Arno Forsius

Kilpirauhanen ja struuma

Ihmisellä kaulan alaosassa sijaitsevaan kilpirauhaseen liittyvät myös lisäkilpirauhaset ja parafollikulaariset C-solut, jotka toimivat kilpirauhasesta erillisinä umpieritysrauhasina. Lisäkilpirauhaset erittävät parathormonia ja C-solut kalsitoniinia, jotka vaikuttavat elimistön kalsiumtasapainon säätelyyn. Lisäkilpirauhaset löysi ruotsalainen Ivar Sandström vuonna 1880 ja C-solut löydettiin vasta vuonna 1962 tutkittaessa edellisenä vuonna löydetyn thyreocalcitoninin alkuperää.

Kilpirauhasen näkyvin sairaus on sen suurentuma, struuma. Siinä kilpirauhanen voi olla yleisesti suurentunut tai kyhmyinen. Jodin puute on tavallisin struuman syy, mutta kilpirauhasen suurentuma voi johtua myös eräistä kasveista ja joistakin muista elinympäristöstä elimistöön tulevista aineista. Kilpirauhasessa voi esiintyä lisäksi monista muista syistä aiheutuvia sairauksia ja kasvaimia.

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan kilpirauhasta lääketieteen historian valossa lähinnä jodiaineenvaihduntaan liittyen. Kirjoituksessa ei käsitellä tarkemmin kilpirauhassairauksien toteamisessa käytettäviä menetelmiä eikä myöskään hoitomenetelmiä, ennalta ehkäisevää jodihoitoa lukuun ottamatta.

Näillä kotisivuilla olevassa kirjoituksessa "Kilpirauhasen sairauksista ja niiden historiasta" kerrotaan hieman laajemmin kilpirauhasen tutkimisesta ja sen sairauksien hoidoista.

Näillä kotisivuilla olevassa kirjoituksessa "Pyhä Lucia" kerrotaan pyhimyksestä, jota aikoinaan pidettiin struuman eli kaulakuvun suojelijana ja parantajana.

Kilpirauhasen suurentuma eli struuma

Kilpirauhaseen liittyvistä kasvaimista ja muista sairauksista on olemassa kuvauksia jo noin 2600 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Näiden kasvaimien ja sairauksien todellista laatua ei ole kuitenkaan ymmärretty, sillä ihmisen kilpirauhanen oli tuntematon aina 1540-luvulle saakka, jolloin anatomi Andreas Vesalius (1514–1564) kuvasi sen. Leonardo da Vinci oli kyllä esittänyt kilpirauhasen anatomisissa piirroksissaan jo vuonna 1478, mutta kuvat löytyivät vasta vuonna 1778.

Kilpirauhasen myöhäiseen löytymiseen on voinut vaikuttaa erityisesti kaksi asiaa. Aikaisemmin anatomiaa tutkittiin yleisesti eläimiä leikkelemällä ja niillä kilpirauhaseen ei kiinnitetty huomiota. Ihmisten anatomiset tutkimukset taas suoritettiin tavallisesti hirtetyillä tai mestatuilla murhamiehillä. Kuolintavan seurauksena kaulan alueen elimet olivat näillä vainajilla useimmiten vahingoittuneet ja hankalasti tutkittavissa.

Vanhoissa kiinalaisissa lääketieteellisissä teksteissä 2600-luvulta eKr. mainitaan kaulalla olevia kasvaimia, joiden uskottiin sisältävän ilmaa tai verta. Ainakin osassa tapauksia oli varmaankin kyseessä kilpirauhasen suurentuma. Myös vanhassa Intiassa tunnettiin kaulan alueen kasvaimet, galaganda, joilla tarkoitetaan yhä nykyistä struumaa.

Antiikin Kreikan lääketieteessä käytettiin kaulalla olleista kasvaimista nimitystä bronchokele, joka tarkoittaa sananmukaisesti henkitorven tyrää (kohju, pullistuma). Niistäkin osa lienee ollut kilpirauhasen suurentumia. Antiikin aikana tunnettiin myös nimitys gongrona. Ranskalainen kirurgi Ambroise Paré (1510–1590) päätteli, että bronchokele ja gongrona olivat sama asia.

Kreikkalaiset käyttivät myös sanaa choiron (mon. choirades), jolla tarkoitettiin turvonneita kaularauhasia ja keskiajalla kaularauhastuberkuloosia eli risatautia. Näitä rauhassuurentumia ei esiintynyt pelkästään kaulalla vaan muuallakin taipeissa. Latinan kielessä kaulan rauhassuurentuma oli lääketieteelliseltä nimeltään struma. Roomalaiset maallikkokirjoittajat käyttivät kaulan kasvaimesta nimitystä guttur tumidum (guttur, kaula; tumidum, paisunut, turvonnut), siis paisunut kaula.

Salernon lääketieteellisessä koulussa 1100-luvun aikoihin kaulalla oleva suurentuma oli nimeltään botium tai bocium. Siitä sen nimitykseksi tuli espanjan kieleen bocio. Sanasta guttur tuli italian kieleen sana gozzo (tai gosso) sekä englannin ja ranskan kieliin sana goitre.

Vesaliuksen mielestä hänen löytämänsä kilpirauhanen oli kaksiosainen ja hän antoi sille monikollisen nimen glandulae laryngis. Giulio Casserio (1552–1616) eli Julius Casserius havaitsi, että Vesaliuksen erillisinä pitämiä lohkoja yhdisti kannasosa. Englantilainen Thomas Wharton (1613–1673) otti käyttöön nimityksen glandula thyreoidea, Galenoksen (noin 129–200) kuvaaman kilpiruston chartilago thyreoeides mukaan, koska se muistuttaa kreikkalaista nelikulmaista kilpeä.

Vasta Girolamo Fabrizzi d'Acquapendente (1533/1537–1619) eli Hieronymus Fabricius totesi 1600-luvun alkutaitteessa, että kilpirauhasen suurentuma muodosti kaulalla aivan tietyn tyyppisen kasvaimen. Sveitsiläissyntyinen Albrecht von Haller (1708–1777) alkoi käyttää kilpirauhasen suurentumasta nimitystä struma, joka sitten vakiintui sen latinankieliseksi nimeksi, vaikka se alun perin olikin tarkoittanut kaulalla esiintyneitä imusolmukesuurentumia. Sana struma on lainautunut suomen kieleen muodossa struuma, jonka merkityksenä on kilpirauhasen suurentuma eli kaulakupu.

Kilpirauhasen tarkoitus ja toiminta olivat varsin pitkään tuntemattomat. Sen vuoksi siitä esitettiin monenlaisia arveluja. Thomas Wharton päätteli 1600-luvulla, että kilpirauhasen tehtävänä oli turvata kaulan pyöreys, millä oli merkitystä ainakin naisten ulkonäön kannalta. 1700-luvulla kilpirauhasen arveltiin erittävän kielen voiteluainetta ja 1800-luvulla säätelevän aivoihin virtaavan veren määrää.

Mikä kilpirauhasen suurentuma on?

Vanhassa Kiinassa käytettiin jo noin 2600 vuotta eKr. merikasveista ja -eläimistä valmistettuja lääkkeitä kokemusperäisesti kaulan kasvaimien hoitoon. Paljon myöhemmän tietämyksen perusteella voidaan arvella, että nämä jodipitoisiksi osoittautuneet lääkkeet olivat vaikuttaneet parantavasti sellaisiin kaulan kasvaimiin, jotka johtuivat kilpirauhasen suurentumasta.

Antiikin Kreikan bronchokele oli kaikesta päätellen varsin sekalainen ryhmä erilaisia kaulan alueen kasvaimia. Osa niistä on kuvauksista päätellen ollut ilmeisesti kilpirauhasen kyhmyjä tai rakkuloita, osa branchiogeenisiä (kidusaiheisia) rakkuloita, osa dermoidikystoja (ihoaiheisia rakkulakasvaimia), osa ehkä rasvakasvaimia. Sen sijaan bronchokele ei ole ainakaan yleisesti tarkoittanut kaulan imusolmuketurvottumia.

Antiikin aikana ei ole ilmeisesti suoritettu varsinaisia kilpirauhasen leikkauksia, lukuun ottamatta mahdollisesti joidenkin kystojen avaamista. Kaulan alueen leikkaukset ovat yleensä rajoittuneet tulehtuneiden ja märkivien imusolmukkeiden avaamiseen ja poistoon. Aikakauden kirjoituksissa varoitetaan kylläkin kaulan aluetta koskevien leikkausten yhteydessä mm. äänihuulia hermottavan recurrens-hermon katkaisusta sekä aneurysman eli verisuonipullistuman puhkaisusta.

Antiikin Roomassa käytettiin jodipitoisia lääkeaineita tulehdusten hoitoon, mutta ei guttur tumidumin eli struuman hoitoon. Kyseisiä lääkkeitä olivat merisieni (Spongia marina), siitä polttamalla saatu tuhka (Spongia usta), sekä merilevistä saatu tuhka (Aethiops vegetabilis). Salernon lääketieteellisessä koulussa näitä lääkkeitä suositeltiin jo botiumin eli struuman hoitoon.

Roomassa toiminut lakimies Domitius Ulpianus (k. 228) käsitteli kirjoituksissaan myös orjien työkyvyttömyyden syitä. Kirjoituksien mukaan sellaista, jolla oli kaulakupu mutta ei ulkonevia silmiä, oli pidettävä terveenä. Siitä päätellen oli ollut tapauksia, joissa kaulakupu ja ulkonevat silmät olivat liittyneet työkyvyn heikkouteen. Tämä viittaa myöhemmin hyvin tunnettuun kilpirauhasen liikatoiminnan oireyhtymään, jossa työkyky oli varmaankin ollut alentunut. Ulpianus arveli myös, että kaulan paksuneminen johtui käytetyn veden laadusta.

Antiikin ajan lääkäreillä ei ollut kiinnostusta sairauksien levinneisyyteen eli epidemiologiaan, vaikka he olivatkin kiinnostuneita mm. ilmaston ja veden vaikutuksista väestön konstitutioon eli perusrakenteeseen humoraaliopin kannalta. Sen sijaan eräät maallikko-oppineet toivat esiin joitakin epidemiologisia asioita. Gaius Plinius Secundus (23–79) kertoi, että Po-joen pohjoispuolella naiset käyttivät meripihkakaulanauhoja kätkeäkseen huonon veden aiheuttamia kaulasairauksia. Decimus Junius Juvenalis (60–noin 140) puolestaan mainitsi, että Alpeilla asuvilla ihmisillä oli usein paksu kaula. Vitruvios Pollios taas kirjoitti, että Alppien pohjoispuolella Reinin alueella huono vesi voi aiheuttaa strumaa, jolla hän tarkoitti imusolmukesuurentumia. Sveitsistä on säilynyt 200-luvulta eKr saviveistos, jossa kuvatun perheen useat jäsenet ovat paksukaulaisia. Islamilainen lääkäri Abulkasim (936–1013) kertoi endeemisestä paksun kaulan esiintymisestä Espanjan Cordobassa 900-luvulla. Michelangelo (1475–1564) mainitsi vuonna 1500 kilpirauhasen suurentuman eläimillä ja epäili syyksi Lombardian vettä.

Sveitsiläissyntyinen lääkäri Paracelsus eli Theophrastus von Hohenheim (1493–1541) arveli myös kaulan kasvaimien olevan yhteydessä juomaveden laatuun. Hän lienee ensimmäisenä kiinnittänyt huomiota vajavaisen henkisen kehityksen ja kaulalla olevan kasvaimen samanaikaiseen esiintymiseen.

Struuman jodihoito

Jodi on ns. halogeeniryhmän alkuaine, joka esiintyy luonnossa lähes täysin muihin alkuaineisiin sitoutuneena. Ranskalainen kemisti B. Courtois eristi ensimmäisenä jodin vuonna 1811 merilevistä, kun niistä valmistettiin kaliumnitraattia ruudin raaka-aineeksi.

Geneveläinen lääkäri J.-F. Coindet alkoi tietoisesti ensimmäisenä käyttää jodipitoista lääkettä struuman hoitoon vuonna 1819. Hän osoitti yhdessä erään kemistin kanssa, että jo aikaisemmin mainittu lääke Spongia usta todella sisälsi jodia, ja määräsi sitä potilailleen. Myös englantilainen Andrew Fyfe (tai Fife) ja sveitsiläinen, Hofwylissä toiminut J. C. Straub osoittivat vuonna 1819, että Spongia usta sisälsi jodia.

Saatujen kokemusten perusteella Coindet päätteli, että jodihoito oli yksinkertaisinta järjestää antamalla struumapotilaille kaliumjodidia, joka oli annosteltavissa helposti ja tarkasti. Jodihoito levisi käyttöön nopeasti, sillä se osoittautui struumapotilailla tehokkaaksi. Hoidon yhteydessä ilmaantui vanhemmilla henkilöillä kuitenkin usein jodista aiheutunut kilpirauhasen liikatoiminta eli ns. Jodi-Basedowin -tauti. Tämän johdosta alettiin jälleen luopua struuman hoitamisesta jodilla. Sen sijaan jodivalmisteita alettiin käyttää suurehkoina annoksina moniin muihin vaivoihin, mm. risataudin imusolmuketurvottumiin, nivelsärkyihin ja ennen kaikkea kuppataudin kolmannen vaiheen hoitoon.

Suomessa sisätautiopin professori Knut Felix von Willebrand (1814–1893) oli erityisen kiinnostunut kilpirauhasen suurentumasta ja sen hoidosta. Hän suositteli vuonna 1868 jodivalmisteen ruiskuttamista kilpirauhaskudokseen. Samoihin aikoihin käytettiin kilpirauhasen suurentuman hoitoon erilaisia sähköisiä hoitoja.

Kilpirauhasen liikatoiminta ja kirurginen hoito

Caleb Parry (1755–1822) oli havainnut vuonna 1786 ensimmäisenä sairaustapauksen, jonka oireet viittasivat paljon myöhemmin todettuun kilpirauhasen liikatoiminnan oireyhtymään. Hänen vuonna 1825 julkaistussa tutkimuksessaan kuvattiin useita tapauksia, joissa kilpirauhasen suurentumiseen liittyi sydämen laajentuminen tai tykyttäminen (palpitatio). Samasta asiasta julkaisivat tutkimuksia irlantilainen Robert Graves (1796–1853) vuonna 1835 ja saksalainen Carl Adolph von Basedow (1799–1854) vuonna 1840. Viime mainittujen johdosta kyhmystruuma ja siihen liittyvä kilpirauhasen liikatoiminta tunnettiinkin englanninkielisessä kulttuurissa Gravesin tautina ja saksankielisessä kulttuurissa Basedowin tautina. Nämä tutkijat kiinnittivät huomiota myös taudinkuvaan liittyviin ulkoneviin silmiin (exophthalmus), jota tutki tarkemmin saksalainen silmälääkäri Albrecht von Graefe (1828–1870). Saksalainen neurologi Paul Julius Möbius (1853–1907) osoitti vuonna 1868, että silmien ulkonemiseen liittyi kilpirauhasen liikatoimintaa. Hän kiinnitti pian huomiota myös siihen, että Basedowin tauti oli kilpirauhasen vajaatoiminnasta johtuvan myxoedeman vastakohta.

Suurentunut kilpirauhanen, joka sijaitsi osittain tai kokonaan rintalastan takana, saattoi kasvaessaan painaa ja ahtauttaa henkitorvea, ruokatorvea ja verisuonia. Siinä tapauksessa leikkaus oli aikaisemmin ainoa hoito. Kilpirauhaskirurgian uranuurtajia olivat 1870-luvun alusta sveitsiläinen, Bernissä toiminut Emil Theodor Kocher (1841–1917) ja 1870-luvun lopulta ranskalaissyntyinen, Genevessä toiminut Jacques-Louis Reverdin (1842–1929). Kocher teki elämänsä aikana kaikkiaan noin 5000 kilpirauhasleikkausta.

Kirurgian kehittyessä myös kilpirauhasen liikatoimintaa alettiin hoitaa leikkauksella. Ensimmäisen kilpirauhasen poiston liikatoiminnan vuoksi teki Kocher Bernissä vuonna 1883. Saksalainen kirurgi Ludwig Rehn (1849–1930) saattoi todeta Frankfurt am Mainissa vuonna 1884, että kilpirauhasen poisto lievitti useissa tapauksissa ns. myrkytysoireita ja hengenahdistusta. Hän esittikin, että myrkytysoireet johtuivat nimenomaan kilpirauhasen liikatoiminnasta. Edinburghilainen William Greenfield (1846–1919) kuvasi kilpirauhasen liikatoiminnassa hyperplasian eli liikakasvun merkkejä rauhaskudoksessa vuonna 1893, mutta liikatoiminnan syy jäi vielä kiistanalaiseksi.

Saksalainen Friedrich Müller totesi vuonna 1893 taudissa kiihtynyttä valkuaiskatoa ja arveli sen syyksi kudosten lisääntynyttä hapettumista. Magnus Levy osoitti tämän olettamuksen oikeaksi vuonna 1895 todistamalla, että kilpirauhaslääkitys lisäsi elimistön hapenkäyttöä. Aub ja hänen tutkijatoverinsa osoittivat vuonna 1927 kilpirauhasen liikatoiminnassa kalsiumin ja fosforin aineenvaihdunnan kiihtymistä. Richardson ja Shorr osoittivat vuonna 1935, että potilaiden kyky varastoida kreatiinia oli vähentynyt.

Vaikeaa kilpirauhasen liikatoimintaa sairastavilla kilpirauhasen poistaminen oli sydänoireiden ja elimistön heikon yleistilan vuoksi usein riskialtista ja siihen liittyi kauan aikaa huomattava kuolleisuus. Henry Plummer (1874–1936) suositteli vuonna 1923 jodilääkityksen käyttöä ennen leikkausta, mikä lisäsi merkittävästi leikkausten turvallisuutta. Plummerin mukaan monikyhmyiseen struumaan liittyvää kilpirauhasen liikatoimintaa nimitetään Plummerin taudiksi.

E. B. Astwood otti vuonna 1941 käyttöön kilpirauhasen liikatoiminnan hoitamisen thiourealla ja thiouracililla. 1940-luvulla tuli käyttöön myös kilpirauhasen hoito radioaktiivisella jodilla.

Kilpirauhasen vajaatoiminta

Kilpirauhasen vajaatoimintaa esiintyi kahdessa muodossa, lapsilla kretinisminä ja aikuisilla myxoedemana. Lapsilla sen syynä oli vaikea jodinpuute sikiökehityksen aikana, mistä oli seurauksena myös palautumattomia aivomuutoksia ja henkisten kykyjen vajavuutta. Aikuisilla taudin syynä saattoi olla vaikean jodinpuutteen lisäksi kilpirauhasen muu sairaus tai rauhaskudoksen liian runsas poisto leikkauksessa. 1950-luvulta alkaen yleisin syy kilpirauhasen vajaatoimintaan on ollut kilpirauhassairauden vuoksi annettu radiojodihoito.

Ensimmäiset tiedot kretinismin esiintymisestä ovat peräisin jo 1500-luvulta. Taudinkuvasta on selostus mm. englantilaisen James Coplandin (1791–1870) 1830-luvulla laatimassa käytännön lääketieteen sanakirjassa.

Lontoolainen William Withey Gull (1816–1890) kuvasi vuonna 1873 aikuisilla ihmisillä taudintilan, jota hän kutsui nimellä "cretinous state", koska se muistutti lapsilla tavattua kretinismiä. Taudille annettiin myöhemmin nimi myxoedema (myksödeema eli limapöhötauti) ja se paljastui sittemmin kilpirauhasen vajaatoiminnasta johtuvaksi.

Kilpirauhasleikkauksia muutaman vuoden suorittanut Jacques-Louis Reverdin julkaisi vuonna 1882, että hän oli havainnut eräiden potilaiden tilassa 2–3 kk leikkauksen jälkeen huomattavia muutoksia sekä ulkonäössä että henkisissä toiminnoissa. Tilaan liittyvästä verenheikkoudesta hän päätteli, että tähän saakka toiminnaltaan tuntemattoman kilpirauhasen täytyi olla tärkeä mm. elimistön verenmuodostuksen kannalta.

Myös Kocher julkaisi vuonna 1884 struumanpoiston jälkeen potilailla havaitsemiaan tiloja, jotka muistuttivat kretinismiä tai myksödeemaa ja josta hän käytti nimitystä cachexia strumipriva. Kocher teki jo vuodesta 1883 alkaen useita yrityksiä siirtää ihmisen kilpirauhaskudosta leikkauksen jälkeistä myksödeemaa sairastaville, mutta tulokset olivat lyhytaikaisia. Reverdinin ja Kocherin havainnot johtivat vilkkaaseen kilpirauhasen tutkimukseen.

Lontoolainen Felix Semon (1849–1921) esitti, että myksödeema johtui kilpirauhasen puutteesta tai sen kudoksen rappeutumisesta. Myös lontoolainen William Ord (1834–1902) tutki sekä potilasraportteja että kilpirauhasen poiston seurauksia eläimillä. Hänen johdollaan kokoontui erityinen myksödeemakomitea selvittämään asiaa. Se totesi vuonna 1888, että kilpirauhasen poiston jälkeen syntynyt tila johtui nimenomaan kilpirauhasen rauhastoiminnan lakkaamisesta.

Tämän jälkeen alettiin etsiä keinoja kilpirauhasen toiminnan korvaamiseksi. Bettencourt ja Serrano yrittivät vuonna 1890 siirtää ihmiseen lampaan kilpirauhasen, mutta tulokset olivat ristiriitaisia. Newcastle upon Tyne'ssä toimiva Georg Redmayne Murray (1865–1939) ruiskutti vuonna 1891 myksödeemaa sairastavalle naiselle ihonalaisesti lampaan kilpirauhasuutetta, ehkä Charles-Edouard Brown-Séquardin (1817–1894) kivesuutekokeiden innostamana, ja potilas toipui. Muutkin tutkijat saivat suotuisia tuloksia. Vuonna 1892 totesivat englantilaiset Hector Mackenzie ja E. L. Fox sekä tanskalainen Howitz, kaikki toisistaan riippumatta, että kilpirauhaskudosta voitiin yhtä tehokkaasti käyttää lääkkeenä suun kautta. Sen jälkeen alettiinkin myksödeeman hoitona käyttää lampaan kilpirauhasen antamista suun kautta joko raakana tai vähän keitettynä. Pian siirryttiin käyttämään lääkkeenä kuivattua rauhasta. Yhdysvaltalainen Edward Calvin Kendall (1886–1972) eristi vuonna 1914 tyroxiinin, tärkeimmän kilpirauhashormonin, jolloin lääkkeen tarkka annostelu kävi mahdolliseksi.

Kilpirauhasen poistoon liittyi toisinaan kilpirauhasen vajaatoiminnan lisäksi myös kouristuksia. Sveitsiläinen Moritz Schiff (1823–1896) oli huomannut jo 1850-luvulla, että kokeellinen kilpirauhasen poisto eläimillä oli aiheuttanut kuolemaan johtaneen tetanian eli kouristustaudin. Samoin hän totesi vuonna 1884, että kuolema voitiin estää istuttamalla kilpirauhanen vatsaontelon alueelle. Victor Horsley (1857–1916) totesi apinoilla tehtyjen kilpirauhasten poistojen aiheuttavan aluksi lihasnykäyksiä ja kouristuksia, ja myöhemmin myksödeeman. Ihmisillä tetanian vaaran todettiin olevan vähäinen, jos kilpirauhasta ei poistettu kokonaan ja jos vältettiin sitomasta kilpirauhasen alaosaan tulevia valtimoita. Tetanian syyksi osoittautui sittemmin lisäkilpirauhasten poisto struumaleikkauksessa tai niiden vahingoittuminen muuten leikkauksen seurauksena.

Struuman ehkäisy jodivalmisteilla

Struuma oli aikaisemmin hyvin yleinen sairaus etenkin vuoristoseuduilla ja myös eräillä muilla alueilla, joissa myöhempien tutkimusten mukaan jodin saanti juomaveden ja ravinnon mukana oli liian niukkaa.

Columbiassa vuonna 1825 työskennellyt ranskalainen kemisti J.-B. Boussingault kertoi, että erään Caucadalenissa olevan suolakaivoksen ympäristössä asuva väestö käytti lääkkeenä struumaa vastaan kaivoksesta saatavaa kellertävää liuosta, joka "tuoksui mereltä". Tällä alueella ei esiintynyt lainkaan struumaa, kun se ja synnynnäinen kilpirauhasen vajaatoiminta eli kretinismi sen sijaan olivat yleisiä ympäröivillä vuoristoseuduilla. Boussingault totesi, että liuos sisälsi paljon jodia. Hän vakuuttui siitä, että vuoristoseutujen struuma aiheutui jodin puutteesta ja esitti jodipitoisen suolan jakamista struuman esiintymisalueella. Vuoristoseudulla tehtiinkin sitä koskeva kokeilu vuonna 1831 hyvin tuloksin.

Geneveläinen lääkäri J.-L. Prevost (1790–1850) esitti ensimmäisenä vuonna 1846 struuman ehkäisemistä lisäämällä pieniä määriä jodia veteen tai ravintoaineisiin. Samanlaisen ehdotuksen teki myös Maffoni. Tuolloin tiedettiin vielä varsin vähän jodin esiintymisestä luonnossa, joten toimenpiteen teoreettinen perusta oli varsin puutteellinen. Ranskalainen apteekkari ja kasvitieteilijä G.-A. Chatin, jonka kotiseudun Grenoblen lähistöllä olevilla vuoristoseuduilla struuma oli hyvin yleinen, suoritti 1850-luvulla laajoja jodipitoisuuden määrityksiä. Hän tutki maaston eri korkeuksilla jodin pitoisuuksia kasveista, eläimistä, luonnonvesistä ja kaivovesistä sekä sadevedestä, lumesta ja ilmasta. Hänen tutkimuksensa osoittivat, että jodipitoisuus oli endeemisen struuman alueilla keskimäärin selvästi vähäisempi kuin muualla. Hän päättelikin, että endeemisen struuman ja kretinismin esiintyminen aiheutuivat yleisestä jodinpuutteesta.

Chatinin teoria ei saanut kuitenkaan yleistä kannatusta. Kuuluisa saksalainen patologi Rudof Virchow (1825–1902), joka mm. julkaisi vuonna 1856 tutkimuksen "Zur Entwicklungsgeschichte des Kretinismus und der Schädeldifformiteten", ei voinut hyväksyä ajatusta, että tietyn aineen puute voisi toimia ärsykkeenä jonkin elimen suurenemiselle.

Ranskassa asetettiin 1860-luvulla komitea tutkimaan asiaa, mutta sekin suhtautui epäilevästi asiaan. Lounais-Ranskassa, jossa struumaa esiintyi endeemisenä, tehtiin kuitenkin kokeilu joditableteilla koululaisille ja jodipitoisella suolalla aikuisille. Struuman esiintyminen väheni selvästi, mutta kun aikuisilla todettiin kilpirauhasen liikatoiminnan oireita, luovuttiin kokeilusta täälläkin.

Jodia sisältävien lannoitteiden tuonti Etelä-Amerikasta 1830-luvulta lähtien lisäsi vähitellen Euroopassa maatalouden tuotteiden jodipitoisuutta, mikä vähensi jossain määrin struuman esiintymistä eräillä alueilla. Silti ongelma oli edelleen huomattava.

E. Baumann osoitti vuonna 1896, että kilpirauhanen sisälsi jodia, mikä viittasi selvästi jodin ja kilpirauhasen välillä vallitsevaan yhteyteen. Jodin käyttö struuman ehkäisyssä tulikin uudelleen ajankohtaiseksi pian 1900-luvun alussa kahdella eri taholla, Sveitsissä ja Yhdysvalloissa.

Sveitsissä, Zürichin kantonin Adliswilissä toiminut lääkäri H. Hunziker käytti vuonna 1915 ensimmäisenä jodia struuman ehkäisemiseen. Myös eräät muut sveitsiläiset lääkärit suorittivat vastaavanlaisia kokeiluja. Hunziker antoi asukkaille 0,1 mg jodia päivässä hyvällä tuloksella ja ilman mitään sivuvaikutuksia. Hän esitti myös aivan uudenaikaisen teorian, että struuma oli jodin puutteesta aiheutunut sopeutumisilmiö. Jodin käyttöä struuman ehkäisemiseksi vastustivat lääkärikunnasta varsinkin kirurgit ja patologit. Sveitsissä asetettiin vihdoin vuonna 1922 erityinen struumakomissio tutkimaan asiaa. Se esitti jo samana vuonna, että ruokasuolaan lisättäisiin 5 mg kaliumjodidia kiloa kohden. Kantonien itsemääräämisoikeuden johdosta jodipitoisen suolan käyttö lisääntyi melko verkkaisesti ja asteittain.

Yhdysvaltojen Clevelandissa David Marine (1880–1976) tutki 1910-luvulla struuman esiintymistä eläimillä, määritti ihmisen kilpirauhasen normaalitoiminnan ja teki havaintoja eri suuruisten jodiannosten vaikutuksista siihen. Häntä voidaankin pitää kilpirauhasfysiologian uranuurtajana. Marine suoritti vuosina 1917–1919 yhdessä Kimballin kanssa ensimmäisen kontrolloidun jodiprofylaksiakokeilun Ohion Akronissa. Jodin antaminen ehkäisi käytännössä struuman syntymisen ja suurella osalla struumaa sairastaneista sen koko pieneni. Kilpirauhasen liikatoimintaa ei todettu.

Jodiehkäisyn toteuttaminen kangerteli Yhdysvalloissa monista syistä. Vuosina 1923–1924 jodiprofylaksia aloitettiin useilla alueilla lisäämällä jodia juomaveteen tai ruokasuolaan. Tulokset olivat hyviä, mutta kilpirauhasen liikatoimintatapauksia ilmeni ohimenevästi. Jodin lisäystä vastustettiin yksilön itsemääräämisoikeuden vähenemisellä, uskonnollisilla näkemyksillä, joditetun suolan kalliimmalla hinnalla ja vieläpä sillä, että oluenvalmistajien mielestä olut ei vaahdonnut kunnolla.

Vähitellen tultiin kaikkialla vakuuttuneiksi jodiehkäisyn hyödyistä ja sitä alettiin toteuttaa useimmissa maissa lähinnä lisäämällä jodia ruokasuolaan. Jodinlisäyksessä 1 kiloon ruokasuolaa sekoitetaan tavallisesti 12 mg kaliumjodidia.

Suomessa esiintyi varsin runsaasti struumaa tietyillä alueilla vielä 1920- ja 1930-luvulla. 1930-luvulla tuli ilmeiseksi, että asialle oli tehtävä jotain. Useilla paikkakunnilla koululääkärit toteuttivat jo silloin jodihoitoa koululaisten keskuudessa hyvällä menestyksellä. Sisätautilääkärien, kirurgien ja lastenlääkärien lausunto vuonna 1936 kannatti jodinpuuteteoriaa struuman syynä, mutta yleiseen jodiprofylaksiaan nähden oltiin toistaiseksi odottavalla kannalla. Tuolloin haluttiin mm. saada ensin lopulliset raportit Sveitsin kokeiluista. Ihmisellä jodin normaalitarve on 0,1– 0,2 mg vuorokaudessa, mutta tutkimusten mukaan väestön jodinsaanti oli Suomessa yleensä vain puolet siitä. Asian pohdintaa varten nimitetty komitea teki vuonna 1938 esityksen pakollisesta jodinlisäyksestä, mutta asia ei edistynyt sodan puhjettua. Asia tuli ajankohtaiseksi uudelleen vuonna 1947, jolloin ehdotettiin pakollisena toimenpiteenä jodin lisäämistä ruokasuolaan. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim kannatti nyt esitystä, mutta lääkintöhallituksessa ilmeni vastustusta. Sen vuoksi oli tyydyttävä vapaaehtoiseen toimintaan. Jodipitoista suolaa alettiinkin tuoda maahan 1940-luvun lopulla, mutta vasta 1960-luvulla jodin saanti oli kohonnut riittävälle tasolle. Suuri ansio ruokasuolan jodilisäyksen toteutumisesta Suomessa kuuluu professori A. I. Virtaselle, myöhemmälle kemian Nobelin palkinnon saajalle.

Kirjoitus on valmistunut huhtikuussa 2000.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: The History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Helsinki 1975.

Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Ed. by W. F. Bynum and R. Porter. Volume 1. First published 1993, Reprinted 1994 Great Britain, Cornwall.

Cretinism (hakusana), The Encyclopaedia Britannica, Eleventh edition, Vol 7. New York 1910.

Die Berühmten Ärzte. [Emil Theodor Kocher (1841 bis 1917); Jacques-Louis Reverdin (1842 bis 1929)]. Herausgeg. von R. Dumesnil und H. Schadewaldt. 2. deutsche Auflage. Köln (ilman painovuotta, noin 1970).

Lamberg, B.-A.: Jodprofylax – ett exempel på effektiv korrigering av ett bristtillstånd. Finska Läkaresällskapets Handlingar Årg. 149, Band 133: 236–244, 1989.

Lamberg, B.-A.: Struman i antiken. Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 1993, Vammala 1993, s. 25–38.

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleidung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte verbesserte Auflage. Nördlingen 1949.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. 1. Auflage 1993. Printed in Belgium 1997.

Uutta kirjallisuutta (lisätty joulukuussa 2003 ja tammikuussa 2004):

Lamberg, B.-A.: Kupukaula on jo menneisyyttä. Struuman historiaa Suomessa. Suomen Tiedeseura. Vammala 2003.

Lamberg, B.-A.: Struma, jod och jodbrist från antiken till nutid. Bror-Axel Lamberg. Keuruu 1998.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON