Arno Forsius

Jeesus Kristus parantajana

Uuden Testamentin evankeliumien mukaan Jeesus suoritti elinaikanaan useita ihmeparannuksia ja hänen ristinkuolemansa jälkeenkin niitä tapahtui hänen nimessään. Jeesus oli myös kehottanut opetuslapsiaan: "Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia, ajakaa ulos riivaajia."

Pian Jeesuksen ristinkuoleman jälkeen syntynyt kristinusko perustui Jumalaan kaikkivaltaan ja ylösnousseeseen Jeesukseen Kristukseen hänen tahtonsa toteuttajana. Kristillisen kirkkokunnan vakiintuessa kirkkoisien opetukset alkoivat ohjata kristinuskon sisältöä ja toimintamuotoja.

Sairaus ja kuolema ovat aina olleet ihmisen elämää väkevästi koskettavia asioita. Siten on ymmärrettävää, että ihmiset ovat pyynnöin ja rukouksin kääntyneet Jumalan ja Kristuksen puoleen, saadakseen taudin ja kuoleman uhatessa itselleen parannusta tai ainakin toivoa ja lohdutusta.

Kristinuskon lähimmäisenrakkaus oli kirkon alkuseurakunnissa lähtökohtana heikkoja varten perustetuille hoivalaitoksille. Niistä kehittyivät vähitellen myös sairaiden hoitamiseen tarkoitetut läntisen maailman sairaalat.

Rukouksen voimaan eniten uskovat halusivat luottaa tautien parantamiseen yksinomaan Jeesuksen nimessä. Kirkkoisä Tertullianus (K noin 225) jopa kielsi kristityiltä lääkkeiden käytön ja katsoi, että ne olivat vain pakanoita varten. Jo 300-luvulta alkaen kirkkoisät alkoivat yleisesti korostaa Jeesuksen Kristuksen merkitystä ihmisen parantajana ja ensimmäisenä lääkärinä.

Kirkkoisien kirjoituksissa Kristuksesta tuleekin sielun ja ruumiin lääkäri, koko ihmisen vapahtaja, luonnon herra ja maailmankaikkeuden lunastaja, maailmanhistorian hallitsija ja kaiken inhimillisen elämän päämäärä.

Alkukristillisen kirkon ajoista lähtien Kristuksen ja opetuslasten ohella kohosi kunnioituksen ja rukouksen kohteiksi suuri joukko pyhinä pidettyjä henkilöitä. Suurimman arvon sai Jumalanäiti Neitsyt Maria. Pyhimyksiksi kohotettiin kuolemansa jälkeen aluksi vain marttyyreja ja erityisen hurskaiksi tunnettuja henkilöitä.

Pyhimysten kunnioitus alkoi 300-luvulla heidän haudoillaan. Se muotoutui aluksi epävirallisena seurakuntien piirissä, levisi perimätietona seudulta toiselle ja vakiintui jo 400-luvun alussa pyhimysten palvonnaksi.

Uusplatonilaisuuden perustaja Plotinos (205—270) oli kehittänyt emanaatio-opin, jonka mukaan jumaluuden olemusta eli voimaa virtasi jumalaa esittävän kuvan välityksellä. Sen seurauksena kymmeneen käskyyn sisältyvä jumalankuvan kielto syrjäytyi ja myös pyhiä kuvia voitiin käyttää parantamiseen. Kuvainpalvonta alkoi Konstantinus Suuren (noin 274—337) aikana 300-luvun alussa ja tuli yleiseksi tavaksi 500-luvulla.

Kirkkoisä Augustinuksen (354—430) käsitykset muokkasivat keskiajalla voimakkaasti kristillistä sairauskäsitystä. Sen keskeisiä piirteitä olivat elämän käsittäminen pyhäksi, ihmisen käsittäminen luonnostaan pahaksi ja syntiseksi, ruumiiltaan ja sielultaan sairaaksi, sekä parantamisen rajoittaminen Jumalan armotyöksi.

Keisari Leo III Isaurilainen (noin 675—741) aiheutti pitkällisen kuvariidan, kun hän kielsi kuvainpalvonnan itäisen Bysantin kristillisissä kirkoissa vuosina 726 ja 730. Nikaian kirkolliskokous päätti kuitenkin vuonna 787, että kuvia sai kunnioittaa mutta palvonnan tuli kohdistua itse jumaluuden luontoon. Päätös vahvistettiin Konstantinopolin synodissa vuonna 843. Kirkkotaide sidottiin sääntöihin eikä kuvapatsaita sallittu. Läntisessä Rooman valtakunnassa katolisen kirkon suhtautuminen kuviin oli kuitenkin vapaampaa. Siellä kuvien tehtäväksi katsottiin kirkkojen kaunistaminen, kansan opettaminen ja pyhien muiston vaaliminen.

Käsitys Kristuksen parantavasta voimasta vahvistui skolastiikan kautena edelleen ja Kristuksen avun pyytäminen tuli tärkeäksi hoidoksi kaikkien sairauksien parantamisessa. Apostolien ja muiden pyhien henkilöiden apuun turvautuminen yleistyi voimakkaasti, sillä heidän uskottiin olevan taivaassa lähinnä Jumalaa ja Kristusta, jolloin he saattoivat parhaiten rukoilla Jumalaa heihin turvautuneiden puolesta.

Kristinuskossa Jumalan vastakohtana oli pääpaholainen, saatana. Pahat henget olivat sen palveluksessa olevia henkiolentoja, riivaajia. Keskiajan päättyessä paholaisusko voimistui länsimaissa ja se sai virallisen aseman katolisen kirkon oppirakennelmassa. Käsitykset paholaisesta sairauksien aiheuttajana ja taudeista synnin palkkana olivat omiaan vahvistamaan rukousparannuksen merkitystä

Keskiajalta lähtien kristillisellä kirkolla oli voimakas vaikutus tieteelliseen ajatteluun ja myös maalliseen vallankäyttöön sekä katolisella että ortodoksisella alueella. Lääketiede ja lääkärin työ olivat Jumalan antamia armolahjoja, joita tuli käyttää kärsivien hyväksi.

Sveitsiläissyntyinen lääkäri Paracelsus (1493—1541) oli aikansa toisinajattelija, mutta toisaalta hän oli harras kristitty. Hänen mukaansa lääkäri oli luonnon palvelija ja Jumala oli luonnon herra. Jumala oli päälääkäri ja oikea lääkärintaito tuli häneltä. Lääkärit ja lääkkeet olivat ainoastaan välineitä, jotka eivät pystyneet saamaan aikaan mitään, jollei sairaan parantuminen ollut Jumalan tahto. Vain vilpitön, jumalaapelkäävä ja epäitsekäs ihminen voi olla hyvä lääkäri.

Keskiajan lopulla Kristus lääkärinä oli myös taiteilijoiden suosittu kuvausaihe. Kuvissa Kristus esitetään keskiaikaisessa ympäristössä, pitäen kädessään virtsantähystyslasia, joka oli silloin lääkärin tärkein työväline ja tunnusmerkki. Samalta aikakaudelta on olemassa joitakin tauluja, joissa Kristus esitetään apteekkarina, istumassa apteekin työhuoneessa vaaka kädessään. Eräässä kuvassa olevan kirjoituksen mukaan Kristus ei valmistanut kuitenkaan ruumiin vaan sielun lääkettä. Sen valmistusaineita olivat mm. lempeys, nöyryys, laupeus ja kärsivällisyys sekä sydämen, mielen ja ruumiin puhtaus. Lääkettä käytettiin viitenä päivänä, jolloin sen nauttijan oli myös tutkittava syntejään, kaduttava niitä, käytävä julkiripillä, tehtävä täydellinen parannus sekä annettava lupaus vastedes karttaa syntejä.

Kirjoitus on valmistunut joulukuussa 1999. Julkaistu myös: Suomen Lääkärilehti 2000: 31: 3030.

Kirjallisuutta:

Forsius, A.: Parantajapyhimykset. Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja Hippokrates 1990: 33—53. Vammala 1990. Aiheesta on kotisivuilla kirjoitus Pyhimykset parantajina.

Joutsivuo, T.: Ruumiin vai sielun hoitoa? Kristinusko, sairaus ja lääketiede. Teoksessa: T. Joutsivuo ja H. Mikkeli (toim.), Terveyden lähteillä. Länsimaisten terveyskäsitysten kulttuurihistoriaa. S. 59—81. Suomen Historiallinen Seura, Historiallinen Arkisto 106. Helsinki 1995.

Königer, E.: Aus der Geschichte der Heilkunst. Von Ärzten, Badern und Chirurgen. Prestel Verlag, Passau 1958

Mez, L. und Kessler, M.: Womit der Apotheker einst hantierte. Schweizerisches Pharmaziehistorisches Museum Basel. [Ilman painovuotta]

Schipperges, H.: Lebendige Heilkunde. Von grossen ärzten und Philosophen aus drei Jahrtausenden. Walter-Verlag, Olten und Freiburg im Breisgau, 1962

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON