Arno Forsius

Suomalaisten lyhytkalloisuus ja sen syyt

Olen pohtinut asiaa menneinä vuosina silloin tällöin. Se palasi taas mieleeni, kun luin Duodecimin joulunumerossa 23/2008 olleen Mika Rautasen kirjoituksen ”Tutkimus Suomen kansan antropometriasta. Kalloharppi piirtää pääasiassa laajoja kaaria”.

Arvostetut tukijat ovat 1800-luvun puolivälin jälkeen mittailleet suurella mielenkiinnolla ihmisten pääkallon pituuden ja leveyden suhteita. Pituudella tarkoitetaan tässä ns. sagittaalista mittaa otsasta takaraivoon, ja leveydellä sitä vastaan kohtisuorassa olevaa ns. frontaalista mittaa pään oikean ja vasemman sivun välillä. Yleensä pääkallon leveysmitta on lyhyempi kuin pituusmitta, ja leveys on noin 70–79 % pituusmitasta. Tämän suhdeluvun lukemasta käytetään nimitystä kraniaali-indeksi eli kalloindeksi.

Sellaista kalloa, jonka pituusmitta on suhteellisesti suurempi ja leveysmitta vastaavasti suhteellisesti pienempi,  nimitetään pitkäkalloiseksi eli dolikokefalikseksi. Näillä kraniaali-indeksi on lähempänä 75 tai pienempi. Sellaista kalloa, jonka pituusmitta on suhteellisesti pienempi ja  leveysmitta vastaavasti suhteellisesti suurempi, nimitetään lyhytkalloiseksi eli brakykefaliseksi. Näillä kraniaali-indeksi on lähempänä 80 tai suurempi. Toisin sanoen ns. pitkä kallo on muodoltaan kapeampi kuin ns. lyhyt kallo. 

Kallon muotoa on pidetty aikaisemmin ihmisen henkisiin ominaisuuksiin liittyvänä siten, että pitkäkalloiset ovat henkisesti kyvykkäämpiä kuin lyhytkalloiset. Vanhemmissa tutkimuksissa on todettu, että suomalaisissa on ollut tavallista runsaammin lyhytkalloisia. Suomalaisten kannalta on aikoinaan pidetty suorastaan loukkaavana, että lyhytkalloisuus on katsottu todisteeksi mongolirotuun kuulumisesta.

On ilmeistä, että kallon muotoon vaikuttavat perinnölliset tekijät. Mutta en ole havainnut, että kallonmittaustutkimuksissa olisi koskaan otettu huomioon riisitaudin vaikutusta kallonmuotoon, mittaustuloksiin ja johtopäätöksiin. Sen vuoksi tuon nyt esiin seuraavat huomautukseni.

D-vitamiinin puutteesta johtuvassa riisitaudissa kehittyy lapsuudessa luuston pehmenemistä ja muodonmuutoksia painon ja paineen seurauksena. Niistä tunnetaan yleisimmin väärät sääret. Varsin tavallinen ilmiö on myös lapsen kasvavan pään luiden pehmeneminen jopa niin, että ne tuntuvat päänkuorta painaessa ohuen pahvin tavoin perään antavilta. Itse olen tavannut tätä oiretta (craniotabes) neuvolalapsilla kunnanlääkärinä 1950-luvun loppupuolella toimiessani.

Riisitauti on ollut erittäin yleinen Suomessa ja muissa lyhyen kesäkauden maissa, jolloin auringon merkitys elimistön D-vitamiinin saannissa on ollut vähäinen. Sitä paitsi lasten ulkoiluttamista ei ole aikaisemmin pidetty erityisessä arvossa. Riisitaudin syy sekä sen hoito kalanmaksaöljyllä ja siitä tehdyillä valmisteilla tuli yleiseen tietoisuuteen 1800-luvun lopulta lähtien. Vasta 1920-luvulta alkaen otettiin Suomessa kouluterveydenhuollossa käyttöön kalanmaksaöljy ja myöhemmin lastenneuvoloissa D-vitamiinivalmisteet riisitaudin ehkäisemiseksi ja hoitamiseksi.

Pään luiden pehmeneminen riisitaudin seurauksena voi vaikuttaa varmasti kasvavan lapsen pääkallon muotoon siinä määrin, että ainakin osa muodon muutoksesta jää pysyväksi. Muutoksen vaikutus johtuu ratkaisevasti lapsen makuuasennosta. Jos lapsi nukkuu ja makaa paljon selällään, kallo muovautuu lyhyemmäksi ja leveämmäksi. Jos taas lapsi nukkuu ja makaa kyljellään, muovautuu kallo pitemmäksi ja kapeammaksi. Suomessa lapsia on aikaisemmin perinteen mukaan makuutettu selällään tiukasti kapaloituna. Sillä on varmasti ollut riisitaudin yleisyyden huomioon ottaen lyhytkalloisuutta lisäävä vaikutus suomalaisilla.

Todisteena riisitaudin vaikutuksesta suomalaisilla aikaisemmin todetun lyhytkalloisuuden aiheuttajana tai lisääjänä voidaan pitää sitäkin, että riisitaudin ehkäisyn yleistyessä suomalaisten lyhytkalloisuus on vähentynyt. Toisaalta siihen on voinut vaikuttaa myös lasten makuuttaminen lisääntyvästi kylkiasennossa.

Kirjallisuutta:

Rautanen, M.: Tutkimus Suomen kansan antropometriasta. Kalloharppi piirtää pääasiassa laajoja kaaria. Duodecim 124 (2008): 23: 2758–2764.

Kirjoitus on valmistunut heinäkuussa 2009.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON