Arno Forsius

Humoraalioppi ja humoraalipatologia

Antiikin Kreikassa 400-luvulla eKr. kehittynyt humoraalioppi eli nelinesteoppi vallitsi parannustaitoa ja lääketiedettä yli kahden vuosituhannen ajan, osittain aina 1800-luvulle saakka. Vaihtoehtoisissa hoidoissa on yhä edelleen hoitomenetelmiä, jotka perustuvat humoraaliopin ajatuksiin.

Hippokraattisen ajan humoraalioppi

Ennen 400-lukua eKr. käytännön parannustaito kohdistui lähinnä vain vammoihin ja eräisiin ulkoisiin sairauksiin. Niiden vaatimasta hoidosta huolehtivat käsityöläisiin kuuluvat kirurgit, jotka olivat saaneet oppinsa vanhemmilta ammatinharjoittajilta ja omien kokemustensa kautta. Sisäisten tautien synty ja olemus olivat vielä täysin tuntemattomia ja niiden hoito kuului jumalien edustajina maan päällä toimiville papeille ja papittarille.

Vanhassa Egyptissä oli kehittynyt lääkintätaito ja sisäisiä tauteja hoitavia lääkäreitä ainakin vuodesta 1500 eKr. Egyptiläiseen kulttuuriin liittyi jo opillisia käsityksiä sairauksien ja hoitojen perusteista. Egyptiläisten oppineiden mukaan luonto oli rakennettu neljästä alkuaineesta, jotka olivat maa, vesi, ilma ja tuli. Niiden erilaisista sekoituksista muodostui myös ihmisen ruumis. Eräänä sairauksien syynä pidettiin elimistön saastumista epäpuhtauksien seurauksena, minkä vuoksi varsinkin suoliston tyhjennyshoitoja pidettiin tärkeinä. Niitä käytettiinkin humoraaliopin mukaisena menetelmänä länsimaissa yli 3000 vuoden ajan.

Vanhan Egyptin kulttuuri vaikutti monella tavalla opilliseen kehitykseen antiikin Kreikassa, jossa pidettiin suuressa arvossa myös egyptiläistä lääkintätaitoa. Kun Kreikasta tuli 400-luvulla eKr. länsimaisen tieteellisen ajattelun kehto, olivat sen oppineet kuitenkin filosofian lumoissa. Ajattelu kääntyi pian ulkoisesta sisäiseen maailmaan, metafysiikkaan, moraaliin ja etiikkaan. Luonnontieteet eivät kehittyneet, sillä ne jäivät suurelta osin hyödyttömien ja virheellisten pohdiskelujen varaan.

Uskonnolla ja magialla oli yhä suuri vaikutus sairauksia ja niiden hoitoa koskevassa ajattelussa. Kreikkalainen lääkäri Hippokrates (460–370 eKr.) on nimetty länsimaisen lääketieteen isäksi erityisesti siksi, että hän halusi erottaa lääkintätaidon pappien tehtävistä. Hippokrateen mukaan taudit eivät olleet jumalien aiheuttamia, vaan niillä oli kaikilla omat, luonnonilmiöihin perustuvat syynsä. Kokeellisia menetelmiä käytettiin vain harvoin, minkä vuoksi käsitykset anatomiasta, fysiologiasta ja patologiasta olivat vajavaisia. [Katso myös kirjoitusta Antiikin ajan käsityksiä mielisairauksista.]

Kreikan varhaisista oppineista Alkmaion (n. 570–500 eKr.) toi ensimmäisenä kokeelliset menetelmät biologiaan, sillä hän suoritti ruumiinleikkelyjä ainakin eläimillä. Alkmaion lienee myös ensimmäisenä esittänyt, että terveys oli riippuvainen kosteuden, kuivuuden, kylmyyden ja lämmön sekä karvauden ja makeuden voimien tasapainosta elimistössä. Vastaavasti hän päätteli, että jonkin ominaisuuden yksinvalta sai aikaan sairauden.

Empedokles (n. 504–433 eKr.) omaksui jo egyptiläisten esittämän opin neljästä alkuaineesta, jotka olivat maa, vesi, ilma ja tuli. Niistä koostui maailman koko moninaisuus ja kaikki aineet olivat niiden sekoituksia. Empedokleen mukaan tapahtumisen ja muutoksen syinä oli kaksi alkuaineisiin vaikuttavaa yleismaailmallista voimaa, joita hän nimitti rakkaudeksi (attraktio) ja vihaksi (repulsio).

Platon (429–327 eKr.) selitti maan, veden, ilman ja tulen rakentuvan atomeista, jotka olivat vastaavasti kuution, ikosaedrin, oktaedrin ja tetraedrin muotoiset. Koska tuolloin tunnettiin viideskin monitahokas, dodekaedri, lisäsi Platon alkuaineiden joukkoon sen muotoisista atomeista koostuvan eetterin. Dodekaedrin tahojen luku sopi hyvin yhteen Eläinradan 12 tähtikuvion kanssa.

Myöhemmän kehityksen kannalta ratkaisevaa oli, että Aristoteles (384–322 eKr.) omaksui Empedokleen esittämän ja Platonin täydentämän opin alkuaineista. Aristoteles toi oppirakennelmaan alkuaineiden laadulliset ominaisuudet, joiden oli oltava aistein havaittavia ja vastakohtapareja muodostavia. Näistä vain kuuma - kylmä ja kostea - kuiva täyttivät asetetun ehdon ja pystyivät muuttumaan toisikseen.

Empedokleen neljän alkuaineen oppi muodostui myös perustaksi ihmisen rakenteen ja olemuksen selittämisessä. Ihmisruumista ei kuitenkaan pidetty suoraan mainituista alkuaineista koostuneena. Sen rakennusaineeksi ymmärrettiin alkuaineista muodostuneet neljä perusnestettä, jotka olivat haima (veri), khole (sappi), melankhole (musta sappi) sekä flegma (lima). Käsitysten mukaan veri syntyi sydämessä, sappi maksassa, musta sappi pernassa ja lima aivoissa. Hippokrateen vävy Polybos (n. 400 eKr.) kirjoitti tutkielman "Ihmisen luonnosta" ja vakiinnutti siinä humoraaliopin ihmisen olemuksen perustana.

Alkuaineet ja perusnesteet vastasivat pareittain toisiaan siten, että niillä oli samat laadulliset perusominaisuudet. Ilmalla ja verellä ne olivat kuuma ja kostea, tulella ja sapella kuuma ja kuiva, maalla ja mustalla sapella kylmä ja kuiva sekä vedellä ja limalla kylmä ja kostea. Näin kohtasivat toisensa myös Alkmaionin ja Empedokleen opit.

Havainnot sairauksien yhteydessä tukivat käsitystä veren, liman ja sapen merkityksestä elimistön toiminnassa. Musta sappi (kr. melankhole, lat. atrabilis) oli siis neljäs ihmisruumiin neljästä perusnesteistä. Mutta miten aine, jota ei todellisuudessa ole olemassa, saattoi muodostaa tärkeän osan humoraaliopin järjestelmästä, johon lääketiede ja parannustaito nojasivat yli kahden vuosituhannen ajan?

Vaikka antiikin kreikkalaiset loivatkin länsimaiselle tieteelle perustan, olivat he ajattelussaan vielä voimakkaasti luonnon magiaan sitoutuneita. Sen lisäksi lukujen mystiikka oli heidän oppirakennelmilleen ominaista. Kreikan mytologian mukaan maalla oli tärkeä vaikutus ihmisen olemuksessa ja juuri sen osuutta symboloimaan tuli musta sappi, tumma ja tahmea neste, jota todettiin olevan pernassa ja jota siksi pidettiin sen erittämänä. Olihan vaikeissa oksennuksissa sapen jälkeen toisinaan noussut näkyviin aivan mustaa mahan sisältöä. Sitä paitsi pernaa pidettiin maksaa tasapainottavana elimenä ruumiin vasemmalla puolella.

Käsitys mustasta sapesta on osoitus siitä, miten ruumiinavausten välttäminen ja kokeellisen tutkimuksen vähäisyys johtivat lääketieteessä havaintojen virheellisiin tulkintoihin. Teorioita luotiin mielikuvien ja toiveiden perusteella, ja luonnon ilmiöt selitettiin niiden mukaisiksi tosiasioista välittämättä. Historia osoittaa, että samaan virheeseen on kyllä sorruttu useita kertoja myöhemminkin.

Antiikin Kreikassa Hippokrateen aikoina vakiintuneen humoraaliteorian mukaan elimistössä vallitseva perusnesteiden tasapaino eli eukrasia merkitsi terveyttä, kun vastaavasti niiden epätasapaino eli dyskrasia merkitsi sairautta. Tämän käsityksen mukaan oli olemassa vain yleinen sairaudentila eikä mitään erityisesti määriteltäviä sairauksia. Sairauden eli humoraalisen dyskrasian aiheuttajina pidettiin sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä. Ruokavalio ja liikunta katsottiin sisäisiksi sekä ilmasto, tuulet ja vuodenajat ulkoisiksi syiksi.

Humoraalioppiin liittyvän tautikäsityksen eli humoraalipatologian mukaan sairauden oireet osoittivat, millainen dyskrasian muoto oli kyseessä ja miten eukrasia voitiin palauttaa. Yleisesti dyskrasian uskottiin johtuvan siitä, että jonkin perusnesteen määrä oli noussut liian suureksi. Esimerkiksi veren liiallisuuteen viittasi veriyskä, sapen liiallisuuteen ankara kuume, keuhkokuume, ripulitauti sekä mania eli kiihtynyt mielentila, mustan sapen liiallisuuteen keuhkopussintulehdus, jäykkäkouristus, halvaus, suolentukkeuma, päänsärky ja melankolia eli synkkämielisyys sekä liman liiallisuuteen huimaus, epilepsia, pyörtyminen, keuhkotauti, sokeritauti ja turvotukset. Taudin oireiden ja perusnesteiden liiallisuuden välinen yhteys oli nykyajan lääketieteen kannalta täysin mielivaltainen.

Sairauden hoito tähtäsi aina humoraalisen tasapainon eli eukrasian palauttamiseen. Veren liiallisuutta voitiin hoitaa suoneniskulla ja kuppaamisella. Liiallisen sapen ja mustan sapen vähentämiseen käytettiin enimmäkseen lääkkeitä ja ruokajärjestystä tai laajemmin ns. dieettiä, elämänjärjestystä. Lääkkeet olivat yleensä ns. yksinkertaisia lääkkeitä eli ne oli valmistettu jostakin yksittäisestä yrtistä. Liiallisen liman vähentämiseen käytettiin limaneritystä, oksennusta, ripulia ja hikoilua aiheuttavia lääkkeitä. Viime mainitut eli ns. puhdistavat hoidot tulivat erityisen suosituiksi myöhempinä aikoina. Muista yleisistä hoidoista on aiheellista mainita kylvyt, joita käytettiin sekä kuumina että kylminä tarpeen mukaan.

Taudin kehityksessä pidettiin käännekohtana kriisiä, jonka seurauksena tauti parani tai potilas kuoli. Taudin etenemisen perusteella pyrittiin ennustamaan kriisin tulos. Se ratkaisi myös taudin ennusteen, jota hippokraattisen lääketieteen edustajat pitivät tärkeänä. Jos kriisi ennusti potilaan kuolemaa, oli myös hoidosta pidättäydyttävä.

Hippokraattisena aikana alkuaineiden ja perusnesteiden yhteisten perusominaisuuksien katsottiin ilmenevän vastaavina pareina myös monissa muissa asioissa. Vereen ja ilmaan rinnastettavia olivat sydän, kevät ja lapsuus, sappeen ja tuleen rinnastettavia maksa, kesä ja nuoruus, mustaan sappeen ja maahan rinnastettavia perna, syksy ja aikuisuus sekä limaan ja veteen rinnastettavia aivot, talvi ja vanhuus.

Galeenisen ajan humoraalioppi

Roomassa vaikuttanut kreikkalaissyntyinen lääkäri Claudios Galenos (129–n. 200 jKr.) omaksui antiikin Kreikan ajattelusta terveyden ja sairauden selitykseksi neljän nesteen opin. Hän siirtyi kuitenkin kannattamaan pneumaatikkojen käsityksiä, joiden mukaan elimistön perusolemusta eivät määränneet edellä mainitut perusnesteet, vaan niiden neljä perusominaisuutta, kuuma, kylmä, kuiva ja kostea sekä niiden erilaiset sekoitukset. Näin Galenos loi oppiensa perustaksi humoraaliopin sovellutuksena ns. temperamenttiopin. Sitä paitsi pneumaatikot katsoivat, että myös pneuma eli elämänhenki oli elimistön toimintoihin merkittävästi vaikuttava aine.

Kun humoraaliopin mukaan terveys oli ollut aikaisemmin perusnesteiden tasapainoa ja sairaus niiden epätasapainoa, niin Galenoksen mukaan sairaudet johtuivat perusnesteiden tasapainon häiriintymisen ohella niiden perusominaisuuksien välisen tasapainon häiriintymisestä. Kaiken lisäksi perusominaisuuksien määrät perusnesteissä vaihtelivat iän, sukupuolen, vuodenaikojen ja kuunvaiheiden mukaan, joten tautien syiden ymmärtäminen tuli monin verroin entistä vaikeammaksi. Myös Galenoksen lääkitysjärjestelmä perustui, harvoja käytännön kokemuksia lukuun ottamatta, spekulatiiviseen ja teoreettiseen ajatteluun.

Kun Galenos oli omaksunut pneumaatikkojen kehittämän opin sairauksien synnystä, oli myös lääkkeiden käytön perusteita muutettava. Pneumaatikkojen hoitoperiaatteena oli "contraria contrariis" (vastakkaisille vastakkaista), eli hoidon oli vaikutettava haitallista ominaisuutta vastaan. Siten kuuman luontoiseen tautiin oli annettava kylmää edustavaa hoitoa jne. Galenos määritteli, jälkikäteen arvostellen täysin mielivaltaisin perustein, jokaisen lääkeyrtin kohdalla, oliko se perusominaisuudeltaan kylmä, kuuma, kuiva vai kostea, tai oliko siinä sekoitettuna useampia, ehkäpä toisilleen vastakkaisia perusominaisuuksia.

Kaiken lisäksi Galenos jakoi lääkkeiden perusominaisuudet neljään eri asteeseen, joista ensimmäinen oli lievin ja neljäs voimakkain. Näin Galenos toi lääkitykseen kvalitatiivisen ulottuvuuden lisäksi kvantitatiivisen ulottuvuuden. Sitä paitsi lääkkeet jaettiin makunsa mukaan laatuihin, joita olivat makea, hapan, suolainen ja karvas. Lopuksi oli otettava huomioon, miten lääke vaikutti yleisesti, oliko se verta hyydyttävä, ulostusta aiheuttava tai jollakin muulla tavalla vaikuttava. Kun aikaisemmin oli käytetty yksittäisestä yrtistä valmistettuja ns. yksinkertaisia lääkkeitä, käytettiin Galenoksen oppien mukaan monesta eri yrtistä valmistettuja lääkkeitä, ns. yhdistettyjä eli galeenisia lääkkeitä.

Tautia hoidettaessa oli lääkkeiden ominaisuuksien lisäksi otettava huomioon taudin syynä oleva häiriö, potilaan sukupuolen ja iän vaikutukset sekä vuodenaika ja kuunvaiheiden rytminen vaihtelu. Oikean ja kunkin ihmisen tautiin tehoavan lääkkeen määrääminen oli todella monimutkaista. Mikään kaavamainen lääkitys ei saattanut enää tulla kysymykseen. Lääkärin ammattia pidettiinkin tuohon aikaan taitona, jonka hallitseminen edellytti laajaa tietämystä, suurta kyvykkyyttä sekä pitkäaikaista kokemusta.

Galenoksen laajentaman humoraaliopin mukaan vereen ja ilmaan rinnastettavia seikkoja olivat punainen, makea ja aamu, sappeen ja tuleen rinnastettavia keltainen, karvas ja päivä, mustaan sappeen ja maahan rinnastettavia musta, hapan ja iltapäivä sekä limaan ja veteen rinnastettavia valkoinen, suolainen ja ilta.

Galenoksen humoraalioppia myötäilevän ajattelun mukaan sairaus oli yhä elimistön yleinen häiriö, mutta se ilmeni erilaisina oireina yksilön perusrakenteesta riippuen. Hänen fysiologiset kokeensa ja sairauksien hoidosta saamansa kokemukset antoivat kuitenkin viitteitä erillisten sairauksien olemassaolosta. Tämä käy ilmi Galenoksen toteamuksesta, että jokainen toiminnan muutos johtui jostakin elimellisestä vauriosta ja jokainen elimellinen vaurio johti muutoksiin toiminnassa. Se oli käytännössä havaittavissa lähinnä tapaturmien yhteydessä.

Keskiajan humoraalioppi

Keskiajalla lääketiede joutui lähes täysin astrologian valtaan. Astrologian mukaan tähdet vallitsivat myös elimistön perusnesteiden tasapainoa. Siinä suurin merkitys oli kiertotähdillä. Veri kuului Jupiterille ja Venukselle, keltainen sappi Marsille, musta sappi Saturnukselle ja lima Kuulle. Koska silloisen käsityksen mukaan aivot, ymmärryksen olinpaikka, olivat limasta muodostuneet, pidettiin Kuun vaikutusta erityisen merkittävänä.

Tähtitaivaan, kiertotähtien ja Eläinradan tähtikuvioiden merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille ja sairauksille kehittyi järjestelmä, jonka pyrittiin ottamaan huomioon kaikessa. Kiertotähdet vallitsivat ihmisruumista silloisten käsitysten mukaan seuraavasti: Aurinko ruumiin oikeaa puoliskoa ja kuu vasenta, Saturnus erityisesti pernaa, Jupiter keuhkoja, Mars (miehen) sukuelimiä, Venus vatsaontelon elimiä (ja naisten sukuelimiä) ja Merkurius käsivarsia.

Tautien parantamista voitiin auttaa valitsemalla taivaankappaleiden vaikutuksen kannalta edulliset hoitokeinot ja ajankohdat. Uskottiinpa käytettyjen rohdosten voiman riippuvan ratkaisevasti siitä, mikä taivaankappaleiden ja erityisesti kuun sijainti oli niiden talteen ottamisen hetkellä. Astrologian oppirakennelma oli varsin monimutkainen ja tietämättömyyden vallitessa saatettiin suorittaa hoitotoimenpiteet aikoina, jolloin niistä oli suoranaista haittaa. Vaikeuksien välttämiseksi laadittiin opaskirjasia ja 1480-luvulla painettiin jo ensimmäiset kuun vaiheita esittelevät kalenterit, joissa annettiin ohjeita edullisista suoneniskupäivistä.

Galenoksen oppien seurauksena arabialaiset lääkärit jakoivat keskiajalla myös ihmisen henkisen perusrakenteen neljään erilaiseen perustyyppiin, sangviiniseen, koleeriseen, melankoliseen ja flegmaattiseen. Veren vallitsema henkilö oli sangviininen (lat. sanguis, veri), sapen vallitsema koleerinen, mustan sapen vallitsema melankolinen ja liman vallitsema flegmaattinen. Melankolia tai atrabilia yhdistettiin erityisesti psyykkisiin vaivoihin ja psyykkisten sairauksien katsottiin olevan pernan aiheuttamia. Kiertotähdistä Jupiter rinnastettiin sangviiniseen, Mars koleeriseen, Saturnus melankoliseen ja Kuu flegmaattiseen.

Keskiajalla kiinnitettiin lisääntyvästi huomiota ihmisessä itsessään ilmeneviin seikkoihin, joihin hän saattoi humoraaliopin perustelujen mukaan vaikuttaa terveyden ylläpitämiseksi ja sairauksien ehkäisemiseksi. Nämä tekijät, "sex res non naturales" (kuusi ei-luonnollista seikkaa), olivat valo ja ilma, ruoka ja juoma, työ ja lepo, nukkuminen ja valvominen, ulkoiset ja sisäiset eritteet sekä mielentilan vaihtelut. Salernon koulun terveysoppaassa kiinnitettiin erityisesti huomiota ruokien ja juomien vaikutuksiin terveydentilan kannalta.

Keskiajan lopulla lääketieteessä tapahtui 1300-luvulta alkaen merkittävää kehitystä ruumiinavausten yleistyessä. Ne toivat uutta tietoa ihmisen anatomisesta rakenteesta, jonka kuva oli ollut toistaiseksi kovin virheellinen. Samalla ruumiinavauksissa havaittiin, että sairauden aiheuttamat muutokset eivät useinkaan heijastuneet perusnesteiden määrään ja ominaisuuksiin, vaan ne näkyivät muutoksina kiinteissä kudoksissa ja elimissä. Käsitys kiinteiden kudosten merkityksestä sairauksien aiheuttajina ja kohteina eli ns. solidaaripatologia johti vähitellen humoraalipatologian syrjäytymiseen. Humoraaliopin periaatteita noudatettiin kaikesta huolimatta monissa asioissa aina 1800-luvun puoliväliin saakka.

Humoraaliopin käsitteitä taulukon muodossa

Vasemmalla olevassa sarakkeessa luetellaan eri aikakausina humoraalioppiin liitetyt käsitteet. Muissa sarakkeissa on mainittu ne käsitteet, jotka on ominaisuuksiensa puolesta rinnastettu kyseisessä sarakkeessa ylinnä olevaan alkuaineeseen sekä perusominaisuuksiin, perusnesteeseen ja perusnestettä muodostavaan elimeen.

HIPPOKRAATTI-
NEN AIKA
         
ALKUAINEET ILMA TULI MAA VESI
PERUS- OMINAISUUDET KOSTEA JA LÄMMIN LÄMMIN JA KUIVA KUIVA JA KYLMÄ KYLMÄ JA KOSTEA
PERUSNESTEET VERI SAPPI MUSTA SAPPI LIMA
ELIMET SYDÄN MAKSA PERNA AIVOT
Vuodenajat kevät kesä syksy talvi
Ihmisen ikäkaudet lapsuus nuoruus aikuisuus vanhuus
         
GALEENINEN
AIKA
         
Maut makea karvas hapan suolainen
Värit punainen keltainen musta valkoinen
Päivän ajat aamu päivä iltapäivä ilta
         
KESKIAIKA        
         
Luonnetyypit sangviinikko koleerikko melankolikko flegmaatikko
Kiertotähdet Jupiter Mars Saturnus Kuu
Eläinradan merkit Oinas Rapu Vaaka Kauris
  Härkä Leijona Skorpioni Vesimies
  Kaksoset Neitsyt Jousimies Kalat

Kirjoitus on valmistunut heinäkuussa 2001.

Kirjallisuutta:

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, I, Albert Bonniers förlag, Stockholm 1944.

Kudlien, F.: Der Beginn des medizinischen Denkens bei der Griechen von Homer bis Hippokrates, Artemis Verlag, Zürich und Stuttgart, Zürich 1967.

Leibbrand, W.: Heilkunde, Eine Problemgeschichte der Medizin, Verlag Karl Alber, Freiburg-München, Freiburg im Breisgau 1954.

Nutton, V.: Humoralism. Teoksessa: Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Renander, A.: Aretaios, De akuta och kroniska sjukdomarnas symptomatologi och behandling. Översättning från grekiskan med biografi, grekisk medicin på Aretaios' tid, materia medica och kommentarer, Almqvist & Wiksell, Stockholm, Uppsala 1959.

Schipperges, H.: Lebendige Heilkunde, Von grossen Ärzten und Philosophen aus drei Jahrtausenden. Walter-Verlag, Olten und Freiburg im Breisgau, Freiburg im Breisgau 1962.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON