Arno Forsius

Kunnanlääkärinä Kiikassa 1954–1957

Hakeutuminen kunnanlääkäriksi

Lääkäriksi valmistuessani olin päättänyt lähteä kunnanlääkäriksi, saadakseni käytännön kokemuksia työstä ihmisten omassa elinympäristössä. Sen jälkeen olin ajatellut erikoistua lastenlääkäriksi, sillä olin aina viihtynyt hyvin lasten parissa. Vaimoni oli kihloissa ollessamme valmistunut apuhoitajaksi. Voidakseen auttaa minua lääkärin tehtävissä hän meni työhön Suomen Punaisen Ristin sairaalan laboratorioon lisäkokemusta saamaan ja sai siellä laboratorioapuhoitajan pätevyyden.

Kunnanlääkäriksi lähteminen heti valmistumisen jälkeen edellytti monenlaisia valmisteluja. Koska maaseudulla joutui varsin todennäköisesti hoitamaan hankalia kotisynnytyksiä, hakeuduin amanuenssiksi Kätilöopistoon toukokuun 1954 ajaksi. Kirurgian kokemusta olin saanut toimiessani vapaaehtoisena amanuenssina Kirurgian klinikassa syksyllä 1952. Tuohon aikaan kunnanlääkärin vastaanotot olivat yleensä ilman kaikkia tutkimus- ja hoitovälineitä. Niinpä kunnanlääkäriksi lähtiessä minunkin oli hankittava kaikki vastaanotolla tarvittavat välineet ja instrumentit hampaanpoistossa tarvittavia pihtejä myöten. Hankin välineet Helsingissä Karl Beus'in instrumenttiliikkeestä, huomattavan osan käytettyinä.

Kunnanlääkärillä oli oma auto jokseenkin välttämätön. Uusien autojen saanti oli tuohon aikaan kiven alla, useamman kuukauden jonotuksen takana. Niin sanottujen merimiesautojen hinta vapailla markkinoilla oli aivan liian suuri. Siitä syystä ainoa mahdollisuus oli hankkia käytetty auto. Sanomalehti-ilmoituksen perusteella ostin Helsingin linja-autoasemalla nähtävänä olleen henkilöauton. Se oli edellisen vuoden Austin A 30, pieni, musta, 4-ovinen ja matkamittarin mukaan vain vähän ajettu.

Olin voinut opiskella vanhempieni taloudellisen tuen turvin ilman velkaa. Kunnanlääkäriksi lähtöön liittyvät hankinnat pakottivat nyt ottamaan melkoisen lainan. Olihan meidän tässä vaiheessa myös perustettava ensimmäinen oma kotimme.

Valmistumiseni jälkeen aloin hakea kunnanlääkärin virkoja, joita oli jatkuvasti avoinna. Viiteen eri kuntaan lähettämäni hakupaperit tuottivat sikäli hyvän tuloksen, että minut valittiin kolmeen kuntaan, joista minä puolestani päätin lopuksi valita eteläisimmän ja pienimmän, Kiikan kunnan (osa nykyistä Äetsän kuntaa). Siellä ei ollut sairaalaa ja halusin nimenomaan sellaiseen kuntaan, jossa työ ei muodostuisi liian raskaaksi ja kiireiseksi.

Ennen lopullista valintaani kävin kesäkuussa 1954 katsomassa tulevaa työpaikkaani. Matkan jälkeen käytyjen keskustelujen perusteella teimme vaimoni kanssa lopullisen päätöksen ja ilmoitin Kiikan kunnalle ottavani viran vastaan 1.9.1954, aikaisemmin sovitun sijaisuuteni Kärkölässä päättyessä. Lasketun ajan mukaan vaimoni ehtisi synnyttää toisen lapsemme vielä sitä ennen.

Kiikan kunnanlääkärin vastaanottotiloissa oli pelkät seinät, kuten on tapana sanoa. Siitä syystä oli ennen lähtöä hankittava vielä kirjoituspöytä ja tuoli, potilastuoli, tutkimuspöytä askelmineen sekä kuumailmakaappi steriloimista varten. Nämä kaikki kunta osti vastaanottohuoneen kalustoksi pois lähtiessämme.

Toinen tyttäremme syntyi 30.8.1954 Kätilöopistolla, joten vaimoni joutui jäämään hänen kanssaan vielä viikoksi Helsinkiin. Minun ja vanhemman tyttären sekä vaimoni äidin muutto tapahtui seuraavana päivänä 31.8.1954. Kiitolinjan autolla aamulla lähetetyt huonekalut ja muut tavarat tulivat ajoissa perille ja tavarat kannettiin sisään etukäteen katsottuihin paikkoihin. Vastaanottohuonekin saatiin kalustetuksi siinä määrin, että voin aloittaa työni heti seuraavana aamuna 1.9.1954.

Kiikka

Kiikka oli hieman yli 4000 asukkaan kunta Hämeen ja Satakunnan rajamailla, Tampereen ja Porin välisen rautatien puolivälissä, lähellä Vammalan kauppalaa (nyk. kaupunkia). Terveystalon, kunnanlääkärin ja apteekin kunta oli saanut vuonna 1949. Kiikan kirkonkylän seutu oli enimmäkseen kunnan läpi virtaavan Kokemäenjoen laakeata laaksoa. Korkeampia mäkiä tuli vastaan lähinnä vain kunnan pohjoislaidalla, Kiikoisiin vievän tien varrella. Kiikka kuului Turun ja Porin lääniin, mutta käytännön yhteydet suuntautuivat lähes yksinomaan länteen Vammalaan ja sieltä Hämeen läänin puolelle Tampereelle.

Kiikkalaiset olivat luonteeltaan jäyhiä satakuntalaisia. Umpimielisimpiä lienee ollut se, joka sairauden esitietoja tiedustellessani vastasi: "Mitäs siinä kyselette, tutkikaa, siitähän minä rahankin maksan!" Kesti aikansa, ennen kuin perehtyi asukkaiden ajatusmaailmaan, murteeseen ja sanojen käsitesisältöön. Suurin kiitos lääkärille oli se, kun potilas kertoi taudistaan: "Ei se nyt huonompikaan ole." Kuolleesta oli tapana sanoa: "Se on nyt ihan terve." Karjalaisia, jotka olivat kanta-asukkaita selvästi vilkkaampia, oli kunnassa vähän.

Kunnanlääkärin asunto

Kunnanlääkärin asunto oli terveystalossa, joka sijaitsi aukealla pellolla puolen kilometrin päässä kirkosta, rautatien ja Kokemäenjoen välisellä alueella, maantiesillalle johtavan tien varrella. Talo oli rakennettu viitisen vuotta aikaisemmin Ruotsin avun ja Mannerheimliiton tuen turvin. Terveystaloon kuului kaksi pihan toisistaan erottamaa kaksikerroksista siipeä. Maantien puoleisessa siivessä oli kunnanlääkärin ja hammaslääkärin asunnot. Toisessa siivessä olivat neuvola ja hammaslääkärin vastaanotto sekä terveyssisaren, kätilön, kunnansihteerin ja talonmiehen asunnot. Molempien siipien välisessä solassa oli lääkärin vastaanottotilat.

Koska kunnan hammaslääkäri ei asunut terveystalossa, sai lääkäri käyttöönsä myös tälle varatun asunnon. Yhdistetyn asunnon pinta-ala oli lähes 200 neliömetriä ja siten se oli meille aivan liian suuri. Talossa oli keskuslämmitys ja vesijohdot, mutta suoraan Kokemäenjoesta otettu vesi oli sameaa ja ruskeaa. Terveystalon kaivo oli rakennettu läheiselle pellolle ja juuri kaivon kohdalta kulki naapurissa olevasta meijeristä virtaava likaoja, joten kaivovettä ei voinut käyttää lainkaan. Vesijohdosta tuleva vesi ei soveltunut esim. steriloimiseen, sillä siitä saostui keittäessä himmeä suolakerros instrumenttien pintaan. Ensimmäinen tehtävä oli järjestää talousveden saanti, jota alettiin päivittäin tuoda maitohinkillä meijeristä hevosella asuntomme rapulle.

Terveystalon ympäristön heiniä kävi niittämässä "Valliini", kunnan originelli ja sanavalmis "kylähullu", jonka tekemisistä ja sanomisista kierteli seudulla lukemattomia kaskuja ja tarinoita. Kerrottakoon niistä tässä yksi, joka kuvaa hänen puheittensa yllätyksellisiä käänteitä. Vallin oli jäänyt hiljattain leskeksi vaimon kuoltua sairaalassa. Hän oli ollut eräässä talossa porsaita teurastamassa ja kun toimituksen päätyttyä kysyttiin maksua, oli vastaus: "Kun Tampereen ylleisessä sairaalassa muijan tappo, niin se makso kuus sattoo, nää porsaat olis vaa kolome sattoo."

Kunnanlääkärin elämää

Kunnanlääkärin työ ja hänen perheensä elämä nivoutuivat erottamattomasti kuntalaisten elämään. Tapahtuihan kunnanlääkärin vastaanottotyö täällä, kuten yleensäkin, hänen asuntonsa yhteydessä tai läheisyydessä, jolloin työkin muodostui koko perheen tehtäväksi.

Kunnanlääkärin odotettiin olevan kunnassa esimerkkinä kaikessa ja hänen toivottiin osallistuvan kuntalaisten elämään niin joka päivän ongelmissa kuin ilon ja surun juhlatilaisuuksissa. Jos lääkäri saavutti väestön luottamuksen, häneen suhtauduttiin arvostavasti ja turhanaikaisia rasituksia välttäen. Jos häneen suhtauduttiin varauksellisesti, oli lukematon määrä syitä, jotka saattoivat johtaa hankauksiin niin väestön kuin viranomaistenkin kanssa.

Kunnanlääkärillä oli silloin varsin pieni peruspalkka. Mitään erillistä päivystyskorvausta ei maksettu varsin raskaasta päivystysvelvollisuudesta. Pääasialliset tulot saatiin potilailta vastaanotolla ja sairaskäynneillä. Lisätuloja muodostivat kunnalta, teollisuuslaitoksilta ja vakuutuslaitoksilta laskutetut palkkiot. Neuvoloissa, kouluissa ja rokotuksissa noudatettiin kappaletaksaa. Asunnosta peritty vuokra oli hyvinkin kohtuullinen ja siihen sisältyivät myös lämmityskustannukset.

Yleensä suurissakin kunnissa oli vielä 1950-luvulla vain yksi kunnanlääkäri, vaikka kuntien olikin jo mahdollista saada valtionapua myös toisen kunnanlääkärin palkkaamiseen. Yhteistyötä kuntien välillä ei juuri ollut ja senkin vuoksi päivystystoiminta oli jatkuvaa. Pienissä kunnissa kunnanhallitus hoiti terveydenhoitolautakunnan tehtävät ja yhteydet siihen olivat hyvin niukat.

Kunnanlääkäri oli työssään kovin yksinäinen. Pulmatapausten kohdalla ei ollut juuri mahdollisuuksia keskustella asiasta ammattitovereiden kanssa. Jos ei selviytynyt ongelmasta, oli potilas lähetettävä jatkotutkimuksiin tai hoitoon yleensä keskussairaalan poliklinikalle tai osastolle. Koska matkat olivat pitkät ja hankalat, lähetettiin potilas edelleen vain, jos kysymyksessä oli todella vakava tapaus.

Yksityiselämää

Vaimoni saapui vastasyntyneen toisen tyttäremme kanssa uuteen Kiikan kotiimme viikkoa työni alkamisen jälkeen. Meillä oli kaikilla kädet työtä täynnä kodin järjestämisen ja lastenhoidon vuoksi. Kiireiltään vaimoni ei myöskään päässyt liikkumaan ja näyttäytymään kylällä. Pari viikkoa tuloni jälkeen ilmaantui vastaanotolleni Maria Lampainen, iäkäs karjalaisemäntä, jolla ei ollut mitään sairausasiaa. Uteliaisuus oli vain pannut hänet liikkeelle: "Mahtaakohan se liäkär olla naimisissa lainkaan, kun ei oo vielä ilmaantunnu verhoja akkunoihi!"

Maria Lampaisesta tuli koko perheemme hyvä ystävä Kiikassa olomme ajaksi. Kerran pari viikossa hän tuli säännöllisesti meille seurustelemaan vaimoni ja kotiväen kanssa. Vastaanotolla hän ei ensimmäisen kerran jälkeen käynyt. Hän sanoikin: "Mie oon ain rukoilt Jumalaa, että hää antais miu kuolla luonnollise kuolema ilma lääkäri appuu."

Toinen tyttäremme, joka oli syntynyt juuri ennen muuttoamme, kastettiin vasta viiden kuukauden ikäisenä, kun emme mitenkään saaneet aikaisemmin sovitetuksi kummien ja muiden vieraiden tuloa luoksemme. Kylällä kuulemma puheltiin jo, että kunnanlääkärillä on kastamaton lapsi kotona. Ristiäiset pidettiin kuitenkin lopulta vuoden 1955 alussa.

Lasten kasvaessa oli kotiin hankittava apua taloustyöhön ja lastenhoitoon. Ensimmäisen kotiapulaisen saimme sanomalehti-ilmoituksen perusteella Kihniöstä. Hän oli 20-vuotias neitonen, joka tultuaan osoittautui jo kaikki hampaansa menettäneeksi. Ensimmäisiä tehtäviä olikin teettää hänelle proteesit molempiin leukoihin.

Terveystalon ympäristö oli jäänyt kovin ankeaksi. Siinä ei ollut vielä juuri minkäänlaisia istutuksia eikä lasten leikkipaikkaa. Saimme pihalle jonkin ajan kuluttua sentään hiekkakasan, jota vanhempi tyttäremme oli kovin toivonut. Kesällä 1955 hankittiin pihalle lapsia varten leikkimökki. Koska emme aikoneet jäädä Kiikkaan pysyvästi, päätettiin leikkimökki valmistaa koottavista osista. Sen suunnitteli kunnan rakennusmestari ja rakensi lähikylässä asuva puuseppä.

Vähitellen tutustuimme paikkakunnan asukkaisiin ja heidän perheisiinsä. Pian tuli kutsuja kylään ja perhejuhliin liiankin kanssa. Yritimme osallistua tilaisuuksiin mahdollisuuksien mukaan. Hautajaiskutsuista kieltäydyimme kuitenkin johdonmukaisesti. Häät ja syntymäpäivät olivat suuria, tuntikausia kestäviä juhlia, joissa tarjottiin paljon ruokia sekä kahvia ja monta lajia "kastamista" eli kahvileipää. Paikkakunnan erikoisuus oli kutunjuusto, sillä vuohien pito oli varsin yleisestä niin isoissa kuin pienissäkin taloissa.

Kiikassa ollessamme alettiin kuntaan suunnitella yhteiskoulua. Perustava kokous meni loputtomaksi jahkailuksi ja hankkeen kalleuden ihmettelyksi. Lopulta käytin puheenvuoron, jossa totesin, että ellei koulua nyt perusteta, ei siitä näytä tulevan koskaan mitään. Sen jälkeen jahkailu päättyi ja saatiin aikaan myönteinen päätös.

Vaimoni kolmannen raskauden laskettu aika oli lokakuun lopulla 1956. Kun synnytyspoltot alkoivat, soitin Vammalan seudun sairaalan lääkärille Kaarlo J. Melartinille. Kerroin tilanteen ja kysyin häneltä, voinko tuoda vaimoni sinne synnyttämään. Hän sanoi: "Tietenkin voit tuoda, mutta tule sitten kanssa itse hoitamaan hänet!" Koska oli sunnuntaipäivä, pääsin hyvin lähtemään mukaan. Perille tultuamme ryhdyin kätilön kanssa selvittämään tilannetta. Olin ollut mukana vaimoni molemmissa aikaisemmissa synnytyksissä ja sitä paitsi olin ollut yhden kuukauden työssä Kätilöpistossa. Kaikki meni hyvin ja vaimoni synnytti reippaasti kolmannen lapsemme, tällä kerralla pojan.

Vastaanottotilat

Vastaanottohuone oli varsin pieni, noin 12 neliömetriä, ja sen ovien paikat vaikeuttivat kalustamista. Varsinkin tutkimuspöydän sijoittaminen siten, että voi työskennellä sen molemmilla sivuilla, tuotti hankaluuksia. Kirjoituspöydän yläpuolelle kiinnitettiin kirjahylly tärkeimpiä käsikirjoja varten ja yhdelle seinälle sijoitettiin instrumenttien ja tarvikkeiden sterilointia varten kuumailmakaappi. Vastaanottohuoneessa oli onneksi tilava komero, jossa voi säilyttää instrumentit ja lääkkeet.

Odotushuone oli kooltaan vain 8 neliömetriä. Sen kalustuksena oli kaksi penkkiä ja pöytä niiden välissä. Käynti pihalta odotushuoneeseen muodosti suorakulmaisen mutkan, jonka vuoksi oli sinne mahdotonta kuljettaa potilasta paareilla ovesta. Samanlainen jyrkkä mutka oli asuntoon johtavassa porraskäytävässä. Siitä syystä sydäninfarktiin sairastunut potilas oli kerran nostettava pihalla odottavaan sairaankuljetusautoon ikkunan kautta.

Röntgenläpivalaisukone oli sijoitettu alunperin neuvolaan. Sinne oli kuljettava ulkokautta pihan läpi. Sen vuoksi potilaan oli läpivalaisun vuoksi pukeuduttava ylimääräinen kerta välillä ja lääkärinkin oli pakkasilla vedettävä ylleen päällystakki. Koska vastaanottohuoneen seinän takana oli kotiapulaisen huone, sijoitettiin läpivalaisukone sinne, ja huoneiden välille puhkaistiin ovi. Kotiapulainen voitiin sijoittaa asumaan kunnanlääkärin käytössä olleeseen hammaslääkärin asuntoon. Näin saatiin läpivalaisun suorittaminen paljon käytännöllisemmäksi.

Vastaanottotoiminta

Kiikkalainen suhtautui uusiin ihmisiin varautuneesti ja tutustuminen tapahtui hitaasti. Ensimmäisinä viikkoina vastaanotolleni tuli potilaita vain satunnaisesti, joukossa joitakin tautiensa "arvuuttajia". Alussa tosin tultiin myös kokeilemaan "pirtulapun" saantia. Siihen aikaan oli yleisesti hyväksyttynä käytäntönä, että lääkäri sai kirjoittaa kuukaudessa kolmekymmentä spriireseptiä, yhden päivää kohden. Varmuuden vuoksi asiasta kiinnostuneet pyrkivät vastaanotolle erityisesti alkukuusta. Usein kiintiö olikin tullut täyteen jo ensimmäisen viikon aikana. Kun pirtulappuja ei nyt hellinnyt, jäi odotushuone lähes tyhjäksi. Sen vuoksi minulla oli ensimmäisinä viikkoina mahdollisuus perehtyä vastaanottotuntien aikana syvällisesti maailmankirjallisuuteen.

Vastaanottoa pidettiin joka arkipäivä klo 9–13 ja sopimuksen mukaan muulloinkin. Kesken vastaanoton kävin kiireesti ruokailemassa. Lauantain vastaanottojen pois jättäminen herätti hieman murinaa, mutta päivä soveltui parhaiten neuvoloiden, koulutarkastusten ja rokotusten pitämiseen. Yleensä kuntalaiset noudattivat hyvin vastaanottoaikoja, mutta poikkeuksiakin oli usein.

Naapurikunnassa Keikyässä (nykyisin osa Äetsän kuntaa) oli suuri Finnish Chemicalsin Äetsän klooritehdas, jonka henkilökunnan lääkärinä Kiikan kunnanlääkäri toimi, vaikka Keikyä kuuluikin Huittisten kunnanlääkäripiiriin. Klooritehtaan potilaita kävi vastaanotolla Kiikassa melko paljon ja Kiikan kunnanlääkäri piti kerran viikossa sivuvastaanottoa klooritehtaan terveysasemalla.

Alussa kieltämättä kismitti, kun väki ajoi linja-autolla Vammalaan lääkäriin. Joidenkin viikkojen jälkeen tilanne alkoi muuttua. Kuntalaiset tutustuivat lääkäriinsä vähitellen sairaskäynneillä, neuvoloissa ja koulutarkastuksissa. Muutaman kuukauden kuluttua vastaanoton pulmat olivat muuttaneet luonnettaan. Pieni odotushuone ei tahtonut enää riittää. Kirkonkylään tuli aamulla klo 9.30 aikoihin Keikyän, Kiikoisten ja Vammalan suunnilta kolme linja-autoa. Linja-autojen pysähdyttyä emännät keräsivät helmansa ja kiirehtivät juoksujalkaa vastaanotolle tuon vajaan 0,5 km:n matkan päästäkseen odotushuoneeseen ensimmäisenä ja turvatakseen kotimatkan seuraavalla linja-autolla. Sydänsairaat olivat vastaanotolle tullessaan toisinaan henkihieverissä kiiruhtamisen seurauksena.

Ongelma oli ratkaistavissa vain järjestämällä ajanvaraus, mistä minulla oli kokemuksia Kärkölästä Ahti Hämäläisen vastaanotolta. Kunnanisät suhtautuivat torjuvasti asiaan ja pelkäsivät, että nyt vieraskuntalaiset vievät kaikki ajat ja oman kunnan asukkaat jäävät ilman hoitoa. Selitin, että tarkoitus on juuri päinvastainen. Vieraskuntalaisille annetaan aikoja vasta kahden viikon päähän ja oman kunnan asukkaat ovat etuoikeutettuja. Ajanvaraus järjestettiin ja muutaman viikon kuluttua kaikki olivat tyytyväisiä. Kenenkään ei tarvinnut enää juosta linja-autolta vastaanotolle ja jokainen tiesi etukäteen varmasti, millä linja-autolla hän pääsee takaisin kotiin.

Kärkölässä kunnanlääkärin sijaisena toimiessani olin saanut Ahti Hämäläiseltä arvokkaita neuvoja siitä, miten päänsärkyä, astmaa, allergiaa ja lihaskipuja sairastavia hankalia potilaita voitiin menestyksellisesti hoitaa. Kaikesta päätellen minäkin pystyin näitä potilaita auttamaan, koska pian heitä alkoi hakeutua vastaanotolleni myöskin naapurikunnista ja kauempaakin. Juuri nämä potilaat olivat erityisen kiitollisia saamastaan avusta ja pitivät yhteyttä vielä vuosia paikkakunnalta lähtöni jälkeen.

Laboratoriotutkimuksista tavallisimmat olivat laskeuma eli "senkka", hemoglobiini Sahlin mittarilla, virtsan valkuaisen ja sokerin tutkiminen keittämällä, koeaamiaisen ottaminen ja tutkiminen, ulosteen veren määrittäminen Weberin ja Wagnerin kokeella sekä gonokokki-bakteerien, madonmunien ja virtsan sakan tutkiminen mikroskoopilla. Mitään liuskakokeita ei silloin tunnettu lakmuspaperia lukuun ottamatta.

Tutkimusmahdollisuudet olivat varsin vaatimattomat. Sen vuoksi saattoi tuntea tyytyväisyyttä ja ammattiylpeyttä, kun oli pystynyt toteamaan jonkun sairauden, esimerkiksi aortan ahtautuman tai silmän verkkokalvon irtautuman, joiden diagnoosit saattoivat tuottaa vaikeuksia erikoislääkäreillekin.

Toimenpiteistä yleisimpiä olivat haavojen ompelut, märkäpesäkkeiden avaukset sekä nenän sivuonteloiden punkteeraukset ja huuhtelut. Toimenpiteiden suorittaminen yksin ahtaassa vastaanottohuoneessa oli hankalaa. Usein oli haettava vaimo avustajaksi tai kiinnipitäjäksi.

Haavojen ompelussa oli suurta apua vapaaehtoisesta amanuenssuurista kirurgian klinikalla syksyllä 1952. Joskus joutui soveltamaan itse oivaltamiaan menetelmiä. Sellaisena voi mainita erään lapsen sormen, jonka iho oli jauhautunut moneen palaan jäätyään moottoripyörän ketjujen ja hammasrattaan väliin. Kokemuksen mukaan ompeleet leikkasivat läpi turvonneesta ihosta, joka sen seurauksena repeytyisi vain lisää. Niinpä ainoa keino oli sijoitella ihokappaleet mahdollisimman hyvin ja sitoa ne paikoilleen ympäri käärityllä silkkilangalla makkarasyltyn tavoin. Tulos oli harvinaisen hyvä. Muita vaikeahoitoisia vammoja olivat polkupyörän pinnojen välissä ruhjoutuneet pikkulasten jalkaterät.

Koska mitään kunnan palkkaamaa vastaanottoapulaista ei ollut, toimi vaimoni vastaanoton siivoojana, instrumenttien huoltajana ja sidetarpeiden tekijänä sekä niiden steriloijana. Kertakäyttövälineitä ei ollut ja vastaanottotyön venyessä kokopäiväiseksi jouduttiin huoltotyötä tekemään paljon ja usein myöhään iltaisin. Ollessani toisinaan yhtäjaksoisesti monia tunteja sairaskäynneillä tai koulu- ja neuvolakierroksilla vaimoni joutui parhaan taitonsa ja tietonsa mukaan huolehtimaan puhelinsoitoista ja vastaanotolle pyrkivistä potilaista.

Muuta toimintaa ja yhteistyökumppaneita

Suurena apuna kunnanlääkärille olivat kunnan kätilö ja terveyssisar, terveystalossa asuvat sisarukset. He huolehtivat omista neuvolavastaanotoistaan ja olivat kunnanlääkärin avustajina neuvoloissa, koulutarkastuksissa ja rokotustilaisuuksissa. Terveyssisar toimi myös kouluhoitajana. Sekä kätilö että terveyssisar antoivat lääkärin määräämiä penisilliini- ja vitamiiniruiskeita, joita käytettiin varsin yleisesti. Kumpikin teki tarvittaessa kotikäyntejä polkupyörällä. Vuoden 1955 alusta kunnanlääkäri voi käyttää myös seurakuntasisaren apua kotisairaanhoidossa.

Kunnanlääkäri tutustui sairaskäyntiensä johdosta myöskin naapurikuntien kotisairaanhoitajiin. Kiikoisten seurakunnan diakonissa oli hankkinut ajokortin ja auton vasta vanhemmalla iällä. Autonajo ei sujunut aluksi vaikeuksitta ja pikku kolareita sattui silloin tällöin. Diakonissa valitteli seurakunnan kirkkoherralle, että Jumala ei ollut rukouksista huolimatta antanut hänelle suojelustaan. Siihen kirkkoherra totesi: "Kun Jumala on sallinut keksiä auton, niin kyllä hän on silloin tarkoittanut, että rattia ja jarruja myös käytetään."

Ennalta ehkäisevä toiminta tapahtui lähes kokonaan neuvoloissa. Yleensä lapset olivat kohtalaisen terveitä, mutta riisitautia esiintyi usein. Siihen oli ainakin osittain syynä se, että pikkulapsia ei pidetty paljonkaan ulkona edes kesällä. Hammashoito oli kunnassa riittämättömästi järjestetty, niin kuin lähes kaikkialla siihen aikaan.

Apteekkari, jota kävin tapaamassa pian Kiikkaan tuloni jälkeen, toivotti minut tervetulleeksi kuntaan. Hän ilmaisi heti, että asukkaat antavat erityistä arvoa sellaiselle lääkärille, joka määrää kalliita lääkkeitä. Apteekkari piti myös hieman korkeampaa taksaa kuin Vammalan apteekki, mistä syytä asukkaat närkästyneinä kävivät hakemassa lääkkeitään Vammalasta.

Lähin yleissairaala oli Vammalan seudun sairaala, jossa oli myös synnytyslaitos. Tarvittaessa potilaita lähetettiin poliklinikkatutkimuksiin Tampereen yleiseen sairaalan ja Helsingin yleiseen sairaalaan, joskus myös Porin keskussairaalaan. Alueen psykiatrinen sairaala oli Vammalan lähellä sijaitseva Tyrvään piirisairaala. Vuonna 1956 aloitti toimintansa myös Tyrvään B-mielisairaala.

Sairaskäynnit

Sairaskäynnit olivat yleisiä. Huonojen liikenneyhteyksien ja kulkuneuvojen vuoksi oli mukavampaa pyytää lääkäri kotiin. Sairaskäyntejä oli lähes päivittäin ja joinakin päivinä niitä voi olla lähemmäs kymmenkunta. Jos ne sattuivat hankalasti eri puolille pitäjää, saattoi niihin kulua aikaa kuusi tuntia tai enemmänkin. Oman kunnan lisäksi saattoi tulla päivystysluonteisia käyntejä myös naapurikuntiin, Keikyään, Kiikoisiin, Tyrväälle, Huittisiin ja jopa Lavialle asti, jos niiden omia kunnanlääkärit olivat tavoittamattomissa.

Sairaskäyntien ohjelmaan kuului välttämättömänä "pahana" kahvitarjoilu. Siitä kieltäytyminen katsottiin suorastaan emäntiä loukkaavaksi. Lääkäri sai sairasmatkoilla kuppiinsa monenlaista kahvia, väkevää ja laihaa, joskus sikurilla lisättyä tai suolalla maustettua. Kahvileipänä eli "kastamisena" oli tavallisesti makeaa pullaa ja pikkuleipiä. Jossain paikassa sentään tarjottiin ruokaleipää ja kutunjuustoa tai muuta suolaista, mikä tuntui oikein mukavalta.

Isojen talojen itsetietoiset isännät soittivat: "Tilattaisiin lääkäri kotiin." Jos lääkäri yritti kysellä vaivan laatua ja saada potilaan tulemaan vastaanotolle, oli vastauksena: "Se on parempi kun lääkäri tulee nyt vaan!" Erään kerran annettiin ajo-ohjeeksi: "Se on Huittisten rajalta ensimmäinen talo oikeella puolella." Poikkesin kolmeen väärään taloon rajan jälkeen ja vasta neljäs oli oikea paikka. Perille tultuani moitin ajo-ohjeita huonoiksi ja sanoin, että matkan varrella oli jo monta taloa ennen tätä. Vastaus kuului: "Tää on ensimmäinen talo, ne muut on mökkiä".

Takkuisella ja harjaamattomalla hevosella tehdyn rekimatkan jälkeen päällystakki muistutti usein enemmän turkkia. Joskus jouduttiin reellä ajamaan metsätaipaleita lähes umpilumessa. Kerran reki lensi jonkun kannon päältä ympäri ja lääkäri löysi itsensä syvästä hangesta, onneksi vahingoittumattomana. Teiden auraaminen talvella tapahtui varsin verkkaisesti. Muutaman kerran tuisku oli tukkinut tiet niin, että ojanpenkat olivat vaivoin nähtävissä. Eräällä matkalla taksi ajoi ojaan ja autoa sieltä ylös työntäessäni sain iskiasvaivan, joka kiusasi varsin pitkään.

Yhdellä sairaskäynnillä jouduin kulkemaan parin kilometrin matkan jalkaisin. Syrjäkylällä olevaan taloon pääsi nimittäin kesällä vain kivisessä metsässä kulkevaa polkua pitkin. Talvella runsaan lumen aikana olisi voinut käyttää rekikyytiä.

Sairaskäyntien aikana tiedotusjärjestelmä toimi seuraavasti. Vaimoni ilmoitti tiedot avun tarpeesta tai uuden sairaskäynnin osoitteesta taksiautoilijan vaimolle. Hän puolestaan soitti taloon, jossa oltiin sairaskäynnillä, tai johonkin tien varrella olevaan taloon, josta viesti saatiin perille pysäyttämällä taksi matkalla seuraavaan paikkaan.

Synnytyksiä en kunnassa ollessani joutunut hoitamaan, sillä kotisynnytykset olivat jo melko harvinaisia ja etukäteen vaikeiksi arvioidut tapaukset ohjautuivat neuvoloista synnytyslaitokselle. Erään kotisynnytyksen jälkeen jouduin kätilön hälyttämänä sentään tekemään istukan käsin irrotuksen runsaan verenvuodon vuoksi.

Potilastapauksia vastaanotolla

Lääkärin tarkastukseen liittyy useimmiten potilaan riisuutuminen ennen tutkimusta. Riisuutuminen tapahtui vastaanottohuoneessa samanaikaisesti kuin lääkäri järjesteli kortistoaan ja kirjasi esitietoja. Yleensä potilaat riisuutuivat juuri tarkoitetulla tavalla, yläruumis paljaaksi. Joskus kuitenkin lääkäri saattoi yllätyksekseen havaita potilaasen päin kääntyessään, että tämä seisoi ilkosen alastomana. Riisuutumisen aikana ei sopinut esittää kysymyksiä, sillä silloin riisuutuminen tavallisesti keskeytyi ja vei siten kohtuuttomasti aikaa. Sama koski pukeutumista vastaanoton päättyessä.

Nuoriso pukeutui jo 1950-luvulla melkoisen kevyesti, mutta vanhemmilla ihmisillä oli useimmiten monia vaatekertoja, jopa kesäaikanakin. Joskus syntyi riisuutumisessa yllättäviäkin vaikeuksia. Eräällä naisella pitkä leninki tarttui pään yli vetäessä kiinni hiussolkiin. Potilas jäi pitkäksi aikaa umpipussiin, kunnes hänet saatiin lääkärin ja potilaan yhteisin ponnistuksin vihdoin vapautetuksi tukalasta tilanteesta. Yleensä potilaat olivat lääkäriin tullessaan pukeutuneet puhtaisiin, pyykkisaippualta tuoksuviin alusvaatteisiin, mutta joskus näki kuvottavan likaisia ja epäsiistejä vaatekertoja.

Erään lähikylän naispuolinen opettaja oli raskaana lähes viimeisillään ja hänen veriarvonsa huononivat jatkuvasti rautatableteista huolimatta. Kätilöopistolla saamani opin mukaan ryhdyin antamaan hänelle vastaanotollani rautaa (Iviron®) ruiskeina suoneen. Ruiskuttaminen tapahtui hyvin hitaasti ja välillä taukoja pitäen. Yhtäkkiä huomasin, että potilas tuli rauhattomaksi, kasvot alkoivat turvota ja paisunut kieli työntyi ulos suusta. Nopeasti löysin kaapistani adrenaliinia ruiskuun ja annoin sen potilaalle lihakseen. Yliherkkyysreaktio tasaantuikin varsin nopeasti. Koska potilasta kuitenkin oli seurattava pitempään, vein hänet takaovesta asunnon puolelle lepäilemään vaimoni silmälläpidon alaisena. Kun kutsuin seuraavan potilaan odotushuoneesta vastaanotolle, ei kukaan sentään kysynyt, mihin se edellinen potilas hävisi. Potilaan raskaus ja synnytys sujuivat sittemmin täysin normaalisti.

Eräs mies valitti vastaanotolla ankaria ilmavaivoja. Koetin selvittää vaivan laatua ja kysyin, ovatko ulosteet kovin pahanhajuisia. Mies vastasi: "Eihä se koskaa oo hyvältä haessu, mutta kyllä tämä ketun tappas meleko pitkältä matkalta." Kun sitten kysyin, onko ulostus niin kuohkeaa, että se jäisi kellumaan veden pinalle. Mies vastasi: "Soattas se siinä jonnii aekaa soutoo."

Toinen mies valitti vastaanotolla vatsavaivoja. Yritin päästä selville mahdollisesta suoliston verenvuodosta ja kyselin ulosteen väriä. Mies vastasi: "Ei sitä voi meillä maalla tietää, kun on niin syvät ja pimiät paikat."

Kerran tuli vastaanotolleni miespotilas, jonka röntgenkuvien välistä löytyi seuraava paperilapulle lyijykynällä kirjoitettu viesti: "Tehkää hänestä vielä mies minulle, toivoo Kerttu." Kaikesta päätellen hoito oli hyvin onnistunut, sillä miehen tullessa seuraavan kerran vastaanotolle oli uusittavien reseptien välissä jälleen lappu: "Kiitos teille hänestä. Kerttu."

Lauantai-aamut ja sunnuntait olivat kunnanlääkärit ainoat vapaa-ajat. Varhain eräänä lauantaiaamuna, heti syrjäkylän puhelinkeskuksen avauduttua klo 7, tuli seuraava puhelu: "Muistaakos lääkäri kun minä olin eilen siellä vastaanotolla sitä ihottumaa näyttämässä. Ja kun minä en muistanut silloin kysyä, että saankos minä mennä saunaan sen ihottuman kanssa. Kun on niin iso sauna, että pitäisi panna lämpiämään jo aamusta, jos meinaa päästä illalla kylpemään. Niin että saankos minä mennä sinne saunaan?"

Sunnuntaina aamulla klo 9 jälkeen soi vastaanoton ovikello pitkään ja vaativasti. Lähdin avaamaan ovea hieman harmissani aamun häiriintymisestä. Oven takana seisoi peräkylästä kotoisin oleva emäntä, varsin hyväkuntoisen näköisenä. Sukeutui seuraavanlainen keskustelu: "Minkäslaista asiaa emännällä olisi?" - "Tulin tässä kirkkoon ja poikkesin samalla lääkäriin." – "Mikähän emäntää sitten vaivaa?" – "Yskä." – "Mitenkähän kauan emännällä on sitä yskää ollut, kun nyt piti sunnuntaiaamuna tulla siihen apua hakemaan?" – "Minä olen yskinyt koko ikäni – ja lujasti!". Silloin alkoi minuakin jo tilanne huvittaa ja emäntä sai lääkkeet yskäänsä pyhäpäivästä huolimatta.

Mustalaiset tuntevat rahan arvon jo pienestä pitäen. Vastaanotollani oli alle vuoden ikäinen mustalaispoika, jolle piti antaa penisilliiniä ruiskeena. Poika huusi ja kiemurteli kuin peto enkä saanut häntä millään maanittelulla vaikenemaan ja rauhoittumaan. Silloin pojan vanhempi veli sanoi: "Alvari, jos olet hiljaa, saat markan." Alvari lopetti itkemisen heti.

Kerran soitettiin naapurikunnasta nuoresta tytöstä, jolla oli toinen jalka holtittomana. Häntä oli kuulemma käytetty lääkärissä ja siellä oli kerrottu hänen sairastavan iskiasta. Sanoin, etten ole koskaan kuullut iskiaksesta näin nuorilla, ja pyysin tulemaan vastaanotolle. Tytöllä oli selvä pohjehermon halvaus vasemmassa jalassa, mutta myös reiden koukistus oli heikko. Sitä paitsi tyttö ei pystynyt kohottamaan oikeaa yläraajaa vaakatason yläpuolelle. Tytöllä oli siis erilaisia halvauksia ja niiden syynä oli äskettäin sairastettu polio.

Potilastapauksia sairaskäynneillä

Noin 10 kilometrin päässä kirkonkylästä asui talonemäntä, joka sai toistuvia sydämentykytyskohtauksia, tavallisesti silloin, kun hän sai vastustamattomia naurunpuuskia vieraiden kanssa kahvia juotuaan. Pari kertaa iltapuhteella sairaskäynnille jouduttuani ja tykytyskohtauksia lääkittyäni keksin, että kohtaus menee ohi ns. Valsalvan menetelmällä, henkeä syvään sisään vetämällä ja sen jälkeen rintakehää voimakkaasti uloshengityksen tavoin puristamalla. Sen jälkeen ei tarvinnut enää tehdä kotikäyntejä tämän potilaan vuoksi.

Kansa luotti jatkuvasti myös kansanparantajiin ja puoskareihin, joista seudulla kuuluisin oli Tyrvään Manta. Kerran jouduin sairaskäynnille taloon, jossa oli hyvin heikkokuntoinen, tuberkuloosia sairastava nainen. Kun ihmettelin, ettei häntä ole aikaisemmin saatu lääkärin, ilmoitettiin potilaan heikkouden olleen syynä siihen. Kuitenkin kävi ilmi, että hänet oli ainakin kahdesti käytetty hoidossa Tyrvään Mantan luona, monta kertaa pitemmän matkan päässä.

Kunnanlääkärin työn vaikeuksia kuvaa kirkonkylän erään isännän sydäninfarkti. Hän sairastui kotonaan suureen infarktiin, joka aiheutti vaikean ja pitkäaikaisen shokkitilan. Sen vuoksi ei ollut mitään mahdollisuuksia lähteä siirtämään häntä runsaan kymmenen kilometrin päässä olevaan Vammalan sairaalaan. Hoidettuani ja seurattuani potilasta puoli päivää kotona alkoi tilanne tasaantua. Siinä vaiheessa potilas esitti toivomuksen, että hän saisi jäädä kotihoitoon. Näin sovittiinkin ja kävin kahden viikon ajan kahdesti päivässä katsomassa potilasta kotona ja antamassa hepariinihoitoa. Potilas toipui lopulta varsin hyvin.

Kerran minut soitettiin iltapäivällä kiireellisesti erääseen maataloon. Soittajana oli hätääntynyt emäntä, joka kertoi miehensä kasvojen turvonneen äkillisesti. Paikalle ehdittyäni saatoin todeta isännän vasemman leukaperän olevan todellakin selvästi paisuksissa, ja syynä siihen oli leuanalussylkirauhasen äkillinen turpoaminen. Kurkistus potilaan kielen alle osoitti, että sylkirauhasen tiehyeen aukossa oli vierasesine, kiilamainen mantelinpalanen. Kun poistin sen, alkoi sylkeä virrata suuhun ja turvotus laski silmin nähden. Emännän suuri hätä aiheutui siitä, että hän oli pariskunnan kahvipöydässä istuessa antanut melkoisen korvapuustin miehelleen sopimattomien puheiden johdosta. Juuri siinä tilanteessa tapahtui sylkitiehyeen kiilautuminen kuvatuin seurauksin, mikä tietenkin sai aikaan emännän tavattoman hädän ja syyllisyydentunnon.

Eräänä sunnuntai-iltana minut hälytettiin sairaskäynnille. Soittaja ilmoitti, että hän on käynyt naapurissa juuri ja että siellä on mies niin valtavasti turvoksissa, että lääkärin on tultava sinne heti. Perille päästyäni saatoin vain todeta, että tuvan sängyssä makasi mies, muuten terveenä, mutta tavattomasti lihoneena. Nopean lihomisen taustaa selviteltäessä saatiin sairaalta itseltään kuulla seuraava selitys: "Vuosi sitten kävin lääkärissä ahdistuksen takia ja lääkäri käski välttää kaikkea tarpeetonta liikuntaa, enkä minä sen jälkeen olekaan liikkunut muuta kuin vuoteesta ruokapöytään ja takaisin." Hän oli ottanut ohjeet kirjaimellisesti.

Eräs entinen virkamies, talousneuvos, tunnettiin kunnassa varsin kitsaana miehenä. Hänelle oli kehittynyt sydämen toiminnanvajavuus ja jalat olivat ylös asti voimakkaasti turvoksissa. Kävin sairaskäynnillä hänen luonaan ja annoin lihakseen ruiskeen Diurgania, virtsaneritystä lisäävää lääkettä. Seuraavana päivänä potilas soitti ja ihmetteli pistoksen voimakkuutta, sillä virtsaa oli jo tullut kokonainen ämpärillinen. Tauti ja ehkäpä hoitokin olivat vieneet potilaan melko honteloksi. Kun meille tuli puuseppä leikkimökkiä rakentamaan, totesi hän nähtyään matkan varrella potilaan talonsa pihalla: "Kyllä oli ukko menny huonoon kuntoon, varmaan on taas paastonnu kaks viikkoa, ku huomenna on ne Haukan isännän 50-vuotispäivät."

Kerran minut pyydettiin syrjäkylälle sairaskäynnille taloon, jossa emännällä oli selkä kipeänä. Perille tullessa saatoin havaita, että selkäkipu ei mitenkään olisi vaatinut sairaskäyntiä illansuussa. Syy selvisi kuitenkin kohta. Talossa oli samanaikaisesti sairaskäynnillä eläinlääkäri. Emäntä oli valittanut selkäkipua isännälle jo pitkään, mutta isäntä ei ollut kallistanut korvaansa emännän valituksille. Kun talon paras lehmä oli nyt sairastunut, kutsui isäntä eläinlääkärin paikalle välittömästi. Siitä syystä oli myös emäntä soittanut saman tien kunnanlääkärin taloon. Tuli sitten maksujen aika ja emäntä saattoi sanoa vahingoniloisena isännälle: "Katos nyt, minä pääsin vähemmälläkin kun se sinun lehmäs."

Jouduin sairaskäynnille lauantaipäivänä katsomaan kuumeilevaa miestä, jolla oli särkyä molemmissa käsissä. Hän ei pystynyt kunnolla avaamaan kumpaakaan kättään nyrkistä eikä mitään muita oireita ollut. Tilannetta jäätiin tarkkailemaan. Seuraavana päivänä, sunnuntaina aamulla, minulle soitettiin, että miehellä on hengitysvaikeuksia. Silloin tein diagnoosin: poliotapaus, jossa on kehittymässä hengityshalvaus. Soitin sairaankuljetusauton Vammalasta ja ajoin sen mukana sairaan luo. Saatoin potilaan saman tien Turun kulkutautisairaalaan, soitettuani ennen matkalle lähtöä sinne. Sairas joutui heti hengityslaitteeseen ja selvisi taudistaan onnellisesti.

Lähtö Kiikasta

Olin alunperin päättänyt toimia kunnanlääkärinä vain jonkin aikaa kokemuksia hankkimassa. Parin vuoden jälkeen oli alettava katsella mahdollisuuksia erikoistumiseen. Olin aikaisemmin ajatellut erikoistua lastenlääkäriksi, mutta kunnanlääkärinä ollessani kävi kuitenkin selväksi, että pienten lasten hoitaminen ja yhteistyö vanhempien kanssa oli joskus varsin rasittavaa. Sen vuoksi päätin hakeutua sisätautien erikoisalalle.

Erikoistumispaikkoja oli varsin vähän ja aikaisemmin Helsingissä asuneena aioin hakeutua sinne. Ystävämme olivat yllyttämässä meitä pikimmiten ratkaisun tekemiseen. He olivat sitä mieltä, että jos ratkaisua ei tässä vaiheessa tule tehdyksi, jää loppuiäkseen kunnanlääkäriksi. Hain Malmin sairaalan sisätautiosaston apulaislääkärin virkaa ja minut valittiin siihen 16.5.1957 alkaen.

Ystävistä eroaminen on ollut minulle aina murhetta ja kyyneliä aiheuttava asia. Niin oli Kiikasta lähtökin. Kunta ja kuntalaiset järjestivät juhlallisen läksiäistilaisuuden, jossa pidettiin puheita ja laulettiin sekä annettiin lahjaksi kolmihaarainen hopeinen kynttilänjalka ja kiikkalainen karvalankamatto. Lähtöpäivänä ilmaantuivat saattajiksi ystävät, terveystalon väki ja Maria Lampainen, joka toi meille vielä rukkinsa. Naapurissa asuva lastemme leikkitoveri oli järjestänyt kaikki nukkensa kotinsa ikkunaan katsomaan meidän lähtöämme ja vilkutti ohi ajaessamme meille niiden keskeltä.

Julkaistu aikaisemmin: Kunnallislääkäri – Kommunalläkaren, Vol. 6, No 6, 1990, 50–57. Tarkistettu ja hieman lyhennetty helmikuussa 2003. Pari kirjoitusvirhettä korjattu kesäkuussa 2004.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON