Arno Forsius

Korva-, nenä- ja kurkkutautien kansanparannusta

Korvan sairaudet ovat olleet kiusallisia ja haitallisia vaivoja, joita on pyritty hoitamaan myös kansanomaisin menetelmin. Käytettyjä keinoja ovat olleet rukous ja pyhimyksiin turvautuminen, kuppaus, suonenisku ja verijuotikkaat, kansanomaiset yrttilääkkeet ja muut rohdot sekä maagiset parannuskeinot. Seuraavassa hoitokeinoja tarkastellaan eräin poikkeuksin suomalaisen kansanparannuskulttuurin kannalta teoksen "Kansanomainen lääkintätietous" (toim. M. Hako) mukaan.

Korvasärky ja korvapistos

Pyhä Polykarpos (n. 69 jKr.—n. 155 jKr) oli ollut eläessään Smyrnan piispa. Häneltä pyydettiin apua korvasärkyä vastaan, sillä hän oli sanonut, että hän ennemmin tukkisi korvansa kuin kuuntelisi vääriä oppeja ja väittelisi niitä vastaan. Polykarpoksen kunnioitus levisi laajalle sekä ortodoksisen että katolisen kirkon piirissä.

Verenpoistohoitoja käytettiin myös korvasäryn hoitoon. Suonenisku tehtiin isovarpaan päältä, siis mahdollisimman kaukana vaivan paikasta. Tarkoituksena oli saada paha veri siirtymään sinne, mistä veri oli poistettu. Kuppaus taas suoritettiin mahdollisimman lähellä sairasta paikka, tavallisimmin korvan takaa. Sinne asetettiin myös verijuotikkaat imemään verta. Niitä käytettiin mm. lapsilla, joilla kuppaus oli monestakin syystä hankalaa.

Yleinen tapa oli aiheuttaa sairaan paikan lähelle keinotekoinen tulehdus, sillä sen avulla uskottiin saatavan taudin aiheuttaneet nesteet virtaamaan keinotekoisen tulehduksen kautta pois elimistöstä. Keinotekoisen tulehduksen aikaan saamiseksi asetettiin korvan taakse tai niskaan esim. niittyleinikin (Ranunculus acer) lehtiä, jotka aiheuttivat iholle rakkulamuodostusta, tai erityistä rakkolaastaria, joka oli valmistettu jauhetusta ”espanjankärpäsestä” (oik. eräs kovakuoriaislaji, Lytta vesicatoria).

Hyvin monet korvakivun hoidot perustuivat siihen, että korvakäytävään pantiin jotakin parantavaksi uskottua rohtoa. Jostakin syystä ns. ”sontalääkkeet” olivat tässä tarkoituksessa erityisen suosittuja. Jäniksen kusta pidettiin hyvänä lääkkeenä (Pielavesi), luultavasti sen vuoksi, koska jäniksellä oli isot korvat. Sitä oli kuitenkin vaikea saada, ja niin oli usein tyydyttävä ruskeaan lumeen, johon jänis oli virtsannut, ja sulatettava siitä korvalääkettä (Vanaja).

Kanan ulostuksen uskottiin parantavan korvasäryn. Miehen korvaan pantiin kukon ja naisen korvaan kanan ulostusta, jonka piti olla lämmintä (Kokemäki). Lisäksi voitiin käyttää myös hevosen sonnasta puristettua vettä (Pielavesi). Pakottavaa korvaa voitiin myös sivellä hevosen lannasta puristetulla vedellä. Hevosen, jolta lanta otettiin, piti olla samaa sukupuolta kuin sairaskin (Parkano).

Hyvää lääkettä saatiin panemalla pulloon omaa pissiä ja suoloja. Pulloa pidettiin lämpimässä paikassa vuorokauden verran, jonka jälkeen sitä pantiin korvaan (Saarijärvi). Lehmän- ja naisenmaito olivat tunnettuja korvakivun lääkkeitä. Usein pantiin sipulimehua lämpimään maitoon, joka kaadettiin korvaan (Savonlinna). Christfried Ganander neuvoi vuonna 1785: ”Surwo kusiaisia moorttelisa, pane waimon rintamaitoa päälle, [ja] tiputa korwaan, [se] parantaa korwa taudin.”

Muita korvakäytävään pantavia rohtoja olivat saippuavaahto (Sortavala) ja voisula (Saarijärvi). Viinaa voitiin kaataa korvakäytävään sellaisenaan tai lämmitettynä (Rantasalmi), joskus kuppaukseen korvan takaa yhdistettynä (Rantasalmi). Korvakäytävään voitiin puhaltaa kuumaa höyryä (Savonlinna) tai tupakan savua (Pielavesi) ja lisäksi tukkia korvakäytävä mustilla lampaanvilloilla (Kuusamo). Yleisesti tunnettua korvakivun lääkettä oli apteekista saatava ”Saakelin pojan korvatipat” eli Tinctura otalgica Zageli, lääkäri Zagelin mukaan.

Maagisia piirteitä liittyi seuraaviin parannustapoihin. Kipeään korvaan oli saunan löylyssä puhallettava vihkisormuksen läpi, jolloin siitä parantui jos oli parantuakseen (Suistamo). Jos korvaa pakotti, tuli ottaa sellainen avain, jonka tekijää ei tunnettu, ja sen avaimen läpi panna rintamaitoa korvaan (Mäntyharju). Korvapistostaudin uskottiin paranevan silläkin, kun nieli elävän lutikan veden mukana (Sortavala).

Vuotava korva

Märkivät korvat olivat varmaankin yleinen tauti, mutta erityisesti niihin tarkoitettuja parannuskeinoja ei ole monia esitetty. Näsiän (Daphne mezereum) kuorta käytettiin vetämään korvanseudun ihoa rakoille, kun korvat vuotavat (Peldán).

Jos korva pilaantui vuotamaan, niin se parani sillä, kun toinen ihminen katsoi kipeään korvaan sellaisen sormuksen läpi, jolla oli kolme pariskuntaa vihitty (Nurmes).

Korva lukossa ja korvien soiminen

Korvankohinassa käytettiin hoitona suoneniskua korvan ”sisältä” eli korvakäytävän suulla olevasta suonesta, tässä tapauksessa siis mahdollisimman läheltä taudin sijaintipaikkaa.

Jos korvat soivat tai menivät lummeuksiin, piti hieroa sormilla korvavaltimoita, koska vaivan uskottiin johtuvan näistä pään sisään menevistä valtimoista (Ylimuonio).

Valsalvan menetelmäkin tunnettiin kansanparannuksen piirissä. Jos korva meni lukkoon, niin otettiin nenästä kiinni ja koetettiin henkeä painamalla saada se auki, ja sitä tehtiin, kunnes se aukeni (Vihti).

Myös maagisia keinoja käytettiin. Jos korvat menivät lumpeeseen, niin lämmitettiin sauna ja saunan lauteilla puhuttiin korvaan kultaisen vihkimäsormuksen läpi, ensin hitaasti (hiljaisesti), sitten hieman kovemmin. Silloin korva oli seuraavana päivänä auennut (Salmi).

Huimaus

Huimauksen parantamiseen käytettiin verenpoistohoitoja, suoneniskua isovarpaan päältä ja vaihtoehtoisesti kuppausta korvien takaa tai kaulalta.

Kuurous ja huonokuuloisuus

Kuurouden parannusta pyydettiin Pyhältä Audoenukselta (n. 600—684), joka oli ollut Ranskassa Rouenin piispa. Hänet tunnettiin myös nimillä Dado, Ouen ja Owen. Hänen kunnioituksensa oli yleistä Ranskassa ja Englannissa. Pyhän Audoenuksen maalliset jäännökset Rouenissa tunnettiin parantamisvoimastaan, erityisesti kuulon palauttamisesta kuuroille. Toinen huonokuuloisuuden parantaja oli Pyhä Leonhard (k. n. 540).

Suoneniskua ranteesta käytettiin kuurouden hoitona.

Kuurouden uskottiin paranevan, kun tuoreesta lepästä puserrettiin vettä ja sitä tiputettiin korvaan (Längelmäki). Vanhan kansan tietojen mukaan heikko kuulo parani, jos korvalehtiin asetettiin kultainen korvarengas. Jos korvarenkaiden asettaminen ei parantanut kuuroutta, eivät renkaat olleet puhdasta kultaa, vaan väärennettyjä (Vihti).

Vierasesineet ja vaikku korvassa

Meriajolla (hylkeenrasvalla) ajetaan pois vieraita esineitä korvasta, nenästä tai muusta ruumiista siten, että sivellään meriajolla sen paikan ympärystä, johon esine on mennyt, ja tulen lähellä lämmitetään siveltyä kohtaa (Pudasjärvi).

Aikaisemmin tavattiin syöpäläisiä usein korvakäytävästä. Jos russakka meni ennen korvaan, poistettiin sitä siten, että korvaan pantiin suolavettä (Sortavala).

Vaikun poistamiseen korvista käytettiin erityistä korvalusikkaa eli korvakauhaa. Se oli pieni lusikkamainen väline, joka aikaisemmin kuului usein kodin kalustoon.

Nuha

Nuhassa poltettiin liinakangasta, jonka savu vedettiin sieraimiin (Savonlinna). Nuhassa oli imettävä nenän kautta sisään reilu kourallinen omaa virtsaa ja sitten sylkäistävä se ulos (Utsjoki). Nuhassa ja kiusallisessa nenän tukkeutumisessa oli hyvä vetää sieraimiin hyvää nuuskaa, jolloin nenä pian aukeni ja nuha helpotti (Kalajoki).

Eräänä hoitokeinona voideltiin nuhassa jalkapohjia lihakeiton rasvalla tai lamppuöljyllä ja paistettiin tulen loisteessa niin kuumaksi kuin vain sieti (Inari). Sisällisesti otettiin nuhan hoitoon joko tervavettä tai tärpättiä (Savonlinna).

Nenäverenvuoto

Verenvuotojen hoitaminen perustui kansanlääkinnässä yleisesti magiaan. Oli olemassa paljon tunnettuja verenseisauttajia, jotka kykenivät lopettamaan verenvuodon loitsuillaan. Myös nenäverenvuodon hoitomenetelmät perustuivat useimmiten magiaan. Jos rupesi vuotamaan verta nenästä, oli »vika syvämes». Silloin oli sidottava nimettömän sormen ympärille tiukalti rihmaa, mikä auttoi vuodon lakkaamaan (Kurkijoki).

Kun nenä vuoti verta, niin sidottiin vasemman käden nimetön sormi ja vasemman jalan nimetön varvas villalangalla, jolloin veri lakkasi vuotamasta (Haukipudas). Erään neuvon mukaan verenvuoto nenästä lakkasi, kun puristi lujasti sieraimen puolista sormea (Pielisjärvi).

Raudalla uskottiin olevan maagista vaikutusta verenvuotoihin. Jos nenästä juoksi verta, paineltiin niskaa kylmällä raudalla tai pantiin suolaa suuhun (Rantsila). Verenvuodon nenästä sanottiin lakkaavan myös sillä, kun sydämen kohdalle pantiin kylmiä avaimia (Rantasalmi).

Verenvuoto nenästä lakkasi, kun otti pahnoja sikakarsinasta ja haisteli niitä (Mouhijärvi). Jos nenä ratkesi vuotamaan, niin piti asettaa itsensä nuoralla riippumaan johonkin orteen (Nurmes).

Kurkkukipu

Kurkkutautia sairastavilla oli useita pyhimyksiä suojelijoina. Antiokian Pyhä Ignatius (k. n. 107 jKr.) oli Antiokian piispa, joka tunnettiin myös nimellä Theoforos. Häntä kunnioitettiin laajasti sekä ortodoksisessa että katolisessa kirkossa. Pyhä Blasius (k. 316) oli armenialainen lääkäri, jota pidettiin kurkkutautisten ja kurkkumätää sairastavien suojelijana. Lisäksi kurkkukipua sairastavat pyysivät apua Pyhältä Dionysiokselta (k. n. 250), joka oli ollut ensimmäinen Pariisin piispa.

Elias Lönnrot neuvoi hoitamaan kurkkukipua mm. panemalla verijuotikkaita tai rakkolaastaria niskaan.

Kurkkukipu oli yleinen vaiva ja siihen oli varsin monia hoitokeinoja. Enimmäkseen kurkkukivun hoito tapahtui erilaisten kaulakääreiden avulla. Kurkkukipu parani, kun illalla otettiin jalasta hikinen sukka ja kiedottiin se yöksi kaulan ympärille tai haudottiin kaulaa kuumalla jauho- tai tuhkapussilla (Perniö). Kun miehen kaula oli kipeä, pantiin naisen sukka kaulaan, ja jos naisen kaula oli kipeä, pantiin miehen sukka kaulaan (Viljakkala).

Kurkkukipeään pantiin parafiiniraasu [sulaan paraffiiniin kastettu kangas] kaulan ympäri. Sitä oli pidettävä vain vähän aikaa, muuten se poltti ihon rikki (Enontekiö). Jos kurkun puhalsi [ahdisti] niin, ettei mennyt alas kuin maito, niin pantiin lämmintä lehmän paskaa vaatteeseen ja sillä haudottiin (Kuusamo). Turvonneet nielurisat paranivat tärpätillä, jota siveltiin kaulalle, ja päälle pantiin täysvillainen vaate tai lampaanvilloja. Vaikeassa tapauksessa tärpättiä voideltiin kurkun sisustaan sormella (Pielavesi).

Kurkkutautia vastaan käytettiin mustan lampaan villoja. Niitä asetettiin miehen kaulaliinaan hyvin paksulti ja niiden päälle pantiin voita ja sitten asetettiin kaulan ympäri. Se uusittiin aamulla ja illalla. Jos tauti oli ankaraa, niin otettiin lusikan varsi ja painettiin kielen päältä sekä puhdistettiin kurkkua pellavista ja puun palasta tehdyllä sudilla. Ja vielä otettiin hopeainen lusikka ja sillä nostettiin kitalakea, sillä sanottiin, että kitalaki oli mennyt maahan. Sitten hierottiin voilla kaulaa. Toinen henkilö veti sairaan selkäpuolella molemmilla käsillä, kun ne olivat rasvaiset, kurkusta päin korvia ja kaularauhasia, joita kansa nimitti fipeleiksi. Se tehtiin saunan parvessa tai suuren takkavalkean ääressä ja sitten pantiin kaulalle taas lampaan villakääre (Vihti).

Kurkkutaudin parantamiseksi kerrotaan ennen käytetyn sellaista keinoa, että sairas joi kaljaa karhun kurkun [henkitorven] tai karhusta saadun kurkunpään läpi. Kurkunpäitä pidettiin siitä syystä tallessa (Akaa).

Kurkkutautia sairastavan piti ensimmäiseksi maistaa omaa virtsaansa (Suistamo). Jos kurkkua puhalsi [ahdisti], niin piti hienontaa lasia ja sitä syödä, silloin puhallus hävisi pois. Lasinsirut oli juotava veden kanssa (Kiihtelysvaara).

Muutamat vanhat ihmiset luulivat, että kurkkutauti johtui sinne tarttuneesta karvasta. Piti ottaa harja, seisoa savupirtin lakeisen [savuaukon] alla ja katsoa lakeiseen, harjata kurkkua alaspäin ja sanella: »karva, karva, koirankarva, karva, karva, siankarva, karva, karva, lehmänkarva» jne.; jos sattui se karva, joka oli tarttunut, parani varmasti (Pielisjärvi). Jos kaula tuli kipeäksi, oli mentävä tuvan uunin luo, avattava pellit, vedettävä kaulaa kammalla kolme kertaa ylöspäin ja sanottava: ”Vedä savuu, vedä savuu, vedä savuu”. Sortavala. Jos arveli, että oli säikähdyksestä saanut kurkkutaudin, niin piti ottaa suoloja käteensä, kiertää niitä päänsä ympäri ja heittää siihen paikkaan, missä säikähti (Ruokolahti).

Äänen käheys

Kaikki käheyden hoitokeinot olivat magiaan liittyviä. Käheä ääni parani, kun vesikorvosta, jota korennossa kannetaan, juotiin siinä kantaissa vettä kolmella kynnyksellä (Vienan Karjala). Jos ääni kävi joskus karheaksi eikä muuten parantunut, oli saunassa kylpiessä huudettava räppänään [savuaukko]: »Ota Örö äänes, anna minulle oma ääneni!» Silloin uskotaan äänen käheyden parantuvan (Impilahti). Kun ääni oli sorruksissa, pitää huutaa kaivoon: »Au, au, anna äänesi!» (Mikkeli mlk.)

Ruoto kurkussa

Jos kalanruoto meni kurkkuun, niin piti purra leipää ja nielaista, jotta ruoto meni alas (Pudasjärvi). Muut hoitokeinot olivat lähinnä maagisia. Ruoto lähti kurkusta, kun asetettiin isompi kalanruoto ulkopuolelle, kiinni olevan kohdalle, jolloin se veti kurkun sisäpuolelle tarttuneen ulos (Kivijärvi). Kalanruoto poistettiin kurkusta siten, että jauhettiin kalanruotoja hienoksi, sekoitettiin kermaan ja voideltiin sillä kaula päältä (Valtimo). Kalanruodon sai pois kurkustaan, kun pani ruodon yöksi tukkaansa (Saarijärvi).

Kirjoitus on valmistunut huhtikuussa 2000.

Kirjallisuutta:

Hako, M.(toim.): Kansanomainen lääkintätietous. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 229: 4 Osa. Helsinki 1957

Hallam, E.: Pyhiä miehiä ja naisia. Keitä he ovat ja miten he auttavat. Yli 150 taivaallista pyhää Agneksesta Zitaan. Karisto Oy, Hämeenlinna. Hong Kong 1996

Lönnrot, E.: Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri. 3. uudestaan korjattu laitos Helsinki 1867. Facsimile ("Neljäs korjaamaton laitos"), Tampere 1981.

Peldán, K.: Suomen farmasian historia. Helsinki 1967

Strandberg, H.: Kupparit ja kuppaaminen. Teoksessa Kansa parantaa (toim. P. Laaksonen ja U. Piela). Kalevalaseuran vuosikirja 63, 1983. Pieksämäki 1983.

Strandberg, H.: Kansanomaisia suonenavausohjeita. Teoksessa Kansa parantaa. (toim. P. Laaksonen ja U. Piela), Kalevalaseuran vuosikirja 63, 1983. Pieksämäki 1983.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON