Arno Forsius

Kätilöistä Ruotsissa ja Suomessa ennen vuotta 1809

Tämän kirjoituksen julkaisemisen aiheena on kotisivujeni erään lukijan tiedustelu oman opinnäytetyönsä johdosta. Kirjoitus perustuu pääasiallisesti kirjani ”Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuoteen 1865” (Hämeenlinna 1982) jaksoihin, joissa kuvataan synnyttäjien hoitoa.

Lapsensynnyttäjä tarvitsee tavallisesti toisen ihmisen apua. Sen vuoksi yhteiskunnissa on varhaisista ajoista lähtien ollut naisia, jotka ovat toimineet käytännön kokemusten perusteella synnytysavustajina. Yhteiskunnan kehittyessä heidän toiminnalleen on alettu jo varhain asettaa ammattitaitoa ja laillisuutta koskevia vaatimuksia.

Ruotsissa ja siihen silloin kuuluneessa Suomessa kiinnitettiin kätilöiden toimintaan ensimmäisen kerran yhteiskunnan huomiota vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä. Yhteiskunnan kannalta oli tärkeää, että synnytysavustajana toimivat naiset olivat kunnollisia, ymmärtäväisiä ja asiaan perehtyneitä. Kirkon kannalta oli lisäksi tärkeätä, että he olivat jumalaa pelkääväisiä, kristillisen näkemyksen omaavia henkilöitä, jotka tarvittaessa pystyivät antamaan heikolle lapselle hätäkasteen ja siten turvaamaan tälle osuuden iankaikkisesta elämästä. Keski-Euroopassa käynnistyi kätilöiden järjestelmällinen kouluttaminen jo 1500-luvun loppupuolella.

Ruotsissa synnytysavustajien toimintaan ryhdyttiin kiinnittämään lisääntyvästi huomiota 1600-luvun lopulla. Viranomaisten huolena olivat silloin lähinnä lapsenmurhien yleisyys ja pikkulasten runsas kuolleisuus. Lääkintätointa valvoneen Collegium medicumin oli vuoden 1663 erioikeuksien mukaan "pidettävä huolta, että ne jotka haluavat lapsenpäästäjinä ja lapsenmuoreina toimia, ovat ymmärtäväisiä ja sellaiseen työhön tottuneita, ja etteivät sellaisiksi sano itseään ne, jotka valehtelevat ja pettävät kansaa ja pyytävät itselleen kohtuuttomia korvauksia, vaan että tähän käytetään jumalaapelkääviä, kunniallisia ja varovaisia naisia.” Nämä ohjeet koskivat silloin vain Tukholman kaupunkia. Vuoden 1686 kirkkolaki, jossa annettiin kätilöistä samantapaiset määräykset, oli sen sijaan valtakunnallinen. Collegium medicumin vuonna 1688 uudistettujen erioikeuksien mukaan kukaan ei saanut nimittää itseään kätilöksi, ellei ollut suorittanut tutkintoa kaupunginlääkärille ja vannonut säädettyä valaa.

Kätilöiksi aikoville alettiin antaa järjestettyä opetusta Tukholmassa vuodesta 1706 lähtien. Ensimmäinen paikallinen kätilöohjesääntö, Tukholman lapsenpäästäjien säännöt ja määräykset, hyväksyttiin vuonna 1711. Sen avulla kaupungin kätilöistä muodostettiin oma ammattikuntansa, mutta samalla siinä säädettiin, miten kätilön oli hankittava pätevyytensä ja miten hänen oli suoritettava työnsä. Lisäksi ohjesäännössä velvoitettiin Tukholman kaupungin maistraattia huolehtimaan siitä, että laillistettuja kätilöitä kutsuttaisiin myös muille paikkakunnille avustamaan synnytyksissä ja että tähän ammattiin opetettaisiin siihen halukkaita naisia. Lääketieteen tohtori Johan van der Hoorn (aateloituna von Hoorn), valtakunnan lapsenpäästötaidon uranuurtaja, teki vuonna 1723 säädyille esityksen kelvollisten kätilöiden saamiseksi kaikkialle maahan. Samana vuonna ilmoitettiin maaherroille von Hoornin järjestämästä lapsenpäästötaidon opetuksesta ja kehotettiin lähettämään naisia oppiin hänen luokseen. Maaherrojen vetoomuksista huolimatta Suomessa ei liene ollut ennen 1700-luvun puoliväliä ainoatakaan koulutettua kätilöä.

Vuonna 1748 perustetun taulustolaitoksen jo 1750-luvun alussa keräämien väestötilastojen perusteella voitiin todeta, että joka 94. lapsi vei syntyessään hengen äidiltään ja että joka 50. lapsi syntyi kuolleena tai kuoli heti synnytyksen jälkeen. Todellisuudessa tilanne oli vielä huonompi. Tilastot osoittivat myös noin 500 lapsen tukehtuneen vuosittain äitien ja imettäjien huolimattomuuden vuoksi. Tämän kaiken uskottiin korjaantuvan, jos valtakuntaan saataisiin lisää ammattinsa taitavia kätilöjä.

Lokakuussa 1752 maaherroille ja tuomiokapituleille osoitetussa kuninkaallisessa kirjeessä annettiin määräys kehottaa asukkaita keräämään varoja, jotta kätilöiksi halukkaita ja soveliaita naisia voitaisiin lähettää Tukholmaan oppia saamaan. Tulokset jäivät koko Suomea ajatellen erittäin heikoiksi. Asukkailla oli usein suuria vaikeuksia saada ketään suostumaan matkaan, joka merkitsi koko talvikauden kestävää oleskelua Tukholmassa. Sen vuoksi Uudenmaan ja Hämeenlinnan läänin maaherra Gustaf Samuel Gyllenborg esitti vuonna 1753, että Uudenmaan piirilääkäri Jakob Rudberg saisi luvan pitää lapsenpäästötaidon luentoja Helsingissä. Tällä ei kuitenkaan katsottu olevan tarvittavia tietoja ja taitoja, joten lupaa ei myönnetty.

Tukholman lääninlasarettiin eli Serafiimilasarettiin järjestettiin vuonna 1755 kaksi sairaansijaa synnyttäjiä varten, minkä jälkeen oli mahdollista antaa lääkäreille käytännön opetusta synnytysten hoidossa. Siihen kuuluvien taitojen hallitseminen asetettiinkin ehdoksi piiri- ja kaupunginlääkärin toimeen nimittämiselle lokakuussa 1757, jolloin kuningas hyväksyi Collegium medicumin esityksen kätilölaitoksen parantamiseksi. Jokaiselle pitäjälle ja kaupungille annettiin ankara määräys hankkia tarpeen mukaan yksi tai useampia kätilöitä. Näillä ei ollut oikeutta periä maksua köyhiltä synnyttäjiltä, mutta sen sijaan kaupungin tai pitäjän oli palkittava kätilönsä vuosittain koottavilla varoilla. Kukaan muu kuin koulutettu ja valantehnyt kätilö ei saanut sakon uhalla toimia synnytysavustajana, kiireellisiä tapauksia lukuun ottamatta. Vaikeiden synnytysten hoidossa kätilöiden oli käännyttävä lääkärin puoleen avun saamiseksi.

Annetuista määräyksistä ja ohjeista ei ollut paljon apua. Niinpä Hämeenlinnan piirilääkäri Carl Friedrich Zandt oli aivan aiheellisesti huolissaan synnyttäjien turvallisuudesta, kuten hänen kesäkuussa 1771 lähettämästään virkakertomuksesta voidaan todeta: ”Siitä huolimatta, että synnyttäjille sattuu onnettomia tapahtumia päivittäin, voivat sellaiset samoin kuin minun esitykseni tuskin vaikuttaa enemmän kuin aikaisemmin. Se jolla on varaa, käyttää hyväkseen Porin kaupungin kätilöä, jolle on myönnetty siihen vapaus. Mutta Helsingin kätilöltä, eräältä kokeneelta naiselta, on sen sijaan maistraatti tämän oikeuden kieltänyt ja ottanut pois. Kumpaankin paikkaan on matkaa 12 tai 16 peninkulmaa aina sen mukaan missä asuu.”

Piirilääkäreitä kehotettiin vuonna 1774 uusitussa ohjesäännössä kiinnittämään huomiota kätilölaitokseen ja pitämään huolta siitä, että lapsenpäästäjiä jokaisessa läänissä opetetaan ja harjaannutetaan. Kaikesta huolimatta tilanne ei korjaantunut Suomessa vieläkään. Kuningas Kustaa III:n mukana maassamme vuonna 1775 käynyt henkilääkäri Nils Dalberg kertoi kotiin palattuaan Collegium medicumille siitä surkeudesta ja kurjuudesta, joka Suomessa vallitsi kätilöiden ja lapsenpäästötaidon puutteen vuoksi. Hän yritti jopa saada aikaan aihetta käsittelevän suomenkielisen kirjankin, etenkin kun rahvas ei voi tuntea luottamusta muita kuin niitä kohtaan, jotka ymmärtävät heidän kieltään. Tämä hanke raukesi kuitenkin.

Ruotsin (ja Suomen) ensimmäiset valtakunnalliset kätilösäännöt annettiin vuonna 1777. Niissä ilmaistiin hallitsijan armollinen luottamus maaherroja kohtaan, että nämä yhdessä tuomiokapitulien kanssa huolehtivat hyvin koulutettujen lapsenpäästäjien hankkimisesta kaikkiin kaupunkeihin ja pitäjiin. Kätilösäännöissä kiinnitettiin erityistä huomiota opetuksen järjestämiseen ja hankittujen taitojen ylläpitämiseen. Muita kuin koulutettuja ja valantehneitä kätilöitä kiellettiin edelleen sakon uhalla toimimasta synnytysavustajina hätätapauksia lukuun ottamatta. Kätilö ei saanut käyttää synnytyksen aikana välineitä tai rautatyökaluja ja hänen oli jätettävä vaikeat synnytykset lääkärin hoidettavaksi. Säännöissä määrättiin myös vaitiolovelvollisuus kätilölle, eikä hänellä ollut oikeutta uhkauksen avulla tai kovuudella pakottaa lapsivuoteessa olevaa synnyttäjää ilmoittamaan lapsen isää. Vaitiolovelvollisuuden tarkoituksena oli suojella erityisesti aviottomia synnyttäjiä, jotka usein epätoivoisina surmasivat vastasyntyneen lapsensa. Lokakuussa 1778 annetussa kuninkaallisessa kirjeessä todettiin, että aviottoman lapsen syntymästä aiheutuva häpeä ja huoli oli ollut voimakkaammin vaikuttava kuin lapsenmurhasta säädetyn kuolemanrangaistuksen uhka.

Talonpoikaissääty esitti vuoden 1778 valtiopäivillä valituksen sen johdosta, ettei synnytyksissä saanut käyttää apuna muita kuin koulutettuja kätilöitä, sillä määräys aiheutti maaseudulla sekä vaikeuksia että kustannuksia. Huhtikuussa 1780 annetussa kuninkaallisessa kirjeessä rahvaalle myönnettiinkin oikeus ilman sakon uhkaa turvautua myös muihin synnytysavustajiin. Lisäksi pitäjille annettiin mahdollisuus sopia yhteisestä kätilöstä ja päättää hänen palkkaamistaan varten tarvittavista toimenpiteistä.

Siten esim. Porvoon tuomiokapituli kehotti jälleen kesäkuussa 1781 Kyminkartanon läänin maaherran aloitteesta papistoa tekemään rahvaalle soveliaita esityksiä, että se lähettäisi jonkun henkilön piirilääkärin tai paikkakunnalla olevan valantehneen kätilön luokse oppimaan lapsenpäästötaitoa, ja että yksi tai useampia pitäjiä yhdessä sitten ylläpitäisi häntä antamaan palveluksia tarpeen vaatiessa. Näistäkään toimenpiteistä ei ollut mainittavaa hyötyä ja Suomessa saivat useimmat maaseutupitäjät odottaa koulutetun kätilön apua vielä melkein sadan vuoden ajan.

Ensimmäinen varsinainen synnytyslaitos aloitti toimintansa Tukholmassa vuonna 1774 yksityisten henkilöiden tuen turvin. Seuraavana vuonna siellä avattiin myös yleinen synnytyslaitos, joka oli tarkoitettu erityisesti aviottomia ja köyhiä synnyttäjiä varten. Suomessa voitiin raskaana olevia ottaa tarvittaessa hoidettavaksi lääninlasaretteihin, jos synnytysten pelättiin muodostuvan vaikeiksi. Tähän mahdollisuuteen lienee kuitenkin turvauduttu varsin harvoin. Suomessa avattiin ensimmäinen synnytyslaitos vasta vuonna 1816 Turussa perustetun kätilöoppilaitoksen yhteydessä.

Kirjoitus on muokattu ja tarkistettu lokakuussa 2007.

Katso myös kotisivujen kirjoituksia: Synnytysten historiaa; Turun synnytys- ja kätilöoppilaitos vuosina 1816–1833; Valtion sairaaloiden synnytysosastot Suomessa 1890-luvulla

Kirjallisuutta:

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, II, Albert Bonniers förlag, Stockholm 1946

Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuoteen 1865. Lahden kaupunki. Hämeenlinna 1982. (Akat. väitöskirja.)

Finlands Medicinal-Författningar Första Delen 1663–1808, Andra Delen 1809–1835. Utg. F. J. Rabbe. Helsingfors (I) 1837,  (II) 1839.

Hänninen, S-L.: Kätilötyön vaiheita. Helsinki 1965.

Laiho, A. (toim.): Viisaista vaimoista nykyajan kätilöiksi. Kätilökoulutus Suomessa 175 vuotta. Kätilöopisto. Helsinki 1991.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. WSOY. Porvoo 1980.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON