Arno Forsius

Parturit, välskärit ja kirurgit Ruotsissa ja Suomessa

Parturit ja välskärit Ruotsissa ja Suomessa

Ruotsin kielessä kirurgiaa harjoittaneiden lääkintäalan ammattilaisten nimityksenä oli aikaisemmin barberare, balberare, bardskärare tai båskärare. Niistä juontuivat suomenkielen nimitykset parturi ja palperi, sanasta båskärare myös puoskari, jolla tarkoitetaan kuitenkin luvatonta lääkintäalan ammatinharjoittajaa. Myöhemmin kirurgian ammattilaisia nimitettiin ruotsinkielessä nimellä fältskär, joka on peräisin saksankielen sanasta Feldscher tai Feldscherer eli Bartscherer im Feld, sananmukaisesti kenttä- eli sotaparturi.

Suomessa vastaava nimitys on välskäri, joka korvasi parturi-nimityksen kirurgeilla 1600-luvun puolivälin jälkeen. Nimitys haavalääkäri tuli suomen kieleen saksasta, jossa välskäristä käytettiin myös nimitystä Wundarzt tai Heereswundarzt eli haavalääkäri tai sotajoukon haavalääkäri. Haavalääkäristä muodostettiin 1800-luvun puolivälin tienoilla myös lyhyempi nimitys haavuri. Välskäreistä yleisesti puhuttaessa on vielä muistettava, että nimityksellä saatetaan tarkoittaa myös eläinvälskäriä.

Ruotsissa oli partureihin kuuluvia lääkintäalan ammattilaisia jo keskiajalla. Suomessakin oli vuosina 1324–1326 Turun linnassa Matts Kettilmundsonin palveluksessa lääkkeiden valmistukseen perehtynyt parturi. Partureita oli 1500-luvun alussa jo useita nimenomaan linnojen ja sotaväen palveluksessa sekä vilkkaimmissa kaupunkipaikoissa. Suuri osa heistä oli nimistä päätellen saksalaissyntyisiä, mutta nimien joukossa oli myös ruotsalaisia. Useimmat lienevät suorittaneet ammattiin vaadittavan opinnäytteen, mutta aivan ilmeisesti osa oli itseoppineita kirurgian harrastajia.

Vielä 1500-luvun alussa partureita palkattiin sotaväen palvelukseen satunnaisesti ja soveliaitten ammatinharjoittajien saannin mukaan. Kustaa I Vaasan aikana ryhdyttiin värväämään partureita tavoitteena yksi parturi jokaista lippuetta eli noin 400–500 miestä kohden. Vuoden 1555 sotatoimien aikana useimmilla joukko-osastoilla olikin jo oma parturinsa. Linnoituspaikkakunnilla sotaväen parturi hoiti rauhan aikana usein myös siviiliasukkaita.

Parturien ja välskärien ammattikunnat

Parturien ja välskärien toiminnan valvomista varten perustettiin Ruotsissa vuonna 1571 parturiammattikunta, jolle myönnettiin asiaan kuuluvat erioikeudet. Niissä määriteltiin ammattinharjoittajalta vaadittava kelpoisuus sekä hänelle kuuluvat edut ja velvollisuudet. Ammattikunnan tärkeänä tehtävänä oli kouluttaa sopivia henkilöitä erityisesti armeijan tarpeisiin. Vuodesta 1613 alkaen pyrittiin saamaan välskäreitä pysyvästi myös rykmenttien esikuntiin. Vuonna 1654 luotiin armeijan lääkintähuollolle johto-organisaatio nimittämällä kolme lääkintähuollon tarkastajaa.

Valtakunnassa oli toinenkin sairaiden hoitoa harjoittava ammattikunta, nimittäin kylvettäjät, jotka kilpailivat suurissa kaupungeissa partureiden kanssa. Kylvettäjien ammattikunnan erioikeudet annettiin Ruotsissa vuonna 1657 ja ne vahvistettiin vuonna 1663. Kylvettäjät suorittivat lähinnä kuppausta ja haavojen hoitoa, mutta heille myönnettiin myös oikeus parranajoon, hiustenhoitoon ja muuhun, mitä he olivat oppineet tekemään. Vuonna 1675 määrättiin, että kylvettäjät saivat hoitaa vain sisäisistä syistä johtuneita haavoja.

Parturiammattikunnalle oli annettu vuoden 1682 erioikeuksissa oikeus tutkia ammattikuntaan kuuluvien ammattipätevyys ja vuoden 1685 erioikeuksissa se määrättiin ammattikunnan velvollisuudeksi. Samana vuonna 1685 perustettiin välskäreitä varten erillinen kirurgiseura, societas chirugica, johon kuuluvia mestarivälskäreitä nimitettiin yleisesti kirurgeiksi. Alalle opiskelevia, joita oli aikaisemmin nimitetty oppipojiksi ja kisälleiksi, ryhdyttiin arvostuksen lisäämiseksi nimittämään kirurgian opiskelijoiksi.

Tukholmassa perustettiin vuonna 1663 lääkärien seura, Collegium medicorum, joka sai erioikeuksissaan tehtäväkseen valvoa lääkintäoloja Tukholman kaupungissa. Kun seuran erioikeudet vuonna 1688 uudistettiin, tuli siitä ensimmäinen lääkintätoimen keskushallinnon elin koko valtakuntaa varten, nyt nimellä Collegium medicum.

Collegium medicumin vuonna 1688 vahvistettu ohjesääntö muodosti käytännössä koko valtakunnan lääkintäjärjestyksen, jonka mukaan myös kolme vuotta aikaisemmin perustetun kirurgiseuran jäsenet kuuluivat Collegium medicumin valvontaan. Kirurgeja kiellettiin hoitamasta sisätauteja sairastavia, jos lääkäreitä oli saatavilla. Kirurgien oli vaikeissa tapauksissa kutsuttava paikalle lääkäri, jolla oli lisäksi oikeus olla läsnä vaikeissa leikkauksissa. Kirurgien keskuudessa nämä heidän itsenäistä toimintaansa koskevat rajoitukset herättivät ankaraa vastustusta.

Kirurgian taso kohoaa

Kirurgian kehitystä haittasi ratkaisevasti se, että ennen 1800-luvun puoliväliä ei ollut tehokkaita menetelmiä kivun poistamiseksi leikkauksia varten. Kärsimyksen lyhentämiseksi leikkaukset, kuten paiseen avaaminen, raajan katkaiseminen tai kasvaimen poisto, oli tehtävä menetelmillä, jotka olivat mahdollisimman nopeita. Kirurgian johtoajatus olikin roomalaisen Asklepiadeksen (n. 100 jKr.) mukaan "Cito, tuto et jucunde" (nopeasti, turvallisesti ja miellyttävästi). Näillä kotisivuilla on erillinen kirjoitus anestesian eli nukutuksen kehityksestä ennen 1900-lukua.

Kirurgian opiskelijoiden taso kohosi selvästi vuodesta 1753 alkaen, kun heidän koulutukseensa lisättiin palvelu edellisenä vuonna avatussa Serafiimilasaretissa eli Tukholman lääninlasaretissa. Silloin annettiin myös määräys, että ketään ei saanut nimittää piirilääkäriksi tai kaupungin tahi rykmentinvälskäriksi, ellei hän ollut palvellut 6–12 kk sairaalassa ja perehtynyt siellä leikkauksiin.

Kirurgiyhdistyksen piti antaa mestarivälskäreille todistus asianomaisten tutkintojen suorittamisesta, mutta kelpoisuusvaatimukset olivat kuitenkin tulkinnanvaraiset ja etenkin sodissa toimineiden välskärien kohdalla koulutus oli usein riittämätön. Kirurgien taitojen lisäämiseksi kirurgiyhdistys anoi ja sai useille tunnetuille kirurgeille apurahoja jatkokoulutukseen. Apurahojen turvin lähetettiinkin ulkomaille 27 stipendiaattia vuosina 1758–1795. Myös Ruotsissa akateemisten lääkärien ja kirurgien tehtävät alkoivat yhdentyä.

Akateemisilta lääkäreiltä edellytettiin kirurgian opintoja, jos he toimivat valtion, kaupungin, lääkäripiirin, sairaalan tai armeijan palveluksessa. Erityisesti sodan aikana siviiliväestön leikkaustoiminta oli kärsinyt sen vuoksi, että lähes kaikki välskärit olivat joutuneet sotapalvelukseen. Toisaalta kirurgien asema ja vaikutusvalta oli kohonnut heidän taitojensa lisääntyessä. Varsinkin kuninkaan palveluksessa olevilla henkikirurgeilla oli usein merkittävä asema.

Ruotsin kirurgian uranuurtajaksi tuli Olof Acrel (1717–1806). Hän opiskeli välskärintaitoja ensin Tukholmassa ja teki sen jälkeen opintomatkan Saksaan ja Ranskaan. Pariisissa hänet kutsuttiin Ranskan Rheinin armeijaan ylikirurgiksi, ”chirurgien major”, ja määrättiin Leuterburgin sotilassairaalan ylilääkäriksi. Hän joutui sotavankeuteen ja palasi sieltä vapauduttuaan Ruotsiin vuonna 1744.

Acrel nimitettiin vuonna 1752 avatun Serafiimilasaretin johtajaksi ja hän vastasi siellä seuraavasta vuodesta lähtien lääkäreille annettavasta kirurgian opetuksesta. Hän oli myös kruununprinssin lääkäri ja sai professorin arvonimen vuonna 1755. Acrelille Upsalan yliopistossa vuonna 1760 myönnetty lääketieteen tohtorin arvo herätti vielä lääkärikunnassa pahennusta. Hänestä tuli valtakunnan lasarettien pääjohtaja vuonna 1776 ja hänet aateloitiin nimellä af Acrel vuonna 1780.

Seuraavassa luetellaan eräitä esimerkkejä varhaisimmmista Suomessa tapahtuneista leikkauksista. Välskäri Henrik Geitel poisti vuosina 1742–1743 Turussa kahdessa eri leikkauksessa erään naisen vatsaontelosta kivettyneen sikiön, joka oli ollut siellä 13 vuoden ajan. Henkivartiorykmentin välskäri Gerhard Odenadt suoritti vuonna 1763 huulihalkioleikkauksen tyrvääläiselle Thomas Ragwaldinpojalle, joka on kuvannut sitä kirjoittamassaan arkkiveisussa.

Rykmentin kirurgi Carl Deneke suoritti vuonna 1771 ensimmäisen kaihin poiston Turun lääninlasaretissa professori Samuel Pryssille, avustajinaan professori Johan Haartman ja piirilääkäri Johan Gabriel Bergman. Porin piirilääkäri Bengt Björnlund, joka oli lääkäri koulutukseltaan, suoritti vuonna 1775 ensimmäisen keisarileikkauksen. Lapsi oli kuollut ennen leikkausta ja äiti kuoli toisena päivänä leikkauksen jälkeen.

Kirurgien ja lääkäreiden yhdistyminen

Vähitellen aika kypsyi Ruotsissakin lääketieteen ja kirurgian yhdistämiseen. Vuonna 1796 perustettiin uusi Collegium medicum, jonka jäseniksi tulivat sekä akateemiset lääkärit että tutkinnon suorittaneet kirurgit. Uudet säännöt vahvistettiin vuonna 1797. Niiden mukaan kaikille mestarivälskäreille myönnettiin oikeus käyttää kirurgian maisterin arvoa, vaikka kyseessä ei ollutkaan yliopistollinen vaan ammattikunnan valvoma ja hyväksymä tutkinto lähinnä armeijan tarpeita varten.

Samalla annettiin yksityiskohtaiset määräykset kirurgiksi aikoville. Alalle pyrkivien tuli olla kirjoitus- ja laskutaitoisia sekä omata perustiedot autuudenopissa ja kielissä, eritoten latinassa. Opiskelijoiden oli toimittava vähintään kolme vuotta jonkun mestarivälskärin apulaisena sekä saatava tarpeellista tietoa ja taitoa anatomiassa ja kirurgiassa.

Oppiajan jälkeen pidettiin tutkinto, jonka läpäistyään kirurgian oppilas joutui ainakin neljäksi vuodeksi jatko-oppiin, joko mestarivälskärin apulaiseksi tai sotaväkeen tahi sairaalaan. Tämän jälkeen oli edessä vielä puolen vuoden kausi, jonka kuluessa oli suoritettava kolmivaiheinen kuulustelu ja annettava näyte leikkaustaidosta.

Kirurgian maisterin arvosta huolimatta armeijan palveluksessa olevia kirurgeja nimitettiin yhä välskäreiksi. Ylimenokauden aikana Ruotsin armeijassa rykmentin välskärinä toimi tavallisesti tarvittavan kirurgisen lisäkoulutuksen saanut lääkäri ja hänen apulaisinaan oli kolme kokenutta välskäriä tai usein vain välskärinkisälliä.

Lukkarit välskärin tehtävissä

Vielä 1700-luvulla vallitsevan käsityksen mukaan suonenisku oli tehokas hoito miltei jokaisessa sairaudessa. Lääkärien ja välskärien harvalukuisuudesta johtuen väestöllä ei ollut Ruotsissa ja Suomessa juuri mahdollisuuksia päästä osalliseksi tästä verrattomasta parannuskeinosta. Sen vuoksi kuningas määräsikin Collegium medicumin esityksestä vuonna 1755, että lukkareiden oli hankittava taito iskeä suonta.

Lukkarien käyttäminen apuna sairaanhoidon tehtävissä tuli jälleen esille 1700-luvun päättyessä. Suomessa vuonna 1797 perustettu Suomen Talousseura otti huolekseen isorokon torjunnan järjestämisen. Siihen liittyen Suomen Talousseura esitti vuonna 1802 kuninkaalle, että lukkarit velvoitettaisiin hankkimaan rokonistuttamisen ja rokottamisen taito. Lisäksi seura piti hyödyllisenä, että lukkarit samalla voisivat oppia suorittamaan joitakin vähemmän vaativia kirurgisia toimenpiteitä, kuten lääkitsemään tuoreita haavoja, sitomaan yleisimpiä murtumia, pysäyttämään verenvuotoja, parantamaan käärmeenpuremia ja antamaan peräruiskeita.

Maaliskuussa 1803 Kustaa IV Aadolf hyväksyi ehdotukset. Siitä alkaen lukkarin toimiin pyrkivien oli osoitettava lääkärin antamalla todistuksella taitonsa suorittaa rokotusta, minkä lisäksi heidän oli siinä laajuudessa kuin mahdollista hallittava tavallisimpia välskärin tehtäviä. Rokottamisen saattoi oppia piirilääkärin luona tai lasaretissa. Välskärin taitoja lukkarit joutuivat harjoittelemaan lasaretissa keskimäärin kolme kuukautta.

Rokotustaitoa koskevat vaatimukset pysytettiin voimassa vuosien 1825 ja 1859 rokotusjulistuksissa, mutta ei enää vuoden 1883 rokotusasetuksessa. Vaatimus välskärin taitojen hallitsemisesta jätettiin pois lukkarien kelpoisuusehdoista jo vuoden 1869 kirkkolaissa.

Välskärit ja kirurgian maisterit Suomessa

Autonomian ajan Suomessa ei voitu enää noudattaa Ruotsin vallan aikaisia määräyksiä kirurgien koulutuksesta. Suomessa tuli 1800-luvulla voimaan asevelvollisuus ja maahan perustettiin oma sotaväki, joka muodostui tarkk´ampujapataljoonista. Jokaiseen pataljoonaan kuului kaksi lääkäriä sekä lisäksi kuusi välskäriä ja kaksi välskärinoppilasta.

Välskärin oppiaika oli kolme vuotta ja koulutus annettiin pääasiallisesti varuskuntasairaalassa. Välskärit toimivat pataljoonissa aliupseereina, mutta välskäri säilyi yleisnimityksenä aina siihen saakka, kunnes tarkk´ampujapataljoonat lakkautettiin vuosina 1901–1902. Lääkintäaliupseerien nimikkeet tulivat käyttöön vasta vuoden 1917 jälkeen itsenäisen Suomen puolustusvoimissa.

Suomessa lääkärien määrä oli vähäinen ja opiskelu varoja vaativaa. Lääkärien koulutuksen nopeuttamiseksi Suomen senaatti antoi vuonna 1836 Collegium medicumin esityksestä uudet määräykset kirurgian maisterin tutkintovaatimuksista. Tutkintoon tähtäävien oli opiskeltava Helsingin yliopistossa lääketieteen perusteita ja suoritettava Collegium medicumille kirurgian kandidaatin tutkinto.

Sen jälkeen oli palveltava yhteensä puolitoista vuotta kliinisen instituutin sisätautien ja kirurgian osastoilla sekä synnytyslaitoksessa ja suoritettava käytännön tutkinto useissa oppiaineissa, minkä tapahduttua Collegium medicum saattoi myöntää kirurgian maisterin arvon.

Tärkein ero lääketieteen lisensiaattien ja kirurgian maisterien välillä oli, että jälkimmäisten ei tarvinnut suorittaa filosofian kandidaatin tutkintoa ennen lääketieteellisten opintojen alkamista. Määräykset olivat voimassa vuoteen 1862 ja kaikkiaan Suomessa valmistui niiden perusteella 13 kirurgian maisteria, viimeinen tosin vasta vuonna 1873.

Kirurgian maisterin arvoon sisältyi oikeus harjoittaa yksityispraktiikkaa sekä pätevyys piirilääkärin, kaupunginlääkärin, sairaalalääkärin ja sotilaslääkärin virkoihin. Monet kirurgian maistereista toimivat ansiokkaalla tavalla maassamme mm. piirilääkäreinä.

Välskärien työkenttä Suomessa

Kuten edellä on kerrottu, lähti partureiden, välskärien ja kirurgien tarve ja toiminta suureksi osaksi käyntiin armeijan tarpeista sekä rauhan että varsinkin sodan aikana. Sen ohella kirurgian harjoittajat olivat etenkin aikaisemmin tärkeä henkilöstöryhmä myös siviiliväestön hoidossa. Seuraavassa esitetään eräitä esimerkkejä tehtävistä, joita välskärit hoitivat Suomessa 1800-luvun puoliväliin saakka ennen nykyaikaisen terveydenhuollon järjestelmän syntyä.

Turun linnassa mainitaan vuonna 1585 tohtori Fabian, joka oli Pontus de la Gardien lääkäri tämän Liivinmaan matkalla, ja vuosina 1597–1599 osittain linnassa, osittain Perniössä Nääsin kartanossa asuvana tohtori Samuel Gruben tai Gråben, joka oli ilmeisesti amiraali Clas Flemingin palveluksessa. Kustaa II Aadolfin matkalla Suomessa 1616–1617 oli mukana henkilääkäri Jacob Robertsonus a Struan. Kaikki edellä mainitut lienevät olleet välskäreitä.

Useissa linnojen sijaintipaikoissa voitiin turvata sotaväen palveluksessa oleviin välskäreihin, jotka hoitivat tarvittaessa myös siviiliasukkaita. Linnoista etäämmällä sijaitsevissa ja väestömäärältään suurehkoissa kaupungeissa asukkaat pyrkivät jotenkin omatoimisesti turvaamaan sairauksien hoidon, sillä valtio ei ollut tehnyt mitään asian hyväksi.

Turussa tunnetaan 1600-luvun lopulla kaupunginlääkärinä välskäri Michael Stochado sekä praktiikkaa harjoittavina välskäreinä mestari Petter, mestari Johan Tanto, mestari Jean Delphendal, mestari Hans Rogenbock, okulisti ja tyränleikkaaja Christianus Weidisch sekä tyränleikkaaja Johan Eriksson Ampfert.

Viipurissa oli jokseenkin keskeytymättä partureita 1500-luvun alusta, usein kaksikin, joista toinen oli linnan ja toinen kaupungin palveluksessa. Heistä tunnetaan Henrik Parturi vuonna 1540 ja Herman Parturi noin vuonna 1560, jotka olivat molemmat kaupungin raatimiehiä ja siten huomattuja henkilöitä. 1580-luvun puolivälin jälkeen kaupungissa oli kaksikin parturia, Filip Bilang ja Peter Tesche, joita nimitettiin mestareiksi. He toimivat linnanpartureina, mutta pitivät sen ohella praktiikkaa kaupungilla. Heillä oli lisäksi oikeus harjoittaa myöskin lääkekauppaa.

Viipuriin nimitettiin vuonna 1689 maakunta- ja kaupunginlääkäriksi Peter Gottfred, joka ei liene suorittanut lääkärin tutkintoa. Häntä seurasi vuonna 1698 Thomas Alphusius, joka sai lääketieteen tohtorin arvon Rheimsissä vasta vuonna 1705. Kaupunki oli 1700-luvun alkupuolella pitkään ilman kaupunginkirurgia tai -lääkäriä, kunnes valtio, silloin Venäjän keisarikunta, vihdoin vuonna 1754 palkkasi Viipuriin maakuntakirurgiksi Johan Carl Wilckensin. Myöhempää Viipurin lääniä vastaava piirikunta oli jaettu kuuteen piiriin, joiden lääkinnällisestä toiminnasta vastasivat välskärit.

Pohjanmaalla oli Vaasassa erityinen maakuntavälskäri vuodesta 1721. Tehtävää hoiti saksalaissyntyinen rykmentinvälskäri Herman Henrik Hast, jolla oli lisäksi oikeus pitää apteekkia asuinpaikkakunnallaan. Hänen kuoltuaan palkattiin Pohjanmaalle vuonna 1749 Suomen ensimmäiseksi piirilääkäriksi hänen poikansa Barthold Rudolf Hast, joka oli akateemisen koulutuksen saanut lääkäri. Koska alue oli tavattoman laaja, otettiin hänelle apulaisiksi kolme välskärinkisälliä, jotka sijoitettiin asumaan Vaasaan, Kokkolaan ja Ouluun. Samalla tavalla pyrittiin järjestämään lääkärinapu myös muissa lääneissä, sitä mukaa kun virkoja saatiin perustetuksi ja täytetyksi.

Helsingin kaupungissa oli välskäreitä jo 1700-luvun alussa. Kaupunginvälskäri Leopold mainitaan vuonna 1731 ja hän toimi ainakin ajoittain myös rykmentinvälskärinä. Helsingissä oli kaupunginvälskäri pienin keskeytyksin 1860-luvulle asti, vaikka kaupunginlääkärikin oli vuodesta 1777 alkaen. Varsin tunnettu oli kaupunginkirurgi Fredrik Pihlflyckt, joka hoiti tehtävää vuosina 1825–1868 eli yli 40 vuoden ajan.

Sairaalanvälskärit olivat tarpeen aina 1800-luvun alkuun saakka, sillä akateemisen koulutuksen saaneilla lääkäreillä ei ollut vielä silloin riittävästi kirurgista koulutusta eikä varsinkaan kokemusta. Sairaalanvälskärin tehtävä ei ollut useinkaan vakituinen, vaan hänet palkattiin työhön muun tehtävän, esim. kaupungin- tai vankilanvälskärin tehtävän ohella. Vielä nälkävuoden 1868 tilapäisissä kulkutautisairaaloissa oli piirilääkärien apuna välskäreitä potilaita hoitamassa.

Yliopiston välskärit toimivat anatomian opetuksessa esileikkaajina, joiden tehtävänä oli opetuksen edistyessä leikellä ihmisruumista niin, että kulloinkin opetuksen kohteena olevat elimet saatiin esiin. Terveyslähteillä olivat valvojina ja potilaiden hoitajina useimmiten lääkärit, mutta ajoittain myös välskärit hoitivat kyseisiä tehtäviä.

Kuppataudin voimakas leviäminen Suomessa 1730-luvulta lähtien muodosti vaikean hoito-ongelman aina 1800-luvun alkuun asti, jolloin taudin sairaalahoito saatiin kohtuullisesti järjestykseen. Siihen saakka välskärit osallistuivat piirilääkärien ohella useilla paikkakunnilla kuppapotilaiden hoitoon. Myöhemmin välskäreitä käytettiin myös apuna kuppataudin tartuttamiksi epäiltyjen tarkastuksissa.

Kirjoitus on jatkoa kirjoitukselle Parturit, välskärit ja kirurgit Euroopassa.

Julkaistu aikakauslehdessä Sukuviesti 1/1999. Tarkistettu huhtikuussa 1999. Lisätty maaliskuussa 2003 viittaus anestesian historiaa koskevaan kirjoitukseen.

Kirjallisuutta:

Ala-Haavisto, R.: Hoitoyhteisöjen kulttuurista sairaanhoitajien ammattikulttuuriin. Hoitoyhteisöjen kulttuuriperinne ennen varsinaisen sairaanhoitajien ammattikunnan syntymistä Suomessa. Lisensiaattityö. Valtiotieteellinen tiedekunta, Sosiologian laitos. (Moniste) Syyskuu 1987.

Fagerlund, L. W. och Tigerstedt, R.: Medicinens studium vid Åbo universitet. Åbo universitets lärdomshistoria. 1. Medicinen. Skrifter utgifna af Svenska Literatursällskapet i Finland XVI. Helsingfors 1890.

Lindén, A. ja Taipale E.: Sotaväen lääkintähuolto Ruotsi-Suomessa vuosina 1500–1809 Suomen kannalta tarkasteltuna. Eripainos Sotahistoriallisesta aikakauskirjasta no 2 1982.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. Porvoo 1980.

Taipale, E.: Välskärit olivat koulutettuja ammattihenkilöitä. Välskäri nro 1, 1981, 11–12.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON