Arno Forsius

Kihomadot

Kihomato, Enterobius vermicularis (lat. enterobius, suolistossa elävä; vermiculus, pikkumato), aikaisemmin Oxyuris vermicularis (kreik. oxyuris, terävähäntäinen), on tunnettu tuhansien vuosien ajan. Jo arabialainen Avicenna (1059—1111) kuvasi teoksessaan "Kanon" kolme erilaista sukkulamaista sisälmysmatoa, suolinkaisen (Ascaris), koukkumadon (Ancylostomum) ja kihomadon.

Kihomatojen tavallisin haitta on öinen kutina peräaukon ympäristössä ja siitä johtuva unen rauhattomuus. Aikoinaan pidettiin vaarallisena sitä, että kutina saattoi johtaa itsetyydytykseen tai aiheuttaa toisinaan lapsilla "sydänkourauksen" eli äkilliseen kuoleman. Joskus kihomatoihin liittyy vatsakipuja ja ne voivat olla myöskin syynä umpilisäkkeen tulehdukseen.

Italialainen Francesco Redi (1626—1698) osoitti, että kärpäsen toukkia ei voinut syntyä ilman kärpäsiä, mutta hänkin uskoi sisälmysmatojen alkusyntyyn. Saksalaisista tutkijoista Carl Asmund Rudolphi (1771—1832) arveli loisten kehittyvän isäntäeläimen sairaalloisista muutoksista. Karl Theodor Ernst von Sieboldin (1804—1885) mukaan sisälmysmadoissa kehittyvien munien suuri määrä viittasi tavanomaiseen lisääntymiseen. Saksalainen Peter Simon Pallas (1741—1811) yritti todistaa, että sisälmysmadot tulivat ihmiseen ulkopuolelta, mutta ongelma ratkesi vasta saksalaisen Karl Georg Friedrich Rudolf Leuckartin (1822—1898) ansiosta. Kihomadon elämänvaiheet selvisivät lopullisesti umpilisäkkeen poistojen yhteydessä 1800-luvun lopulla. Kihomatojen yleisyyden vuoksi Saksassa oli vielä 1920-luvulla leikatuissa umpilisäkkeissä kihomatoja 20—50 %:ssa.

Kihomatotartunta saadaan ruoansulatuskanavaan joutuneista madonmunista. Ohutsuolessa munasta vapautuu valmiiksi kehittynyt toukka, joka pitää suullaan kiinni suolen nukan limakalvosta. Toukasta kehittynyt koiras on pituudeltaan 2—5 mm ja naaras 9—12 mm. Pariutuminen tapahtuu ohutsuolessa ja naaraan sisällä kehittyy keskimäärin 12000 munaa. Munat täyttävät naaraan ruokatorven suuta myöten eikä se ei pysty enää pitämään kiinni suolen nukasta. Silloin naaraat kulkeutuvat umpisuoleen, usein myös umpilisäkkeeseen, sekä edelleen peräsuoleen. Unen aikana ne ryömivät ulos peräaukosta munimaan sen ympäristöön.

Kutinan aiheuttaman raapimisen seurauksena sairastava tartuttaa itsensä yhä uudestaan, kun matojen munia joutuu pesemättömissä käsissä ja kynsien alla ravinnon mukana suuhun. Munat sietävät hyvin kuivuutta ja tartunta leviää helposti myös yöpuvuista, vuodevaatteista ja alusvaatteista irtautuvan pölyn mukana ja vieläpä kärpästen ruokiin kuljettamana. Ennalta ehkäisyssä on suuri merkitys hyvällä hygienialla kuten käsien pesulla ja kynsien lyhyenä pitämisellä, alapään pesulla aamuin ja illoin, yöpukujen ja vuodevaatteiden vaihdolla ja pesulla sekä makuuhuoneiden imuroinnilla.

Selvä todistus kihomadoista on niiden havaitseminen ulosteen pinnalla tai yöllä peräaukon ympäristön iholla. Koska naaraat munivat tavallisesti vasta peräaukon ulkopuolella, on munia harvoin ulosteessa. Sen sijaan niitä on yleensä näytteissä, jotka on otettu peräaukon lähialueen iholta vanupuikolla tai teippiliuskalla aamulla ennen peseytymistä.

Sukkulamatoihin käytettiin yleensä samoja lääkkeitä. Jo vanhalla ajalla tunnettiin matolääkkeenä koiruoho (Artemisia absinthum), mihin myös sen englanninkielinen nimi "common wormwood" viittaa. Myöhemmin sen syrjäytti paremmin tehoava aasialainen laji Artemisia cina, jonka aukeamattomat kehtomykeröt Flores cinae tunnettiin "matosiemenien" nimellä. Intiaanit käyttivät Amerikassa ennen Kolumbuksen löytöretkiä "amerikkalaista matosiementä", jota saatiin savikkakasveihin kuuluvasta meksikolaisesta teestä (Chenopodium anthelminthici).

Ruotsalainen lääkäri C. J. Hartman kirjoitti kihomadoista 1800-luvun alussa seuraavasti: "Ne on helpoimmin häädettävissä ja tarvitsevat harvoin muuta kuin paikallista hoitoa, niin sanottuja peräruiskeita. Tehokas keino on kylmävesiperäruiske, joka toistetaan kahdesti päivässä viikon ajan. Jos se ei vaikuta riittävästi, tarvitaan enemmän ärsyttäviä keinoja, jolloin peräruiskeeseen laitetaan suolaa ja etikkaa, tai ruiskeena käytetään valeriana- tai koiruohoteetä, samalla tavalla kuin äsken mainittiin. Tupakansavu [peräruiskeen mukana] voi olla aika tehokasta; Pontin suositteli öljyperäruiskeita, joissa oli 1 à 2 teelusikallista Dörjen (Du Rietz) kohtutippoja (tinctura castanei opiata). Tärpättiöljy peräruiskeessa on eräs paremmista keinoista. Kaikki matokuurit toimitetaan mieluimmin täydenkuun aikoihin." Kuten havaitaan, taivaankappaleiden vaikutuksiin uskottiin vielä vakavasti hoitojen antamisessa. [Grégoire-François Du Rietz 1607—1682 oli Ruotsiin siirtynyt ranskalaissyntyinen lääkäri. "Dörjes moderdroppar" oli kansanomainen väännös Du Rietzin nimellä tunnetuista tipoista.]

Elias Lönnrot kirjoitti vuonna 1839 kirjassaan Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri kihomadoista näin: "Pienet madot. Owat pikkuruisia, walkoisia, teräwäpäisiä matoja, jotka peräsuolessa saattawat waikian syyhynnän ja kutkun. Niitä wasten tipahutellaan sulattua rikkiä kylmään veteen, joka wesi sitte siiwilöitään ja käytetään lawemangeiksi. Taikka otetaan tähän tarpeeseen (lawemangiksi nimittäin) teewettä tupakasta tahi malista, seotettawa wähällä liinaöljyllä, suolalla, saipulla ja tärkillä; taikka puoli kortteli muuta haaliata wettä yhteen wispilöittäwä puolen luodin hienotun haisupihkan ja yhden munanruskian kanssa. Terpentiini on hywin tehosa niin matoja kuin muita eläwiä häwittämään ja taitaan myös weden seassa (teelusikallinen kerrallaan) lawemangeiksi käyttää."

Saksalainen apteekkari Kahler eristi Düsseldorfissa vuonna 1830 Flores cinae -yrtistä santoniinin, jonka nimen hän johti koiruohon aikaisemmasta nimestä Apsindion santonion (kr. apsindion, lat. absinthum; santonion, johdos Ranskassa olevasta Saintongen maakunnasta). Santoniini vaikuttaa kangistavasti sukkulamatoihin, jotka eivät pysty liikkumaan normaalisti ja kulkeutuvat suoliston loppupäähän, jolloin ne pystytään häätämään ulostuslääkkeillä pois ruoansulatuskanavasta elävinä. Santoniini voi vaikuttaa silmiin siten, että vaaleat värit näkyvät ensin violetteina ja sitten kellanvihreinä. Tämä häiriö on yleensä ohimenevä, mutta suuret annokset voivat muuten olla hengenvaarallisia.

Chenopodium anthelminthici kasvista saatava kenopodiumöljy (engl. wormseed oil) tuli käyttöön Pohjois-Amerikassa vasta 1910-luvulla, jolloin muiden matolääkkeiden saanti oli vaikeaa 1. maailmansodan aikana. Öljyn tärkein vaikuttava aineosa on askaridoli. Kenopodiumvalmisteet tehosivat hyvin erityisesti suolinkaiseen, mutta niillä oli usein vakavia sivuvaikutuksia. Muita kihomatolääkkeitä ovat olleet tetraklormetaani ja tetrakloretyleeni, jotka tehosivat myös kihomatoihin, mutta ne olivat toksisia.

Yhdysvaltalainen Faust otti gentiaanavioletin matolääkkeeksi vuonna 1931 ja se oli pitkään tehokkain lääke kihomatoja vastaan. Sekin aiheutti usein sivuvaikutuksia. Matolääkkeiden vaarallisuuden vuoksi kihomatojen häätöön käytettiin myös pelkkiä ulostuslääkkeitä, mm. jalapa-rohdosta, joka on Exogonium purga kasvin juurikyhmyistä (tuber jalapae) saatua hartsia, sekä synteettisesti valmistettua fenolftaleiinia.

Uusimpia kihomatolääkkeitä ovat olleet mebendatsoli, piperatsiinivalmisteet sekä nykyään pyrviiniemboaatti, jolla on vain harvoin sivuvaikutuksia.

Kirjoitus on valmistunut lokakuussa 2001. Julkaistu lyhennettynä: Suomen Lääkärilehti 2002: 6: 690.

Kirjallisuutta:

Hartman, C. J.: Husläkaren, eller Allmänna och Enskilda Föreskrifter i Sundhetslära, [---]. Tredje förbättrade Upplagan, Zacharias Haeggström, Stockholm 1835

Lönnrot, E.: Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri, 3 uudestaan korjattu laitos Helsinki 1867. Facsimile ("Neljäs korjaamaton laitos"), Tampere 1981. (1 painos Helsinki 1839, 2 painos Porwoo 1856)

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin-München 1950

Sätilä, H.: Vinkistä vihiä. Säännöllisesti ilmaantuva vatsakipu. Duodecim (2001), 117: 1677, 1679.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON