Arno Forsius

Hygienian ja kansanterveystieteen opetusala Helsingin yliopistossa

Tämän kirjoituksen tekijän opiskellessa 1950-luvun alkupuolella Helsingin yliopistossa oli hygienian professorina Woldemar Lojander, joka värikkääseen tapaansa kuvasi hygienian arvostusta seuraavasti: "Kun kirurgi suorittaa leikkauksen ja pelastaa jonkun tunnetun henkilön elämän, muistetaan häntä kunniamerkillä ja arvonimellä. Kun hygieenikko pelastaa toimenpiteillään satojen ihmisten elämän, ei häntä muista kukaan." Nykyään hygienialle ja sen saavutuksille annetaan toki toisenlainen arvo.

Hygienialla on nimensä ja sisältönsä juuret jo antiikin kulttuurissa. Valistuksen aikana herännyt pyrkimys kehittää kansanterveyttä antoi uutta pontta myös hygienian aatteille. Suomessakin Turun akatemian lääketieteen professori Johan Leche (1704–1764) piti vuonna 1761 rehtorin toimesta luopuessaan puheen "Tal om luftens beskaffenhet i Åbo samt huru politien, i samråd med medicin, bör förekomma sjukdomar". Painettuna se on ensimmäinen Suomessa julkaistu ympäristöhygienian ohjelmajulistus.

Ruotsi-Suomessa vuonna 1763 annetun ohjesäännön mukaan Collegium medicumin oli tutkittava tiettyjen seutujen, käsityöammattien ja elinkeinojen epäterveellisyyden syitä sekä ilmoitettava hallitsijalle keinot niiden korjaamiseksi. Autonomisen Suomen piirilääkärien ohjesääntöä uudistettaessa ulottui koleraepidemia vuonna 1831 myös meidän maahamme. Siitä oli seurauksena, että piirilääkäreistä tuli vuoden 1832 uuden ohjesäännön mukaan ensisijaisesti terveydenhoidosta vastaavia virkamiehiä.

Vuosien 1827–1832 maailmanlaajuinen koleraepidemia olikin se isku, joka sai kaikkialla yhteiskunnan hyvinvoinnista vastaavat hallintojärjestelmät tarttumaan aivan uudella tavalla hygieenisiin puutteisiin erityisesti kaupunkiyhdyskunnissa. Englannissa säädettiin vuonna 1848 Public Health Act, ensimmäinen hygieeninen laki koko maailmassa. Ensimmäinen kansainvälinen hygienian kongressi pidettiin Brysselissä jo vuonna 1852.

Suomessa Joachim Wilhelm Pipping (1818–1858) kiinnitti vuonna 1854 huomiota hygienian uusiin suuntauksiin Keski-Euroopassa. Frans Johan Rabbe (1801–1879) esitti vuonna 1856 julkaisemassaan tutkimuksessa maamme ensimmäisen yleisen terveydenhoidon ohjelman. Siinä hän tilastoihin nojaten osoitti, että myös väestöä oli opastettava järkevään hygieniaan liittyvissä asioissa.

Saksassa ryhdyttiin panemaan entistä enemmän tieteellistä painoa ongelmien ratkaisemiselle. Max von Pettenkofer (1818–1901) nimitettiin hygienian professoriksi vuonna 1866 ja hänen laitoksensa Münchenissä tuli pian maailmankuuluksi. Hän tutki luonnollisen ympäristön vaikutusta terveyteen ja sairauteen ja sovelsi eri luonnontieteiden saavutuksia hygienian alalla.

Kun Helsingin yliopistoon vuonna 1857 perustettiin patologisen anatomian oppituoli, kuului sen haltijan tehtäviin opettaa myös yleistä terveydenhoitoa ja hygieniaa. Professorina oli vuosina 1860–1885 Otto E. A. Hjelt (1823–1913) ja juuri hänen ansiostaan vuonna 1880 voimaan astunut Suomen terveydenhoitosääntö eli -asetus oli laadittu erittäin kaukonäköisesti.

Suomen Lääkäriseuran (Finska Läkaresällskapet) yleisissä kokouksissa vuosina 1879 ja 1881 vaadittiin erillistä hygienian professuuria. Esitys uudistettiin vuonna 1887 ja vasta sen jälkeen oppituoli perustettiin vuonna 1890, aluksi ylimääräisenä ja vuodesta 1898 vakinaisena.

Helsingin yliopiston hygienian professuuria hoidettiin aluksi tilapäisin voimin, paitsi vuosina 1894–1895, jolloin professorina oli Wilhelm Joachim Sucksdorff (1851–1934). Vuosina 1902–1911 vakinaisena professorina oli Taavetti Laitinen (1866–1941). Hänen seuraajansa olivat Max Oker-Blom (1863–1917) vuosina 1914–1917, Oskar von Hellens (1867–1948) vuosina 1919–1934, Woldemar Lojander (1895–1963) vuosina 1936–1963 ja Ilari Rantasalo (1916–1999) vuosina 1964–1983. Vuonna 1971 oppituolin opetusalaksi tuli kansanterveystiede. Opetusalan professorina oli vuosina 1984–2000 Olli P. Heinonen (1934–2001). Hän oli virkavapaana vuosina 1984–1989, jolloin kansanterveystieteen laitoksen johtajan sijaisena oli silloinen biometrian apulaisprofessori Seppo Sarna, laitoksen nykyinen (vuonna 2003) johtaja.

Helsingin yliopiston hygienian laitos ja laboratorio olivat vuosina 1896–1898 vuokratiloissa talossa Rauhankatu 15, josta se siirrettiin yliopiston laitosrakennukseen Fabianinkatu 35. Vuodesta 1966 nykyinen kansanterveystieteen laitos ja laboratorio ovat olleet lääketieteellisen tiedekunnan uudessa laitosrakennuksessa Haartmaninkatu 3.

Hygienian tarkoituksena on ollut tutkia ja edistää väestön terveydentilaa. Sen opetusalaan ovat kuuluneet perinteisesti mm. henkilökohtainen hygienia ja vaatetus; ilma, vesi, ja ravinto sekä ns. nautintoaineet; asuminen, asuinympäristö ja ympäristöhygienia; työterveys, työympäristö ja työsuojelu, kouluterveydenhuolto ja kouluhygienia.

Hygienian kentän laajentuessa sen opetusala alkoi jakautua suppeampiin, erikoistuneihin sektoreihin ja eräitä hygieniaan kuuluneita osa-alueita on siirretty muiden oppialojen yhteyteen tai muihin tiedekuntiin. Esim. bakteriologiaa varten perustettiin erillinen professuuri vuonna 1911. Ravitsemuskysymykset siirtyivät maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan alaisuuteen vuonna 1947, jolloin sinne perustettiin ravintokemian professuuri ja laitos. Ravitsemuksen opetusalan nimeksi tuli 1970-luvun alussa ravitsemustiede.

Yhteiskunnan ja ympäristön sekä niiden ongelmien muuttuessa hygienian nimike vaihtui Suomessa vuonna 1971 kansanterveystieteeksi, jolla tarkoitetaan laajasti väestön terveydentilaa tutkivaa ja edistämään pyrkivää lääketieteen alaa. Se on yliopistoissa lääketietelliseen tiedekuntaan kuuluvaa toimintaa.

Helsingin yliopistossa on kansanterveystieteen laitoksen opetusalalla alkuperäisen, vuonna 1890 ylimääräisenä perustetun ja vuonna 1898 vakinaistetun hygienian (sittemmin kansanterveystieteen) professuurin lisäksi nykyään (vuonna 2003) viisi muuta vakinaista professuuria ja kaksi osa-aikaista professuuria. Myöhemmät professuurit ovat perustamisvuosineen seuraavat: terveyden- ja sairaanhoidon hallinto 1983, yleislääketiede 1989, biometria 1998 (apulaisprofessuuri 1970), lääketieteen sosiologia 1998 (apulaisprofessuuri 1982), epidemiologia 1999 (apulaisprofessuuri 1964). Terveystaloustieteen ja työterveystieteen osa-aikaiset professuurit on perustettu vuonna 2000.

Kehityksen myötä kansanterveystieteen piiriin on tullut uusia osa-alueita, jotka ovat yhteisiä lääketieteen tai muiden tieteiden opetusalojen kanssa tai sivuavat niitä koskevia toimintoja. Näitä yhteisiä opetusaloja ja toimintoja ovat mm. terveydenhuollon hallinto ja terveystaloustiede; ravitsemustiede; avoterveydenhuolto, tartuntataudit, niiden ehkäisy ja sairaalahygienia; ehkäisevä terveydenhuolto; gerontologia; työterveys, työsuojelupsykologia ja -sosiologia; yleinen epidemiologia, väestökehitys ja biostatistiikka; lisääntymislääketiede ja eugeniikka; sosiaalilääketiede, sosiaalipsykiatria ja sosiaalitoimi; yhteiskuntasuunnittelu; ympäristöhygienia, ympäristölääketiede, ympäristönsuojelu ja jätehuolto; sekä elintarviketeollisuus sekä eläinlääkintä. Kansanterveystieteen laitoksen tärkeimmät yhteistoimintaorganisaatiot ovat Kansanterveyslaitos, Työterveyslaitos ja STAKES (Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus).

Julkaistu aikaisemmin lyhyempänä: Suomen Lääkärilehti 1991: 3: 193. Tarkistettu ja lisätty marraskuussa 2003.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: (The) History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Helsinki 1975.

Fagerlund, L. W. och Tigerstedt, R.: Medicinens studium vid Åbo universitet. Åbo universitets lädomshistoria 1. Medicinen. Skrifter utgifna af Svenska Literatursällskapet i Finland XVI. Helsingfors 1890.

Kuosmanen, T.: Sata vuotta työtä kansanterveyden hyväksi. Terveys 1990: 9: 398–400.

Puhelinhaastattelu: professori Seppo Sarna 17.11.2003

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON