Arno Forsius

Christoph Wilhelm Hufeland (1762—1836) ja makrobiotiikka

Christoph Wilhelm Hufeland on merkittävimpiä 1800-luvun alkutaitteen saksalaisia lääkäreitä, jonka vaikutus ulottuu meidän aikaamme eri tavoin, mm. merkittävänä geriatrian puolesta puhujana. Hän on kuitenkin jäänyt melko tuntemattomaksi ja hänet mainitaan vain harvoissa lääketieteen historian teoksissa.

Hufelandin elämänkaari

Hufeland syntyi vuonna 1762 Preussin Langensalzassa. Sekä hänen isänsä että isoisänsä olivat toimineet siellä lääkäreinä. Hufeland oli kahden vuoden ikäinen, kun perhe muutti Weimariin, jonne hänen isänsä oli kutsuttu leskiherttuattaren henkilääkäriksi.

Hufeland aloitti opiskelunsa Jenassa vuonna 1780. Siellä Justus Christian Loder (1753—1832) antoi hänelle pelkästään anatomian opetusta. Hufeland siirtyi vuonna 1781 jatkamaan opintojaan Göttingenin yliopistoon, jonka lääketieteellisessä tiedekunnassa oli silloin huomattavia opettajia, kuten anatomi ja antropologi Johann Friedrich Blumenbach (1752—1840), kirurgi August Gottlieb Richter (1742—1812) sekä matemaatikko ja fyysikko Georg Christoph Lichtenberg (1742—1799). Hufeland sai vuonna 1783 tohtorin arvon laadittuaan tutkimuksen valekuolleiden hoidosta sähköllä.

Hufeland palasi heti opintojensa jälkeen Weimariin, jossa hän otti hoitaakseen lähes sokeaksi tulleen isänsä suuren praktiikan. Hufelandin potilaat olivat kotoisin Weimarista ja sen lähiympäristöstä. Kuuluisimmat heistä olivat kirjailija Christoph Martin Wieland (1733—1813), kirjailija ja filosofi Johann Gottfried von Herder (1744—1803), runoilija Johann Wolfgang von Goethe (1749—1832) ja runoilija (Johann Christoph) Friedrich von Schiller (1759—1805).

Eräässä "perjantaiseuran" tilaisuudessa Goethen kotona syksyllä 1792 Hufeland esitti joitakin katkelmia tekeillä olevasta kirjastaan "Die Kunst das menschliche Leben zu verlängern", jonka otsikon alkuun hän liitti myöhemmin nimikkeen "Makrobiotik". Silloin läsnä ollut herttua Karl August oli tullut hyvin vakuuttuneeksi Hufelandin kyvykkyydestä ja maininnut heti Goethelle, että hän haluaa saada Hufelandin professoriksi Jenan yliopistoon. Todennäköisesti Goethe oli vaikuttanut asioiden kulkuun ystävänsä ja lääkärinsä puolesta.

Hufeland aloitti toimintansa professorina Jenassa keväällä 1793. Hänen luentonsa saavuttivat heti suuren maineen ja erityisesti hänen makrobiotiikkaa koskevilla luennoillaan oli jopa 500 kuulijaa. Hufelandin yhteistyö aikaisemman opettajansa Loderin kanssa sujui hyvin ja he pitivät jopa yhteisiä luentoja. Hufelandin maine levisi myös hänen julkaisemiensa tutkimusten kautta. Sitä paitsi hän tuli tunnetuksi julkaisemalla vuodesta 1795 kuolemaansa saakka lääketieteellistä lehteä "Journal der practischen Arzneykunde und Wundarzneykunde". Lisäksi hän perusti Jenassa lehden "Bibliothek der praktischen Heilkunde", joka oli käytännön tarpeista syntynyt referaattijulkaisu.

Hufelandin viihtymistä Jenassa häiritsi jossakin määrin se, että yliopisto oli melko vaatimaton ja että hän ei saanut käytettäväkseen kauan luvattua sairaalaa. Siitä huolimatta hän torjui houkuttelevat tarjoukset lähteä professoriksi Kieliin, Leipzigiin, Moskovaan ja Pariisiin. Kun Hufelandille sitten tarjottiin vuonna 1800 mahdollisuutta siirtyä kuuluisan Christian Gottlieb Sellen (1748—1800) seuraajaksi Berliiniin, päätti hän jättää Jenan kahdeksan vuoden toimikauden jälkeen.

Berliinissä Hufelandista tuli kuningas Friedrich Wilhelm III:n henkilääkäri, Collegium medico-chirurgicumin eli kirurgikoulun johtaja sekä Charité -sairaalan ensimmäinen lääkäri. Hufeland loi pian luottamukselliset suhteet kuninkaaseen ja tämän perheeseen. Sen sijaan toimintamahdollisuudet kirurgikoulussa ja sairaalassa eivät olleet kovin tyydyttävät. Vain kuninkaan henkilökohtainen puuttuminen asiaan vuonna 1803 esti Hufelandin siirtymisen Göttingeniin.

Preussin ja Ranskan jouduttua vuonna 1806 sotaan Friedrich Wilhelm III ja kuningatar Luise lähtivät hovinsa kanssa Jenan ja Auerstädtin hävittyjen taisteluiden jälkeen maanpakoon. Hufeland seurasi kuningasparia pakomatkalla Königsbergin (nyk. Kaliningrad) kautta Memeliin (nyk. Klaipeda). Rauhan solmimisen jälkeen Hufeland palasi vuonna 1807 kuningasparin mukana Berliiniin.

Preussin hallitus ja hovi olivat vuosina 1808—1809 Königsbergissä. Hufeland suunnitteli siellä ollessaan Preussin lääkintätoimen uudelleen järjestämistä ja valmisteli yliopiston perustamista Berliiniin. Kuninkaallinen perhe, Hufeland heidän mukanaan, palasi jouluna 1809 Berliiniin. Hufeland nimitettiin sisäasiainministeriön terveydenhuoltotoimen valtioneuvokseksi Alexander von Humboldin alaisena ja hänen palkkiotaan henkilääkärinä kohotettiin, niin että hän saattoi luopua suurimmasta osasta lääkärin praktiikkaa.

Berliinin yliopisto avattiin vuonna 1810. Hufelandista tuli silloin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan dekaani sekä patologian ja lääkehoidon (käytännön lääketieteen) professori. Hänen poikansa Eduard kirjattiin yliopistoon ensimmäisenä lääketieteen opiskelijana.

Yliopiston käytännön lääketieteen professorin työhön liittyen Hufeland avasi Berliinissä ensimmäisen lääketieteellisen poliklinikan. Hufelandin mukaan yhteiskunnan oli aina huolehdittava, että ihmiset eivät köyhtyneet hoidon vuoksi. Hufelandin ajatusten taustalla oli tieto siitä, "että juuri köyhyyden loukot olivat niitä, joissa puute, tuska ja siivottomuus yhdessä hautoivat esiin turmiollisimmat kulkutaudit ja tartuttamismyrkyt, jotka sieltä levisivät kaikkialle ja ylempiin piireihin."

Yliopiston perustamisen seurauksena Collegium medico-chirurgicum eli kirurgikoulu lakkautettiin. Hufelandin tehtävänä oli perustaa uusi "Medizinisch-chirurgische Akademie für das Militär" sotilaslääkäreiden kouluttamista varten. Hänestä tuli elokuussa 1811 tämän laitoksen johtaja. Näin turvattiin samalla laitoksen yhteistyö yliopiston kanssa.

Hufeland oli poissa yliopiston tehtävistä vuoden 1813 ajan, jolloin hän seurasi vielä kerran kuninkaallista perhettä tämän Sleesian matkalla. Berliiniin paluun jälkeen Hufelandilla oli edessään vielä parikymmentä uutteran ja hedelmällisen työn vuotta. Niiden aikana hän sai kokea monia tunnustuksen ja kunnioituksen osoituksia. Suureksi juhlaksi muodostui vuonna 1833 hänen tohtoriksi tulonsa 50-vuotisriemujuhla, josta hän tosin kieltäytyi henkilökohtaisesti. Menestyksen ohella Hufeland sai kokea myös vastoinkäymisiä, joista suurimmat olivat ensimmäisen avioliiton rikkoutuminen ja näön menettäminen. Hän kuoli Berliinissä vuonna 1836 eturauhasen suurentuman seurauksiin.

Hufelandin terveydenhoidon aatteet

Aikaisemmin on jo mainittu Hufelandin perustamat lääketieteelliset aikakauskirjat "Journal der practischen Arzneykunde und Wundarzneykunde" ja "Bibliothek der praktischen Heilkunde". Hufeland oli hyvin ahkera kirjoittaja ja hän on itse julkaissut yli 400 tutkielmaa lääketieteestä. Hänen tärkein ja aikanaan suurta huomiota herättänyt teoksensa oli "Makrobiotik oder die Kunst das menschliche Leben zu verlängern", joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1796.

Samalla on syytä mainita, että nykyään (1900-luvulta alkaen) makrobiotiikalla tarkoitetaan ravitsemusjärjestelmää, jossa käytetään pääasiallisesti ilman keinotekoisia lisäaineita tuotettuja ja asianomaisen henkilön asuinseudulla kasvatettuja kokojyvätuotteita. Jokaisen on löydettävä itselleen sopiva ruokavalio, jossa otetaan huomioon myös vuodenaikojen vaikutus.

Romantiikan aikana 1700-luvun loppupuolella oli syntynyt Jean-Jaques Rousseaun (1712—1778) innoittamana aate parantaa ihmisen turmeltuneita elämisen ehtoja puhtaan tieteellisesti ja laatia siihen soveltuva dietetiikka, elämänjärjestys. Romantikot eivät kuitenkaan onnistuneet löytämään terveyttä elämäntaidon avulla.

Johann Peter Frank (1745—1821) piti vuonna 1790 Paviassa suurta huomiota herättäneen puheensa "Volkselend als die Mutter der Krankheiten" (Kansan kurjuus sairauksien äitinä). Ihminen oli toisen ihmisen onni tai onnettomuus. Ihmisen ruumiillinen tila ei johtunut pelkästään sielullisesta rakenteesta vaan myös sosiaalisista oloista ja poliittisesta tilanteesta. Perinteinen dietetiikka ei ollut enää yksityinen ja taloudellinen asia, se oli ihmisyyskysymys ja se kohosi sosiaalireformien ja poliittisten manifestien ohjelmaksi.

Ihmistä kuluttavan ajan onnettoman touhukkuuden vallitessa Hufeland toi teoksessaan "Makrobiotik [----]" aikalaistensa ulottuville vakuuttavalta tuntuneen menetelmän päästä eroon yleisestä elämän surkastumisesta ja kulttuurin rappiosta. Hufelandin teos tuli tavattoman suosituksi. Se oli kuuluisin 1800-luvun alkutaitteen lääketieteellisistä kirjoituksista ja se käännettiin pian kaikille maailmankielille.

Hufelandin menetelmässä oli kysymys niistä elämään liittyvistä ilmiöistä, joihin ihminen saattoi itse vaikuttaa elämäntapojensa kautta. Nämä antiikin perinteistä keskiajalla muotoutuneet tekijät, "sex res non naturales", olivat valo ja ilma, ruoka ja juoma, työ ja lepo, nukkuminen ja valvominen, ulkoiset ja sisäiset eritteet sekä mielentilan vaihtelut. Näihin kuuteen ryhmään voitiin vaikuttaa dieetillä (diaita) eli elämänjärjestyksellä. Nykyaikana dieetin merkitys on kaventunut koskemaan vain ruokajärjestystä.

Hufeland halusi myös osoittaa, että ihmisen fyysinenkin olemus perustui hänen korkeampaan moraaliseen tarkoitusperäänsä ja että tämä aiheutti huomattavan eron ihmisen ja eläimen luonnon välillä. Sen lisäksi ihminen oli ilman moraalista kulttuuria loputtomassa ristiriidassa oman luontonsa kanssa, samoin kuin hän vasta sen kautta tuli fyysisesti täydellisesti luoduksi.

Hufelandin teos kiinnitti omana aikanaan huomiota kahteen tärkeään asiaan, sairauksien ennalta ehkäisyyn ja vanhenemisen ongelmiin. Teoksessa viitataan tieteen silloisiin saavutuksiin ja ikivanhoihin viisauksiin. Valistuksen ajan optimismin ohella teoksessa tulee esiin pinnallisuus ja romantiikan ajan keskinkertaisuus. Vanhaksi elämisen suurin salaisuus piili mm. olinpaikan, ilmaston, terveyden, luonteen, ruumiinrakenteen, toiminnan, henkisten kykyjen ja dieetin kohtuullisuudessa.

Hufeland korosti dieetin eri osa-alueiden ohella myös psyykkisen hyvinvoinnin merkitystä. Hän sanoikin kirjassaan: "Ilo kuuluu elämän ensimmäisten säilytyskeinojen joukkoon. Hymyileminen on terveellisin kaikista ruumiin liikkeistä."

Hufelandin mukaan sairauden aiheuttama kuolema ei ollut luonnollinen. Ruumiin tulisi kuolla vasta sitten, kun elämää ylläpitävä voima uupuisi eikä jaksaisi enää vastustaa sairauksien aiheuttamaa rappeutumista. Lisäksi Hufeland uskoi, että kaikki sairaudet ennen 100 vuoden ikää olisi mahdollista ehkäistä. Hän katsoi myös, että ihminen voisi saavuttaa 200 vuoden iän.

Myös Immanuel Kant (1724—1804) otti osaa kirjan aiheuttamaan keskusteluun. Kun hän vuonna 1798 puuttui tiedekuntien väliseen kiistelyyn, hän esitti Hufelandin "Makrobiotiikan" esimerkkinä filosofisen ja lääketieteellisen tiedekunnan välisestä kiistasta. Kant kirjoitti Hufelandille, että myös hänen mielestään moraalinen kulttuuri oli välttämätön muuten ainoastaan aiheena uinuvalle ihmisluonnolle.

Kant oli vakuuttunut siitä, että vain käytännön moraalifilosofiassa oli tarjolla yleislääke, kun lääketiede ja elämäntaito yhdistyvät kiinteästi toisiinsa. Hän halusi lääketieteen suurten mestareiden tavoin ymmärtää lääketieteen ensisijaisesti dietetiikkana, filosofisesti sanoen elämäntavan hallintana, ja vasta sen jälkeen empiirisenä ja mekaanisena, nimittäin apteekkina ja kirurgiana.

Vaikka Kant oli Hufelandin kanssa yleisesti samaa mieltä, hän toi esiin myös pieniä pistoja Hufelandin "Makrobiotiikan" keskinkertaisuutta ja mukavuudenhalua kohtaan. Miten omituista on toivoa itselleen pitkää ikää ja viettää se suurimmaksi osaksi nukkumalla? Miten kelvoton on loppujen lopuksi pelkästään aina yhä vaivaisemmaksi tekevä vanhuus? Sillä taito pidentää ihmisen elämää johtaa myös siihen, että lopulta voi vain kärsiä elävien keskuudessa, mikä ei kuitenkaan ole hauskin olotila.

Useat Hufelandin kirjoituksista oli suunnattu laajalle lukijakunnalle. Niistä on aiheellista mainita "Erinnerungen an alle Mütter, denen die Gesundheit ihrer Kinder am Herzen liegt" (Muistutuksia kaikille äideille, joille heidän lastensa terveys on sydäntä lähellä) vuodelta 1794 sekä kirjoitukset väkijuomien väärinkäytöstä vuodelta 1802 ja Saksan terveyslähteistä vuodelta 1815. Hufeland toi ensimmäisenä julkisuuteen käsitteet viinanhimo ja oopiuminhimo.

Hufeland oli lääketieteessä vanhakantainen ja suosi yhä edelleen vanhan humoraaliopin käsityksiä. Sairaan tutkimisessa hän piti virtsan tarkastelua eli uroskopiaa tärkeimpänä keinona. Hufeland nimitti luonnon ikuisiin lakeihin perustuvaa parannustaitoa "fysiatriikaksi". Se edellyttää, että lääkäri ei ole "luonnon hallitsija vaan sen palvelija". Hufeland sanoikin "Natura sanat, medicus curat morbos" (Luonto parantaa, lääkäri hoitaa sairauksia).

Hufeland ei omaksunut mitään silloisen ajan lääketieteen suuntauksista eikä myöskään luonut omaa oppirakennelmaansa. Hän suhtautui opillisiin kysymyksiin avoimesti ja kriittisesti oman tietämyksensä ja kokemuksensa perusteella. Häntä on arvosteltu omassa toiminnassaan selkeiden johtopäätösten puutteesta ja runsaasta lääkkeiden käytöstä. Samoin hänen arviointinsa Johan Brownin (1735—1788) brunonismista, Samuel Hahnemannin (1755—1843) homeopatiasta ja Anton Mesmerin (1734—1815) mesmerismistä olivat epämääräisiä ja vaihtelevia.

Hufelandin omaelämäkerta "Enchiridion medicum" ilmestyi vuonna 1836, juuri ennen kirjoittajan kuolemaa. Elämäkertakuvauksen ohella teos on myös hänen lääketieteellinen testamenttinsa. Hufeland kuvaa kappaleessa "Lääkärin suhteet" aidon lääkäriyden olemusta, joka toteutuakseen edellyttää varauksetonta suhtautumista sekä potilaisiin että virkaveljiin. Hän kirjoitti vuonna 1806, että lääkärin ei tule tehdä mitään muuta kuin säilyttää elämää. Lääkärin asiana ei ole pohtia sitä, onko elämä arvokasta vai ei. Jos hän antaa sellaisten pohdintojen kerran vaikuttaa toimintaansa, hänestä tulee valtion vaarallisin mies. Hufeland oli myös antiikin hippokraattisen lääketieteen puolestapuhuja ja siinä hänen edeltäjiään olivat olleet mm. englantilainen Thomas Sydenham (1624—1689), alankomaalainen Hermann Boerhaave (1668—1738) ja saksalainen Friedrich Hoffmann (1660—1742).

Hufelandilla oli huomattava vaikutus myös saksalaisen lääkärikunnan kehitykseen. Hän perusti vuonna 1810 seuran "Medizinisch-chirurgische Gesellschaft", jonka nimeksi Hufelandin tohtorinväitöksen 50-vuotisjuhlan yhteydessä tuli "Hufelandische Gesellschaft". Se edusti ajan edistyksellistä henkeä ja oli 1800-luvun puoliväliin saakka lääketieteellinen keskipiste Berliinissä. Lisäksi Hufeland vaikutti puutteessa elävien lääkärien ja lääkärinleskien toimeentulon parantamiseen perustamalla tarkoitusta varten säätiön "Hufelandische Stiftung".

Kirjoitus on valmistunut helmikuussa 2000. Julkaistu lyhennettynä: Suomen Lääkärilehti 2004: 35: 3190.

Kirjallisuutta:

Goerke, H.: Christoph Wilhelm Hufeland (1762 bis 1836). Teoksessa Die berühmten Ärzte. Herausgegeben von R. Dumesnil und H. Schadewaldt. Köln [ilman painovuotta, noin 1970]

Johannisson, K.: Medicinens öga. Sjukdom, medicin och samhälle — historiska erfarenheter. Värnamo 1990

Schipperges, H.: Lebendige Heilkunde. Von grossen Ärzten und Philosophen aus drei Jahrtausenden. Freiburg 1962

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. 1. Auflage 1993. Printed in Belgium 1997.

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON