa sairauksien synty ja olemus pyrittiin selittämään luonnonmukaisin perustein. Oireiden uskottiin syntyvän elimistön perusnesteiden tasapainon häiriöstä. Psyykkisten sairauksien kannalta tärkeimmät nesteet olivat lima eli phlegma ja musta sappi eli melanchole. Mielialaan vaikuttavia elimiä olivat erityisesti aivot, perna ja kohtu. Oppi oli teoreettinen, keinotekoinen ja virheellinen, mutta se hallitsi silti länsimaista lääketiedettä melkein 2000 vuoden ajan.

 

Antiikin kaudelta ovat peräisin psyyken tilaa kuvaavat käsitteet, kuten mania (kiihkomielisyys), melankolia (masennus) ja hysteria (heikkohermoisuus). Jo Hippokrates (460–377 eKr.) mainitsi, että voimakkaat mielenliikutukset voivat aiheuttaa perusnesteiden epätasapainon kautta myös ruumiillisia oireita. Roomassa toiminut Claudios Galenos (n. 129–200 jKr.) toi tunteiden merkityksen lääketieteeseen ja korosti niiden huomioon ottamista tautien synnyssä ja parantamisessa. Tämä näkyi Galenoksen muokkaamassa temperamenttiopissa, humoraaliopin suuntauksessa, joka korosti perusnesteiden laatuominaisuuksien merkitystä.

 

Mielenhäiriöiden hoidossa pyrittiin eri tavoin palauttamaan perusnesteiden tasapaino lääkkeiden, verenpoiston, ravinnon ja kylpyjen avulla. Liman vähentämiseksi elimistöstä käytettiin limaneritystä, oksennusta, ripulia ja hikoilua aiheuttavia lääkkeitä ja hoitokeinoja. Myös suoneniskujen ja kuppauksen tarkoituksena oli yleensä liiallisen limapitoisuuden poistaminen veren mukana.

 

Keskiajan lääketiede (500–1400)

 

Keskiajan alussa kristinusko kohosi läntisessä maailmassa vallitsevaksi uskonnoksi. Ihmisen sairaus ja terveys oli Jumalan vallassa. Rukouksesta tuli ensisijainen keino etsiä sairauden ehkäisyä ja parannusta. Jumalan ja Jeesuksen ohella pyydettiin apua Neitsyt Marialta ja pyhimyksiltä, joilla oli usein suojelutehtävä aivan tietyissä taudeissa. Myös pyhäinjäännöksillä uskottiin olevan parantavaa voimaa.

 

Keskiajalla astrologia nousi suureen arvoon. Psyyken häiriöihin vaikuttava lima kuului Kuun (latin. luna, kuu) hallintaan ja mielenvikaisuutta kutsuttiinkin yleisesti nimellä lunatismus. Sana on periytynyt latinasta useihin kieliin ja englannissa lunatic on yhä edelleen mielisairas ja lunatic asylum mielisairaala. Verenpoisto- ja lääkehoidoissakin oli otettava huomioon kuun vaiheiden vaikutus.

 

Keskiajalla taikausko voimistui myös kirkon piirissä ja katolinen kirkko vahvisti opin noituudesta. Se merkitsi paholaisuskon yleistymistä ja mielisairaus selitettiinkin tavallisesti ihmiseen asettuneesta riivaajasta johtuvaksi (saks. besessen, Besessenheit, ruots. besatt, förhäxad). Rukousten ohella parannuskeinona käytettiin riivaajan pois ajamista eli exorcismia. Noitia poltettiin tuhansittain rovioilla.

 

Keskiajalla perustettiin useihin kaupunkeihin laitoksia mielisairaita varten. Islaminuskon maissa niitä oli jo 700-luvulta alkaen. Euroopan varhaisimpia hoitolaitoksia oli mm. Metzissä vuonna 1100, Lontoossa vuonna 1247, Uppsalassa vuonna 1305, Bergamossa vuonna 1325, Valenciassa vuonna 1409 ja Nürnbergissä vuonna 1461. Käytännössä ne olivat yleensä vankiloita mielisairaille. Kertomusten mukaan joillakin laitoksilla lienee ollut hoidollista merkitystä. Suomessa oli hospitaali Turussa ainakin vuodesta 1355 ja Viipurissa vuodesta 1475. Niissä on hoidettu myös joitakin mielenvikaisia.

 

Ensimmäinen mielenvikaisia Suomessa koskenut säädös oli Ruotsin (ja Suomen) ensimmäisessä yleisvaltakunnallisessa lakikokoelmassa, noin vuonna 1349 valmistuneessa Maunu Eerikinpojan maanlaissa Tapaturmaisten tappojen kaaressa luku XVII ”Jos nainen tai mies menettää järkensä”: ”Jos nainen tai mies menettää järkensä, hänen lähimpien sukulaistensa tulee kuuluttaa siitä naapureille ja pitäjäläisille sekä pitää hänet eristettynä. Jos asianomainen pääsee karkuun ja tappaa jonkun tai polttaa kylän, saakoon kylä vahingonkorvauksena yhdeksän markkaa. Korvaus olkoon sama siinäkin tapauksessa, että tulipalossa palaa sekä rakennuksia että ihmisiä. Jos mielipuoli tappaa jonkun, olkoon siitäkin korvaus yhdeksän markkaa. Mielipuolen perillisen tulee maksaa korvaus, samoin saada korvaus siinä tapauksessa, että mielipuoli tapetaan.”

 

Uuden ajan alkupuoli (1500–1600 -luvut)

 

Keskiajan ja uuden ajan taitteessa Amerikan mantereelta Eurooppaan tullut kuppatauti levisi nopeasti yli koko maailman. Psykiatriassa tauti näytteli kauan merkittävää osaa, sillä sen myöhäinen kolmas vaihe aiheutti usein aivojen tuhoutuessa yleisen paralysian (paralysis generalis progressiva) eli halvaavan tylsistymisen. Vielä 1800-luvulla mielisairaaloiden potilaista jopa 30 % oli sitä sairastavia.

 

Noituuden vastustamisessa oli lääkärikunnallakin merkittävä osuus. Brabantilainen (alankomaalainen) Johann Weyer (1515–1588) katsoi, että noitina pidetyt henkilöt olivat pikemminkin mielenvikaisia ja että heidät oli tutkittava ja hoidettava sen mukaisesti. Weyeriä voidaankin pitää psykiatrisen tutkimuksen uranuurtajana. Mielenvikaisten vertailu narreihin häivytti taudin synkkää luonnetta. Yhteiskunnallisesti sairauksia alettiin tarkastella väestöllisinä ja taloudellisina ilmiöinä.

 

Lääketieteen kehityksestä huolimatta taikausko rehotti yhä. Lääketieteessä esiintyi uusia näkemyksiä, mm. fysikaalinen iatrofysiikka ja kemiallinen iatrokemia. Mielenhäiriöitä hoidettiin edelleen ruumiillisilla eli somaattisilla menetelmillä. Somaattiseksi hoidoksi oli tarkoitettu myös englantilaisen Thomas Willisin (1621–1675) vuonna 1674 kuvaama yllätyskylpy, jossa pahaa aavistamaton hoidettava pudotettiin sillalta veteen. Paras teho saatiin, jos sairas meni tajuttomaksi, sillä tajunnan palaamisen yhteydessä uskottiin myös järjen palaavan.

 

Valistuksen ja hyödyn aika (1700–1850)

 

Valistuksen aatemaailma ja myöhemmin Ranskan vallankumouksen kansalaisoikeuksien vaatimukset heijastuivat myös mielisairaiden hoitoon. Hoidettavien epäinhimillisiin oloihin alettiin kiinnittää lisääntyvästi huomiota. Varhaisimpia hoidon uudistajia oli italialainen lääkäri Vincenzo Chiarugi (1759–1820), joka toimi mielisairaalan lääkärinä vuodesta 1788 ja julkaisi jo vuosina 1793–1794 laajan, kolmiosaisen teoksen mielisairaiden hoidosta. Englantilainen kveekari William Tuke (1732–1822) perusti Yorkissa 1792 Retreat –hoitokodin, tavoitteena hoito ilman pakkokeinoja. Francis Willis (1718–1807), Englannin kuninkaan George III:n lääkäri, otti käyttöön ”parantavan pakkopaidan”, ja Willisin ansiosta lempeämmät hoitomenetelmät tulivat tunnetuiksi Euroopassa. Ranskalainen lääkäri Philippe Pinel (1745–1826) vapautti vuonna 1794 levottomia mielisairaita kahleista. Hän perusteli tekoaan inhimillisyydellä, ei sairaudella. Muutos oli enemmän symbolinen kuin todellinen.

 

Psykiatrian kehityksestä saadaan kiittää monin tavoin mielenkiintoa hysteriaa kohtaan 1700-luvulla. Edinburghilainen Robert Whytt (1714–1766) kirjoitti, että voimakas mielenliikutus saattoi aiheuttaa tajuttomuuden kouristuksineen, vaikka ruumis oli muuten terve. Lontoolainen William Rowley totesi, että somaattiset oireet psyykkisissä häiriöissä olivat yhtä todellisia kuin ruumiillisesti sairailla ja että myös niistä kärsivät tarvitsivat hoitoa ja myötätuntoa. Britanniassa Thomas Percival (1740–1804) julisti psyykkiset sairaudet lääkärikunnan huomiota vaativaksi tutkimuskohteeksi. Saksalainen J. Heinroth (1773–1843) toi vuonna 1818 esiin käsitteen psykosomaattinen, jolla hän tarkoitti yleisesti sielun ja ruumiin yhteisyyttä.

 

Englantilainen William Battie (1703–1776) oli ensimmäinen psyykkisten sairauksien tieteellinen tutkija. Hän perusti St. Luke’s Hospital -sairaalan, antoi lääketieteen opiskelijoille mielitautien opetusta ja julkaisi vuonna 1758 oppikirjan ”A Treatise of Madness”. Hänen periaatteitaan olivat perehtyminen ja ymmärtäminen. Saksalainen Johann Christian Reil (1759–1813) otti käyttöön nimikkeen psykiatria. Hänellä oli psyykkisistä häiriöistä holistinen eli kokonaisvaltainen, joskin somaattiseen perustaan nojaava käsitys.

 

Psykiatrian opetuksen uranuurtajia 1800-luvulla olivat ranskalainen Jean-Étienne-Dominique Esquirol (1772–1840), jo mainittu Heinroth (1773–1843) ja englantilainen John Conolly (1794–1866). Ensimmäinen psykoterapeutti nykyaikaisessa mielessä oli wieniläinen Ernst von Feuchtersleben (1806–1849), joka mm. otti käyttöön nimityksen psykoosi. Hänen tavoitteenaan oli potilaiden "sekundaari kasvatus", josta hän käytti nimeä re-edukaatio.

 

Suomessa varhaisimmat psyyken sairauksista luennoineet olivat lääketieteen (sisätautien) professorit Johan Haartman (1725–1787) 1770-luvulla ja Israel Hwasser (1790–1860) 1820-luvulla Turun akatemiassa sekä Immanuel Ilmoni (1797–1856) 1840-luvun alussa Helsingin yliopistossa.

 

Psyykkisiä sairauksia ei pidetty enää parantumattomina ja aikakauden hoitomenetelmäksi tuli ”moral treatment” (oikeudenmukainen hoito). Siinä korostettiin, että sairas ei ollut syypää sairauteensa, että hän ei menettänyt täysin järkevyyttään ja että hänen kykyjään voitiin elvyttää lempeillä ja hyväntahtoisilla menetelmillä. Hoidon antajalta edellytettiin auktoriteettia ja yksilöllistä suhtautumista hoidettavaan.

 

Yhteiskunnallinen kiinnostus mielisairauksia kohtaan lisääntyi. Useissa valtioissa luotiin niiden hoitoa koskevaa lainsäädäntöä. Sen ja syyntakeisuutta koskevan keskustelun seurauksena syntyi oikeuspsykiatria 1800-luvun alkutaitteessa.

 

Hoidon kannalta ratkaisevaa oli parantuvien sairaiden siirtäminen heille soveltuviin laitoksiin. Uuden tyylisiä hoitolaitoksia olivat Wienissä Narrenturm 1700-luvun lopulla, Saksassa Sonnenstein 1810-luvulla ja Siegburg 1820-luvulla, sekä Pietarissa ”Kaikkien kärsivien sairaala” 1820-luvulla. Useissa maissa kehitettiin alueellisesti kattavia laitoshoidon järjestelmiä. Sellijärjestelmästä luopuminen vaati myös valvontamenetelmien kohdalla henkilökunnan hoidollisen otteen kehittämistä. Vanhat somaattiset hoidot olivat edelleen vallalla.

 

Suomessa annettiin 1840-luvun alkaessa ”asetus heikkomielisten hoidosta” ja avattiin ”houruhuone Helsingin kaupungin tykönä” eli Lapinlahden keskuslaitos. Suomessa virkalääkäriksi aikovien oli palveltava vuodesta 1841 määräaika Lapinlahden keskuslaitoksessa. Seilin leprahospitaalista tuli virallisesti parantumattomien mielisairaiden turvalaitos.

 

Lääketieteen murros (1850–1900)

 

Psykiatriasta tuli akateeminen oppiaine, jonka ensimmäinen professori oli saksalainen Wilhelm Griesinger (1817–1868) vuodesta 1865. Suomessa lääketieteen opiskelijoille annettiin psykiatriassa luento-opetusta vuodesta 1893. Christian Sibelius (1869–1922) nimitettiin psykiatrian dosentiksi vuonna 1900 ja ylimääräiseksi professoriksi vasta vuonna 1909.

 

Saksalainen Emil Kraepelin (1856–1926) oli aikansa tunnetuin systemaatikko. Psyykkisten häiriöiden aiheuttajina pidettiin sekä ulkoisia että sisäisiä tekijöitä, joista edellisiin voitiin vaikuttaa, mutta ei jälkimmäisiin. Varsinaiset psykoosit jaettiin kahteen pääryhmään, paranevaan maanis-depressiiviseen ja parantumattomaan dementia praecoxiin (nuoruuden tylsistymiseen) eli skitsofreniaan, joka johti tylsistymiseen. Ajalle ominaista oli pelko ihmiskunnan ja -rodun degeneraatiosta perimän heikkenemisen johdosta. Syinä pidettiin heikkomielisyyttä, epilepsiaa, sukupuolitauteja, alkoholismia, huonoa elämäntapaa, sosiaalisia vaikeuksia ym.

 

Hoidot olivat enimmäkseen somaattisia, makuuhoitoa, kylpyjä, työterapiaa. Pakkokeinoihin jouduttiin yhä turvautumaan usein. Rauhoittavina lääkkeinä käytettiin bromisuoloja, kloraalia, paraldehydiä, amyleenihydraattia, sulfonaalia ja trionaalia, tarvittaessa myös oopiumia, morfiinia ja skopolamiinia. Kirurgisia hoitoja olivat munasarjojen (yhdysvaltalainen Robert Battey, 1828–1895) ja kivesten poistot sekä nenän limakalvojen leikkaukset ym.

 

Suomessa asetettiin mielisairaaloiden ja vankiloiden papeille 1840-luvun lopulla velvollisuus yksityisiin keskusteluihin laitoksissa olevien kanssa. Tavoitteena oli hengellisen elämän tasapaino ja parannukseen pyrkiminen. Psyykkisten hoitojen kehitys oli hidasta. Suggestiota ja hypnoosia kokeiltiin erityisesti hysterian hoidossa (mm. Jean-Martin Charcot, 1825–1893). Sigmund Freudin (1856–1939) kehittämä psykoanalyysi loi pohjaa psykoterapian kehitykselle.

 

Saksalainen lääkäri ja kirjailija Heinrich Hoffmann (1809–1894), kuuluisan Jörö-Jukka –lastenkirjan tekijä, oli kiinnostunut erityisesti lasten sairauksista ja psykiatriasta. Hän perustikin vuonna 1864 Frankfurtissa (am Main) kaupungin mielitauti- ja epilepsiasairaalan yhteyteen ensimmäisenä erityisen osaston psyykkisesti poikkeavia lapsia varten.

 

Psykiatristen hoitolaitosten epäkohtiin ja niiden korjaamiseen tarttuivat 1800-luvun puolivälin aikoihin mm. Englannissa psykiatri John Conolly (1794–1866) sekä entinen psykiatrinen potilas John Perceval (1803–1876), joka perusti tukiyhdistyksen Alleged Lunatics’ Friend Society. Yhdysvalloissa opettajatar Dorothea Lynde Dix’in (1802–1887) toiminta johti noin 30 uudenaikaisen valtiollisen hoitolaitoksen perustamiseen. Myös yksityisiä hoitolaitoksia perustettiin lisää.

 

Suomessa liitettiin viiteen lääninsairaalaan pienehköt psykiatrian osastot vuonna 1882. Niuvanniemen keskuslaitos avattiin vuonna 1882 ja Pitkäniemen keskuslaitos vuonna 1899. Käkisalmen entisen vankilan tiloihin perustettiin turvalaitos, jossa hoidettiin myös kriminaalipotilaita.

 

1900-luvun alkupuoli (1900–1950)

 

Psyykkisten häiriöiden diagnostiikassa tapahtui edistymistä. Psyykkisten häiriöiden aiheuttajina pidettiin perinnöllisiä, orgaanisia, psyykkisiä ja sosiaalisia tekijöitä. Neuroosien merkitys korostui. Psykologinen tutkimus ja psykoanalyysi kehittyivät. Psykoterapian käyttö oli edelleen vähäistä.

 

Psykiatrisissa sairaaloissa oli jopa 1/3 osa aivokuppaa sairastavia. 1910-luvun alkutaitteessa kehitetyt arsfenamiini (1909) ja neoarsfenamiini (1911) eivät tehonneet siihen. Saksalainen Julius Wagner von Jauregg (1857–1940) otti vuonna 1918 aivokupan hoidossa käyttöön keinotekoisesti istutetun malarian, josta ehkä kolmannes potilaista hyötyi ainakin osittain. Vasta penisilliini ratkaisi kuppataudin ongelman 1940-luvun lopulta alkaen.

 

Suomessa kunnalliskoteihin oli rakennettava vuodesta 1889 alkaen mielisairasosastot ja 1800-luvun lopulta lähtien mielisairaanhoito siirtyi lisääntyvästi kaupunkien ja kuntien sekä yksityisten hoitolaitosten toiminnaksi. Sairaansijat täyttyivät kuitenkin pian, sillä suuri osa potilaista oli pysyvän laitoshoidon tarpeessa. Psykiatriseen hoitoon alettiin myös kouluttaa hoitohenkilökuntaa. Levottomien potilaiden vuoksi oli yhä turvauduttava usein tahdonvastaiseen hoitoon ja pakkokeinoihin.

 

1900-luvun alkupuolella kehitettiin rauhoittaviksi lääkkeiksi barbituurihapon johdannaisia, mutta niihin liittyi paljon haittoja. Lyhytvaikutteisia valmisteita voitiin käyttää ns. kestounihoitoon, jonka sveitsiläinen Jakob Kläsi (1883–1980) kehitti 1920-luvun alussa. Myönteisinä pidettyjen tulosten vuoksi se oli paikoin käytössä aina 1950-luvulle saakka vakavistakin haitoista huolimatta.

 

1930-luku oli shokkihoitojen kehittämisen kautta. Wieniläinen Manfred Sakel (1900–1957) havaitsi eräissä psyykkisissä häiriöissä insuliinisokin seurauksena paranemista, jonka arveltiin johtuvan insuliinin aiheuttamista kouristuksista. Unkarilainen Joseph von Meduna alkoi käyttää Budapestissa kouristusten aikaan saamiseen keskushermostoa kiihottavaa kardiatsolia. Italialaiset Ugo Cerletti (1877–1963) ja Lucio Bini (1908–1964) ottivat vuonna 1937 käyttöön sähköshokin. Insuliini- ja sähkösokkeja on annettu valikoiduissa tapauksissa viime aikoihin saakka.

 

Ensimmäiset psykokirurgiset aivoleikkaukset tehtiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa (sveitsiläinen Gottlieb Burckhard 1836–1907 ja virolainen Ludwig Puusepp 1875–1942), mutta ne yleistyivät vasta 1930-luvun lopulla Egas Monizin (1874–1955) saatua Nobelin palkinnon. Aivojen eräiden hermoratojen katkaiseminen vaikutti hillitsevästi mielisairauksiin liittyviin levottomuus- ja harhaisuusoireisiin. Sen haittapuolena oli usein tylsistymistä ja halvausoireita. Suomessa hoito yleistyi vasta 1940-luvun loppupuolella ja siitä luovuttiin 1960-luvulla.

 

Rotukysymykset ja perimän degeneroitumisen uhka olivat ajankohtaisia 1930-luvulla. Silloin Suomessakin säädettiin vuonna 1935 steriloimislaki, jolla myös psyykkisesti sairaita voitiin steriloida tahdonvastaisesti sairauden perinnöllisyyteen vedoten. Tämä toiminta päättyi meillä vasta 1950-luvulla. Pisimmälle mentiin natsi-Saksassa, jossa mielisairaita ja muita perimältään ala-arvoisina pidettyjä ihmisiä surmattiin suunnattomia määriä toisen maailmansodan vuosina.

 

Vaikeissa sosiaalisissa oloissa ja muissa psyykeä kuormittavissa tilanteissa elämisen on selvästi havaittu lisäävän psyykkisten häiriöiden syntyä. Ongelmia on pyritty lievittämään tai ehkäisemään mm. hyväntekeväisyyden, kansansivistyksen kohottamisen, lastenhoidon ja -suojelun kehittämisen, köyhyyden lievittämisen, alkoholismin vastustamisen ja työttömyyden poistamisen avulla. Mielenterveyden edistäminen sai kiinteämpiä muotoja jo 1800-luvun lopulla. Suomessa Lapinlahden keskuslaitoksen ylilääkärin A. Thiodolf Saelanin (1834–1921) aloitteesta vuonna 1897 perustettu Sielunterveysseura lienee ollut ensimmäinen laatuaan koko maailmassa. Seuran nimeksi tuli vuodesta 1952 Suomen Mielenterveysseura.

 

Yhdysvaltalaiset Clifford Wittingham Beers (1876–1943) ja Adolf Meyer (1866–1950) määrittivät vuonna 1907 mentaalihygienian eli mielenterveystyön sielullisten sairauksien vastustamiseksi ja niiden hoitomenetelmien kehittämiseksi. Beers, entinen mielisairaalan potilas, ryhtyi koko tarmollaan hoitamaan mielenterveysliikettä ja julkaisi vuonna 1908 teoksen “A Mind That Found Itself”. Useille kielille käännettynä se innosti mielenterveysalalla työskenteleviä, opiskelijoita ja maallikkoja kehittämään psykiatrista huoltoa kunnissa, kouluissa ja hoitolaitoksissa.

 

Beers perusti vuonna 1908 paikallisen yhdistyksen ”Conneticut Society for Mental Hygiene”, jonka tarkoituksena oli edistää psyykkisesti häiriintyneiden hoidon tasoa, ehkäistä mielenhäiriöiden ja heikkomielisyyden syntyä, suojella mielenterveyttä sekä levittää asiallista informaatiota. Beersin aloitteesta perustettiin myös kansallinen yhdistys vuonna 1909 ja kansainvälinen yhdistys vuonna 1919. Vapaaehtoistyö ja ns. kolmannen sektorin toiminta ovat olleet suureksi avuksi sekä psykiatrisen avohoidon että mielenterveystyön tukemisessa ja kehittämisessä.

 

1900-luvun loppupuoli (1950–2000)

 

Psyykkisten häiriöiden monisyntyisyys tunnustetaan. Lääkkeiden vaikutus molekyylitasolla kemiallisiin ja entsymaattisiin tapahtumiin on vahvistanut käsitystä psyykkisten oireiden somaattisesta perustasta. Toisaalta tutkimukset ovat osoittaneet, että myös psyykkiset kokemukset vaikuttavat solujen aineenvaihduntaan, joka puolestaan ohjaa aivokudoksen kehitystä ainakin lapsilla. Toistaiseksi on tuntematonta, voivatko psyykkiset tapahtumat aiheuttaa pitkäaikaisia tai pysyviä muutoksia jo kehittyneen hermokudoksen toiminnassa ja reseptoreissa tai muissa rakenteissa.

 

Psyykkisten häiriöiden pitkäaikaisuuden vuoksi tarvittiin yhä enemmän hoitopaikkoja, ja 1950-luvulta alkaen luotiin suuri määrä kunnallisia B-mielisairaaloita ns. helppohoitoisia potilaita varten. Samoihin aikoihin saatiin käyttöön uusia, psykooseja paremmin rauhoittavia lääkkeitä, joiden pääryhmät ovat: manialääkkeet (kiihkotilan lääkkeet, mm. litiumyhdisteet), antidepressiivit (masennuksen lääkkeet), antipsykootit eli neuroleptit (mielenhäiriötä tasaavat lääkkeet) ja anksiolyytit (tuskaisuuden lääkkeet). Täsmähoitojen tavoittelusta huolimatta nykyistenkin lääkkeiden hoitotulokset osoittavat, että ne ovat teholtaan riittämättömiä, ja haitat osoittavat, että ne eivät osu pelkästään tarkoitettuun kohteeseen. Tai ehkä nykyisillä hoidoilla ei olekaan mahdollista vaikuttaa sairauden syynä olevaan perustapahtumaan.

 

Antipsykootit ovat rauhoittaneet psykiatriset hoitolaitokset muihin sairaanhoitolaitoksiin verrattaviksi ja myös psykiatrisia akuuttiosastoja on voitu sijoittaa muiden erikoisalojen kanssa yhteisiin laitoksiin. Tahdonvastainen hoito on vähentynyt voimakkaasti. Lääkehoito on tehnyt mahdolliseksi potilaiden hoitamisen varsin laajasti laitosten ulkopuolella ja laitospaikkojen vähentämisen. Avohoidon toteuttaminen vaatii usein kuntouttamista, sopeuttamista, sosiaalista ja taloudellista tukea, hoitomenetelmien jatkamista ja asiantuntijoiden seurantaa, joskus varsin runsaasti. Avohoidon kehitys ei ole eri syistä vastannut lisääntynyttä tarvetta, ja psykiatriassa hoitotilanne on monin paikoin hyvin vaikea.

 

Psykoterapia on lisännyt suosiotaan, mutta sen tulokset ovat vaikeasti arvioitavissa ja kentällä vallitsevat osittain ”villit markkinat”. Käytännössä tarvitaan erityyppisten hoitojen yhdistelmiä, moniammatillista yhteistyötä ja kokonaisvaltaista kuntoutusta. Psyykkistä ympäristöä kuormittavat ja hoidon tarvetta lisäävät mm. sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat, epäsäännölliset elämäntavat ja perhekokonaisuuksien hajoaminen, alkoholin, huumeiden ja rauhoittavien lääkkeiden käyttö, lasten ja nuorten vaikeudet sekä vanhusten määrän kasvu.

 

Julkinen psykiatrinen hoitojärjestelmä kuuluu nykyään lähes kokonaan kuntayhtymien hallintaan. Valtion psykiatrisia sairaaloita ovat nykyään enää Niuvanniemen sairaala ja Vanhan Vaasan sairaala sekä Turun psykiatrinen vankisairaala.

 

Mielenterveystoiminta tuli Suomessa mukaan lainsäädäntöön vasta vuoden 1990 mielenterveyslaissa. Sen kehittäminen on entistä tärkeämpää kaikilla osa-alueilla. Potilaan oikeusturvasta ja hoitoon pääsystä on säädetty lailla.

 

Päijät-Hämeen psykiatrisen hoidon muutoksia

 

Ennen 1950-lukua varsinaisia psykiatrisia sairaaloita, joissa Päijät-Hämeen alueen potilaita hoidettiin, olivat Kellokosken sairaala Tuusulassa, Hattelmalan sairaala Vanajassa (myöh. Hämeenlinna), Moision sairaala Mikkelin maalaiskunnassa (myöh. Mikkeli) ja Törnävän sairaalassa (Seinäjoella).   

 

Lahden kaupungin sielullisesti sairaiden vastaanottoasema, myöhemmin psykiatrian osasto ja poliklinikka, joka avattiin vuonna 1955, oli taas lähes sataan vuoteen maamme ensimmäinen psykiatrinen yksikkö yleissairaalan yhteydessä. Lahden kaupunginsairaalaan perustettiin lisäksi lastentautien- ja tartuntatautien osaston (Launeen sairaala) yhteyteen lastenpsykiatrian osasto vuonna 1957. Lahden kaupungin Jalkarannan B-mielisairaala, jossa oli enimmillään 172 hoitopaikkaa, avattiin vuonna 1959. Pienempiä B-mielisairaaloita oli eräissä Lahden ympäristön kunnissa.

 

Lahdessa oli Etelä-Hämeen mielisairaanhuoltopiirin Lahden ja Lahden ympäristökuntien erilliset mielenterveystoimistot. Vuodesta 1978 alkaen viime mainitut toimivat juuri valmistuneen Paavolan terveysaseman 5. kerroksessa. Vuonna 1983 aloitettiin keskussairaalassa yleissairaalapsykiatrien konsultaatiotoiminta.

 

Vuonna 1985 muodostettiin Päijät-Hämeen mielisairaanhuoltopiiri, joka liitettiin heti Päijät-Hämeen keskussairaalapiiriin. Ne yhdistämällä muodostettiin samalla Päijät-Hämeen sairaanhoitopiiri. Keskussairaalaan tuli samassa yhteydessä ylilääkärit myös mielenterveystyötä ja lastenpsykiatriaa varten. Päijät-Hämeen sairaanhoitopiirin muodostamiseen liittyi määräys, että sairaanhoitopiiri saa käyttää oman piirinsä ulkopuolella olevia sairaansijoja vuoteen 1994 saakka.

 

Keskussairaalan päärakennuksessa avattiin vuonna 1987 yleissairaalapsykiatrian osasto. Vuonna 1992 keskussairaalassa valmistui uusi osastorakennus lasten ja nuorten psykiatriaa varten. Samalla Lahden kaupunginsairaalassa lakkautettiin sekä psykiatrian että lastenpsykiatrian osastot.

 

Jalkarannan B-mielisairaala oli muuttunut vuonna 1976 hallinnollisesti Lahden terveyskeskussairaalan yksiköksi, mutta se toimi käytännössä yhä pitkäaikaisten psykiatristen sairaiden hoitolaitoksena, ja muuttui vähitellen yleisesti pitkäaikaispotilaiden hoitolaitokseksi.

 

Vuonna 1992 Jalkarannan sairaalan kaksi ylintä kerrosta vuokrattiin Päijät-Hämeen keskussairaalan psykiatrian vuodeosastoiksi vuoden 1995 loppuun saakka. Keskussairaalan alueelle valmistui vuoden 1993 lopputaitteessa uusi aikuisten psykiatrian osastorakennus. Sen johdosta Päijät-Hämeen sairaanhoitopiiri voi luopua Hattelmalan, Kellokosken ja Moision psykiatristen sairaaloiden hoitopaikkojen käytöstä vuoden 1994 loppuun mennessä.

 

Näin oli Päijät-Hämeen sairaanhoitopiirissä saatu vihdoin psykiatrinen sairaanhoito suunnitelmien tarkoittamaan järjestykseen.

 

Tämä esitelmä on laajennettu ja tarkistettu versio esityksestä, jonka olen pitänyt psykiatriaan erikoistuvien lääkärien valtakunnallisilla koulutuspäivillä Tampereella 30.9.2005.

 

 

Kirjallisuutta:

Achté, K.: Satakolmekymmentä vuotta psykiatriaa. Lapinlahden sairaala 1841–1971. Otava, Helsinki. Keuruu 1974.

Achté, K.: 150 vuotta psykiatriaa. Lapinlahden sairaalan historia 1841–1991. Recallmed Oy. Jyväskylä 1991.

Achté, K., Alanen, Y. O. ja Tienari, P.: Psykiatria. Toinen, uudistettu painos. WS Oy, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1971.

Goshen, C. E.: Documentary History of Psychiatry. A Source Book on Historical Principles. Vision, London. Printed in USA 1967.

Haring, C. und Leickert, K. H.: Wörterbuch der Psychiatrie und ihrer Grenzgebiete. F. K. Schattauer Verlag, Stuttgart – New York. Miesbach 1968.

Hoff, H. (Herausg.): Therapeutische Fortschritte in der Neurologie und Psychiatrie. Urban & Schwarzenberg, Wien – Innsbruck. Wien 1960.

Kaila, M.: Psykiatrian historia lääketieteen yleiskehityksen ja kulttuurihistorian valossa. WS Oy, Porvoo 1966.

Lönnrot, E.: Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri, 3 uudestaan korjattu laitos Helsinki 1867. Facsimile ("Neljäs korjaamaton laitos"), Tampere 1981. (1 painos Helsinki 1839, 2 painos Porwoo 1856).

Panse, F. (und Mitarbeiter): Das psychiatrische Krankenhauswesen. Entwicklung, Stand, Reichweite und Zukunft. Georg Thieme Verlag, Stuttgart. Unterjesingen – Tübingen 1964.

Pelkonen, O. ja Ruskoaho, H. (toim.): Lääketieteellinen farmakologia ja toksikologia. Toinen, uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim, Helsinki. Vammala 1998.

Psykofarmaka. Teoretisk bakgrund och praktisk användning. (Ed. B. Gerle). AB LEO, Hälsingborg 1968.

Pöldinger, W.: Yleiskatsaus psykofarmakoterapiaan. F. Hoffmann – La Roche & Co. A.G., Basel, Sveitsi, Basel 1967.

Railo, J. E.: Psykiatrian opetuksen alku Suomessa. Teoksessa: Achté, K.: 150 vuotta psykiatriaa. Lapinlahden sairaalan historia 1841–1991. Recallmed Oy. Jyväskylä 1991.

Shorter, E.: Psykiatrian historia. Mielenterveyden keskusliitto ja Psykiatrian yhteistyö ry, Helsinki. Helsinki 2005.

Silverman, M.: Ihmeitä pullossa. Kertomus kymmenestä ihmeitätekevästä lääkeaineesta ja eräistä lahjakkaista miehistä, jotka tieten tai tietämättään keksivät ne. Gummerus. Jyväskylä 1944.

Szasz, T. S.: The Myth of Mental Illness. Foundations of a Theory of Personal Conduct. Secker & Warburg. Printed in England 1962.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON