Kasveista lääkkeiksi

Arno Forsius

Esitelmä Suomen kirjahistoriallisen seuran seminaarissa

”Kasvien maailmaa” Helsingissä 14.3.2009.

(Esitetty seminaarissa suppeampana.)

Kasveista lääkkeiksi

Aiheen laajuuden ja monipuolisuuden vuoksi tässä kirjoituksessa on mahdollista esittää siitä vain lyhyitä ja valikoituja kohtia. [Katso myös kirjoituksia Lääketieteen ja kasvitieteen yhteydet ja Lääkkeet kautta aikojen.]

Rohdokset

Kasvikunnalla on suuri merkitys luonnon tasapainossa. Suuri osa eläimistä saa kasvikunnasta ravintonsa sekä elämän kehitykselle ja säilymiselle välttämättömät vitamiinit ja hivenaineet. Mutta kasvikunnasta saadaan lisäksi monia aineita, joita voidaan käyttää eläinkunnan sairauksien hoitoon.

Jo luonnonvaraisessa kulttuurissa ihminen oli kokemusperäisesti oppinut, että tietyillä kasveilla oli ravintokäytön lisäksi myös sairauden oireisiin edullisesti vaikuttavia ominaisuuksia, ja toisaalta myös terveydelle haitallisia, huumaavia tai jopa hengenvaarallisia ominaisuuksia.

Lääkkeiden valmistamiseen käytetyt kasvit ja niiden osat ovat muodostaneet aina 1800-luvun puoliväliin sakka tärkeimmän ja laajimman osan sairauksien hoitoon käytettyjen lääkkeiden raaka-aineista ja sen vuoksi lääketieteen ja kasvitieteen lähtökohdat ovat olleet hyvin kauan kiinteästi sidoksissa toisiinsa.

Erityisesti parantamiseen tarkoitetuista kasveista on käytetty yleisesti nimitystä yrtti (kreik. botane, ruoho, yrtti; lat. botania, kasvioppi). Lääkettä ja lääkkeen raaka-ainetta tarkoittanut sana rohto juontuu luultavasti vanhan alasaksan kielen sanasta druge (kuiva, nykysaksan trocken,) ja se on siis aikaisemmin tarkoittanut kuivattuja yrttejä.

Alun perin kasveja on käytetty lääkintätarkoituksessa tuoreeltaan esim. marjoina, lehtinä ja juurina, sekä sisäisesti että ulkoisesti, tai niistä on muokattu lääkettä esim. keittämällä, uuttamalla ja mehustamalla. Lääkkeen saannin turvaaminen eri paikoissa ja kaikkina vuodenaikoina on pakottanut keksimään säilytettäviä raaka-aineita tai valmistettuja lääkkeitä, joita voitiin varastoida ja kuljettaa tulevaa tarvetta varten. Kuivaaminen oli kasviyrttejä ajatellen yksinkertainen säilytyskeino, mutta siinäkin oli puutteensa esim. lääkeominaisuuksien laimenemisen, homehtumisen ja hyönteistuhojen seurauksena. Myös siirappiin, hunajaan, tislattuun alkoholiin tai öljyyn valmistetut lääkkeet tai puolivalmisteet säilyivät lyhyempiä aikoja viileissä tiloissa.

Lääkkeet

Lääkkeinä pidetään sellaisia aineita ja valmisteita, joiden on todettu, havaittu tai uskottu vaikuttavan parantavasti sairauksiin, vammoihin tai vaivoihin. Arviointia vaikeuttaa se, että suuri osa niistä tiloista, joihin lääkkeitä käytetään, on aikaa myöten itsestään paranevia. Silloin ansio paranemisesta luetaan helposti sen lääkkeen tai muun hoitokeinon hyväksi, jota kulloinkin on käytetty.

Suuri osa lääkkeistä annetaan oireiden poistamiseen, ts. lääkkeiltä odotetaan vaikutusta, joka on päinvastainen kuin sairauden oire. Siten esim. ripuliin annetaan sitä lievittävää lääkettä ja ummetukseen sitä parantavaa lääkettä. Nämä ovat ns. allopaattisia lääkkeitä, joilla on taudin oireiden vastaisia ominaisuuksia. Homeopaattisiksi nimitetään lääkkeitä, jotka aiheuttavat samankaltaisia oireita kuin tauti.

Lääkkeen antamisen tarkoituksena on sairauden oireiden lievittäminen tai sen parantaminen. Sairauden oireiden lievittäminen ei ole ilman muuta sairauden parantamista, päinvastoin se voi peittää sairauden etenemisen ja vaikeutumisen. Lääke voi olla sairautta parantava, vaikka sillä ei ole ensisijaisesti oireita vähentäviä ominaisuuksia. Toisin sanoen oireet poistuvat toissijaisesti vasta kun tauti häviää.

Kasvilääkkeiden kohdalla niiden vaikutuksen arviointi oli vaikeaa, koska lääkkeiden ”vahvuuksia” ei yleensä pystytty määrittämään vertailukelpoisesti, lukuun ottamatta joitakin harvoja valmisteita kuten huolellisesti ohjeiden mukaan valmistetut oopiumitipat. Ensimmäinen tieteellinen lääkevaikutusten tutkija, kliininen farmakologi, oli William Withering (1741–1799), joka suoritti perusteellisia annostelukokeita digitalislehdestä valmistetulla sydänlääkityksellä.

Vasta 1800-luvun puolivälissä tehtiin keuhkokuumepotilaiden hoidossa ensimmäinen vertaileva ja tilastollinen tutkimus kahden eri hoitomenetelmän välillä. Kemian kehittyessä pystyttiin lääkeannokset ja vähitellen jopa niiden pitoisuudet elimistössä määrittämään riittävällä tarkkuudella. Ns. kaksoissokkokokeet sattumanvaraisuuden poissulkemiseksi otettiin käyttöön vasta 1900-luvun loppupuolella. Lääkkeiden vaikutusten arviointimenetelmiin liittyy myös vaikeita eettisiä ongelmia, esim. lääkkeiden vaarallisuuden ja vertailukohteena käytettävien tehottomien aineiden vuoksi.

Vanha aika

Koulutusta saaneiden lääkärien ammattikunta syntyi antiikin Kreikassa noin 400-luvulla eKr. Silloin lääkärit valmistivat vielä tarvitsemansa lääkkeet itse. Usein heillä oli apuna erityisiä lääkeyrttien kerääjiä, joita kutsuttiin juurenleikkaajiksi (kreik. rhizotomi), sillä lääkinnällisiin tarkoituksiin käytettyjen kasvien ja varsinkin niiden juurten kerääminen oli usein vaivalloista ja kokemusta vaativaa työtä. Vasta keskiajan lopulla syntyi erillinen apteekkarien ammattikunta, joka huolehti lääkärien määräämien lääkkeiden valmistuksesta ja myynnistä sekä siinä käytettyjen yrttien ja muiden raaka-aineiden hankkimisesta.

Lääkkeiden valmistamiseen käytettyjen kasvien määrä lisääntyi vähitellen kokemusten myötä. Oikeiden kasvien tai niiden osien kerääminen sekä niiden valmistaminen lääkkeiksi edellytti vähitellen kirjoitettuja luetteloita ja valmistusohjeita, jotka helpottivat ja varmistivat lääkeaineiden kerääjien sekä lääkkeiden valmistajien työtä. Sen lisäksi kasvikunnasta alettiin kiinnostua lääkekäytön ohella myös eräänä luomakunnan osana.

Antiikin Kreikan oppineista Empedokles (noin 495–435 eKr.), Demokritos (s. noin 460 eKr.) ja Aristoteles (384–322 eKr.) olivat jo pohtineet kasvien olemusta ja merkitystä. Aristoteles oli kirjoittanut kasveista kirjankin (latin. nimeltä ”De plantis”), joka on kuitenkin joutunut kadoksiin. Antiikin kuuluisin kasvien tuntija oli Theophrastos (k. 286 eKr. yli sadan vuoden ikäisenä), joka kirjoitti kaksi kasveja käsittelevää teosta. Hän kertoi niissä ensisijaisesti kuulemiaan kertomuksia kasvien ominaisuuksista. Kuuluisimmaksi kasvikirjailijaksi kohosi Dioskorides Pedanios (n. 40–n. 90 jKr.), joka oli tallettanut kirjoituksissaan jälkimaailmalle mm. Aristoteleen ja Theophrastoksen kasvitieteelliset tiedot.

Rooman tunnetuimman lääkärin Claudios Galenoksen (n. 129–200 jKr.) kehittelemä lääkintäjärjestelmä lisäsi kasvilääkkeiden merkitystä. Hän määritteli kaikkien yrttilääkkeiden vaikuttavat ominaisuudet humoraaliopin mukaisesti niiden lämmön, kylmyyden, kuivuuden, kosteuden ja myös maun eri asteiden perusteella. Sitä paitsi Galenos alkoi käyttää yksittäisten yrttien eli "yksinkertaisten lääkkeiden" (medicinae simplicia) sijasta monista yrteistä sekoitettuja "galeenisia lääkkeitä" eli "yhdistettyjä lääkkeitä" (medicinae compositae).

Keskiaika

Lääkäreitä kiinnostivat kasveissa ja yrteissä tietenkin tieto niiden parantavista ominaisuuksista, joista osa perustui käytännössä saatuihin kokemuksiin. Sen lisäksi uskottiin kasvien ja niiden osien ulkomuodon sekä kasvutavan ja –paikan vaikuttavan kasvin parantavaan tehoon. Samoin kiinnitettiin huomiota Claudios Galenoksen määrittelemiin yrttien humoraalisiin laatuominaisuuksiin. Yrttien oletetut vaikutukset eivät suinkaan perustuneet pelkästään kokemukseen tai havaintoihin, vaan hyvin usein mielikuvituksellisiin pohdiskeluihin tai ikiaikaisiin maagisiin käsityksiin. Yrttien vaikutuksista pidettiin tärkeimpinä niiden "puhdistavaa” eli limaa poistavaa ominaisuutta, siis niiden kykyä aiheuttaa limaneritystä, hikoilua, oksennuksia ja ripulia. Mielenkiintoista onkin todeta, että nimenomaan limaa irrottavat ja n.s. puhdistavat kasvilääkkeet ovat säilyttäneet suosionsa nykyaikaan saakka varsinkin yskänlääkkeiden ja ulostuslääkkeiden valmistusaineina.

Tässä yhteydessä on paikallaan mainita myös eräs yleisesti vatsa-, virtsarakko- ja yskänlääkkeissä käytetty rohdos, nimittäin lakritsikasvin (Glycyrrhiza glabra) juuresta valmistettu radix liquiritiae -uute. Tämä uute on olennainen aineosa lakritsimakeisissa, ja niitä runsaasti käytettäessä uutteessa oleva glykyritsiini (glisiritsiini) aiheuttaa toisinaan merkittävää verenpaineen kohoamista.

Keskiajalta lähtien astrologia kytkeytyi voimakkaasti lääketieteeseen. Varsinkin kuun vaiheiden uskottiin vaikuttavan elimistön toimintoihin ja sairauksien kehitykseen. Samalla tavalla kuun vaiheiden uskottiin vaikuttavan kasvien lääkitseviin ominaisuuksiin sekä lääkkeiden tehoon sairauksien hoidossa. Painetun almanakan kehityksessä 1400-luvulta lähtien oli tautien hoitoon soveltuvien ajankohtien ilmoittamisella suuri merkitys.

Eräs keskiajalta lähtien laajasti levinnyt runomuotoinen opaskirjanen oli "Regimen Sanitatis Salernitanum" (Salernon koulun terveysohjeet). Huomattava osa tämän 1100-luvulla syntyneen terveysoppaan ohjeista käsittelee kasvien ja yrttien vaikutuksia elimistön toimintoihin ja tautien oireisiin. Anto Leikola on kääntänyt kirjasen suomeksi (Salernon koulun terveysohjeet), ja se on ilmestynyt Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirjassa (Hippokrates 22, 2005, pain. 2006) sekä Helsingin yliopistomuseo Arppeanumin julkaisemana kuvitettuna laitoksena (2008).

Länsimaisten yliopistojen perustaminen alkoi 1100-luvulla, ja 1200-luvulla useihin niistä liitettiin myös lääketieteellinen tiedekunta. Lääketieteen opiskelijat olivat ainoita, jotka saivat yliopistoissa luonnontieteeseen liittyvää opetusta, ja niin heistä tuli lääkärin opintojen myötä luonnontieteilijöitä eli physicuksia. Lääkäreistä käytettiinkin aikaisemmin usein nimitystä physicus, josta juontuu englannin kielen lääkäriä yhä tarkoittava physician. [Huom. englannin kielessä physic on lääketiede, mutta physics on fysiikka.] Perehtyminen luonnontieteisiin aiheutti sen, että lääkäreistä tuli usein myös kasvitieteen harrastajia, varsinkin kun kasvit liittyivät olennaisesti lääkkeiden valmistukseen.

Kemia kehittyi keskiajalla alkemiasta, ja sen käyttöenergiana oli ensisijaisesti tuli, jolla pystyttiin muuttamaan ainetta toiseen muotoon. Arabialaiset luonnontutkijat ja lääkärit alkoivat käyttää keksimiään kemiallisia menetelmiä lääkkeiden valmistamiseksi mm. kuumentamalla, uuttamalla ja tislaamalla. Se edellytti myös lääkkeiden valmistamista erillisissä apteekeissa, joista niitä myytiin lääkäreille ja potilaille. Usein lääkärit ottivat silloin vastaan potilaitaan apteekeissa, joissa lääkkeet valmistettiin saman tien potilaiden odottaessa.

Uusi aika, 1500–1700 -luvut

Eurooppaan apteekkijärjestelmä tuli vasta 1400-luvulta lähtien. Silloin syntyi myös tarve laatia lääkeaineista ja niiden valmistamisesta erillisiä kirjoja, farmakopeoita, jotta tietyn valmistusohjeen mukaan eri apteekeissa valmistetut lääkkeet olisivat olleet mahdollisimman yhtäläisiä. Tähän ei kuitenkaan päästy käytännössä vielä pitkään aikaan, sillä rohdosten ominaisuudet vaihtelivat kovin paljon yrttien kasvupaikasta ja keräämisen ajankohdasta sekä säilytysajasta riippuen.

Virallisen farmakopean aseman sai ensimmäisenä Firenzen lääkärien ja apteekkarien vuonna 1498 hyväksymä reseptikokoelma "Antidotarium florentinum", jonka oli laatinut Ricettario Fiorentino. Ensimmäinen maallisen hallinnon hyväksymä farmakopea oli Valerius Corduksen (1515–1544) vuonna 1546 laatima reseptikokoelma "Dispensatorium pharmacopolarum", jolle Nürnbergin lääkärikunta hankki hallituksen vahvistuksen.

Ruotsissa vuonna 1663 perustettu Collegium medicum, alun perin Tukholman lääkärien seura, ryhtyi pian hankkimaan omaa farmakopeaa, mutta Tukholman apteekkareille tarkoitettu "Pharmacopoeja Holmiensis Galeno-chymica" ilmestyi vasta vuonna 1686. Sitä oli noudatettava koko Ruotsin ja myös Suomen valtakunnassa vuoden 1688 asetuksella. Se tapahtui varsin aikaisin, sillä muualla Euroopassa ensimmäinen valtakunnallinen farmakopea otettiin käyttöön vasta vuonna 1818 Ranskassa.

Ruotsin seuraava, valtakunnallinen "Pharmacopoea svecica" painettiin vuonna 1775. Collegium medicum laati vuonna 1776 myös köyhien farmakopean, "Pharmacopoea pauperum", jota oli noudatettava valmistettaessa lääkkeitä valtion laskuun. Se korvattiin vuonna 1789 uudella, jonka nimenä oli "Pharmacopoea militaris, navalis et Eorum usui accomodata, qui impensis publicis curantur". Se oli siis sotilaita, merimiehiä ja niitä varten, joita hoidettiin julkisilla varoilla, ja se oli tarkoitettu ohjeeksi erityisesti sotilaslääkäreille.

Venäjään liittämisen jälkeen vuoden 1790 "Pharmacopoea svecica" oli voimassa Suomessa, kunnes meillä ilmestyi vuonna 1819, edelleen ruotsalaisen mallin mukaan, perinteiseen tapaan latinankielinen "Pharmacopoea Fennica". Suomessa julkaistiin myös sotilas-, merimies- ja köyhäinfarmakopea vuonna 1856 ja sen uusittuna laitoksena sotilasfarmakopea vuonna 1885. Lisäksi Suomessa julkaistiin vuonna 1866 ruotsiksi erityinen eläinlääkintäfarmakopea, "Veterinärfarmakopé för Finland". Vuonna 1915 julkaistu "Pharmacopoea Fennica, Editio quinta", farmakopean viides laitos, painettiin ensimmäisenä heti myös suomeksi ja ruotsiksi. Siinä oli lueteltu myös eläinlääkinnässä käytetyt lääkkeet.

Jo ennen 1600-lukua oli olemassa useita kasviperäisiä lääkkeitä, jotka olivat voimakkaasti vaikuttavia tai hyvin myrkyllisiä. Niiden vaikuttavat aineet selvitettiin vasta paljon myöhemmin. Varhaisimmat näistä lääkkeistä olivat (sulkeissa vaikuttava aine): unikon maitiaisneste (oopiumi, morfiini ja sen sukuiset aineet), myrkkykatko (koniini), myrkkykoiso (solaniini), mandragora eli alruuna (hyoskyamiini), hullukaali eli villikaali (hyoskyamiini ja skopolamiini), tädyke (efedriini), belladonna (atropiini, hyoskyamiini), torajyvä (ergotamiini), alvejuuri (filisiini), koiruoho (santoniini), ja pajunkuori (salisiini).

Useat näistä aineista vaikuttivat joko keskushermostoon tai ns. vegetatiiviseen eli sisäelinten hermojärjestelmään. Sittemmin on löydetty lisää vastaavanlaisia aineita, joilla on ollut käyttöä sekä huumeina että lääkkeinä. Viime mainituista voidaan mainita Pilocarpus pennatifolius –kasvin jaborandi –lehdistä eristetty pilokarpiini ja Physostigma venenosum –kasvin kalabar –pavuista eristetty fysostigmiini eli eseriini. Viime mainittuja lääkkeitä käytettään glaukooman hoitoon ja ne estävät mm. atropiinin vaikutuksen.

Kaikilla näillä lääkkeillä tai niistä kehitetyillä lääkevalmisteilla on ollut nykyaikaan saakka jatkunut käyttöhistoria. [Huomiota kiinnittää se, että suuri osa mainituista kasveista (mm. myrkkykoiso, mandragora, hullukaali, belladonna) kuuluu koisokasvien (Solanaceae) heimoon. Koiso tarkoittaa syöpää ja vakavaa tautia, saksankielessä koisokasveilla on nimenä Nachtschatten, yön varjot, ruotsinkielessä siitä juontunut nattskatta.]

Mainituista lääkkeistä eräät olivat osoittautuneet jonkin tietyn oireen tai taudin lääkkeiksi, ne olivat siis tauti- tai oirekohtaisia erikoislääkkeitä. Siten esim. torajyvää käytettiin kohdun supistusten voimistamiseen ja synnytyksen jälkeisen verenvuodon hillitsemiseen, alvejuurta ja koiruohoa sisälmysmatojen häätämiseen sekä pajunkuorta särkyjen lievittämiseen.

Eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden keskiajan lopulla alkaneet retket, jotka suuntautuivat aikaisemmin tuntemattomille mantereille kuten Aasiaan, Amerikkaan, Afrikkaan ja Australiaan, toivat tietoon aivan uusia kasveja. Kiinnostus niiden mauste- ja lääkeominaisuuksia kohtaan oli myös syynä useille kasvitieteellisille tutkimusretkille. Kirjapainotaidon kehittyessä mahdollisuus esitellä kasveja painetuissa kirjoissa tuotti uuden ajan alussa useita kuvitettuja kasvikirjoja, joiden nimenä oli usein joko Herbarium (kasvio) tai Hortus Sanitatis (terveyden kasvitarha).

1600-luvulla löydettiin kasveista eräitä uusia, vaikuttavia ja tiettyihin sairauksiin tai oireisiin vaikuttavia rohdoksia (sulkeissa myöhemmin eristetty vaikuttava aine) kuten ipecacuanha (emetiini), kokan lehdet (kokaiini) sekä kiinakuori eli jesuittapulveri (kiniini), joista viime mainittu oli ensimmäinen kasveista saatu, tarttuvaan mikrobitautiin (malariaan) tehoava kasvilääke. Muista kasveista voidaan luetella sormustinkukka (digitoxiini ja sen sukuiset aineet), (australialainen) Strychnos nux-vomica (strykniini), 1400-luvun lopussa Amerikasta Eurooppaan levinneen kuppataudin hoidoksi käytettiin elohopealääkityksen ohella guajakkipuun (Guajacum officinale) sekä sarsaparillan (Smilax china) uutteita.

Kasvien systematiikka

Kasvitietoisuuden lisääntyessä kasvoi tarve kehittää kasvien nimistöjä ja niiden luokittelua. Asialla oli suuri merkitys myös kasvitieteen ja kasvilääkkeiden kansainvälistymisen kannalta. Nimistöjen ja luokittelujen uranuurtajista on aiheellista mainita ennen kaikkea ruotsalainen Carl von Linné (1707–1778). Hän loi ensimmäisenä käyttökelpoisen, joskin keinotekoisen järjestelmän kasvien luokittelemiseksi, ja siihen liittyvät kaksiosaiset latinankieliset nimet (sukunimi, lajinimi). Moni kasveista sai lajinimen officinalis (apteekista saatava lääkekasvi, lat. officina, apteekki, alun perin työpaja tai työhuone). Linnén systematiikan pääteos oli "Systema Naturae", jonka vielä suppea ensimmäinen laitos vuodelta 1735 käsitti silloin tunnetun eläin-, kasvi- ja kivikunnan.

Kasvitutkijoiden nimistöt olivat olleet virikkeenä myös tautinimistöjen kehittämiselle. Tautinimistöjen systematiikan luojaksi kohosi ranskalainen lääkäri François Boissier de Sauvages [de la Croix] (1706–1767), joka oli Montpellier'n lääketieteellisen koulun professori. Hän julkaisi vuonna 1731 teoksensa "Nouvelles classes de Maladies, qui dans un ordre semblable à celui des Botanistes, comprennet les genres et l'espèces de toutes les maladies avec leurs signes et leurs indications". Hänen laajennettu teoksensa "Nosologia methodica" ilmestyi vuonna 1768. Sauvages'in teos vuodelta 1731 teki tavattoman suuren vaikutuksen Linné'hen, joka sai sen luettavakseen vuonna 1737. Linné julkaisi oman tautiluokituksensa "Genera morborum” vuonna 1763.

Ruotsin ja Suomen lääkekasvitietous

Ensimmäiset akateemisen koulutuksen saaneet lääkärit vaikuttivat Ruotsissa ja siihen kuuluneessa Suomessa 1500-luvun lopulla Siihen mennessä lääkehoito oli ollut parturien, välskärien ja käytännön kokemusta saaneiden lääkkeenmyyjien tai maustekauppiaiden varassa.

Benedictus Olai (n. 1524–1582), eräs Ruotsin ensimmäisistä lääkäreistä, julkaisi vuonna 1578 laajan ruotsinkielisen lääkärikirjan, ”Een Nyttigh Läkere Book”. Siinä esitellään jonkin verran sairauksien oireita ja erityisesti hyvin suuri määrä sairauksien hoitoon käytettäviä lääkkeitä, joista valtaosa valmistettiin kasvirohdoista. Tämä kirja oli tarkoitettu oppaaksi ainakin partureille ja välskäreille, mutta siitä hyötyivät myös papit valistustyössään sekä muut lukutaitoiset ja kouluja käyneet henkilöt. Kirja on julkaistu suomennettuna vuonna 2008.

Lisäksi on mainittava suomalainen Sigfridus Aronus Forsius (n. 1560–1624), joka sai vuonna 1611 valmiiksi laajan maailmanselityksen käsikirjoituksen ”Physica”. Siinä hän esitteli maailmaa ja sen luontoa, ja elollisen luonnon kuvaukseen liittyy myös neljä kasvikuntaa käsittelevää lukua (luvut VI–IX). Niissä Forsius mainitsee useita esimerkkejä kasvien ja yrttien vaikutuksista elimistön toimintoihin ja sairauksiin. Tämä kirja painettiin vasta vuonna 1952, joten sillä ei ole omana aikanaan ollut lukijakuntaa.

Forsiuksen kasvitiedettä koskevista lähteistä saadaan tietoja Physicasta. Sen käsikirjoituksessa on sisällysluettelon jälkeen luettelo tekijöistä, joita Forsius on kirjoittaessaan käyttänyt tai siteerannut. Lisäksi käsikirjoituksen tekstissä mainitaan myös eräitä lähteitä, joita ei ole em. luettelossa. Forsiuksen käsikirjoitus perustui Johannes Magiruksen (n. 1560–1596) teokseen Physiologia peripatetica, joten tämä oli myös Physican tärkein lähde. Terhi Kiiskisen (Pursiainen) mukaan muut Forsiuksen kasvitieteeseen liittyvät auktoriteetit ovat (aikajärjestyksessä): Aristoteles (384–322 eKr.), Theophrastos Eresolainen (n. 372–288 eKr.), Dioscorides (1. vuosisata jKr.), Albertus Magnus (1193/1206–1280), Johannes Cuba tai de Cube (eli n. 1484–1503), Julius Scaliger (1484–1558), Antonius Mizaldus (n. 1510–1578) ja Giambattista Della Porta tai Johannes Porta (1540–1615).

Vuoden 1614 pienen ennustuskirjan esipuheessa Forsius kirjoitti, että hänellä oli tarkoituksena etsiä kasvistoista kaikenlaisten puiden, ruohojen ja mausteiden lähinnä kotimaiset lajit, ja saattaa ne painettuina kuvineen tiedoksi muille. Tästä hankkeesta ei ole säilynyt sen paremmin käsikirjoitusta kuin painettuakaan teosta. Se näyttää kuitenkin olleen Ruotsin valtakunnassa varhaisin yritys kasvikirjan julkaisemiseksi ruotsin kielellä.

Merkittävin Ruotsin varhaisista yrttikirjoista oli ”yrttilääkärinä” toimineen Arvid Månssonin (n. 1590–1649) laatima ”Een mykit nyttig örta book, om the herlige örter som vthi thet höghberömda konunga rijket, wårt kära fäderneslandh Swerige, åhrligen wäxa: såsom och, om någhra vthländska örter, huruledes som the emoot mångha bådhe inwertes och vthwertes krankheeter och siukdommar brukas skola...” . (Kirjasta ilmestyi useita eri versioita jo vuodesta 1626 alkaen, em. otsikko on tukholmalaisen Ignatius Meurerin vuosina 1642–1643 painamasta versiosta.)

Ruotsissa Upsalan yliopisto sai ensimmäisen lääketieteen professorin vuonna 1613. Lääketieteen professoreista erityisesti Johan(nes) Franck(ius) (1590–1666, professorina 1624 alkaen) ja Olof Rudbeckius (1630–1702, apulaisena 1655 alkaen, professorina 1660–1690) tunsivat kiinnostusta kasvitiedettä kohtaan. Rudbeckius perusti Upsalaan kasvitieteellisen puutarhan ja julkaisi laajan kasvitieteellisen kuvateoksen ”Campii Elysii” (1701–1702).

Myöhemmistä lääketieteen ja kasvitieteen tutkijoista tunnetuin on edellä jo mainittu Carl von Linné. Hän oli yhä vanhan humoraaliopin kannattaja, jonka mielestä lääkkeet paransivat saamalla aikaan edullisia muutoksia sapen, mustan sapen, veren ja liman sekä niiden perusominaisuuksien eli kuumuuden, kylmyyden, kosteuden ja kuivuuden välisissä suhteissa. Linné suositteli hoidoksi pääasiallisesti kasvilääkkeitä, erityisesti kotoisessa luonnossa kasvavia. Hänen lääkäreille ja farmaseuteille tarkoittamansa oppikirja ”Materia Medica” (Lääkeaineet, 1749) oli yleisesti käytössä myös Keski-Euroopassa. Erikseen on aiheellista mainita, että Linné suositteli digitaliksen eli sormustinkukan käyttöä hengenahdistuksen hoitoon jo lähes neljä vuosikymmentä aikaisemmin kuin William Withering (1741–1799), joka julkaisi havaintonsa digitaliksen vaikutuksista vuonna 1785.

Ruotsissa lääkäri ja kasvitieteilijä Peter Jonas Bergius (1730–1790) julkaisi vuonna 1778 kasvilääkkeitä käsittelevän teoksen "Materia medica e regno vegetabili, sistens simplicia officinalia periter atque culinaria" (Kasvikunnasta peräisin olevat lääkeaineet, käsittäen yksinkertaiset kasvirohdokset samaten kuin syötävät kasvit). Teoksessa kuvataan 570 kasvia, joista merkittävä osa on Pohjoismaissa kasvavia. Kasvit on esitelty yksityiskohtaisesti, mutta lääkevaikutukset ja taudit, joihin niitä suositellaan, mainitaan vain luettelomaisesti.

Tässä kohdassa on syytä todeta, että Ruotsissa syntynyt ja Suomessa 50 vuoden ajan Porin piirilääkärinä toiminut Beng Björnlund (1732–1815) julkaisi Turussa vuonna 1797 painetun lääkeaineita käsittelevän teoksen "Materia medica selecta" (Lääkeaineiden valikoima).

Vaikka kasvioppi kuuluikin Turun akatemiassa alun perin fysiikan professorin opetusalaan, antoivat myös lääketieteen professorit kasvitieteen opetusta osana lääkeaineoppia. Sen aloitti Elias Til-Landz (1640–1693), joka toimi järjestyksessä toisena lääketieteen professorina vuosina 1670–1693. Hän julkaisi jo vuonna 1673 Suomen ensimmäisen kasvion "Catalogus plantarum, tam in excultis, quam in cultis locis prope Aboam superiore aestate nasci observatarum" Turun seudulta. Siinä kuvattiin 496 kasvilajia, joista osa oli luonnonkasveja, osa viljeltyjä. Vuonna 1683 ilmestyi myös Til-Landzin huomattava kasvikuvasto "Icones novae Catalogo promiscue appensae", jossa oli 158 lajia. Hänen aloitteestaan akatemiaan perustettiin myös kasvitieteellinen puutarha. Seuraavista professoreista erityisesti Johan Leche (1704–1764, professorina 1749–1764) oli kasvitieteestä kiinnostunut. Hän kunnosti välillä rappeutumaan päässeen kasvitieteellisen puutarhan ja laati myös käsikirjoituksen Suomen kasviota varten, vaikka se jäikin painamatta.

Professori Johan Haartmanin (1725–1788, professorina 1765–1788) aikana akatemiaan saatiin lääketieteen apulainen, jonka tehtäviin kuului toimia kasviopin demonstraattorina. Virkaan nimitettiin vuonna 1778 lääketieteen tohtori Carl Niclas Hellenius (1745–1820, aateloituna von Hellens vuodesta 1816), joka hoiti käytännössä kasvitieteen opetuksen. Hän sai professorin arvon vuonna 1780 ja hänet nimitettiin samalla kasvitieteellisen puutarhan esimieheksi ja vuonna 1793 akatemian talousopin ja luonnontieteen professoriksi. Hänen tehtävänsä kasviopin demonstraattorina päättyi vuonna 1787. Hellenius teki suuren työn Turun akatemian kasvitieteen hyväksi. Hän järjesti rappeutumaan päässeen kasvitieteellisen puutarhan uudelleen ja lisäsi sen lajilukua parista sadasta yli kahteen tuhanteen. Lisäksi hän kartutti akatemian kasvikokoelmaa, jonka lajimäärä kohosi hänen ansiostaan 11 000–12 000 lajiin. Helleniuksella oli myös suuri yksityinen kasvikokoelma, jonka hän vuonna 1816 virasta erotessaan lahjoitti akatemialle. Turun kaupungin suurpalo vuonna 1827 tuhosi kuitenkin sen ja melkein kaikki muutkin akatemian luonnontieteen kokoelmat.

Von Hellensin (aik. Hellenius) jälkeen talousopin ja luonnonhistorian professorina oli vuodesta 1818 lääket. tri Carl Reinhold Sahlberg (1779–1860), jonka virka jatkui Helsingin yliopistossa vuodesta 1828 eläintieteen ja kasvitieteen professorin nimikkeellä vuoteen 1841 saakka. Sen jälkeen viran hoitajana oli vuosina 1842–1847 lääket. lis. Johan Magnus af Tengström (1793–1856) ja vasta hänen jälkeensä viran haltijaksi tuli vuonna 1849 filosofian tohtori Alexander von Nordmann (1803–1866).

Eläintieteen ja kasvitieteen professuuri jaettiin vuonna 1852 erillisiksi eläintieteen ja kasvitieteen professuureiksi. Silloin perustetun kasvitieteen professorin viran haltijat olivat myös aluksi lääkäreitä: vuosina 1857–1863 lääket. tri William Nylander (1822–1899), ja hänen jälkeensä vuosina 1865–1889 ruotsalaissyntyinen lääket. tri Sextus Otto Lindberg (1835–1889). William Nylanderin veli, fil. ja lääket. lis., professori Fredrik Nylander (1820–1880) oli Helsingin yliopiston kasvitieteen dosentti vuonna 1843 ja Pietarin kasvitieteellisen puutarhan apulainen vuosina 1844–1846.

Kansanvalistus

Sairauksia ja lääkkeitä koskeva kansanomainen valistus alkoi lisääntyä jo keskiajalla. Sitä levittivät aluksi oppineet väestön keskuuteen. Suurelle yleisölle tarkoitetut sairauksien hoito-oppaat, joissa lääkkeiden käytöllä oli suuri merkitys, alkoivat yleistyä jo 1500-luvun puolivälistä lähtien. Siinä oli tietenkin ratkaiseva osuus sekä kirjapainotaidon että kansan lukutaidon leviämisellä.

Mikael Agricola on julkaissut vuonna 1544 painetun teoksensa ”Rucouskiria” kalenteriosassa myös lääketiedettä koskevaa tekstiä suomeksi. Tiedot ovat saattaneet olla joidenkin pappien luettavissa. Varsinkin maalaispitäjissä papit joutuivat jakamaan valistusta väestölle ja tuomiokapitulin mukaan heidän oli myös ilmoitettava lääkkeiden saatavilla olosta ainakin kulkutautien esiintyessä. Lisäksi osa Collegium medicumin valistuskirjoituksista on saatettu tuomiokapitulien välityksellä seurakuntien tietoon. Pappiloiden puutarhoissa on luultavasti viljelty myös lääkkeiksi soveltuvia kasveja, ja niitä on mahdollisesti jaettu myös seurakuntalaisille. Näin on tapahtunut melko varmasti ainakin niissä seurakunnissa, joissa papit ovat olleet lääkäreitä tai toimineet muuten parantajina.

Collegium medicumin jakamista valistuskirjasista voidaan mainita mm. Serafiimilasaretin ylilääkärin Johan Anders Dareliuksen (1718–1780, aatel. af Darelli) laatima ”Socken Apothek och någre Hus-Curer, utgifne under Kongl. Collegii Medici öfwerseende och besörjande. Stockholm 1760.” [”Andra Uplagan något förbättrad. Stockholm. 1771.”]

Ruotsissa almanakkojen julkaisemisen erioikeus myönnettiin vuonna 1749 Ruotsin Tiedeakatemialle, joka päätti jatkaa valistuskirjoitusten julkaisemista niissä. Niiden aihepiiri käsitteli pääasiallisesti maatalouden kysymyksiä, mutta joinakin vuosina aiheena olivat ajankohtaiset terveydenhoidon kysymykset. Erikseen on syytä mainita ruotsinkielisissä almanakoissa 1760-luvun alkutaitteessa julkaistut lääkäri Nils Rosén von Rosenstein'in (1706–1773) kirjoitukset lasten ja lastentautien hoidosta. Niiden pohjalta hän laati ensimmäisen uuden ajan lastentautien käsikirjan "Underrättelse om Barns Sjukdomar och deras Bote-Medel", joka ilmestyi vuonna 1765. Teoksesta otettiin useita painoksia ja se käännettiin myös monille muille Euroopan kielille.

Suomessa ensimmäisen lääkärikirjan julkaisi Johan Haartman ruotsiksi vuonna 1759. Sen otsikkona oli ”Tydelig Underrättelse Om de Mäst Gångbara Sjukdomars Kännande och Motande, Genom Lätta och Enfaldiga Hus-Medel; Samt et litet Res- och Hus- Apothek etc.”. Ensimmäinen yritys suomenkielisen lääkärikirjan julkaisemiseksi oli Johan Gabriel Bergman’in vuonna 1775 painettu ”Neuwo, Yhteiselle Kansalle hyödytyxexi ja Ojennusnuoraxi, kuinga tawalliset kulku- ja tarttuwaiset taudin oikein ja wähällä kustannuksella taitawat estetyxi ja paratuxi tulla. Ensimmäinen Kappale, Rupulista”. Suuren levinneisyyden saavutti Rantsilan kappalaisen Christfrid Gananderin vuonna 1788 julkaisema suomenkielinen parannusopas ”Maan-Miehen Huone- ja Koti Aptheeki, eli Tieto ja Neuwwo tarpeellisimmistä Lääkityxixtä”.

Ruotsissa julkaistuista lääkärikirjoista tunnettiin Suomessa erityisesti hovilääkäri Sven Anders Hedinin ”Handbok för practiska Läkarevetenskapen” (1796), Carl Nordbladin ”Sundhets Lärobok för menige Man” (1827) ja Carl Johan Hartmanin ”Husläkaren eller Allmänna och Enskilda Föreskrifter i Sundheten, samt Sjukdomslära, [----]” (1828). Nordbladin kirjasta ilmestyi kaksi suomenkielistä laitosta, Johan Henrik Keckmanin suomennos ”Terweyden Opetus-Kirja, yhteiselle kansalle, [---]” vuonna 1837 ja Elias Lönnrotin vapaasti mukailema suomenkielinen laitos ”Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri” vuonna 1839. Carl Johan Hartman (1790–1849) oli sikäli merkittävä lääkäri ja kasvitieteilijä, että hänen kasvikirjansa "Handbok i Skandinaviens flora" (1. painos 1849, 7. painos 1858) oli tärkein lähde, kun Lönnrot julkaisi vuonna 1860 laajan teoksensa "Flora Fennica. Suomen Kasvisto. Kokoelma".

Apteekkarit, lääketeollisuus ja kasvitiede

Suomessa perustettiin ensimmäiset yleisölle lääkkeitä myyvät apteekit 1600-luvun lopulla. Apteekkarit ovat joutuneet ammattinsa vuoksi perehtymään kasvien tuntemukseen, sillä aikaisemmin suurin osa lääkkeistä valmistettiin kasveista tai niiden osista. Sopivia lääkeyrttejä kerättiin luonnosta, mutta jo keskiajalta lähtien niitä alettiin myös viljellä erityisissä yrttitarhoissa.

Apteekkarin tarvitsema ammattitaito saatiin 1800-luvun lopulle saakka palvelemalla apteekissa apteekkioppilaana ja farmasian opiskelijana. Sen lisäksi oli yleensä suoritettava välitutkinto seudulla toimivalle lääkärille ja loppututkinto lääkintäviranomaiselle. Paikkakunnilla, joissa oli yliopisto, oli mahdollisuus käydä kuuntelemassa kasviopin ja kemian luentoja. Yliopistollisen opiskelun puuttuminen oli varmaankin tärkeänä syynä siihen, että apteekkareista ei yleensä tullut kasvitieteen harrastajia.

Käytännön apteekkitoiminnassa oli sekä tavaran saannin että taloudellisuuden kannalta eduksi, jos apteekkari saattoi viljellä tarvitsemiaan lääkekasveja, varsinkin jos niillä voitiin korvata ulkomailta kalliilla hinnalla tuotavia yrttejä. Käytännössä monista apteekkareista kehittyikin taitavia ja innostuneita yrttitarhureita. Ruotsissa ja Suomessa lääkekasvien viljely kehittyi ennen kaikkea Carl von Linnén ansiosta. Myös valtiovalta pyrki eri tavoin kannustamaan apteekkareita lääkekasvien viljelyyn ja kotimaisten lääkekasvien keräämiseen. Kaupunkien oli luovutettava apteekkarien käyttöön viljelysmaata lääkeyrttien kasvattamista varten. Tavallisimpia viljeltyjä lääkekasveja olivat esim. anisruoho, iisoppi, koiruoho, laventeli, maustekirveli, meirami, minttu, persilja, piparjuuri, rohtoliperi, rosmariini, ruohosipuli, ryytisalvia ja venkoli (fenkoli).

Suomessa oli aikoinaan jokaisella apteekilla 1700-luvulla ainakin jonkinlainen yrttipuutarha. Turussa apteekkari Jonas Synnerbergillä oli suuri lääkekasvitarha 40 vuoden ajan. Samoin Turun akatemian ensimmäisellä apteekkarilla Lars Henrik von Mell’illä oli merkittävä lääkekasvitarha. Muista lääkekasvien viljelyssä ansioituneista 1700-luvun apteekkareista voidaan mainita Porvoon apteekkari Johan Gustaf Bergström, Kuopion apteekkari J. H. Långhjelm, Porin apteekkari Mårten Stengrund ja Oulun apteekkari Johan Julin. Kiinnostus rohdoskasvien viljelyyn väheni 1800-luvun alkupuolella, kun maahan tuotavien kasvirohdosten tullitaksa muuttui edullisemmaksi.

Ainakin Oulun apteekkari Johan Julin valmisti 1800-luvun alkutaitteessa myytäväksi koti- ja matka-apteekkia, johon liittyi myös ohjekirjanen ”Nytta och Bruk af Medicamenterna uti Hus- och Rese- Apothek, som finnes på Provincial – Apotheket i Uleåborg hos Johan Julin. Stockholm, tryckt hos J. P. Lindh, 1800”.

Lääketeollisuuden kehitys 1800-luvun puolivälistä lähtien lisäsi raaka-aineiden tarvetta. Silloin useiden lääkekasvien viljely alkoi taas lisääntyä. Kemiallisen synteettisen lääkkeenvalmistuksen kasvu alkoi vähitellen syrjäyttää kasviperäisten lääkkeiden valmistamista. Tehdasvalmisteisista lääkkeistä tuli nopeasti ns. patenttilääkkeitä, joita myytiin valmispakkauksissa sekä käsikauppatavarana että reseptivalmisteina. Eräänä erikoisena viljeltynä raaka-aineena voidaan mainita torajyvä, jonka viljelyä harrastettiin Suomessakin melko laajasti 1950-luvulta alkaen parinkymmenen vuoden ajan.

Uusi aika, 1800–1900 -luvut

Aivan uuteen vaiheeseen tultiin 1800-luvulla kasvitieteilijöiden, apteekkarien ja kemistien yhteistyön seurauksena. Kemian kehittyessä alettiin 1800-luvun alusta lähtien eristää kasveista niiden aineosia puhdistettuina kemiallisina aineina. Se merkitsi samalla lääkeaineiden tasaisempaa laatua ja tarkempaa annostelua. Uranuurtajana pidetään saksalaista apteekkioppilasta Friedrich Sertürneriä (1783–1841), joka onnistui eristämään vuosina 1803–1806 oopiumista puhtaan morfiinin, voimakkaan kipua poistavan aineen. Hänen menetelmiään seuraten ranskalaiset Pierre-Joseph Pelletier (1788–1842) ja Joseph-Bienaimé Caventou (1793–1877) eristivät vuosina 1817–1821 useita kasvialkaloideja kuten strykniinin, emetiinin ja kiniinin sekä saksalainen Friedrich Ferdinand Runge (1795–1827) vuonna 1820 kofeiinin, sekä Reiman ja Posselt vuonna 1828 nikotiinin.

Tieteellisen lääketutkimuksen kehittymisestä huolimatta kehittyi 1800-luvun aikana useita ns. vaihtoehtoisia hoitoja, osaksi vastareaktiona kasvilääkinnän taantumiselle. Eräs niistä oli ns. herbalismi, kasvilääkintä, jonka käsityksiä noudatetaan yhä useissa ns. vaihtoehtoisissa hoitomenetelmissä. Eräs allopaattisen lääkehoidon vastakohta oli Samuel Hahnemannin kehittämä homeopaattinen hoito, jolla on yhä edelleen paljon kannattajia, jopa lääkärikunnan keskuudessa.

Lääkkeiden valmistus sai uusia ulottuvuuksia, kun 1800-luvun alkupuolella keksittiin kemiallisia menetelmiä valmistaa keinotekoisesti ns. orgaanisia, eläville olioille ominaisia yhdistyksiä, joiden perustavia rakennusaineita olivat hiili, vety, happi, rikki, fosfori ja typpi. Ns. ”epäorgaanisen kemian” rinnalle kehittyi ”orgaaninen kemia”, jolloin voitiin ratkaisevasti lisätä mahdollisuuksia muuttaa kasviperäisiä lääkeaineita paremmin tehoaviksi tai valmistaa niiden rakennetta jäljitellen kokonaan uusia lääkkeitä.

Kasvit olivat olleet tähän saakka perustana apteekeissa valmistettaville yrttilääkkeille, mutta nyt kasveista tuli myös puhtaina eristettävien lääkeaineiden raaka-aineita. Tämä oli merkittävänä sysäyksenä lääketeollisuuden sekä sen tarvitsemien raaka-aineiden kaupan kehitykselle. Lääkärien osuus kasvitieteen tutkimuksessa väheni, mutta heidän tehtäväkseen muodostui lisääntyvästi kasveista saatujen lääkeaineiden vaikutuksien selvittäminen ja lääkkeiden käyttöalueiden määrittäminen. Näin syntyi lääketieteen uusi erikoisalue, farmakologia. Koska patofysiologian myöhempi kehitys on osoittanut, että lääkeaineiden vaikutus kohdistuu molekyylitasolla solujen rakenteisiin, tarvitaan farmakologiassa nykyään 2000-luvulla uusimpia mikrobiologian tutkimusmenetelmiä.

Huomattava muutos 1800-luvun puolivälissä oli injektioruiskun keksiminen (Pravaz 1852). Sen avulla voitiin puhdistetuista lääkeaineista valmistettuja liuoksia ruiskuttaa ihon alle ja lihakseen. Kemistien, farmakologien ja lääketeollisuuden yhteistyönä pystyttiin valmistamaan lääkeliuoksia, jotka tekivät mahdolliseksi lääkkeiden tarkan annostamisen ja käytön myös silloin, kun lääkkeiden antaminen esim. suun kautta ei ollut mahdollista.

Lääkkeiden valmistukseen käytetyt kasvit olivat olleet lähes yksinomaan siemenkasveja, kuten puita, pensaita ja ruohoja. Harvoja poikkeuksia näiden perinteisten kasvirohdosten ulkopuolella olivat mm. saniaisenjuuret ja torajyvät. Lisäksi tunnettiin sienistä saatavia huumaavia ja myrkyllisiä aineita. Voimakkaimmaksi kasvimyrkyksi on osoittautunut risiinikasvista saatava risiini.

Tässä yhteydessä on aiheellista mainita varsinkin keskiajalla Euroopassa esiintyneet torajyvävuodet, jolloin torajyvissä kasvaneen sienen (Claviceps purpurea) myrkylliseksi tekemä vilja aiheutti joinakin vuosina jopa kymmenien tuhansien ihmisen kuoleman. Vähäisempiä myrkytyksiä esiintyi Suomessakin vielä 1800-luvulla. Niistä päästiin eroon vasta, kun vilja opittiin ”peittaamaan” torajyvien ehkäisemiseksi. Torajyviin kehittyneet ergotamiinin johdannaiset aiheuttivat ihmisillä ja eläimillä vakavia verenkiertohäiriöitä, joiden seurauksena kudokset ja elimet saattoivat mennä kuolioon. Ergotamiinin aiheuttama tauti, ergotismi, tunnettiin ”Pyhän Antoniuksen tulena” tai lievempänä esiintyessään vetotautina, koska raajoissa esiintyi usein kivuliaita ”suonenvetoja” eli lihaskouristuksia.

Merkittävä muutos liittyi 1800-luvun lopulla kehkeytyneeseen bakteriologiaan, jonka yhteydessä perehdyttiin mikroskooppisen pienten sienten, levien, homeiden ja bakteerien tuottamiin aineisiin. Mikrobeista on saatu tehokkaita lääkkeitä tartuntatautien ja syövän hoitoon. Ensimmäinen laajaan käyttöön tullut antibioottinen lääke oli penisilliini, jota tuottaa eräs homesieni, Penicillium notatum. Bakteerimyrkyistä voimakkain on Clostridium botulinum –bakteerin tuottama botuliini, jolla on nykyään käyttöä myös lääkkeenä.

Eräs esimerkki kasvimyrkystä lääkkeenä on Etelä-Amerikan pohjoisosien intiaanien käyttämä kurare –niminen nuolimyrkky, jota valmistettiin Strychnos toxifera –kasvista. Ranskalainen fysiologi Claude Bernard totesi vuonna 1850, että myrkky vaikutti lamauttamalla eläinten poikkijuovaiset lihakset. Vuodesta 1942 lähtien kuraresta eristettyä kurariinia on käytetty erityisesti vatsan alueen leikkauksissa lamauttamaan lihaksistoa, jolloin nukutuksen turvallisuutta on voitu lisätä nukutusaineen määrää vähentämällä, mutta vastaavasti nukutetun potilaan hengityksestä on huolehdittava silloin keinotekoisesti.

Yhä edelleen kasveista löydetään aikaisemmin tuntemattomia kemiallisia yhdisteitä, jotka eristettyinä tai kemiallisten menetelmien avulla edelleen kehitettyinä tuovat merkittävän lisän useiden sairauksien hoitoon. Näistä voidaan esimerkkeinä mainita yksivuotisesta kesämaruna –kasvista (Artemisia annua) saatava artemisiini, jota käytetään laajasti malarian lääkkeenä. Erään marjakuusilajin (Taxus brevifolia) kaarnasta on löydetty taksoli, joka on syövän hoitoon käytetty sytostaattinen lääke, solunsalpaaja eli ”solumyrkky”. Toisen marjakuusilajin (Taxus baccata) juuresta keitettyä uutetta oli käytetty satojen vuosien ajan keskenmenon aiheuttamiseen. Nykyään etsitään suorastaan kiihkeästi uusia kasveja, joissa olevia aineita voitaisiin käyttää uusien lääkeaineiden kehittämiseen.

Kirjoitus on valmistunut maaliskuussa 2009. Eräitä vähäisiä kirjoitusvirheitä on korjattu kesäkuussa 2009.

Kirjallisuutta:

Agricola, M. Rucouskiria / Bibliasta / se on / molemista Testamentista / Messuramatusta / ia muusta monesta / jotca toysella polella Luetellan / cokoonpoymettu Somen Turussa M D XL IIII. Stocholmisa 1544 Nouembris 12. Amund Lauritzanpoijalda. [Teoksessa on kalenteriosassa lääkkeiden käyttöön liittyviä suomenkielisiä ohjeita.]

Benedictus Olai: Een Nyttigh Läkere Book ther vthinnen man finner rådh/hielp och Läkedom til allehanda menniskiornes siwkdomar bådhe inwertes och vthwertes. [---]". Stockholm 1578. Facsimile 1938, 1957. Facsimilen esipuheen kirjoittanut O. T. Hult.

[Benedictus Olai:] Een Nyttigh Läkere Book. Benedictus Olain lääkärikirja vuodelta 1578. Ruotsista suomentanut Sakari Härö. Julkaisija Suomen Lääkäriliitto. Keuruu 2008.

Bergmark, M.: Lust och lidande. Om droger på gott och ont. Prisma. Sjätte bearbetade upplagan september 1981. Malmö 1981. [1. painos Natur och Kultur, 1956.]

von Bonsdorff, B.: (The) History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Helsinki 1975.

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Cowen, D. L., Helfand W. H.: Pharmacy, An Illustrated History, Harry N. Abrams, Inc, Publishers, New York. Printed and bound in Japan, 1990.

Enezian, G. M.: Herkunft und Verbindung der medizinisch-pharmazeutischen Kentnisse im Abendland und die Geschichte der Rheinfelder Apotheken. Basel, ilman painovuotta (noin 1995).

Fagerlund, L. W. och Tigerstedt, R.: Medicinens studium vid Åbo universitet. Åbo universitets lärdomshistoria 1. Medicinen. Skrifter utgifna af Svenska Literatursällskapet i Finland XVI. Helsingfors 1890.

[Forsius, S. A.:] Physica Eller Naturlighe tings Qualiteters och Egendomars beskrijfuelse. (Käsikirjoitus vuodelta 1611, Kungliga Biblioteket, Stockholm). – Painettu: Sigfridus Aronus Forsius Physica (Cod. Holm. D 76), utgiven av Johan Nordström. I. Text. Uppsala 1952.

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia II, En översikt. Albert Bonniers förlag, Stockholm 1946.

Haggard, H. W.: Läkaren i mänsklighetens historia. Natur och Kultur. Stockholm 1935.

Klinge, E.: Lääkkeet ja myrkyt antiikissa. Mitkä ovat säilyneet? Teoksessa: Larsen, A. (toim.): Antiikin lääketieteen perintö. Yliopistopaino, Helsinki. Helsinki 2004.

Krohn, G.: Kasvitieteen historiaa. Kasvien keräily ja tutkiminen tieteessä ja kouluopetuksessa. WSOY. Porvoo – Helsinki. Porvoo 1933.

Mez, L. und Kessler, M.: Womit der Apotheker einst Hantierte. Schweizerisches Pharmaziehistorisches Museum Basel. Basel [ilman painovuotta].

Mez-Mangold, L.: A history of drugs. Editiones Roche, Basle, 1971. Reprint 1989, Basle.

Morton. A. G.: Kasvitieteen historia. Kuvaus kasvitieteen vaiheista muinaisajoista nykypäivään. Suomentaneet ja Suomen kasvitieteen historian laatineet Johannes Enroth ja Ilkka Kukkonen. Gaudeamus. Tampere 1999.

Naakka-Korhonen, M.: Lääkekasvien keruusta ja viljelystä maassamme. Teoksessa: Kansa parantaa, toim. Pekka Laaksonen ja Ulla Piela. Kalevalaseuran vuosikirja 63, 1983. Pieksämäki 1983.

Peldán, K.: Suomen farmasian historia. Helsinki 1967.

Potterton, D. (editor): Culpepers Colour Herbal. W. Foulsham & Company Limited. Printed in Hong Kong, 1983. Foreword by E. J. Shellard.

Pursiainen (myöh. Kiiskinen), T.: Sigfridus Aronus Forsius. Pohjoismaisen renessanssin astronomi ja luonnonfilosofi. (Akateeminen väitöskirja). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 674. Jyväskylä 1997.

Salernon koulun terveysohjeet (Regimen Sanitatis Salernitanum). Suomentanut Anto Leikola. Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja Hippokrates (22) 2005: 56–88. Kuvitettu laitos, Helsingin yliopistomuseo Arppeanum, Yliopistopaino 2008.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].

Silverman, M.: Ihmeitä pullossa. Kertomus kymmenestä ihmeitätekevästä lääkeaineesta ja eräistä lahjakkaista miehistä, jotka tieten tai tietämättään keksivät ne. Gummerus. Jyväskylä 1944.

Weatherall, M.: Drug therapies. Teoksessa: Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Useita Internetin sivustoja (2009).

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON