Arno Forsius

Edward Jenner (1749—1823) — rokotuksen uranuurtaja

Kiinassa ja Intiassa tunnettiin jo kolme tuhatta vuotta sitten menetelmä suojautua hengenvaarallista isorokkoa vastaan. Tavallisesti siinä istutettiin sairaan rokkorakkulasta tartunta-ainetta suojattavan ihmisen peukalonhangan tai käsivarren iholle. Sen seurauksena asianomainen sai tavallista lievemmän taudin, joka kuitenkin suojasi oikealta ja vaaralliselta tartunnalta.

Lääkäri Emmanuele Timoni julkaisi vuonna 1713 Konstantinopolissa (nyk. Istanbul) kirjasen "Historia variolarum quae per insitionem excitantur", jossa selostettiin edellä mainittua rokonistutusta. Siitä kerrottiin samoihin aikoihin myös muutamassa lehtikirjoituksessa. Englannin lähettilään puoliso, kirjailija Lady Mary Wortley Montagu (1689—1762) antoi rokottaa yhden lapsensa Konstantinopolissa ja toisen palattuaan Lontooseen vuonna 1721. Hyvien tulosten johdosta menetelmä alkoi vähitellen yleistyä Euroopassa. Alkuun se oli lähinnä henkilökohtainen suojausmenetelmä, mutta yleistyessään sillä alkoi olla merkitystä myös kuolleisuuden vähentäjänä.

Kuvatussa menetelmässä käytettiin suojaamiseen oikeaa isorokkoa. Jos suojattavien eristämisestä lievän taudin aikana ei pidetty huolta, aiheutui siitä vaikeita epidemioita, joihin kuoli paljon ihmisiä. Sitä paitsi variolaation aiheuttama tauti oli toisinaan vaikea ja suojattavista keskimäärin kaksi tuhannesta menehtyi siihen. Variolaation hankaluutta lisäsi se, että toimenpiteen vaarallisuuden vähentämiseksi oli tullut tavaksi hoitaa suojattavaa henkilöä suoneniskuilla ja ulostuslääkkeillä. Todellisuudessa ne kylläkin heikensivät suojattavan tilaa ja hidastivat toipumista suojarokosta.

Intiassa tunnettiin jo vanhastaan mahdollisuus suojautua isorokolta lehmärokon (vaccinia) istuttamisen avulla. Euroopassakin tiedettiin 1600-luvun lopulla, että sairastettu lehmärokko antoi suojan isorokkotartuntaa vastaan ja eräin paikoin maallikot käyttivät tietoa hyväkseen tartuttamalla lehmärokkoa keinotekoisesti. Montpellierissä Ranskassa toiminut Pommier suositteli lehmärokkoa suojan antajaksi isorokkoa vastaan jo vuonna 1781. Kuitenkin vasta englantilainen maalaislääkäri Edward Jenner (1749—1823) todisti kokeillaan, että lehmärokko suojasi isorokolta, ja keksi menetelmän jatkuvan rokotuksen ylläpitämiseksi. Hänen toimenpiteittensä ansiosta saatiin suuria väestötappioita aiheuttanut isorokko melko nopeasti hallintaan.

Edward Jenner syntyi vuonna 1749 Gloucestershiren Berkeley'ssä kirkkoherran poikana. Isä kuoli pojan ollessa viiden vuoden ikäinen ja poika oli sen jälkeen isänsä sisaren ja veljen kasvatettavana. Koulunsa käytyään Edward lähetettiin kirurgi Daniel Ludlow'n oppiin Sodbury'iin Bristolin lähelle. Vuodesta 1770 Jenner oli kahden vuoden ajan Lontoon St. Georges-sairaalassa kuuluisan kirurgin John Hunterin (1728—1793) oppilaana ja apulaisena. Heidän välilleen syntyi läheinen ystävyys, joka kesti Hunterin kuolemaan saakka. Jenner oli nuoresta lähtien kiinnostunut luonnosta ja vuonna 1771 hän työskenteli tutkimusmatkailija James Cookin (1728—1779) Etelämereltä lähettämien luontoesineiden tutkijana ja preparoijana. Jennerille tarjottiin tilaisuutta osallistua Cookin toiselle tutkimusretkelle, mutta hän kieltäytyi siitä.

Kotiseudulleen Berkeley'hin palattuaan Jenner toimi vaivalloisessa maalaislääkärin tehtävässä. Hän oli huolellinen ja uuttera lääkäri, joka piti hyvää huolta potilaistaan. Hän oli itse terve ja toimelias, huolehti erityisesti ulkonäöstään ja vaatetuksestaan sekä ratsasti aina valkoisella hevosella. Jenner oli varsin suosittu seurapiireissä, sillä hän oli hyvä keskustelija ja harrasti lisäksi laulua sekä viulun ja huilun soittoa. Kaiken lisäksi hän oli taitava silloin muodissa olleiden tilapäisrunojen kirjoittaja.

Jenner oli nuoresta pitäen innokas luonnontutkija. Hän tutki mm. lepakkojen ja siilien talviunta sekä osoitti kastematojen merkityksen maan möyhentäjänä. Hän tutki myös punarintasatakielen elämää ja laululintujen muuttoa. Käen elämänvaiheita selvittäessään hän pystyi osoittamaan sen poikasten erikoisen kehityksen toisten lintujen pesissä. Edelleen hän oli kiinnostunut oman kotiseutunsa geologisista piirteistä. Hän rakensi myös ensimmäisen kuumailmapallon Gloucesterin alueella.

Jenner avioitui vuonna 1788 Catherine Kingscot'in kanssa. Hän suoritti lääkärin tutkinnon St. Andrews'n yliopistossa vuonna 1792, mutta ei luopunut kuitenkaan maalaislääkärin työstään. Jennerin vanhin poika kuoli vuonna 1810 ja hänen puolisonsa menehtyi keuhkotautiin vuonna 1815. Sen jälkeen Jenner vetäytyi pois julkisuudesta, mutta antoi kuitenkin lääkärinapua naapureilleen.

Jenner oli ollut aina kiinnostunut isorokosta ja sen aiheuttamista epidemioista. Hän oli jo vuonna 1768 kuullut Ludlow'n luona erään karjatytön sanoneen: "Minä en saa koskaan tätä sairautta, sillä minulla on ollut lehmärokko." Jenner oli maininnut asiasta Hunterille, joka oli kehottanut häntä tekemään huolellisia kokeita asian selvittämiseksi. Jenner teki ensimmäiset lehmärokon istuttamista koskevat tutkimuksensa jo vuonna 1775. Siihen aikaan lehmärokkoa esiintyi vain harvoin, joten rokkoaineen saanti lehmien rokkorakkuloista ei ollut useinkaan mahdollista. Sen lisäksi Jenner havaitsi, että oli olemassa kaksi lajia lehmärokkoa, joista vain toinen antoi suojan isorokkoa vastaan.

Jenner suoritti ratkaisevan rokotuskokeensa toukokuussa 1796. Rokotettavana oli poika nimeltään James Phipps ja rokkoaine otettiin karjatyttö Sarah Nelmes'in kädessä olleesta lehmärokon rakkulasta. Jälkimmäinen oli saanut lehmärokon tartunnan työpaikansa lehmistä. Jenner siirsi rokkoainetta pojan olkavarteen tekemäänsä haavaan, jonka kohdalle nousi kymmenen päivän kuluttua selvä rokkorakkula. Todistaakseen rokotuksen tehon Jenner tartutti poikaan oikean isorokon kuusi viikkoa myöhemmin, mutta mitään tartuntaa ei tapahtunut.

Kesäkuussa 1798 Jenner esitti kokeensa ja todisteensa tutkimuksessa "Inquiry into the Causes and Effects of the Variolae Vaccinae". Hän julkaisi vuosina 1799 ja 1800 lisää kirjoituksia, joissa hän esitti useampia onnistuneita tapauksia. Rokotuksen onnistumisen edellytyksenä oli, että rokotus jatkui keskeytymättä rokotuksen saaneen henkilön rokkorakkulasta oikeaan aikaan otetulla rokkoaineella seuraaviin rokotettaviin.

Kaikesta huolimatta Jennerin "vaccinaatio" eli rokotus ei edistynyt suinkaan vaikeuksitta. Oli nimittäin olemassa arvostettuja asiantuntijoita, jotka vastustivat sitä hyödyttömänä ja vaarallisena. Eräät taas olivat vastustavalla kannalla asiaa tuntematta ja omaa etuaan ajatellen. Jenner pystyi kuitenkin osoittamaan, että epäonnistuneiden rokotusten syynä oli virheellinen menettely. Alkuvaiheessa oli myös suuria vaikeuksia löytää ihmisiä, jotka olisivat suostuneet rokotettavaksi.

Jenner houkuteltiin vuonna 1802 vuodeksi Lontooseen pitämään praktiikkaa ja parlamentille tehtiin ehdotus 10 000 punnan palkkion myöntämiseksi hänelle. Palkkion maksaminen kuitenkin viivästyi eikä praktiikka Lontoossa kannattanut. Jennerin taloudellinen tilanne vaikeutui ja hän palasi takaisin Berkeley'hin. Palkkio maksettiin vasta vuonna 1804. Parlamentti myönsi uuden 20 000 punnan palkkion Jennerille vuonna 1806.

Jennerin vuonna 1798 julkaisema tutkimus käännettiin vuonna 1800 ranskaksi, saksaksi, italiaksi ja latinaksi. Isorokolta suojaaminen lehmärokolla rokottamalla eli "vaccinaatiolla" syrjäytti hyvin pian kaikkialla maailmassa vaarallisemman ja käytännössä hankalasti hallittavan isorokolla rokottamisen eli "variolaation". Suomessa Jennerin rokotusmenetelmä otettiin käyttöön jo vuonna 1802.

Vähitellen usko Jennerin rokotusmenetelmään ja sen suojaavaan tehoon isorokon aiheuttamaa hengenmenoa ja rumentavia rokonarpia vastaan lisääntyi kansan keskuudessa. Jenner itse suoritti rokotusta tiettyinä päivinä maksutta köyhille ja näinä aamuina saattoi olla jopa 300 henkeä odottamassa hänen ovensa ulkopuolella. Yhä useammassa maassa valtion viranomaiset ryhtyivät toimenpiteisiin rokotuksen saamiseksi pakolliseksi.

Jenneristä tuli kuuluisa mies, jolle yliopistot, lääkäriseurat, hallitsijat ja valtiot kohdistivat kunnianosoituksiaan. Jennerin luona kävi vieraita maailman kaikilta kolkilta ja hänelle lähetettiin niin paljon kirjeitä, että hän sai laatia niihin vastauksia kuuden tunnin ajan päivittäin.

Jenner sairastui vuonna 1820 halvaukseen, josta hän kuitenkin toipui lähes täydellisesti. Hän sai uuden halvauksen tammikuussa 1823 ja menehtyi siihen. Hänen kunniakseen on pystytetty muistomerkki Gloucesterin tuomiokirkkoon muutama vuosi hänen kuolemansa jälkeen ja patsas Lontooseen vuonna 1858.

Edward Jenner on lääketieteessä ensimmäinen tiedemies, joka on pystynyt kehittämään käytännön menetelmän jonkin kulkutaudin ennalta ehkäisemiseksi sekä vähentämään sen avulla merkittävästi väestön kuolleisuutta ja kärsimyksiä. Jennerin menetelmä on sittemmin johtanut isorokon täydelliseen hävittämiseen maailmasta 1970-luvulla.

Kirjoitus on valmistunut kesäkuussa 2000. Julkaistu myös: Suomen Lääkärilehti 2001: 7: 809.

Kirjallisuutta:

Bishop, W.-J.: Edward Jenner (1749 bis 1823). Teoksessa Die Berühmten Ärzte (herausgegeben von R. Dumesnil und H. Schadewaldt), 2 deutsche Auflage. Köln (ilman painovuotta, n. 1970)

Jenner, Edward. Hakusana teoksessa: Encyclopædia Britannica, Volume XV. Eleventh Edition. USA 1911

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON