Arno Forsius

Influenssan historiaa

Influenssaepidemiat koettelevat nykyään Suomea joka talvikauden aikana. Yleensä perättäisten epidemioiden aiheuttajat poikkeavat toisistaan vain vähän, niin että esim. edellisen epidemian perusteella valmistetut rokotteet tehoavat niihin ainakin kohtalaisesti. Toisinaan ilmaantuu aikaisemmista ratkaisevasti poikkeavia influenssaviruksia, jotka aiheuttavat rajuja epidemioita. Tunnetuin niistä on vuosina 1918–1920 raivonnut maailmanlaajuinen epidemia, espanjantauti.

Influenssan varhaishistoriaa

Varhaisimman influenssaa muistuttavan kulkutaudin lienee kuvannut roomalainen Titus Livius (59 eKr.–17 jKr.) vuodelta 41 eKr. Myös Italiassa vuonna 467 jKr. esiintynyt kulkutauti on saattanut olla influenssaa. Keskiajalta on olemassa 1100-luvulta lähtien tietoja useista laajalle levinneistä epidemioista, joilla on ollut influenssan piirteitä. Kulkutautien syyt ja leviämistavat olivat tuolloin vielä tuntemattomia. Niinpä vuonna 1379 kirjoitettiin, että silloin esiintynyt äkillinen kuumetautiepidemia johtui "ab occulta quadam coeli influentia" eli jostakin taivaan salaperäisestä vaikutuksesta (lat. influentia, vaikutus; influo, virrata sisään).

Ensimmäisen luotettavalta vaikuttavan kuvauksen influenssasta ovat esittäneet kuuluisat englantilaiset lääkärit Thomas Willis (1621–1675) ja Thomas Sydenham (1624–1689) vuonna 1510 liikkeellä olleesta epidemiasta säilyneiden kertomusten perusteella.

Varhaisin Suomessa muistiin merkitty influenssa on vuodelta 1580. Suomalainen pappi ja tähtitieteilijä Sigfridus Aronus Forsius (n. 1560–1624) kertoi nimittäin eräässä kirjoituksessaan äkillisestä rintataudista, joka syyspuolella vuotta 1580 kulki yli melkein koko Euroopan. Siitä on myöskin muistona vanhan virsikirjan ajantiedon merkintä: "W. 1580 Oli Suomes suuri yskä wuosi." Todettakoon samalla, että Saksassa tämä tauti tunnettiin nimellä "Spanische Krankheit" eli espanjantauti, koska se aiheutti alkuvaiheissaan paljon kuolemantapauksia juuri Espanjassa.

Heti 1740-luvun alussa raivosi koko Euroopassa ankara epidemia, joka aiheutti korkean kuumeen ja kovan yskän. Italialainen Gagiardi antoi vuonna 1743 tälle hänenkin kotimaassaan riehuneelle kuumetaudille taudille nimen influenza, joka viittasi vuosisatoja vallinneeseen käsitykseen taivaan vaikutuksesta. Tässä muodossa nimi onkin jäänyt useimpiin kieliin tarkoittamaan viruksen aiheuttamaa äkillistä ja rajua, hengityselinten oirein esiintyvää kulkutautia. Ranskassa vuonna 1743 ilmestyneissä kirjoituksissa taudille annettiin nimitys la grippe, jonka muunnoksia käytetään monissa kielissä. Sanasta influenza on syntynyt puhekieleen tavallista nuhakuumetta tarkoittavia nimityksiä, esim. englannissa flu, suomenruotsissa flunsa ja suomessa lentsu.

Influenssaepidemia Suomessa vuosina 1741–1743

Koko Euroopassa vuosina 1741–1743 liikkeellä ollut influenssaepidemia ulottui myös Suomeen. Turun akatemiassa oli juuri niihin aikoihin pohjanmaalainen Johannes Ekelund saamassa päätökseen lääketieteen opintonsa, ensimmäisenä opiskelunsa kokonaan Turussa suorittaneena. Turun akatemian lääketieteen professorina oli silloin Herman Diedrich Spöring ja hänen johdollaan Ekelund laati tohtorinväitöskirjan "De Febre Catarrhali horum annorum epidemica" (Näiden vuosien epideemisestä katarrikuumeesta). Väitös tapahtui 14.7.1742 ja vastaväittäjänä oli pohjanmaalainen Salomon Hannelius.

Ekelund katsoi selostamansa sairauden erilliseksi, aikaisemmin tuntemattomaksi taudiksi, joka erosi muista lääkärien ennen kuvaamista katarrikuumeista. Tautiin kuuluvan kuumeen syynä pidettiin useista eri syistä aiheutunutta normaalin hikoilun estymistä, jonka seurauksena ruumiiseen jäi ainetta, jonka olisi tullut poistua siitä. Siksi heterogeenisten hiukkasten määrä veressä lisääntyi, aiheuttaen homogeenisten hiukkasten kanssa voimakkaamman sisäisen liikkeen veressä sekä siitä johtuvan suuremman hankauksen juoksevien ja kiinteiden aineosien välillä.

Taudin oireita olivat elimistön kiinteiden osien velttous, heikko ja vaimentunut valtimonsyke, väsymys koko ruumiissa, kipu niskassa ja nivelissä, raajoissa, selässä, päässä, erityisesti otsalla ja otsaonteloiden kohdalla, silmien punoitus, suun, nielun ja nenän kuivuminen, nuha, yskä, usein aina veren yskimiseen saakka, huono ruokahalu, rauhattomuus, unettomuus, hourailu, kouristukset ja kivut sisäelimissä, virtsan muuttuminen tummaksi sekä ummetus. Kaikkia näitä oireita ei kuitenkaan esiintynyt kuitenkaan jokaisella potilaalla.

Ekelund kuvasi myös niitä keinoja, joita muut olivat käyttäneet kuumetautien hoidossa. Hän esitti, että ne menettelivät väärin, jotka eivät osanneet erottaa toisistaan varsinaista tautia ja sen oireita. Lähinnä Ekelund esitti käytettäväksi professori Herman Diedrich Spöringin hoitomenetelmiä. Niskakipuja vastaan ehdotettiin lämpimiä puurohauteita, jotka eivät ainoastaan pehmittäneet siellä ja lähialueella olevia hermoja, vaan saattoivat myös poistaa hourailua. Ummetuksessa oli puurohaude vatsalla myös hyvin hyödyllinen. Jos kuume oli korkea sekä iho kuiva ja karhea, oli sairas pestävä haalealla soodaliuoksella.

Sisällisesti käytettiin erityisenä lääkkeenä meripihkaa, olosuhteiden ja yksilön mukaan riittävän nesteen ja kamomillan kukkien kanssa. Sairauden koko keston ajan käytettiin sitäpaitsi lämpimiä teentapaisia haudutettuja juomia. Dieetin oli oltava kevyt, parasta oli liha- tai kanakeitto. Jos mahalaukku sieti, voitiin potilaalle antaa joskus vähän maitoruokaa . Lisäksi annettiin Spöringin suunnittelemaa, Hoffmannin kuuluisaa lääkettä monessa suhteessa muistuttavaa "elixir visceralea", vahvistamaan suolen jänteyttä, kohottamaan ruokahalua ja ylläpitämään hikoilua.

Seuraavat merkit osoittivat, että oli tapahtunut sairauden väistymistä osoittava kriisi eli taitekohta: Iho, joka oli ollut kuiva ja karhea, tuli kosteaksi ja pehmeäksi, päätä voitiin liikuttaa vapaasti ilman niskan kipua, virtsa sisälsi usein valkoisen ja kuohkean sakan, nielu, keuhkot ja ennen kaikkea nenä alkoivat erittivät runsaasti limaa.

Espanjantauti vuosina 1918–1920

Maailmanlaajuisia influenssaepidemioita on esiintynyt ainakin 1800-luvun lopulta lähtien. Vuosina 1889–1891 oli liikkeellä ns. "ryska snuvan" tai "ryssänkuume", joka aiheutti paljon sairastumisia myös Suomessa. Liikenneyhteyksien nopeutuessa ja matkustuksen vilkastuessa epidemioita alkoi esiintyä yhä tiheämmin ja 1900-luvun alkupuolella niitä kiersi maailmaa noin 11 vuoden välein.

Kaikkein ankarimmaksi kulkutaudiksi koko 1900-luvun aikana muodostui kuitenkin vuosien 1918–1920 maailmanlaajuinen influenssaepidemia, jota nimitetään tavallisesti espanjantaudiksi. Sairaus oli huomattavasti rajumpi kuin siihen asti esiintyneet influenssat. Espanjantaudin ensimmäiset tapaukset oli raportoitu jo maaliskuun alussa 1918 Yhdysvaltojen Kansasissa sijainneelta sotilaiden harjoitusleiriltä.

Yhdysvaltalaiset sotilaat toivat taudin Ranskaan, jossa se aiheutti suurta tuhoa sotaa käyvien joukkojen keskuudessa. Sodan aikainen sensuuri esti kuitenkin tietojen pääsyn julkisuuteen. Tauti ja sen vaarallisuus tulivatkin yleiseen tietoon vasta taudin levittyä sodan ulkopuolella olleeseen Espanjaan, ja juuri siitä syystä tauti sai espanjantaudin nimen.

Espanjantauti levisi myös Suomeen jo kesäkuussa 1918, heti kansalaissota-vapaussodan päätyttyä, joko Saksasta tai Ruotsista. Tauti raivosi aluksi erityisesti punavankien leireillä ja toisaalta se kulkeutui kotiutettujen sotilaiden ja vapautettujen vankien mukana eri puolille maata. Tapauksia oli varsin runsaasti syksyn aikana. Huhtikuussa 1919 puhkesi toinen sairastumisaalto, joka oli suhteellisen lyhyt, mutta joillakin paikkakunnilla ensimmäistä paljon ankarampi. Kolmas lyhyt aalto ilmaantui heti vuoden 1920 alussa. Suomessa se aiheutti tuhoja erityisesti Pohjois-Suomessa. Erityisen pelottavaksi espanjantaudin teki se, että sen loppuvaiheessa oli samanaikaisesti liikkeellä tappavaa aivotulehdusta eli unitautia (encephalitis lethargica).

Tautiin sairastuneiden osuus väestöstä kaikkien kolmen aallon aikana yhteensä vaihteli 15–50 %:n välillä ja keskimäärin se oli noin 30 %. Tautiin kuoli keskimäärin 3 % sairastuneista eli noin 1 % väestöstä. Kuolleista suuri osa menehtyi keuhkokuumeeseen, jonka sai kaikkiaan arviolta 10–20 % influenssapotilaista. Espanjantaudin kohdalla oli erikoista, että kuolleisuus oli huomattavan runsasta myös 20–45 vuotiailla. Tautiin arvioidaan kuolleen kolmen vuoden aikana koko maailmassa yhteensä noin 20 miljoonaa ihmistä. Suomessa tautiin kuolleita oli arviolta noin 20 000. [Katso myös kirjoitusta Espanjantauti Lahdessa vuosina 1918–1920.]

Influenssa on virustauti

Influenssan aiheuttajaksi epäiltiin virusta jo 1900-luvun alussa, mutta asia todistettiin vasta 1930-luvulla. Virus eristettiin ensin eräistä eläimistä, mm. fretistä ja siasta, ja vuonna 1933 W. Smith työtovereineen löysi sen ihmisestä. Smith ja F. M. Burnet onnistuivat toisistaan tietämättä viljelemään viruksen vuonna 1935 kanan alkioissa, siis haudotuissa kananmunissa. Influenssavirukset kuuluvat ortomyksoviruksien ryhmään. Nykyään influenssaviruksia tunnetaan useita eri tyyppejä ja alalajeja, jotka ryhmitellään tavallisesti kolmeen pääryhmään: A, B ja C. Epidemioita on alettu kutsua sen maan tai paikkakunnan mukaan, missä taudinpurkaus on ensimmäiseksi havaittu.

Vaikeimpien ja maailmanlaajuisten epidemioiden eli pandemioiden aiheuttajat kuuluvat ryhmään A. Pandemioiksi luokiteltavia epidemioita on ollut varmuudella neljä, vuosina 1889–1891 ("ryssänkuume"), 1918–1920 ("espanjantauti"), 1957–1958 ("aasialainen") ja 1968–1969 ("hongkongilainen"). Selvästi lievempiä epidemioita oli mm. vuosina 1936 ja 1947. Vuoden 1969 jälkeen on lievempiä A-ryhmän virusten aiheuttamia influenssaepidemioita ollut liikkeellä lähes vuosittain. B-ryhmän virusten aiheuttamia epidemioita, jotka eivät ole yleensä kovin rajuja, on esiintynyt 1970-luvulla 2–3 vuoden välein ja viime vuosina melkeinpä joka vuosi. C-ryhmän virukset eivät yleensä aiheuta suuria epidemioita.

Influenssaepidemian suurin voima talttuu useimmiten parissa kuukaudessa. Aikaisemmin harvoin välein esiintyvien epidemioiden kohdalla voitiin havaita, että niihin kuului tavallisesti kolme erillistä, useamman kuukauden välein ilmaantuvaa sairastumisaaltoa, kuten esim. vuosien 1918–1920 espanjantaudissa. Suuren sairastuvuuden seurauksena influenssaepidemian aikana on työpaikoissa paljon poissaoloja ja jopa yhteiskunnalle tärkeiden toimintojen ylläpitäminen voi vaarantua lyhyenä ajanjaksona.

Tavallisten influenssaepidemioiden aikana sairastuneiden kuolevuus on suhteellisen vähäinen. Se on vaihdellut 0,05–1,5 %:n välillä ja keskimäärin se on vain 0,1 % sairastuneista. Siitä huolimatta influenssaepidemiat ovat kehittyneissä maissa ainoita kulkutauteja, jotka yhä näkyvät kuolleisuuden lisäyksenä väestötilastoissa. Tautiin kuolee nimittäin aina vakavaa perustautia sairastavia ihmisiä sekä monisairaita vanhuksia, jotka olisivat muuten saattaneet elää vielä muutamia kuukausia tai vuosia. Joskus harvoin tautiin kuolee myös nuoria ja muuten terveitä ihmisiä.

Influenssavirusten tyypit

Pandemian aiheuttavaa virustyyppiä alettiin merkitä kirjaimella A, koska W. Smith työtovereineen oli löytänyt tämän tyypin ensimmäisenä vuonna 1933 ja Thomas Francis Jr. (1900–1969) saman tyypin uudelleen vuonna 1937. Francis löysi vuonna 1940 myös siitä poikkeavan B-tyypin influenssaviruksen. Sen jälkeen on vielä eristetty C-tyypin influenssavirus vuonna 1950. Virusten alatyypit on tavallisesti nimetty sen maan tai kaupungin mukaan, missä ne on ensimmäisen kerran eristetty.

Tutkimusten edistyessä influenssaviruksien eri muotoja on pystytty luokittelemaan monillakin eri perusteilla. Influenssavirukset eroavat toisistaan mm. kahden glykoproteiinin suhteen, joista toinen on rakenteeltaan hemagglutiniini (HA) ja toinen neuraminidaasi (NA). Niistä tunnetaan useita kehityshaaroja, joita merkitään kirjain- ja numeroyhdistelmällä, esim H1 tai N2.

Vasta-ainetutkimusten perusteella on voitu jälkeenpäin päätellä 1800-luvun lopulta alkaen pandemioita aiheuttaneiden A-virusten tyyppejä. Vuosina 1889–1891 se oli H3N8 ja vuosina 1918–1920 H1N1. Vuosina 1957–1958 tyyppi oli H2N2 ja vuosina 1968–1969 H3N2. H3N2 tyyppiä on ollut jatkuvasti liikkeellä vuodesta 1968 alkaen.

Tyyppi H1N1 tuli uudelleen esille Yhdysvalloissa vuonna 1976 ns. sikainfluenssaviruksena, joka aiheutti onneksi vain rajoitetun epidemian. Tyyppiä H1N1 esiintyy kuitenkin jatkuvasti sioissa. Vuonna 1977 esiintynyt ns. "moskovalainen" influenssa oli myös tyyppiä H1N1, mutta sen epidemia ilmeni enimmäkseen lasten ja nuorten keskuudessa eikä se ollut kovin raju. Siitä lähtien H1N1-tyypin lievempiä epidemioita on esiintynyt jälleen vuosittain.

Keväällä 1997 Hongkongissa oli ihmisissä muutamia tappavia influenssatapauksia, joiden virus oli tyyppiä H5N1. Tartunta oli ilmeisesti peräisin siipikarjasta ja sen vuoksi alueella lopetettiin silloin kaikki kanat ja ankat. Ehkäpä siitä syystä tartunta ei päässytkään leviämään alueen ulkopuolelle.

A-tyypin virukset aiheuttavat maailmanlaajuisia pandemioita sen vuoksi, että ne ovat muuntumiskykyisiä ja voivat saada uutta geeniainesta lähinnä vesilintujen ja mahdollisesti myös sikojen A-influenssaviruksilta. A-virusten uusien ja tartuttamiskykyisten tyyppien ilmaantuminen juuri Aasiassa liittyy ilmeisesti ihmisten ja siipikarjan virusten kaksoisinfektioon sioissa, mikä on edellytyksenä uudelle geeniyhdistelmälle. B- ja C-tyypin viruksissa ei voi syntyä pandemiaan johtavia geenimuutoksia, sillä niitä ei esiinny epidemiaa aiheuttavina eläimillä, vaikka eräistä sioista onkin eristetty C-tyypin viruksia.

Suojaaminen tartunnalta

Influenssa leviää sairastuneista pisaratartunnan välityksellä ja tartunnan välttäminen on epidemian aikana melko hankalaa, sillä mahdollisia tartuttajia on paljon. Täydellinen eristäytyminen ei ole yleensä käytännössä mahdollista, mutta väentungosten karttaminen etenkin sisätiloissa on hyödyllistä. Hengityssuojaimien käytöstä on apua, mutta nekään eivät tarjoa ehdotonta suojaa. Toisten suojaamista ajatellen yskimisen ja aivastamisen välttäminen sairauden aikana on perusteltua.

Sairastettu influenssa antaa muutaman kuukauden ja parhaimmillaan ehkä vuoden kestävän suojan saman viruksen aiheuttamaa uutta tartuntaa vastaan. Ilmeisesti toistuvat sairastumiset antavat myös suhteellisen vastustuskyvyn pitemmäksikin ajaksi ainakin samantyyppistä virusta kohtaan. Maailmanlaajuisten influenssapandemioiden aiheuttaja on tavallisesti uudentyyppinen virus, jota kohtaan juuri kenelläkään ei ole vastustuskykyä. Sellaisia olivat esim. vuosien 1918–1920 espanjantaudin ja vuosien 1957–1958 aasialaisen influenssan aiheuttajat.

Thomas Francis Jr. ja T. P. Magill osoittivat pian 1930-luvun alkupuolella, että hiiret voitiin suojata hengitysteiden kautta tapahtuvalta influenssan tartunnalta ruiskuttamalla niiden vatsaonteloon hiirien ja frettien keuhkoista eristettyjä influenssaviruksia. Francis Jr. ja J. E. Salk kuvasivat vuonna 1942 rokotteen valmistamisen kananmunissa viljeltyjen influenssavirusten avulla ihmisten suojaamiseksi. Ensimmäiset käyttökelpoiset rokotteet valmistettiin vasta vuonna 1947.

Aluksi rokotuksia annettiin valikoidusti yksilöllisen tarpeen mukaan. Suomessa aloitettiin 1970-luvulla yleiset influenssarokotukset terveyskeskuksissa riskiryhmiin kuuluville, lähinnä jotakin vakavaa perustautia sairastaville henkilöille. Riskiryhmiin kuuluvien ja vanhusten influenssarokotukset ovat aivan ilmeisesti vähentäneet taudin vaarallisuutta ja osittain siitäkin syystä vanhusten ja väestön keskimääräinen elinikä on Suomessa pidentynyt viime vuosina.

Influenssarokotteen valmistaminen kestää niin kauan, että sitä ei pystytä kehittämään kulloinkin liikkeelle lähtenyttä virustyyppiä vastaan. Sen vuoksi käytettävissä olevat rokotteet ovat yhdistelmärokotteita, jotka on yleensä valmistettu viimeksi liikkeellä olleista A- ja B-ryhmän viruksista. Rokotteiden sisältämät A-virukset ovat nykyään tyyppiä H1N1 ja H3N2. Jos uusi virus poikkeaa rakenteeltaan huomattavasti aikaisemmista, ei rokotteen voida olettaa tehoavan. Viimeisten 15 vuoden aikana influenssavirusten tyypit eivät ole kuitenkaan muuttuneet paljon kerrasta toiseen ja rokotustulokset ovat olleet tyydyttäviä. Rokotuksen antama suoja kestää joitakin kuukausia tai vajaan vuoden, minkä vuoksi riskiryhmiin kuuluvat on rokotettava vuosittain.

Influenssan hoito

Toistaiseksi ei ole olemassa influenssavirukseen tehokkaasti vaikuttavaa lääkettä, mutta pari lääkettä lievittää oireita tai lyhentää taudin kestoa ainakin osassa tapauksia. Tabletteina käytettävä amantadiini, alunperin parkinsonismin lääke, vaikuttaa vain A-ryhmän influenssaviruksiin. Sisäänhengitettävänä jauheena käytettävä tsanamiviiri, joka kuuluu uusiin viruslääkkeisiin, vaikuttaa sekä A- että B-ryhmän viruksiin. Lääkkeet vähentävät eri tavoin virusten lisääntymistä kudoksissa. Taudin muu hoito perustuu yleistilasta huolehtimiseen ja oireenmukaiseen lääkitykseen.

Nykyään bakteerien aiheuttamia jälkitauteja voidaan yleensä hoitaa tehokkaasti antibiooteilla ja kemoterapeuttisilla lääkkeillä. Influenssan pelätyin lisätauti on keuhkokuume, jonka aiheuttaa itse virus tai heikentyneessä elimistössä vallalle päässeet bakteerit. Se oli merkittävä kuolinsyy erityisesti maailmanlaajuisissa epidemioissa, joissa sen sai keskimäärin 5–15 % influenssaan sairastuneista. Ennen antibioottien ja kemoterapeuttisten mikrobilääkkeiden aikaa keuhkokuumeen saaneista menehtyi jopa 15–60 %.

Kirjoitus on valmistunut marraskuussa 1999. Tarkistettu marraskuussa 2000 ja elokuussa 2002.

Julkaistu myös: Takiainen 2002: 3: 4–10.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: The History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Helsinki 1975

Fagerlund, L. W. och Tigerstedt, R.: Medicinens studium vid Åbo universitet. Åbo universitets lärdomshistoria. 1. Medicinen. Skrifter utgifna af Svenska Literatursällskapet i Finland XVI. Helsingfors 1890

Forsius, A.: Influenssaepidemioista yleisesti ja espanjantaudista Lahdessa 1918–1920. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja 1984: 9–12. Lahti 1985.

Linnanmäki, E.: Espanjantauti ja sen sosiaalinen konteksti Helsingissä 1918–1920. Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja, 2001: 154–181. Vantaa 2002.

Maxcy K. F. (ed.): Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Appleton-Century-Crofts, Inc., New York. Seventh Edition. USA 1951

Pyhälä, R.: Influenssavirukset. Teoksessa Lääketieteellinen mikrobiologia (toim. O. Mäkelä ym.) s. 385–393, Duodecim. Jyväskylä 1993

Vuorinen, H. S.: Tauti(n)en historia. Vastapaino. Tampere 2002.

Vuorinen, H. S. och Linnanmäki, E.: Spanska sjukan i Finland. Svensk Medicinhistorisk Tidskrif, Vol. 1, Supplement 1: 211–218. Södertälje 1997

Kirjallisuutta koskeva lisäys 2007: Johannes Ekelundin, ensimmäisen Suomessa kokonaan koulutetun lääkärin väitöskirjat Kupittaan lähteestä (1741) ja Epideemisestä katarrikuumeesta (1742). Turun lääketieteen historian yhdistys ja Suomen Lääkäriliitto. Oulu 2007. [Sisältää alkuperäiset latinankieliset tekstit ja niiden suomennokset. Kääntäjä Veli-Matti Rissanen.]

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON