Arno Forsius

 

Erkki Kivalo (1920–2009) – neurologian professori, Lääkintöhallituksen pääjohtaja, tietokirjailija

 

Erkki Kivalo (vuoteen 1935 Mittler) syntyi 4.8.1920 Naantalissa. Hänen vanhempansa olivat kaupunginkamreeri Pontus Rudolf Fredrik Kivalo (vuoteen 1935 Mittler) ja Anna Maria Helle (aik. Hellman, nimenmuutos 1906). Erkki Kivalo kuoli 6.6.2009 Helsingissä 88 vuoden ikäisenä.

 

Varhaisimmat nuoruusvuotensa Kivalo asui Helsingissä, Turussa ja Naantalissa. Lukion hän kävi Turun Suomalaisessa Yhteiskoulussa Naantalissa asuessaan. Oppikouluvuosinaan hän osallistui partiojärjestön, suojeluskunnan poikaosaston sekä Oppikoulujen Karjalaseuran ja Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) nuorisojärjestön toimintaan. Talvisodan alkaessa 30.11.1939 Kivalo oli lukion viimeisellä luokalla. Nuorisojärjestöissä isänmaallisuuteen kasvaneena hän anoi heti joulukuussa pääsyä vapaaehtoisena rintamalle, ja sai kutsun palvelukseen tammikuussa 1940. Sodan päätyttyä maaliskuussa 1940 Kivalo jäi suorittamaan asevelvollisuuttaan. Jatkosodan alettua kesäkuun lopulla 1941 palvelu Puolustusvoimissa jatkui edelleen ja kesti yhtämittaisesti marraskuun puoliväliin 1944, melkein täydet viisi vuotta. Kivalo oli sodan aikana viimeksi sotilasarvoltaan luutnantti. Hän sai myöhemmin ylennyksen lääkintäkapteeniksi ja edelleen lääkintämajuriksi vuonna 1976.
 

 


Kivalo sai ylioppilaslakkinsa keväällä 1940, poikkeusolojen vuoksi ilman tenttejä ja kirjoituksia. Hän oli päättänyt ryhtyä lääkäriksi, ja rauhan tultua hän aloitti opiskelun Helsingin yliopistossa vuonna 1945. Kivalo suoritti medikofiilitutkinnon vuonna 1946 ja pääsi lääketieteelliseen tiedekuntaan tammikuussa 1947. Hän valmistui lääketieteen kandidaatiksi kesällä 1948 ja sen jälkeen hän jatkoi opintojaan Turun yliopistossa, jossa hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi toukokuussa 1951. Kivalo solmi avioliiton vuoden 1950 viimeisenä päivänä Aino Marja Annikki Sepän (s. 1920) kanssa, joka oli valmistunut lääkäriksi vuonna 1948. Puolison vanhemmat olivat lääketieteen ja kirurgian tohtori Toivo Armas Seppä ja odontologian tohtori Aino Kerttu Kokkola. Erkki ja Annikki Kivalon perheessä oli kaksi lasta, Matti s. 1952 ja Leeni s. 1956.



Vuosina 1951–1953 Erkki Kivalo oli lääkärinä Pääesikunnan lääkintäosastolla. Samaan aikaan ja sen jälkeen hän oli tutkijana ja assistenttina Helsingin yliopiston anatomian laitoksella. Hän väitteli histologisesta aiheesta lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi vuonna 1954, samana päivänä kuin hänen puolisonsa väitteli lastentautien alaan kuuluvasta aiheesta. Erkki Kivalo oli aikonut alun perin erikoistua sisätauteihin, mutta hän hakeutui vuonna 1954 apulaislääkäriksi Kivelän sairaalan hermotautien osastolle, ja sai hermo- ja mielitautien erikoislääkärin oikeudet vuonna 1956.

 



Tämän jälkeen Kivalon ura eteni melkeinpä kohtalonomaisesti kulloinkin avoimeksi tulleisiin virkoihin. Hän toimi vuosina 1957–1960 Turun yliopistossa anatomian apulaisprofessorina, ensin virkaatekevänä ja sittemmin vakinaisena. Sen jälkeen hän oli Helsingissä Keskuslaitos Rinnekodin johtavana ylilääkärinä vuosina 1960–1964 ja säätiön tutkimuslaitoksen johtajana vuosina 1964–1969. Välillä Kivalo opiskeli vuosina 1961–1962 stipendiaattina neurologiaa Hampurin yliopistossa ja vuonna 1963 hänet nimitettiin Helsingin yliopiston neurologian professoriksi, alansa ensimmäisenä edustajana Suomessa.

 

Neurologia oli ollut siihen saakka osa hermo- ja mielitautien erikoisalaa, jossa sen osuutena oli ollut lähinnä erotusdiagnostiikka psyykkisiä oireita aiheuttavissa sairauksissa. Sen sijaan neurologisten sairauksien tutkimuksen ja hoidon kehittäminen oli jäänyt vaille riittävää huomiota. Uuden erikoisalan uranuurtajana Kivalon osaksi tuli nostaa se tasaveroiseen asemaan vanhojen erikoisalojen rinnalle, kehittää sen tarvitsemia tutkimus- ja hoitomahdollisuuksia, luoda yhteydet muihin erikoisaloihin kotimaassa sekä oman erikoisalansa kansainvälisiin järjestöihin ja sen edustajiin ulkomaisissa yliopistoissa. Viime mainittujen kohdalla Kivalolla oli erityisen lämpimät ja kiinteät suhteet Neuvostoliittoon silloin kuuluneeseen Viroon ja sen lääkärikuntaan. Kivalo piti myös tärkeänä neurologisten tautien tutkimusta ja hoitoa tukevien potilasjärjestöjen perustamista ja teki paljon työtä niiden hyväksi.

 

Aktiivisena vaikuttajana Kivalolle kertyi 1970-luvulla hoidettavaksi suuri määrä puheenjohtajan ja jäsenen tehtäviä kymmenissä komiteoissa ja järjestöissä, joiden toiminta liittyi eri tavoin hänen virkatehtäviensä piiriin. Enimmillään kyseisiä työryhmiä ja -yhteisöjä saattoi olla jopa 40 samanaikaisesti. Kivalo kertoi muistelmissaan, miten hän silloin joutui työskentelemään voimiensa äärirajoilla. Sen vuoksi hän ryhtyi määrätietoisesti hoitamaan kuntoaan lopettamalla tupakanpolton, kiinnittämällä huomiotaan ravintonsa laatuun ja määrään sekä aloittamalla säännöllisen liikuntaharrastuksen. Näiden toimenpiteiden ansiosta hän saikin kuntonsa kohenemaan ratkaisevasti.

 

Kivalo tutustui presidentti Urho Kekkoseen vuonna 1970 tämän puolison sairastumisen yhteydessä. Sen jälkeen Kekkonen käytti Kivaloa usein terveydenhuollon ja lääketieteen asiantuntijana sekä yleisissä että yksityisissä terveydenhuollon ongelmissa. Aikaisemmin puolueettomana esiintynyt Kivalo liittyi myös 1970-luvun alkupuolella Keskustapuolueeseen. Hänen periaatteenaan oli siitä huolimatta, että terveydenhuollon asioita ei pidä sitoa puoluepolitiikkaan. Kun Lääkintöhallituksen pääjohtaja Leo Noro oli eroamassa virastaan vuonna 1977, Kekkonen ilmoitti haluavansa Kivalon hänen seuraajakseen. Asia hoidettiinkin niin, että Kivalo nimitettiin Lääkintöhallituksen pääjohtajaksi 1.1.1978 alkaen. Näin Kivalon nimitystä voidaan pitää taustaltaan poliittisena. Hän siirtyi pääjohtajan virasta eläkkeelle elokuun lopussa 1983.

 

Työn kannalta Kivalon hankalin kausi oli toiminta Lääkintöhallituksen pääjohtajana. Siinä oli vaikeutena mm. politiikan päättäjien vaikutus viraston ratkaisuihin ja virkanimityksiin. Kivalon jämerä johtamistapa ei miellyttänyt kaikkia. Häntä vastaan tehtiin useita ilmiantoja lahjus- ja hyötymistarkoituksessa tapahtuneista virkatoimista, mutta ne todettiin kaikki tutkimuksissa aiheettomiksi. Epävarmuutta aiheuttivat koko ajan myös suunnitelmat Lääkintöhallituksen lakkauttamisesta. Kivalon pääjohtajakausi oli kuitenkin terveydenhuollon kehittämisen kannalta hyvin tuloksellinen. Sen aikana keskusviraston toimintatapoja selkiytettiin ja kiinnitettiin huomiota sairaanhoidon tehtäväjakoon. Tutkimusten ja hoidon porrastamista terveyskeskusten, keskussairaaloiden ja yliopistosairaaloiden välillä pyrittiin parantamaan. Kivalo piti henkilökohtaisesti tärkeänä myös suurten kaupunkien terveyskeskusten kehittämistä sekä omalääkärijärjestelmän käyttöön ottamista. Eräs terveydenhuollon merkittävä painoalue oli potilaiden oikeusturvan kehittäminen ja eettisten kysymysten huomioon ottaminen.

 

Kivalon pääjohtajakauteen ajoittui myös hänen toimintansa presidentti Kekkosen sairauden aikana yhtenä tämän kolmesta henkilääkäristä. Kivalo oli 1970-luvun lopulta lähtien usein mukana myös presidentti Kekkosen matkoilla niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Kivalolla oli tärkeä osuus Kekkosen jäämisessä sairauslomalle elokuussa 1981 ja eroon tarvittavan lääkärintodistuksen laatimisessa lokakuussa 1981. Hän oli edelleen Kekkosen lääkärinä tämän vuonna 1986 tapahtuneeseen kuolemaan saakka. Lääkärinä Kivalo noudatti Kekkosen kohdalla tiukasti lääkärin vaitiolovelvollisuutta, joten asiaa koskevat tiedot ovat tulleet julkisuuteen muista lähteistä.

 

Kivalo on laatinut, osaksi yhdessä muiden kirjoittajien kanssa, useita julkaisuja ja kirjoja, jotka käsittelevät neurologiaa, neuroendokrinologiaa, neuropsykiatriaa, terveydenhuoltoa ja lääketieteen historiaa. Eläkkeellä ollessa Kivalolla oli enemmän aikaa kulttuuriharrastuksilleen. Uutena tuli mukaan kirjoittaminen. Hän oli erikoisesti kiinnostunut taitelijoiden ja kirjailijoiden sairauksista sekä niiden vaikutuksista heidän taiteilijakehitykseensä. Kivalon kirjoituksia on julkaistu Lääkäri ja Vapaa-aika (LVa) –lehdessä, ja oman kirjansa ovat saaneet taidemaalari Vincent van Gogh (1989), runoilija Edith Södergran (1995) ja kirjailija August Strindberg (1998). Kivalo sai vuonna 1990 valtion tiedonjulkistamispalkinnon Vincent van Goghin taiteilijakehitystä kuvaavasta teoksestaan.

 

Isänsä serkun Raoul Mittlerin kanssa Kivalo julkaisi vuonna 2000 sukututkimuksiin liittyen Eyolf Mattssonin elämänkuvauksen. Eyolf Mattsson oli Kivalon isoisän sisarenpoika, joka liittyi Suomen kansalaissodan-vapaussodan aikana punaisten joukkoihin, pakeni vuonna 1918 Venäjälle ja kohosi siellä Neuvostoarmeijan prikaatikenraaliksi. Teos on Erkki Kivalon kirjoittama, mutta Raoul Mittler oli sitä valmisteltaessa aineiston kokoaja. Kirja on julkaistu myös ruotsiksi käännettynä.

 

Kivalon vuonna 2008 ilmestynyt muistelmateos ”Mitä elämä opetti” perustuu niihin kertomuksiin, joita Erkki Kivalo oli laatinut 2000-luvun alkutaitteessa oman elämänsä vaiheista lapsiaan ja lastenlapsiaan ajatellen. Niiden julkaiseminen kirjana kypsyi vuoden 2005 tienoilla. Lisäperusteluina Kivalo piti mahdollisuutta tuoda julkisuuteen eräitä näkökantoja, joiden käsitteleminen ei ollut aikaisemmin mielekästä tai mahdollista, sekä kokemuksiaan eläkevuosista, vanhenemisesta ja sairastamisesta.

 

Eläkkeellä ollessaan Kivalo seurasi edelleen terveydenhuollon kehitystä. Lääkintöhallitus muutettiin vuonna 1991 Sosiaali- ja terveyshallitukseksi, joka sekin lakkautettiin jo vuonna 1992. Kivalon havaintojen ja kokemusten mukaan Lääkintöhallituksen lakkauttamisen jälkeen terveyden- ja sairaanhoidon tasossa tapahtui laskua, kun maassa ei ollut enää sen kehityksestä ja ohjaamisesta valtakunnallisesti vastaavaa keskusvirastoa.

 

Kivalo kertoi muistelmissaan myös itseään ja puolisoaan kohdanneista sairauksista ja niiden hoitoon liittyneistä ongelmista. Puolison sairastuminen vuoden 2001 joulun aatonaattona oikean puolen halvaukseen aiheutti suuren muutoksen avioparin elämässä. Puoliso toipui puolen vuoden laitoshoidon aikana vähitellen paljon apua tarvitsevaksi pyörätuolipotilaaksi, mutta siitä huolimatta hoitoa päätettiin jatkaa kotona kotisairaanhoidon avun turvin. Erkki Kivalon voimat uupuivat kuitenkin ja hänelle oli asennettava vuonna 2004 tahdistin, minkä johdosta hänen vointinsa korjaantui. Puoliso sai vuonna 2006 kaatumisen seurauksena reisiluun kaulan murtuman, ja muutaman viikon sairaalahoidon kuluttua hänet siirrettiin taas kotihoitoon. Siitä lähtien hän oli kuitenkin kahden viikon jaksoissa vuorotellen laitoksessa ja kotona. Erkki Kivalo halusi edelleen olla puolisonsa omaishoitajana voimiensa mukaan. Se olikin mahdollista, kun kotijaksojen aikana saatiin tarvittavaa apua kaupungin kotisairaanhoidolta ja yksityiseltä kotipalvelulta.

 

Vuosina 2006–2009 Kivalo kuului jäsenenä Stakesin nimeämään Lääkintöhallituksen historiahankkeen toimitusneuvostoon, ainoana elossa olleena pääjohtajana. Tämän kirjoittaja (A. F.) on myös ollut saman ajan kyseisen toimitusneuvoston jäsen.

 

Tässä kirjoituksessa ei ole mahdollista luetella niitä lukuisia luottamustehtäviä sekä komiteoiden ja toimikuntien jäsenyyksiä, joihin Kivalo vuosien mittaan osallistui. Niistä on melko täydellinen luettelo esim. teoksessa Kuka kukin on 1990. Lisäyksenä voidaan mainita, että Kivalo kutsuttiin Suomen Lääkäriliiton kunniajäseneksi vuonna 1995.

 

 

Erkki Kivalon teoksia:

 

Taiteilija ja hänen sairautensa : Vincent van Gogh 1853–1890. 1989


Olen sylkenyt verta : sairauden varjostamaa elämää : Edith Södergran 1892–1923. 1995


August Strindberg ja neljä naista : tutkimus kirjailijan elämäntarinasta 1998


Mitä elämä opetti. Muisteluita ja ajatuksia. Recallmed Oy. Hämeenlinna 2008.


(ja Raoul Mittler) Ahvenanmaalaisen Eyolf Mattson-Ignaeuksen elämänura : teekkarista puna-armeijan prikaatinkenraaliksi 1918–1965. 2000. Teos on julkaistu myös ruotsiksi Heidi Mittlerin kääntämänä: Eyolf Mattsson – från åländsk teknolog till general i Röda armén, Ålands kulturstiftelse. Mariehamn 2001.


(sekä Raoul Mittler ja Pekka Kivalo) Mittler-Kivalo-Seikkula suku Suomessa. 2001, 2. korj. ja täyd. painos 2003.

 

Kirjallisuutta:

 

Forsius, A.: [Kirjanselostus:] Elämän pidennetty oppimäärä. Mitä elämä opetti. Muisteluita ja ajatuksia. Erkki Kivalo. Recallmed Oy, Klaukkala 2008. Suomen Lääkärilehti 2009: 11: 1080.


Haltia, M.: Kivalo Erkki (1920–) – lääkintöhallituksen pääjohtaja, neurologian professori. Suomen kansallisbiografia 5, Karl – Lehtokoski. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Hämeenlinna 2005.


Huovinen, M.: Professori Erkki Kivalo: Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Yksityislääkäri n:o 6, marras-joulukuu 2008, s. 39–39.


Tiitta, A.: Käsikirjoitus teokseen ”Collegium Medicum – Lääkintöhallitus 1878–1991”. STAKES, nyk. THL. 2009.


Kuka kukin on. Who’s who in Finland 1990. Otava. Keuruu 1990.


Suomen lääkärit 1997 Finlands läkare. Suomen Lääkäriliitto, Helsinki. Forssa 1998.


Henkilökohtaisia keskusteluja vuosina 2006–2009, viimeksi tammikuussa 2009.


Kirjoitus on valmistunut heinäkuussa 2009.

 

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON