Arno Forsius

Immanuel Ilmoni (1797–1856) – teoreettisen ja käytännöllisen lääketieteen professori

Immanuel Ilmoni syntyi vuonna 1797 Nummella. Hänen vanhempansa olivat lukkari Kristian Ilmonius ja Fredrika Lovisa Woiwalén. Ilmoni oli kahdesti avioliitossa ja hänellä oli niistä seitsemän lasta, joista vain 4 eli aikuiseksi. Ilmoni kuoli vuonna 1856 Helsingissä riehuneeseen tyyfukseen.


Piirroskuva Immanuel Ilmonista 1840-luvulta. Kuvassa on teksti "Ej ole ajat niin kuin olit ennen," ------- Lohjannummenkirkonkylä. Helsingin yliopiston kirjasto.


Immanuel Ilmonin lapsuudenkoti lähellä Nummen seurakunnan kirkkoa. Talon omisti hänen isänsä, seurakunnan lukkari Christian Ilmonius. Rakennus oli entisen Ylhäisen ratsutilan päärakennus. Valok. Arno Forsius huhtikuussa 2008.

Immanuel Ilmoni kävi kymnaasin Porvoossa ja hänet kirjattiin vuonna 1814 ylioppilaana Turun akatemiaan. Siellä hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1817 ja maisteriksi vuonna 1819. Opiskelunsa aikana Ilmoni kiinnostui romantiikan aatteista ja heittäytyi mukaan kirjallisuutta harrastaviin piireihin. Hän harrasti itsekin kirjoittamista, jonka tuloksena syntyi joitakin kertomuksia ja pieniä näytelmiä sekä suuri joukko tilapäisrunoja. Kirjoitelmista tunnetuin oli monologi "Den vansinnige", jota Ilmoni mielellään esitti itse kuusenhavuista tehty seppele päässään. Hän oli myöhemmin vuonna 1831 perustamassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Ilmoni oli myös innokas taiteen harrastaja. Hän oli vuonna 1846 perustamassa Suomen Taideyhdistystä ja kuului sen johtokuntaan.

Professori Israel Hwasserin innostamana Ilmoni alkoi maisterina opiskella lääketiedettä ja suoritti vuonna 1822 kandidaatin tutkinnon. Opintojensa ohella hän toimi Turussa vuonna 1820 perustetun ensimmäisen lääketieteellisen seuran kirjastonhoitajana. Kandidaatiksi valmistuttuaan Ilmoni matkusti vuonna 1822 Tukholmaan täydentämään taitojaan kirurgiassa ja lapsenpäästötaidossa. Lisäksi hän seurasi leikkaustoimintaa Serafiimilasaretissa, mutta ei itse ottanut osaa "julman kirurgian" suorittamiseen.

Ilmoni palasi keväällä 1824 Turkuun ja suoritti lääketieteen lisensiaatin tutkinnon. Sen jälkeen hän toimi vuonna 1824 Collegium medicumin ylimääräisenä kanslistina ja vuosina 1825–1826 sen tilapäisenä sihteerinä. Ainakin kesällä 1824 Ilmoni toimi myös käytännön lääkärinä hoitaessaan Hwasserin potilaita. Ilmoni piti silloin tarkkaa päiväkirjaa töistään ja potilaistaan.

Ilmoni oli kiinnostunut luonnonfilosofisten biologien harrastamasta vertailevasta anatomiasta ja julkaisi vuosina 1825–1826 kaksiosaisen teoksen "Physiologia systematis ossium", toisen osan siitä lääketieteellisenä väitöskirjanaan. Sen jälkeen hänestä tuli Turun akatemian lääketieteellisen tiedekunnan anatomian ja fysiologian apulainen ja samalla anatomian prosektori (leikkelyavustaja) runsaan vuoden ajaksi. Ilmoni promovoitiin priimuksena lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi Helsinkiin siirretyn yliopiston ensimmäisessä promootiossa vuonna 1832.

Ilmonin kiinnostus romantiikkaan vei hänet vuosiksi 1828–1830 matkalle Saksaan, Ranskaan ja Italiaan. Sen aikana hän tutustui perusteellisesti kulttuurielämään sekä myös moniin kuuluisiin tiedemiehiin. Ilmoni opiskeli matkalla anatomiaa sekä kliinistä tutkimusta, mm. auskultaatiota ja perkussiota. Myöhemmin hän katui, että ei silloin perehtynyt mikroskooppiseen anatomiaan, kehitysoppiin, kokeelliseen fysiologiaan eikä fysikaaliseen diagnostiikkaan.

Kotimaahan palattuaan Ilmoni hoiti lukuvuonna 1830–1831 Helsingin yliopiston teoreettisen ja käytännöllisen lääketieteen professorin virkaa. Vuoden 1831 koleraepidemian aikana hän oli kesästä lähtien karanteeniylilääkärinä Viipurissa ja syksystä alkaen kolerasairaalan ylilääkärinä Helsingissä. Ilmoni sai professorin arvonimen vuonna 1831. Samoihin aikoihin hänestä tuli lääkintätoimen ylihallituksen tilapäinen kamreeri, jota tehtävää hän hoiti vuoteen 1834 asti.

Ilmoni julkaisi vuonna 1833 opinnäytteen "De pathologica systematis nervorum gangliosi dignitate" ja vuonna 1834 hänet nimitettiin Matthias Kalmin (1793–1833) jälkeen teoreettisen ja käytännöllisen lääketieteen professoriksi. Ilmoni oli hyvin lahjakas, aatteellisesti suuntautunut ja tunneherkkä ihminen. Hwasserin voimakas vaikutus sai Ilmonin pohtimaan ensisijaisesti luonnonfilosofian soveltamista lääketieteeseen.

Puhtaasti luonnontieteellinen lääketiede oli Ilmonille suorastaan vastenmielistä ja hän suhtautui epäillen uusimpiin potilaiden tutkimuksessa käytettäviin menetelmiin. Luonnonfilosofisista teorioistaan huolimatta Ilmoni antoi tuleville lääkäreille kunnollisen opetuksen lääketieteen käytännöllisessä puolessa. Hän oli luultavasti ensimmäinen, joka luennoi yliopistossa myös mielisairauksista. Hänellä oli hyvä esitystaito ja hänen luentonsa olivat selkeitä. Hän hoiti huolellisesti osastoaan kliinisessä instituutissa, mutta ei ollut kiinnostunut yksityispraktiikasta.

Ilmoni kannatti ontologista tautioppia ja tarkasteli sen vuoksi sairauksia orgaanisina prosesseina, ikään kuin itsenäisinä organismeina. Sairaudet olivat loisia, jotka tuhosivat sitä elimistöä, johon olivat asettuneet. Hän oli koko ikänsä uskollinen näkemykselleen ja puolusti sitä suurta huomiota herättäneessä polemiikissa E. A. Ingmania vastaan.

Ilmoni oli uuttera kirjoittaja. Hänen suurin ja huomatuin teoksensa oli vuosina 1846–1853 kolmena osana ilmestynyt "Bidrag till Nordens Sjukdomshistoria". Siinä hän tekee selkoa vanhimmista ajoista aina 1700-luvun loppuun asti epidemioista sekä vallitsevista ja kroonisista sairauksista ihmisillä ja eläimillä Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Suomessa sekä Venäjän pohjoisissa ja Suomenlahden eteläpuolella olevissa osissa. Toinen tärkeä teos oli vuonna 1847 julkaistu "Om läkarens yrke och pligter". Siinä näkyy Ilmonin ihanteellinen käsitys lääketieteestä ja usko lääkärinammatin korkeaan asemaan. Ilmonin teoksista tällä on pysyvin arvo nykyajan kannalta ajatellen.

Ilmoni kutsuttiin monien lääkäriseurojen ja tieteellisten yhdistysten jäseneksi Skandinavian maissa, Venäjällä ja Saksassa. Hän toimi myös Suomen Tiedeseuran ja Finska Läkaresällskapetin puheenjohtajana.


Immanuel Ilmonin hauta Nummen vanhalla hautausmaalla. Hauta sijaitsee aikaisemman puukirkon alttarin kohdalla. Valok. Arno Forsius huhtikuussa 2008.

Immanuel Ilmoni oli omaksunut kotipiirissään kristillisen elämänkatsomuksen ja kiintymyksen kotiseurakuntaansa. Kun Nummen kappeliseurakuntaan valmistui uusi harmaakivikirkko vuonna 1822, sen kolmen sisäänkäynnin kaarisyvennysten yläosaan kirjoitettiin Immanuel Ilmonin aloitteesta seurakuntalaisille osoitetut kutsut. Niiden tekstit ovat seuraavat: eteläisen sisäänkäynnin yläosassa "Tulkaat, sillä kaikki ovat valmistetut", läntisen sisäänkäynnun yläosassa "Tässä on Jumalan huone. Tässä on taivaan ovi" ja pohjoisen sisäänkäynnin yläosassa "Tulkaat ja maistakaat kuinka suloinen Herra on".

Kuvat ovat alla edellä mainitussa järjestyksessä. Valok. Arno Forsius huhtikuussa 2008.   

 

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1999: 18–19: 2465. Tarkistettu helmikuussa 2000. Lisäys syyskuussa 2001. Kuvat lisätty huhtikuussa 2008. Kirkon ovien kuvat lisätty tammikuussa 2016.

Kirjallisuutta:

Mellais, M.: Galleria [Einar Ilmoni]. Duodecim 117:1762–1763 (17/2001).

Railo, J. E.: Luonnonfilosofi lääkärinä. Immanuel Ilmoni (1797–1856) ja hänen luonnonfilosofinen lääketieteensä. Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja Hippokrates 1989: 161–176. Helsinki 1989.

Lisäys kirjallisuuteen 2004:

Railo, J. E.: Ilmoni, Immanuel (1797–1856), lääketieteen professori. Suomen kansallisbiografia 4, Hirviluoto – Karjalainen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hämeenlinna 2004.

Lisäyksiä kirjallisuuteen heinäkuussa 2009:

Klinge, M.: Suomalaisen ilmasto- ja epidemiahistorian pioneeri. Tieteessä tapahtuu 3/2009, s. 37–39.

Heinricius, G.: Anteckningar om Immanuel Ilmoni enligt bref och dagböcker. 1912.

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON