Arno Forsius

Esitelmä Kansanlääketieteen symposiumissa
Vammalassa 25.10.2003

Kansanparantajista ammattiauttajiin

Tämän esitelmän tarkoituksena on kuvata suomalaisen terveydenhuollon tilaa ja kehitystä ympäristönä, jossa suomalaiset kansanparantajat ovat toimineet.

Sairaanhoidon mahdollisuudet ennen 1700-luvun puoliväliä

Mahdollisuudet koulutetun henkilön apuun sairauden sattuessa olivat 1700-luvun puoliväliin saakka lähes olemattomat koko Suomessa, pääkaupunkia Turkua ja Viipuria lukuun ottamatta.

Suomessa on ollut välskäreitä jo 1300-luvulta alkaen, aluksi linnojen ja sotaväen palveluksessa. 1600-luvun lopulla välskäreitä oli jo kaupunkien ja 1700-luvulla maakuntien palkkaamina. Välskärit hoitivat yleensä ulkoisia tauteja ja vammoja. Usein juuri he antoivat kuppatautia sairastaville elohopeahoitoja sopimuksen mukaan. Välskärit tekivät lisäksi suoneniskuja ja poistivat hampaita. Mestarivälskärit toimivat kirurgeina. Välskärit hoitivat myös eläimiä ja mm. kuohitsivat eli salvoivat karjuja, sonneja ja oriita.

Suomessa oli ollut Turussa Juhana-herttuan lääkäri Johann Copp muutaman vuoden ajan 1570-luvulla, ja akatemian lääketieteen professori vuodesta 1641, mutta kansa ei heidän avustaan päässyt osalliseksi. Ensimmäinen piirilääkäri palkattiin vasta vuonna 1749 Pohjanmaalle Vaasaan. Suomen ensimmäiset yleisölle lääkkeitä myyvät apteekit perustettiin vuonna 1689 Turkuun ja Viipuriin.

Synnyttäjien avustaminen oli ns. viisaiden vaimojen varassa. Kätilöiksi aikoville alettiin antaa opetusta Tukholmassa vuonna 1706. Maaherrojen vetoomuksista huolimatta Suomessa ei liene ollut ennen 1700-luvun puoliväliä ainoatakaan koulutettua kätilöä.

Turussa ja Viipurissa oli jo keskiajalla hospitaali pitkäaikaisia sairaita varten ja Helsinkiin rakennettiin pienehkö hospitaali 1550-luvulla. Nämä laitokset olivat pelkästään vaivaisten turvalaitoksia. Nauvon Seilissä ja Pohjanmaalla Kruunupyyssä oli 1600-luvulla hospitaalit lepraa sairastavia ja myöhemmin mielenvikaisia varten.

Kansanparannuksen merkitys ja kehitys

Ellei tauti parantunut itsekseen tai kansanomaisten hoitokeinojen avulla, oli edessä kärsiminen ja ehkä kuolema. Näissä oloissa ei ole mitenkään väheksyttävä sitä työtä, jota edeltäviltä sukupolvilta taitonsa perineet tai sen omien kokemustensa kautta oppineet parantajat, tietäjät ja viisaat vaimot tekivät ihmisiä hoitaessaan. Yleensä sairauksiin suhtauduttiin tyynen alistuvasti ja niitä pidettiin Jumalan oikeudenmukaisina rangaistuksina syntien tähden.

Apua hakevien vaivat olivat sekä fyysisiä että psyykkisiä. Shamaanit ja tietäjät etsivät parannusta tuonpuoleisesta, verbalistit paransivat sanoillaan ja loitsuillaan, herbalistit rohdoillaan ja yrteillään, ehkä loitsuja lukien, sekä teknikot käytännön toimillaan sitomalla, hieromalla, kuppaamalla, suonta iskemällä, niveliä korjaamalla ja niksauttamalla, manipuloimalla ja mittaamalla. Viisaat vaimot olivat erikoistuneet synnyttäjien auttamiseen ja sepät pihteineen esiintyivät hampaiden vetäjinä.

Keitä kansanparantajat olivat?

Kansanparantajaksi ryhdyttiin omien halujen ja tuntemusten mukaan, ympäristön antamien esimerkkien perusteella. Oppia ja kokemusta on saatu kansanparantajien toimintaa seuraamalla, usein vanhemmilta, isovanhemmilta tai muilta sukulaisilta. Yleensä kansanparantajat ovat olleet keski-ikäistä tai vanhempaa väkeä, mutta on olemassa tietoja varsin nuoristakin.

Kansanparantajat ovat olleet isäntiä, emäntiä, aatelisrouvia, leskivaimoja, itsellisiä, lukkareita, upseereita ja pappeja. Kuvauksista päätellen moni kansanparantaja on ollut varsin originelli tyyppi yhteisössään. Oppinein kansanparantaja lienee ollut Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius 1700-luvun lopulla. Lääkäri Elias Lönnrot oli lähellä kansanparantajan hoitomenetelmiä varsinkin elämänsä myöhäisinä vuosina.

Osa kansanparantajista on soveltanut lääketieteen periaatteita, käyttäen lääkärien antamia hoito-ohjeita ja heidän kirjoittamiaan reseptejä. He ovat hankkineet apteekeista vapaasti saatavia lääkkeitä, antaneet niitä potilailleen, omiin kokemuksiinsa liittyen. Siinä suhteessa he täyttivät kyllä "puoskaroimista" tarkoittavat määritelmät. Eräs heistä oli Tyrvään Manta eli Amanda Jokinen (1853–1922). Hyvin samanlaiset toimintatavat oli hänen aikalaisellaan, äitini äidinisällä, Urjalassa ja myöhemmin Nummella asuneella rusthollarilla ja valtiopäivämiehellä Kaarle Ojasella (1851–1927).

Alueellisen terveydenhuollon alku 1750–1809

Kuten aikaisemmin mainittiin, palkattiin ensimmäinen piirilääkäri Pohjanmaalle Vaasaan vuonna 1749. Sen jälkeen saatiin runsaan 50 vuoden kuluessa kaikkien kahdeksan läänin hallintokaupunkeihin piirilääkärit. Piirien suuruuden vuoksi mahdollisuudet saada lääkärinapua olivat edelleen hyvin vähäiset ja sitä paitsi kansa ei ollut vielä tottunut turvautumaan lääkäriin. Hämeenlinnan piirilääkäri valittelikin 1700-luvun lopulla: "Lääkäriäkään ei kutsuta tässä maassa usein. Ollaan tyytyväisiä saunaan ja paloviinaan."

Apteekkeja perustettiin samassa tahdissa kuin piirilääkärin virkoja. Vasta silloin väestöllä oli mahdollisuus hankkia muitakin kuin itse keräämiään rohdoksia. Apteekkeja oli kuitenkin kovin harvassa ja matkat niihin pitkät.

Suomessa avattiin vuonna 1759 ensimmäisenä yleissairaalana Turun lääninlasaretti, jossa oli aluksi vain kuusi sairaansijaa. Muiden lasarettien perustaminen tapahtui verkkaisessa tahdissa läänien hallintokaupunkeihin 1800-luvun alkuun mennessä. Eräille paikkakunnille oli perustettu aikakauden suosimia terveyslähteitä.

Lokakuussa 1752 kehotettiin asukkaita keräämään varoja, jotta soveliaita naisia voitaisiin lähettää Tukholmaan kätilön oppiin. Kätilöitä saatiin vähitellen ensisijaisesti rannikkokaupunkeihin. Vaikka pitäjille annettiin mahdollisuus sopia yhteisestä kätilöstä, olivat synnyttäjät useimmissa maaseutupitäjissä "viisaiden vaimojen" varassa vielä melkein sadan vuoden ajan.

Lääkärien vähäisen määrän vuoksi sairaanhoitoon kuuluvia tehtäviä pyrittiin antamaan myös papistolle ja lukkareille. Pappien toivottiin pitävän pappiloissa saatavilla kotilääkkeitä ja antavan väestölle ohjeita mm. lastentautien hoidossa. Viranomaiset esittivät vuonna 1750, että lukkarit voisivat palvella sairaita suonta iskemällä, koska sitä pidettiin oivallisena hoitokeinona lähes kaikissa taudeissa. Silloin seurakunnan jäsenillä olisi sairauden sattuessa mahdollisuus päästä jonkun lähellä asuvan verenlaskijan luokse ja "välttyä turvautumasta naisväkeen tai muihin, jotka eivät ymmärrä avata oikeaa suonta." Vuoden 1755 jälkeen lukkareiden olikin hankittava taito iskeä suonta.

Suomen Talousseura, joka perustettiin vuonna 1797, ryhtyi pian suunnittelemaan myös välskärintaitojen opettamista lukkareille. Turun akatemian kirurgian professori Josef Pipping (aateloituna Pippingskiöld) kannatti lämpimästi ajatusta, sillä hänen mielestään "meidän suomalainen rahvaamme on äkillisesti ilmaantuvien sairauksien sattuessa todella jätetty kohtalonsa käsiin. Ainoa apu, joka voidaan ottaa lukuun, on kutsua lukkari, jota suoneniskutaitonsa vuoksi yleisesti nimitetään pitäjän tohtoriksi." Lukkarit velvoitettiinkin hankkimaan itselleen rokottamisen taito ja samalla yksinkertaisia kirurgin taitoja. Rokotusvelvollisuus toteutui kohtalaisen hyvin, mutta lukkarien toiminta kirurgin tehtävissä jäi kyllä lähes olemattomaksi.

Käytännössä terveydenhuolto oli edistynyt vain vähän, eniten ehkä lääninlasarettien toiminnan ansiosta. Väestön kokonaiskuolleisuudessa ja imeväiskuolleisuudessa ei ollut tapahtunut juuri minkäänlaista vähennystä. Kulkutautien aiheuttama kuolleisuus oli keskimäärin kolmannes kokonaiskuolleisuudesta. Lasten ikäluokista kuoli noin 1/5 osa alle 1 vuoden iässä ja runsas puolet ennen 10 vuoden ikää.

Autonomian ajan alkupuoli 1809–1860

Koko Suomessa oli vuoden 1810 tienoilla 13 piirilääkärin virkaa, niistäkin yksi täyttämättä. Pappissääty ehdotti Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 pitäjänlääkärien palkkaamista, mutta taloudellisista syistä sitä ei voitu toteuttaa.

Professori Pipping laati hallituskonseljin (senaatin) kansliatoimituskunnan pyynnöstä vuonna 1810 muistion Suomen lääkintälaitoksen järjestämisestä. Hallituskonseljin asiasta käymän keskustelun yhteydessä heräsi ajatus lisätä sairaanhoidon henkilökuntaa kouluttamalla erityisessä laitoksessa "medicinska routineurer", lääkinnällisen rutiinityön tekijöitä. Heille oli tarkoitus opettaa helppotajuista lääketiedettä, tautien tunnistamista ja lääkkeiden annostelua. "Rutinöörien" olisi työskenneltävä erityisen ohjesäännön mukaisesti piirilääkärien valvonnassa. Asia ei edennyt keskustelua pidemmälle.

Sen sijaan perustettiin vähitellen uusia piirilääkärin virkoja. Niitä oli 1820-luvun päättyessä 26 ja vuodesta 1857 alkaen 50. Lääkärin praktiikka antoi kunnollisen toimeentulon vain muutamilla paikkakunnilla. Köyhässä ja harvaan asutussa maassa uskottiin enemmän viisasta eukkoa kuin piirilääkäriä, joka oli koko elämänsä ajan tutkinut tiedettä. Hämäläisten suhtautumista kuvaa maininta Suomettaressa helmikuussa 1857: "Luonnollisten tautein kohdannassa on rahwas täällä ymmärtämätöintä; ajaa pitkät matkat noita-ämmäin tykö, jotka yhdellä eli toisella luonnottomalla tawalla koittawat parantaa, ja owat monelle saattaneet ennen-aikaisen kuoleman. Oikean lääkärin apua ei haeta; jos ei terwa, sauna, wiina ja noidat auta, sitte on kuolemaksi." Piirilääkärit saivat hoitaa eläimiäkin vuoteen 1843 saakka, sillä vasta silloin saatiin maahamme ensimmäiset viisi läänineläinlääkäriä.

Suomessa oli edelleen välskäreitä, useimmat heistä sotaväen palveluksessa, mutta joitakin oli myös kaupunkien palveluksessa. Välskärit saivat koulutuksensa pääasiallisesti varuskuntasairaalassa. Koska maassa oli liian vähän lääkäreitä ja opiskelu varoja vaativaa, annettiin vuonna 1836 määräykset kirurgian maisterin tutkinnosta, johon ei vaadittu edeltävää filosofian kandidaatin tutkintoa. Määräykset olivat voimassa vuoteen 1862 ja niiden perusteella valmistui 13 kirurgian maisteria, viimeinen tosin vasta vuonna 1873. Kirurgian maisterin arvoon sisältyi oikeus harjoittaa yksityispraktiikkaa sekä pätevyys piirilääkärin, kaupunginlääkärin, sairaalalääkärin ja sotilaslääkärin virkoihin. Monet kirurgian maistereista toimivat ansiokkaalla tavalla maassamme mm. piirilääkäreinä.

Sotavuosien 1808–1809 seurauksena kuppatautia sairastavien luku kasvoi ja sairaansijojen tarve lisääntyi. Lääninlasaretteihin hankittiin vuokraamalla lisätiloja ja niiden yhteinen sairaansijamäärä nousi 71:stä 180:een. Vähitellen lääninlasarettien rappeutuneet puurakennukset korvattiin kivitaloilla. Helsinkiin rakennettiin yliopistosairaalaksi kliininen instituutti, joka avattiin vuonna 1833. Lisäksi lasaretteja alettiin perustaa muuallekin kuin maaherrankaupunkeihin, mm. Tampereelle, Jyväskylään ja Joensuuhun. Sairaaloissa ei ollut vieläkään muuta ammattikoulutettua henkilökuntaa kuin lääkärit, jotka olivat nyt saaneet opetusta myös kirurgiassa.

Suurin osa mielisairaista jouduttiin edelleen pitämään kotioloissa taudin kehittyessä omaa kulkuaan. Hospitaaliin pääsy saattoi kestää tavattoman kauan ja olot niissä olivat kerrassaan kurjat. Senaatin vuonna 1835 asettaman komitean esityksestä rakennettiin "Houruhuone Helsingin kaupungin tykönä" eli Lapinlahden keskuslaitos, joka valmistui vuonna 1841. Sielläkään ei ollut lääkärin lisäksi muuta ammattikoulutettua henkilökuntaa. Nauvossa oleva Seilin hospitaali muutettiin parantumattomien mielisairaiden turvalaitokseksi.

Uusia apteekkeja saatiin vähitellen samassa tahdissa lääkäripiirien kanssa ja suuremmissa kaupungeissa oli jo pari kolmekin apteekkia. Huomattava lisäys tapahtui vuonna 1857, jolloin perustettiin 24 uutta apteekkia uusien piirilääkärien asuinpaikkakunnille. Piirilääkäri- ja apteekkiverkoston laajentuessa alkoivat lääkärien antamat lääkemääräykset eli reseptit tai paremminkin toimitettuihin lääkkeisiin liitetyt signatuurit tulla kansalle tutuiksi. Useita lääkkeitä sai apteekista ilman reseptiäkin signatuurin sisältämillä tiedoilla.

Synnytys päättyi melko usein synnyttäjän, lapsen tai molempien menehtymiseen, mutta sitä pidettiin tavanomaiseen elämänmenoon kuuluvana. Turussa avattiin marraskuun alussa 1816 synnytys- ja kätilöoppilaitos, joka siirrettiin vuonna 1833 Helsinkiin. Laitoksesta oli apua vain sen lähiympäristössä asuneille synnyttäjille. Suuressa osassa maata oltiin yhä itseoppineiden lapsenpäästäjien eli viisaiden vaimojen varassa. Kätilöt olivat lähes poikkeuksetta ruotsinkielisiä, sillä opetus tapahtui pelkästään ruotsiksi. Suomenkieliset pitäjät jäivät edelleen melkein kokonaan ilman kätilöitä.

Mitä sitten oli saatu aikaan silloisen terveydenhuoltojärjestelmän avulla? Lääketieteen kehitys oli hyvin hidasta aina 1800-luvun puoliväliin saakka. Sairauksien hoidossa turvauduttiin rohdoksien ohella edelleen entisiin menetelmiin, joita olivat suonenisku, kuppaus, peräruiskeet, iilimadot. Ennakkoluulot ja taikausko olivat yhä varsin yleisiä. Kuolleisuus oli melkein ennallaan, samoin kulkutautiin kuolleiden osuus kaikista kuolleista, imeväiskuolleisuus sekä alle 10-vuotiaana kuolleiden osuus ikäluokasta.

Isorokkokuolleisuutta oli saatu alennetuksi rokotuksella, mutta vastaavasti kuolleisuus muihin kulkutauteihin kuten punatautiin, hinkuyskään ja tuhkarokkoon sekä paikoin koleraan lisääntyi. Myöskään lapsivuoteeseen kuolleiden ja kuolleena syntyneiden osuudet eivät olleet pienentyneet. Kuppatauti eli "veneerinen iljetys" levisi jatkuvasti kaikesta varottelusta ja toimenpiteistä huolimatta. Se vaati myös paljon sairaalapaikkoja mm. pitkän hoitoajan vuoksi.

Lasten huonon hoidon vuoksi vedottiin lääkintätoimen pääjohtajan Carl Daniel von Haartmanin vuonna 1844 laatimassa ja Elias Lönnrotin suomentamassa ohjeessa hellyttävin sanoin suomalaisiin vanhoista ja turmiollisista tavoista luopumiseksi: "Surkia, kauhistuttawa asia on se, kun täytyy ajatella omassa maassa ja kansassamme löytywän waimoja, joilla on kowempi sydän, kuin metsänpedoilla, sikiöitänsä kohtaan. --- Eikö se ole hirwittäwää kuulla, niinkuin se myös on ikuseksi kummaksi ja häpiäksi arwattawa, että sama waimo, joka monastikkin päiwässä puhdistaa wasikkansa ja porsaittensa pahnat, kyllä tieten ett'eiwät nämäkään itikat liassa menesty, taitaa niin kewiämielisesti heittää oman sikiönsä semmoseen kätkyehen ja semmoisiin waatteisiin, joita luontokappaletkin pahaksuisiwat! --- Ja jos se edes olisi ainostansa köyhien majoissa missä tätä ruokotonta ja siiwotonta menoa tawataan; hui hai! Lasten hoito warakkaitten tuwissa ei ole yhtäkään parempi kuin köyhien mökeissä."

Autonomian ajan loppupuoli 1860–1917

Vuonna 1865 annettiin kunnallisasetus, jonka seurauksena pitäjien maallisten asioiden hoito siirtyi seurakunnilta kunnallisille luottamushenkilöille. Vuonna 1880 astui voimaan terveydenhuoltosääntö, joka lisäsi kehittämisen tarvetta myös maaseudulla. Vuonna 1879 tapahtuneen vaivaishoitouudistuksen myötä luotiin kunnalliset vaivaistalot köyhien ja sairaiden huoltamista varten.

Vuoden 1857 jälkeen Suomessa perustettiin enää kolme uutta piirilääkärin virkaa. Lääkärien määrä oli 1860-luvun puolivälissä noin 110, joista melkein puolet toimi piirilääkäreinä. Kun kuntien anomukset lääkäripiirien lisäämiseksi osoittautuivat turhiksi, jäi ainoaksi keinoksi palkata kunnanlääkäri ja hakea siihen myöhemmin valtiolta avustusta.

Viitasaaren kunta teki ensimmäisenä päätöksen kunnanlääkärin toimen perustamisesta vuonna 1882. Kun valtio alkoi myöntää avustuksia, perustettiin kunnanlääkärin toimia vähitellen lisää. Se merkitsi ratkaisevaa muutosta terveydenhuollon palvelujen tuomiseksi maaseudun asukkaiden ulottuville.

Vuoteen 1905 mennessä kunnanlääkäreitä olikin jo 118, pääasiallisesti Etelä- ja Keski-Suomen kunnissa. Vähitellen kunnanlääkärit saatiin kaikkiin kuntiin. Kunnanlääkäri ratkaisi paikkakunnan lääkärinavun saannin. Hän oli sen ajan väestövastuulääkäri, aina paikalla, ja palkkiojärjestelmään perustuva vastaanotto venyi tarvetta vastaavasti.

Kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin ilmaantui myös yksityislääkäreitä, jotka praktiikkansa ohella hoitivat usein sopimuksen mukaan työpaikkalääkärin, kunnanlääkärin tai vaivaishoitolääkärin tehtäviä. Ensimmäinen nainen valmistui Suomessa lääkäriksi vuonna 1878.

Uusia apteekkeja perustettiin monelle paikkakunnalle tarpeen mukaan. Huhtikuussa 1869 apteekkarit saivat mahdollisuuden avata tarvittaessa haara-apteekkeja. Vuonna 1897 annettiin asetus farmaseuttisesta opetus- ja tutkimustoimesta. Farmasianoppilaan perusvaatimuksena oli valtion lyseon viiden luokan oppimäärä ja proviisoriksi opiskelevien oli lisäksi käytävä kurssit yliopistossa. Naisille myönnettiin vuonna 1902 oikeus harjoittaa apteekkarin ammattia, mutta ensimmäinen nainen sai apteekkioikeudet vasta vuonna 1911. Apteekkien lääkemyynnissä tapahtui huomattava muutos 1800-luvun lopulla. Tinktuuroiden, ekstraktien ja mikstuurojen rinnalle tulivat kemiallisista lääkeaineista valmistetut liuokset, pulverit ja tabletit, osa niistä ns. patenttilääkkeitä.

Kansa ei reseptien kieltä useinkaan ymmärtänyt ja lääkkeet saivat kansanomaisia nimityksiä: piritys, hokmanni, elämänöljy, pirunpaska, ryövärietikka, kanvertti, laupeudensuola, kaipuuöljy, pärekorintipat, saakelin pojan korvatipat, ruostevesi, apteekkarinkusi, apostolintipat, tulustipat, tilemannin tipat ja viisaan muijan voide. Myös joillakin kansanparantajilla oli omat nimikkolääkkeensä, kuten Kyrön äijän liljementti, Uutisen Heikin tipat, Jyty-Miinan tipat ja Vilusen silmävesi.

Suomessa perustettiin vuosina 1866–1905 useita yleisiä sairaaloita. Vuonna 1905 Suomessa oli Helsingin yleisen sairaalan lisäksi, Ahvenanmaa mukaan lukien, kahdeksan lääninsairaalaa ja 11 yleistä sairaalaa. Sairaaloiden kehittyessä hoito tuli niissä yhä useammin erityisten sairaalalääkärien tehtäväksi. Etenkin kirurgian hoitomahdollisuudet lisääntyivät ratkaisevasti 1800-luvun lopulla, ensin nukutuksen käyttöön ottamisen ja myöhemmin bakteerien torjuntamenetelmien johdosta.

Eräissä kaupungeissa sairaalan puute pyrittiin ratkaisemaan yksityisen sairaanhoitolaitoksen avulla. Yksityisiä sairaaloita perustivat ja ylläpitivät mm. diakonissalaitokset, eräät teollisuuslaitokset ja lääkärit. Ensimmäisenä kaupunkina avasi Helsinki vuonna 1884 kunnallisen sairaalan, Marian sairaalan.

Ensimmäinen kunnallinen sairastupa perustettiin vuonna 1881 Ruoveden kuntaan piirilääkäri A. E. Hirnin aloitteesta. Kunnanlääkärin saatuaan yhä useammat kunnat perustivat myös kunnallisen sairastuvan omin varoin ja vuodesta 1886 alkaen valtion myöntämän avustuksen turvin. Vuoteen 1905 mennessä kunnansairaaloita oli jo 26.

Mielisairaanhoito oli jatkuvissa vaikeuksissa hoitopaikkojen puutteen vuoksi. Senaatin joulukuussa 1859 asettama komitea esitti jälleen uusien hoitopaikkojen rakentamista, mutta valtion talous ei sallinut niiden toteuttamista. Pappissäädyn aloite vuosien 1863–1864 valtiopäivillä vähintään 100 sairaansijaa käsittävän hoitolaitoksen rakentamiseksi Keski-Suomeen johti tulokseen vasta 20 vuotta myöhemmin.

Maassamme arvioitiin olevan vuonna 1872 lähes 3000 mielisairasta, jotka tarvitsivat hoitopaikan laitoksessa. Senaatin asettama komitea esitti vuonna 1874, että maahan perustetaan kaksi uutta hoitolaitosta, toinen Kuopion ja toinen Tampereen lähelle, sekä viisi vastaanottolaitosta lääninsairaaloiden yhteyteen Mikkelissä, Turussa, Oulussa, Viipurissa ja Vaasassa. Vastaanottolaitokset otettiin käyttöön vuoden 1882 aikana. Niissä oli 20 hoitopaikkaa kussakin, Mikkelissä kuitenkin vain 12.

Kuopion lähelle Niuvanniemen kylään rakennettu keskuslaitos avattiin vuonna 1885 ja Tampereen lähelle rakennettu Pitkäniemen keskuslaitos valmistui vasta vuonna 1899. Hoitopaikkojen jatkuvan puutteen vuoksi kunnat alkoivat harkita omien hoitolaitosten perustamista. Kaupungeista Turku perusti kunnallissairaalansa yhteyteen vuonna 1892 houruinosaston ja Helsinki puolestaan vuonna 1894 Kivelän mielisairaalan. Laitokset olivat yhä ilman ammattikoulutuksen saanutta henkilökuntaa, kunnes mielisairaanhoitajien koulutus aloitettiin Lapinlahden keskuslaitoksessa vuonna 1910.

Toukokuussa 1889 annetun mielisairasasetuksen mukaan kunnan oli järjestettävä perustettavaan vaivaistaloon ainakin kolme hoitopaikkaa mielisairaiden hoitamista varten. Vaivaishoidon tarkastelija Gust. Ad. Helsingius ryhtyi vuonna 1896 toimenpiteisiin myös kuntien yhteisten mielisairaaloiden perustamiseksi, mutta valtion avustuksien niukkuudesta johtuen kuntien innostus asiaa kohtaan oli varsin laimeaa. Ensimmäisenä kuntien yhteisistä hankkeista toteutui Harjavallan mielisairaala, joka aloitti toimintansa vuonna 1903.

Synnyttäjien hoito oli kauan aikaa vaikeuksissa. Vaikka kätilöopetusta oli annettava vuoden 1859 jälkeen myös suomen kielellä, kätilöiden lukumäärä lisääntyi hitaasti, ja kätilölaitos joutui 1860-luvun puolivälissä jälleen arvostelun kohteeksi. Uudistuksien aikaansaaminen lykkääntyi vielä runsaan kymmenen vuoden päähän.

Vuosina 1865–1893 oli lääninsairaaloiden yhteydessä oltava kaksi hoitopaikkaa köyhiä naimattomia synnyttäjiä varten. Vuoden 1888 valtiopäivillä tehtiin anomus, että myös naimisissa olevia varattomia synnyttäjiä varten perustettaisiin synnytyslaitokset ainakin läänien pääkaupunkeihin. Ne päätettiin perustaa Vaasaan, Ouluun, Tornioon, Rovaniemelle, Kajaaniin, Nurmekseen, Kuopioon, Joensuuhun, Mikkeliin, Viipuriin ja Hämeenlinnaan kahden hoitopaikan suuruisena sekä Jyväskylään, Sortavalaan ja Tampereelle kolme hoitopaikkaa käsittävinä. Myöhemmin tuli mukaan vielä Käkisalmi. Eräissä kaupungeissa synnytyslaitokset toimivat yksityisinä ja erillään sairaaloista, mm. Kuopiossa, Jyväskylässä, Vaasassa ja Turussa.

Valtion avustus kätilöiden palkkaamiseksi järjestettiin vakinaiselle kannalle vuonna 1900 ja sitä oli tarkoitus antaa erityisesti köyhimmille kunnille. Kätilöiden palkkaaminen saikin vauhtia ja vuonna 1905 oli koko maassa enää kymmenkunta kuntaa ilman kätilöä. Vuonna 1905 tapahtui kaikista synnytyksistä laitoksissa vain 4,6 % ja kotona kätilön hoitamina 26,9 %. Siten suurin osa eli 68,5 % synnytyksistä tapahtui yhä kotioloissa ilman koulutetun kätilön apua. Kotisynnytyksistä luovuttiin kokonaan vasta 1950-luvulla.

Lasten terveydentilan kohottaminen riippui ratkaisevasti sosiaalihuollon, lastenhuollon ja lastensuojelun kehityksestä. Yksityisten järjestöjen toiminta lasten hyväksi oli erityisen arvokasta. Lastenhoitajien koulutus alkoi Suomessa vuonna 1910 ruotsiksi ja vuonna 1920 suomeksi yksityisten järjestöjen toimesta.

Koulujen terveydenhuoltoon alettiin kiinnittää huomiota 1880-luvun puolivälissä. Lääkärikunnan taholta esitettiin, että kaupungit ja maalaiskunnat asettaisivat koulunsa koululääkärin valvonnan alaisiksi. Ensimmäiset koululääkärit palkattiin Helsingissä yksityiskouluihin 1880-luvulla ja Tampereella toimi vuodesta 1900-alkaen kaupungin palkkaama koululääkäri. Kouluhoitajia saatiin kouluihin vasta 1920-luvulla.

Kehityksen myötä syntyi terveydenhuollon piirissä uusia henkilökuntaryhmiä. Ensimmäiset suomalaiset sairaanhoitajakoulutuksen saaneet diakonissat valmistuivat Viipurin Diakonissalaitoksesta vuonna 1872 ja Helsingin Diakonissalaitoksesta vuonna 1873. Heidän tehtäväkseen tuli hoitaa sairaita sekä sairaaloissa että yksityiskodeissa. Osa diakonissoista lähetettiin kiertäviksi sairaanhoitajattariksi seurakuntiin. Kiertävän sairaanhoitajattaren palkkasi kaupungeista ensimmäisenä Turku vuonna 1881, seuraavina tulivat Tampere vuonna 1889 ja Oulu 1890-luvun alussa. Sairaanhoitajattarien palkkaaminen maaseudulle lisääntyi vasta sen jälkeen, kun senaatti alkoi vuonna 1897 myöntää valtionapua tarkoitusta varten maalaiskunnalle tai maalla olevalle yhdistykselle.

Vuonna 1877 perustettiin "Punaisen Ristin suomalainen yhdistys haavotettujen ja sairasten sotilaiden hoitoa varten", joka koulutti ensimmäiset sairaanhoitajattaret Balkanin sodassa haavoittuneiden hoitajiksi. Syksystä 1879 yhdistys koulutti sairaanhoitajattaria, joiden oli sitouduttava olemaan viiden vuoden ajan yhdistyksen käytettävissä sodan sattuessa. Vuodesta 1893 sairaanhoitajattarien koulutus siirtyi lääkintäviranomaisille. Maamme sairaaloissa oli vuoden 1903 alussa jo noin 300 koulutettua sairaanhoitajatarta.

Professori Immanuel Ilmoni vaati jo vuonna 1841, että suurempiin sairaaloihin olisi palkattava sairasvoimistelijoita. Tukholmassa opiskeli 1880-luvulta alkaen useita suomalaisia naisia, jotka valmistuivat voimistelunohjaajiksi. Se antoi pätevyyden myös sairasvoimistelijan työhön. Kotimaahan palattuaan moni heistä toimi yksityisesti sairasvoimistelijana, mutta sairaaloihin heitä palkattiin vasta paljon myöhemmin, 1950-luvulla.

Lääkärit saivat hoitaa myös hammastauteja parhaansa mukaan. Se rajoittui tavallisesti hampaiden ja niiden juurten poistoon. Kiertelevien hammaslääkäreiden lisäksi Suomeen muutti 1800-luvulla joitakin ulkomaisia hammaslääkäreitä. Hammaslääkärien koulutus Suomessa aloitettiin Helsingin yliopistossa vuonna 1892. Vuoteen 1905 mennessä tutkinnon suorittaneita oli 16. Lasten hammashoitoon alettiin kiinnittää huomiota 1880-luvun lopulla. Vaikka esim. Helsingissä kansakoulujen oppilaista yhdeksällä kymmenestä oli 1890-luvun alussa rikkinäisiä hampaita, ei aloite kansakoulujen hammasklinikan perustamiseksi tuottanut vielä tulosta.

Koleraepidemiat aiheuttivat eräin paikoin runsaasti kuolleita. Toisena uutena tautina esiintyi lapsihalvausta. Kulkutautien aiheuttama kuolleisuus oli vielä keskimäärin neljänneksen verran kokonaiskuolleisuudesta. Viimeinen kulkutaudin aiheuttama katastrofi oli nälkävuosi 1868, jolloin pilkkukuume ja eräät muut kulkutaudit raivosivat suurimmassa osassa maata tuhoisin seurauksin. Kuolleisuus kohosi koko maassa kaksinkertaiseksi. Maakunnista kärsi eniten Häme, jossa eräissä kunnissa, mm. Hollolassa, Orivedellä, Parkanossa ja Ruovedellä, kuolleisuus oli jopa 150 o/oo:n tasolla, joten niissä kuoli yhden vuoden aikana joka 7. asukas.

Vuoden 1879 terveydenhoitosääntö velvoitti kaupunkien terveydenhoitolautakunnat ja maalaiskuntien kunnallislautakunnat puuttumaan epäkohtiin, joista aiheutui haittaa työntekijöiden terveydelle, sekä valvomaan lasten ja nuorten henkilöiden työnteosta annettujen määräysten noudattamista. Vuonna 1889 annettiin teollisuusammateissa olevien työntekijäin suojelua koskeva asetus, jolla perustettiin maahamme kaksi ensimmäistä ammattientarkastajan tointa. Vuonna 1903 perustettiin vielä naispuolisen avustavan ammattientarkastajan toimi.

Keuhkotauti aiheutti noin 1/10 osan kokonaiskuolleisuudesta. Lapsilla ja nuorilla oli runsaasti niveltuberkuloosia sekä imusolmuketuberkuloosia eli risatautia. Tuberkuloosikuolleisuus oli lisääntynyt kaupunkipaikoissa. Kaikesta huolimatta julkinen terveydenhuolto ei kiinnittänyt ongelmaan juuri lainkaan huomiota. Tuberkuloosin hoito tuli Suomessa lääkärikunnan mielenkiinnon kohteeksi vasta 1870-luvulta alkaen. Senaatti asetti vihdoin vuonna 1899 komitean tutkimaan tuberkuloosin hoidon järjestämistä, mutta mietintö ei kuitenkaan johtanut käytännön toimenpiteisiin. Helsingin kaupunki perusti Marian sairaalan yhteyteen keuhkotautisten osaston vuonna 1895 ja huoltotoimiston vuonna 1904. Sekä Suomen Lääkäriseura että Suomalainen Lääkäriseura Duodecim ryhtyivät hankkeisiin parantolan perustamiseksi. Molemmat parantolat avattiin vuonna 1903, edellinen eli Nummelan parantola Nurmijärvellä ja jälkimmäinen eli Takaharjun parantola Punkaharjulla. Ensimmäiset tuberkuloosihoitajat saatiin kuntiin 1910-luvulla. Taistelu keuhkotautia eli "valkoista ruttoa" vastaan käynnistyi toden teolla vasta 1920-luvulla ja voitolle siinä päästiin 1950-luvulla.

Kuppatauti yleistyi edelleen kaikesta valistuksesta huolimatta ja huippu saavutettiin vuonna 1870. Siihen oli syynä katovuotta 1867 seurannut väestön liikehtiminen sekä rautateiden, kanavien ja satamien suuret rakennustyömaat. Vuonna 1870 koko maassa hoidettiin sairaaloissa n. 8600 kuppatautipotilasta eli noin 5 o/oo asukasluvusta. (Taudin suhteellinen osuus oli silloin noin 250-kertainen nykyisiin HIV-tartuntoihin verrattuna.) Koska prostituutio levitti kuppataudin tartuntaa, annettiin vuonna 1875 prostituoitujen tarkastustoimistoja koskevat määräykset ja vuonna 1884 kiellettiin bordellit. Siitä huolimatta sukupuolitautien määrä lisääntyi jatkuvasti. Koko yhteiskunnassa alettiin kasvavassa määrässä vaatia ohjesääntöisen prostituution kieltämistä. Senaatille jätettiin vuoden 1906 puolella asian johdosta yli 10 000 kansalaisen allekirjoittama anomus. Sen jälkeen ohjesääntöinen prostituutio kiellettiinkin vuonna 1907. Kuppataudin leviäminen saatiin kuriin vasta paljon myöhemmin tautiin tehoavien lääkkeiden avulla.

Väestötilastoissa oli vihdoin tapahtunut jonkin verran parannusta 1900-luvun alkuun tultaessa. Kuolleisuus oli laskenut alle 20 o/oo:n, ja imeväiskuolleisuus noin 14 %:iin elävänä syntyneistä, joten se oli vielä noin 20-kertainen nykyiseen verrattuna. Lapsivuodekuolleisuus oli puolittunut ja kuolleena syntyneiden osuus oli pudonnut kolmanneksen. Isorokko oli saatu lähes häviämään rokotuksen ansiosta.

Loppusanat

Autonomian aika päättyi 1900-luvun alussa venäläistämiskauteen, jolloin terveydenhuollon kehitys Suomessa lähes pysähtyi. Maamme itsenäistyminen vuonna 1917 mahdollisti jälleen edistymisen, joka oli kuitenkin pitkään hidasta. Kunnanlääkärilaitos, joka päättyi terveyskeskusjärjestelmään vuonna 1972, toi terveydenhuollon periaatteessa koko kansan ulottuville. Mutta sekään ei poistanut kansanparannuksen tarvetta.

Vasta 1970-luvulla päästiin hyvinvointivaltion tasolle, joka nyt jälleen on uhattuna taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Parille viimeiselle vuosikymmenelle on ollut ominaista mielenkiinto monia vaihtoehtoisia hoitomenetelmiä kohtaan. Vaikka kansanparannus on jäänyt niiden joukossa taka-alalle, on sen tutkimus kuitenkin lisääntynyt. Kansanparannukseen liittyy kieltämättä jotain selittämätöntä, jonka omaksuminen voi olla eduksi ammattiauttajallekin.

Kun äitini äidinisä Kaarle Ojanen kuoli vuonna 1927, kirjoitti Kalle Rantala sanomalehteen vaimonsa parantajan poismenon johdosta ja suri sitä, että Ojasen mukana "meni hautaan hirmuinen määrä sellaista lääketiedettä, joka opinkäyneiltä lääkäreiltä puuttui."

Kirjallisuutta:

Alver, B. G. ym.: Parantamisen taitajat. Kirjayhtymä, Helsinki. Vaasa 1983.
Forsius, A.: Kaarle Ojanen – talonpoika kansanparantajana. Suomen Lääkärilehti 1996: 9: 984.
Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuoteen 1865. Lahden kaupunki. Hämeenlinna 1982.
Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuosina 1866–1985. Lahden kaupunki. Vammala 1993.
Ganander, Chr.: Eläinden Tauti-Kirja, Josa Hewoisten, Lehmäin, Lammasten, ja muun pienen Karjan ja Rahwaan Irujamen ja Itikkain Taudit Ja Parannuxet, Lääkityxet ja Koti-Huusauxet Löytään [---]. Kolmas Ylöspano. Helsingforsisa ja Turusa 1829. Faksimile, Tampere 1982.
Ganander, Chr.: Maan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheeki, eli Tieto ja Neuwwo tarpeellisimmistä Lääkityxistä. Wasa 1788.
Hako, M. (toim): Kansanomainen lääkintätietous. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 229: 4 Osa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, Turku 1957.
Hänninen, O.: Suomalainen kansanlääkintä eilen ja tänään. Suomen Lääkärilehti 2002: 51–52: 5222–5225.
Laaksonen, P. ja Piela, U. (toim.): Kansa parantaa. Kalevalaseuran vuosikirja 63, 1983. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Pieksämäki 1983.
Lönnrot, E.: Suomalaisen Talonpojan Koti-lääkäri. Helsinki 1839. Uusi parannettu (2.) laitos. Porwoossa 1856. 3. painos Helsinki 1867. Facsimile 3. painoksesta Tampere 1984.
Ojanen, E.: Merkillinen mies menneisyydestä. Kaarle Kustaa Ojanen 3.1.1851–7.11.1927. Moniste. [Tammela 1994.]
Peldán, K.: Suomen farmasian historia. Helsinki 1967.
Rinne, K.: Amanda Jokinen, tyrvääläinen kansanparantaja. Tyrvään seudun Kotiseutuyhdistyksen julkaisuja LXVII. Kokemäki 1988.
Sassi, M.-L. ja Timisjärvi, J.: Miten lääketiede saavutti asemansa Suomessa. Suomen Lääkärilehti 2003: 9: 1075–1077.
Simonen, S.: 150 vuotta eläinlääkintää Suomessa. Suomen Eläinlääkärilehti 1979: 8: 1–103 [koko numero]. [Suomen Eläinlääkäriliitto. Helsinki 1979.]
Tuovinen, J.: Tietäjistä kuppareihin. Kansanparannuksesta ja parantajista Suomessa. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva. Porvoo 1985.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON