Arno Forsius

Parturit, välskärit ja kirurgit Euroopassa

Lääkärit ja kirurgit

Jo vanhan ajan kulttuureissa sairaiden parantajat olivat jakautuneet kahteen eri ryhmään, joista toiset hoitivat sisäisiä tauteja yrttien, ruokajärjestyksen, voiteiden, kylpyjen tai magian avulla, ja toiset vammoja ja muita ulkoisia tauteja sitomalla tai leikkaamalla. Sisäisten tautien parantajista on käytetty eri kielissä nimityksiä, jotka vastaavat suomen kielen sanaa lääkäri.

Ulkoisten tautien parantajaa useimmissa kielissä tarkoittava nimitys kirurgi johtuu kreikan kielen sanasta kheirourgos, käsityöläinen (kheir, käsi; ergon, toiminta). Englannin kielen surgeon juontuu samasta sanasta keskiranskan (cirurgien) ja vanhan englannin (surgien) kautta.

Toinen merkittävä piirre parantajien tehtäviin liittyvässä jaossa on ollut, että lääkärien arvostus oli yleensä eri yhteiskunnissa paljon suurempi kuin kirurgien. Sen taustalla oli ainakin osittain perinne, jonka mukaan sisäisten tautien hoitajat olivat alunperin pappeihin verrattavia henkilöitä. Kirurgit sen sijaan olivat peräisin tavallisen kansan piiristä, mihin sanan käsityöläistä tarkoittava merkityskin selvästi viittaa.

Oppipojasta kirurgiksi

Kirurgien opinkäynti oli samantapainen kuin käsityöläisillä yleensä. Ammattiin pyrkivä nuorukainen hakeutui täysinoppineen kirurgin oppipojaksi ja apulaiseksi muutaman vuoden ajaksi. Taidot opittiin vähitellen käytännössä kirurgin toimintaa seuraamalla ja tämän opastuksen mukaan työskennellessä. Antiikin aikana Rooman valtakunnassa oli jo ammattikuntia, jotka huolehtivat jäsentensä eduista ja olivat velvollisia valvomaan näiden taitoja. Kaikesta päätellen kirurgien toiminta ei ollut silloin vielä tarkemmin säännösteltyä.

Myös lääkärit saivat aikaisemmin oppinsa useimmiten toimimalla valmiin lääkärin avustajina. Sen lisäksi eräissä kaupungeissa ja joissakin tunnetuissa hoitopaikoissa oli olemassa yhden tai useamman lääkärin ylläpitämiä lääkärikouluja. Antiikin ajan Roomassa ja eräissä Rooman valtakunnan muissa suurkaupungeissa alueiden ylilääkäreillä eli arkkiatreilla oli velvollisuutena valvoa alaistensa lääkärien toimintaa ja koulutuksen tasoa.

Jako sisäisiä tauteja hoitaviin lääkäreihin ja ulkoisia tauteja hoitaviin kirurgeihin ei ollut kuitenkaan ehdoton. Lääkäreiden opetukseen kuului usein myös kirurgisten taitojen hankkiminen, ainakin mikä koski murtumien hoitoa ja sijoiltaan menneiden jäsenten paikoilleen laittoa. Kirurgit saattoivat myös tarvittaessa hoitaa sisäisiä tauteja ja niiden aiheuttamia oireita. Sen sijaan veitsen käyttö ja leikkauksien tekeminen olivat lähes poikkeuksetta kirurgien työtä.

Keski-Euroopassa oli keskiajalla suurissa kaupungeissa myös kylvettäjien ammattikuntia, joiden jäsenet osallistuivat hekin sairaiden hoitoon ja kilpailivat asiakkaista kirurgien kanssa. Kylvettäjät hoitivat lähinnä ihottumia ja sisäsyntyisiä haavaumia sekä suorittivat kuppausta.

Kirurgian kehitystä haittasi ratkaisevasti se, että ennen 1800-luvun puoliväliä ei ollut tehokkaita menetelmiä kivun poistamiseksi leikkauksia varten. Kärsimyksen lyhentämiseksi leikkaukset, kuten paiseen avaaminen, raajan katkaiseminen tai kasvaimen poisto, oli tehtävä menetelmillä, jotka olivat mahdollisimman nopeita. Kirurgian johtoajatus olikin roomalaisen Asklepiadeksen (n. 100 jKr.) mukaan "Cito, tuto et jucunde" (nopeasti, turvallisesti ja miellyttävästi). Näillä kotisivuilla on erillinen kirjoitus anestesian eli nukutuksen kehityksestä ennen 1900-lukua.

Kirurgia yliopistojen oppiaineena

Länsimaiden ensimmäinen lääketieteellinen korkeakoulu syntyi joskus vuoden 1000 vaiheilla Italian niemimaalla Salernossa, jonne oli jo 700-luvulla muodostunut kylpylöiden seurauksena lääkäriyhdyskunta. Salernon koulussa annettiin 1000-luvun alussa lääkäreille ja kirurgeille suunnilleen samantasoista koulutusta. Kirurginen opetus oli silloisissa oloissa korkeatasoista ja käytännön harjoittelussa käytettiin apuna sikoja.

Lääkärien koulutusta alettiin antaa yliopistojen yhteyteen 1200-luvulla perustetuissa lääketieteellisissä tiedekunnissa. Nimenomaan Italiassa opetukseen kuului myös kirurgista koulutusta. Ranskassa perustettiin Pariisissa jo vuonna 1226 Collège de St Côme (Pyhän Kosmaksen koulu), jolla oli arvostettu asema kirurgian keskuksena, kunnes sieltä valmistuneet kirurgit pakotettiin vuonna 1655 liittymään parturikirurgeihin.

Kirurgian opetus yliopistoissa oli kuitenkin niin vähäistä, että Euroopassa lienee ollut keskiajan loppuun mennessä vain tusinan verran akateemisen koulutuksen saaneita kirurgeja. Nämä akateemisen perinteen mukaisesti ”pitkää kaapua” käyttäneet kirurgit eivät kuitenkaan suorittaneet toimenpiteitä yleensä itse, vaan heillä oli apuna ”lyhyttä kaapua” käyttänyt alemman asteen kirurgi, joka huolehti varsinaisen toimenpiteen suorittamisesta akateemisen kirurgin osoittamalla tavalla.

Lääkärien akateemisen koulutuksen kehittyessä ero lääkärien ja kirurgien välillä kasvoi edelleen. Yliopistollisen koulutuksen saaneet lääkärit olivat tavallisesti kotoisin ylemmistä kansanluokista ja heidän ammattikielekseen muodostui latina, Euroopan oppineiden ja kirkon virkamiesten yleiskieli. Lääkärien harjoittama lääketiede tallentui latinankielisenä kirjallisuutena, jota voitiin lukea kaikkialla.

Kirurgit olivat tavallisesti peräisin alemmista kansanluokista, he eivät osanneet latinaa ja monet heistä olivat jopa lukutaidottomia. Kirurgit kirjoittivat ammatillista kirjallisuutta harvoin ja silloin kansankielisenä, niin että sillä ei juuri ollut mahdollisuuksia levitä oman kielialueen ulkopuolelle.

Parturit kirurgeina

Länsimaisen kirurgian historia sai uuden käänteen katolisen kirkon ansiosta. Luostareissa, joista eräät olivat jo kasvaneet huomattavan suuriksi, oli olemassa munkkeja tai nunnia huolehtimassa sairaiden hoidosta. He tekivät myös tarvittaessa kirurgisia toimenpiteitä ja eräistä kehittyi taitavia leikkausten suorittajia. Tärkeä tehtävä oli suoneniskujen toimittaminen, varsinkin kun munkkeja oli jopa vaadittu iskettämään suonta tietyin väliajoin terveydentilan edistämiseksi.

Katolinen kirkko antoi vuonna 1092 määräyksen, että munkit ja papit eivät saaneet pitää partaa. Sen seurauksena myös munkkiluostareissa jouduttiin ottamaan palvelukseen partureita. Vuonna 1163 paavi määräsi, että kirkon miehet eivät saa vuodattaa verta, koska ”ecclesia abhorret a sanguine” (kirkko kavahtaa verta). Sen jälkeen munkit ja papit eivät voineet enää toimia kirurgisissa tehtävissä, jotka siirrettiin partureille. Tämän kiellon seurauksena parturien merkitys ja määrä kasvoivat huomattavasti. Euroopassa perustettiin parturien ammattikuntia jo 1200-luvulta lähtien.

Koska yliopistoissa koulutetuista lääkäreistä hyvin harvat suorittivat leikkauksia, olivat keskiajan loppukauden kirurgit lähes aina parturiammattikunnan mestareita. Niiltä ajoilta juontaa juurensa suoneniskussa käytettyä verivatia kuvaava lautanen, jota parturit käyttivät ammattikunnan merkkinä liikkeittensä ovien yläpuolella. Niitä on nähtävissä vielä nykyäänkin joissakin Suomen kaupungeissa. Osa parturikunnasta erikoistui lääkkeiden valmistukseen ja kauppaamiseen, kunnes keskiajan lopulla syntyivät erilliset apteekit ja apteekkarien ammattikunta.

Ranskassa perustettiin vuonna 1361 ensimmäinen parturien ja kirurgien ammattikunta, Confrérie de Saint Côme et Saint Damien. Ranskassa annettiin samoin vuonna 1383 määräys, että kuninkaan ensimmäinen parturi ja kamaripalvelija oli valtakunnassa parturien ja kirurgien pää. Hallitsijoiden ja mahtihenkilöiden henkikirurgit saavuttivat usein merkittävän aseman ja huomattavan vaikutusvallan.

Englannissa parturit kuuluivat aluksi uskonnolliseen kiltaan, mutta Edward IV:n aikana vuonna 1462 se sai erioikeuskirjan kaupallisena kiltana. Henry VIII:n aikana myönnettiin erioikeus vuonna 1518 perustetulle Lontoon lääkäriseuralle, London College of Physicians, mutta jo vuonna 1540 perustettiin parturien ja kirurgien yhteinen yhdistys, Barber-Surgeons´ Company. Jälkimmäisen yhdistyksen erioikeuskirjassa molemmat ammattiryhmät ja niiden tehtävät pidettiin tosin erossa toisistaan. Kaikkia jäseniä kutsuttiin kuitenkin nimellä Master (mestari), myöhemmin Mister.

Kirurgien ammattitaidon vaatimustaso kohosi huomattavasti, kun ampuma-aseet otettiin käyttöön sodissa keskiajan loppupuolella. Kirurgeista tulikin vähitellen olennainen osa sotajoukkojen ja laivaston sairaanhoidon järjestelmää. Kirurgeilla oli sairaaloiden kehittyessä myös tärkeä merkitys niissä leikkausten suorittajina. Sen lisäksi kirurgeja palkattiin kaupunkeihin lääkärintehtäviin sekä yliopistoihin anatomian opetuksen apulaisiksi eli ruumiiden esileikkaajiksi.

Oikeuslaitoksen kehittyessä kirurgit osallistuivat lääkärien apuna tapaturmissa vammautuneiden tutkimuksiin sekä suorittivat lääkäreiden valvonnassa ruumiinavauksia. Yksityisesti toimivat kirurgit viettivät usein kuljeskelevaa elämää paikkakunnalta toiselle kiertäen.

Kirurgiksi opiskelu tapahtui olemalla mestariparturin eli kirurgin oppipoikana kahdesta neljään vuotta. Sen jälkeen saattoi toimia tutkinnon suorittaneena kisällinä eli mestarin apulaisena ja hankkia kisällinvaelluksen aikana lisäkokemusta saadakseen oikeuden harjoittaa ammattia itsenäisenä mestariparturina eli kirurgina. Kirurgin ammatissa toimivat olivat yleensä miehiä, mutta Ranskasta, Englannista ja Saksasta on olemassa joitakin mainintoja naispuolisista kirurgeista. Kirurgia kehittyi 1600-luvulla erityisesti Ranskassa, mutta 1700-luvulla alan edelläkävijänä oli Iso-Britannia.

Kirurgian ja lääketieteen yhdistyminen

Leikkaustoiminnan yleistyminen ja lääketieteen kehittyminen johtivat vaatimuksiin myös kirurgien ammattitaidon kohottamiseksi. Riittäviä taitoja ei voinut enää saavuttaa pelkästään oppipoikana toimimalla. Ruotsissa ja Suomessa tapahtunutta kehitystä kuvataan kirjoituksen toisessa osassa.

Saksassa perustettiin Berliiniin vuonna 1723 Collegium medicochirurgicum vuodesta 1713 toimineen Theatrum anatomicumin eli anatomisen leikkaussalin yhteyteen. Uusi oppilaitos toimi yhteistyössä kaupungin vuonna 1710 perustetun Charité -sairaalan kanssa. Siellä annettiin opetusta lääketieteessä, kirurgiassa ja farmasiassa. Opetus tähtäsi ensisijaisesti maaseudun kirurgien ja välskärien kouluttamiseen. Saksassa kirurgeista käytettiin nimitystä Feldscher (välskäri) tai Wundartz (haavalääkäri). Laitoksen toiminta päättyi vuonna 1797 lääketieteen ja kirurgian yhdistyessä.

Ranskassa perustettiin vuonna 1731 Pariisissa kirurgiakatemia, Academie Royal de Chirurgie ja vuonna 1743 kirurgien ja parturien ammattikunnat erotettiin toisistaan. Pariisin kirurgiakatemian yhteydessä avattiin vuonna 1768 kirurginen koulu, École Pratique de Chirurgie, jolloin kirurgien oppipoikajärjestelmän mukainen koulutus päättyi.

Englannissa kirurgien yhdistys erotettiin partureista jälleen vuonna 1745 perustamalla The Royal College of Surgeons. Se sai erioikeuskirjansa kuitenkin vasta vuonna 1800. Perinteistä johtuen brittiläisiä kirurgeja on puhuteltu hyvin pitkään nimellä Mister (Mr) eikä nimellä Doctor (Dr).

Venäjällä lääkärien määrä oli kauan hyvin vähäinen ja erityisesti laajalla maaseudulla julkinen terveydenhuolto perustui ensisijaisesti välskärien toimintaan. Useat heistä olivat saksalaissyntyisiä tai Saksassa koulutuksensa hankkineita. Heidät oli laillistettu Venäjällä antamaan myös lääketieteellistä hoitoa. Usein heitä arvostettiin silloisessa yhteiskunnassa ja heille myönnettiin mm. asessorin ja hovineuvoksen arvonimiä.

Kirurgia kehittyi 1700-luvun loppupuolella merkittävästi ja sen harjoittajat saavuttivat lisääntyvästi arvovaltaa. Toisaalta myös yliopistoissa koulutetut lääkärit alkoivat kiinnostua yhä enemmän kirurgiasta ja hankkivat itselleen alan koulutusta. Siihen vaikutti ratkaisevasti sairaaloiden muodostuminen lääkärien ensisijaiseksi koulutuspaikaksi.

Vähitellen lääketieteen ja kirurgian edustajat alkoivat lähentyä ja useimmissa Länsi-Euroopan sivistysvaltioissa näiden alojen koulutukset yhdistettiin 1700-luvun lopulla. Sen jälkeen kirurgiasta tulikin yliopistoissa opetettavan lääketieteen erikoisala.

Mitä kirurgit osasivat?

Kirurgien toimintaa ja sen kehittämistä haittasi kaksi merkittävää asiaa, kivun hallinnan vaikeus ja hengenvaarallisten haavatulehdusten vaara. Niiden vuoksi kirurgia kehittyi nykyaikaisen lääketieteen osa-alueeksi vasta 1800-luvulla. Silloin keksittiin nukutusaineet vuosisadan puolivälissä ja puudutusaineet vuosisadan loppupuolella. Antiseptiikan ja aseptiikan menetelmien kehittyessä pystyttiin vuosisadan loppupuolelta alkaen vähentämään ratkaisevasti myös haavatulehdusten esiintymistä leikkauspotilailla.

Kirurgiaa harjoittaneiden parantajien perustehtäviä, leikkausten ohella, ovat olleet antiikin ajoista lähtien tapaturmissa ja sodissa syntyneiden haavojen hoito, luunmurtumien lastoittaminen, sijoiltaan menneiden nivelten paikoilleen asettaminen, paiseiden avaaminen, suonenisku ja särkevien hampaiden poistaminen. Toimenpiteiden ohella kirurgit käyttivät myös lääkehoitoja ja tavallisesti heillä oli itsellään tarvittava lääkevalikoima. Erityisesti kirurgit osallistuivat 1500-luvulta alkaen kuppatautia sairastavien hoitoon.

Seuraavassa luetellaan esimerkinomaisesti kirurgisten toimenpiteiden kehitystä eri aikakausina. Jo kivikaudella tehtiin kallonpuhkaisuja, joiden syy on jäänyt hämärän peittoon. Muinaisessa Egyptissä porattiin auki leukaluissa olleita märkäpesäkkeitä sekä suoritettiin kastraatioita ja tehtiin esinahan poistoja piikivisellä veitsellä. Haavojen hoidossa käytettiin sekä ompelua että polttorautaa.

Antiikin Kreikassa tunnettiin vuotavien verisuonten sitominen sekä kallonmurtumassa sisään painuneen luun kohottaminen. Tarvittaessa osattiin tehdä kurkunpään avaus hengenkulun turvaamiseksi. Rintasyöpää hoidettiin polttorautaa käyttäen. Virtsarakon kiviä poistettiin välilihasta rakkoon ulottuvan pistohaavan kautta. Peräpukamia hoidettiin veitsellä ja polttoraudalla. Aleksandriassa osattiin korjata nenän, korvien ja huulten puutoksia ihokaistaleilla.

Antiikin Roomassa tehtiin kilpirauhasen ja rintasyövän leikkauksia. Myös tyriä leikattiin tapauksissa, joissa suolta ei tarvinnut avata. Amputaatiot eli raajojen katkaisut tulivat mahdollisiksi, kun oli keksitty luusaha. Raajojen valtimopullistumia, jotka yleensä johtivat ilman hoitoa puhkeamiseen ja raajojen menetyksiin, hoidettiin sitomalla ja joskus poistamalla.

Muinaisessa Intiassa kirurgia oli kehittynyttä jo ennen ajanlaskumme alkua. Rakkokivien poiston ja tyräleikkausten ohella tehtiin 600-luvulla jKr. myös suolistoleikkauksia suolitukoksen hoitamiseksi. Harmaakaihin hoidossa käytettiin ns. kaihipistoa, jossa samentunut mykiö työnnettiin neulan avulla lasiaiseen, pois näköakselin tieltä. Ruhjottu nenä osattiin muotoilla uudelleen otsalta irrotetulla ihonsiirrolla. Ontolla putkella osattiin tyhjentää nestettä vatsaontelosta ja vesikiveksestä.

Islamin alkuaikojen Arabiassa kirurgia ei ollut kovin kehittynyttä. Uusia menetelmiä olivat hehkuvaksi kuumennetun veitsen käyttö amputaatiossa verenvuodon hillitsemiseksi sekä eläimen suolesta valmistetun, itsestään liukenevan ompelulangan käyttö. Nielurisojen poisto tunnettiin. Polttoraudan käyttö oli yleistä ihokasvaimien ja peräpukamien hoidossa, kunnes se kiellettiin.

Keskiajalla kirurgian koulutus koheni jonkinverran, mutta käytännön kirurgian tasossa ei tapahtunut mainittavaa kehitystä. Ruudin keksiminen ja ampuma-aseiden käyttöön otto lisäsivät kirurgisen hoidon tarvetta erityisesti sotajoukkojen keskuudessa.

Vasta 1500-luvulla kirurgiassa alkoi nopeamman kehityksen kausi teknisten edellytysten parantuessa. Uusia menetelmiä olivat mm. huuli- ja kitalakihalkioiden leikkaukset sekä virtsarakon kivien poisto ja kohdunpoisto vatsanpeitteiden kautta. Ampumavammojen vuoksi kehitettiin haavoihin joutuneiden vierasesineiden poistamista.

Erityisesti kehittyivät synnytysten hoidossa tarvittavat toimenpiteet, kuten poikkitilassa olevan sikiön kääntäminen, synnytyspihtien käyttö sekä keisarileikkaus. Keisarileikkaus tehtiin yleensä lapsen pelastamiseksi äidin menehdyttyä synnytyksen aikana. Kirurgisten toimenpiteiden tarve vaikeiden synnytysten apuna loi miespuolisten synnytysavustajien ryhmän, joiden toiminta naispuolisten kätilöiden rinnalla kävi mahdolliseksi asennemuutoksen seurauksena.

Muita erikoistuneita kirurgeja olivat rakkokiven leikkaajat, kaihinleikkaajat ja hampaanvetäjät. Uusia leikkauksia 1600-luvulla olivat elävälle naiselle tehty keisarileikkaus, niellyn vierasesineen poisto mahalaukusta sekä toisen munuaisen poisto.

Potilaiden mahdollisuudet selvitä hengissä leikkauksista olivat parantuneet. 1700-luvulla suoritettiin umpilisäkkeen poisto tyräleikkauksen yhteydessä, tehtiin leikkaus karsastuksen korjaamiseksi, poistettiin sappikiviä sappirakosta sekä tehtiin kaihileikkaus poistamalla samentunut mykiö silmästä. 1700-luvun alkupuolella kirurgit saivat uuden tehtäväalueen, isorokon ehkäisemiseksi tapahtuvan rokonistutuksen.

Jatkuu kirjoituksessa Parturit, välskärit ja kirurgit Ruotsissa ja Suomessa.

Julkaistu aikakauslehdessä Sukuviesti 6/1998. Tarkistettu huhtikuussa 1999. Lisätty maaliskuussa 2003 viittaus anestesian historiaa koskevaan kirjoitukseen.

Kirjallisuutta:

Lawrence, G.: Surgery (traditional). Teoksessa Companion Encyclopedia of the History of Medicine, Volume 2. Ed. by W. F. Bynum and R. Porter. London and New York, Reprinted 1994

Schwabe, H.: Der lange Weg der Chirurgie. Vom Wundarzt und Bader zur Chirurgie. Zürich 1986

Sørensen, T.: Hvornår og hvorfor blev det almindeligt med mandlige fødselshjælpere? Dansk medicinhistorisk årbog 1985, 109–118

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON