Arno Forsius

Kuppatauti terveydenhuollon ongelmana Suomessa

Tässä kirjoituksessa kerrotaan niistä toimenpiteistä, joiden avulla Suomessa pyrittiin ratkaisemaan kuppataudin yhteiskunnalle ja terveydenhuollolle aiheuttamia ongelmia. Kuppatautia lääketieteellisenä ongelmana on kuvattu kirjoituksessa Kuppataudin historiaa.

Kuppataudin todetaan levinneen Suomeen

Kuppatautia todettiin Suomessa ensimmäisen kerran 1640-luvulla, mutta tiedostettu terveydenhuollon ongelma siitä muodostui maassamme vasta 1720-luvulla. Kuppatauti oli 1700-luvun alussa yleistynyt siinä määrin, että lääkintäviranomaisten oli ryhdyttävä toimenpiteisiin asian johdosta. Ruotsin (ja Suomen) valtakunnan hallitus kehotti vuonna 1729 Collegium medicumia, lääkintätoimen keskusvirastoa, hankkimaan maaherroilta luotettavat tiedot siitä, millä seuduilla Suomessa kuppatautia esiintyi. Tuolloin kuppataudin todettiin pesiytyneen useihin pitäjiin maan kaikissa lääneissä.

Collegium medicumille annettiin vuonna 1730 kuninkaallinen kirje, jossa selostettiin tarvittavia toimenpiteitä. Maaherroja kehotettiin korvaamaan välskäreille kuppatautipotilaiden hoitamisesta aiheutuneet kulut sekä ryhtymään toimenpiteisiin sairaiden erottamiseksi terveistä ja kokoamiseksi erityisiin paikkoihin salivaatiohoidon (elohopeahoidon) antamista varten. Tarkoituksena oli saada ehkäistyksi kuppataudin leviäminen.

Hoitojärjestelyjä

Kuppatautisia hoidettiin alkuun melko satunnaisesti. Osa potilaista lähetettiin hoidettavaksi maamme harvoihin hospitaaleihin, jotka oli tarkoitettu alunperin pitkäaikaissairaiden hoitamista varten. Eräin paikoin välskärit ja 1750-luvulta alkaen piirilääkärit hoitivat kuppatautisia tilapäisissä hoitopaikoissa. Maamme ensimmäisen kuppatautisten parantolan rakentamista suunniteltiin Hämeenlinnaan vuonna 1754, mutta hanke ei toteutunut.

Varattomien ja vähävaraisten kuppatautisten hoitokustannukset määrättiin vuonna 1763 suoritettavaksi lääneissä kootuista lasarettivaroista. Maaherroja kehotettiin kuninkaallisella kirjeellä valvomaan, että ilmoitettua kustannusten tasoa ei ylitetä. Valtakuntaan perustettiin vuonna 1770 erityinen sukupuolitautirahasto, josta myönnettiin varoja piirilääkäreille kuppatautisten tarkastuksia varten. Collegium medicumia kehotettiin vuonna 1774 huolehtimaan siitä, että vähävaraiset asukkaat saavat kuppataudin hoidon maksuttomasti.

Yritykset kuppataudin hillitsemiseksi näyttivät jääneen kaikesta huolimatta tuloksettomiksi. Kehnon menestyksen suurimpana syynä pidettiin sitä, että tartunnan saaneet häpesivät ilmoittaa taudistaan. Sen vuoksi tuomiokapitulit huomauttivat vuonna 1783 kuninkaallisen majesteetin käskystä, että papiston on seurakunnissaan saatava kansa vakuuttuneeksi taudin varhaisen ilmoittamisen tärkeydestä.

Suomeen saatiin lääninlasaretteja (myöh. lääninsairaaloita) vasta 1700-luvun puolivälin jälkeen, silloinkin verkkaiseen tahtiin. Piirilääkärien oli ohjesäännön mukaan lähetettävä kuppatautipotilaat hoidettavaksi lääninlasaretteihin, joissa oli yleensä vain 10—15 sairaansijaa jokaisessa. Kuppatautia sairastavat muodostivat sairaalaan ottamisessa etuoikeutetun ryhmän, mutta usein vähät sairaansijat eivät riittäneet heitäkään varten. Parantumattomille kuppatautisille suunniteltiin hoitolaitosten perustamista 1800-luvun alussa varten. Yksi niistä oli tarkoitus rakentaa Suomeen, mutta hanke ei toteutunut.

Kuppataudin levinneisyyttä koskevat tilastot olivat 1700-luvun puolella varsin epäluotettavia. Taudin esiintyminen vaihteli huomattavasti paikkakunnasta riippuen. Heti 1800-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana kuppatautia todettiin selvästi enemmän kuin aikaisemmin. Silloin esim. Hollolan pitäjästä oli lääninlasaretissa kuppataudin vuoksi hoidettavana useana vuonna 7—14 asukasta eli 1—2 ‰ asukasluvusta.

Sairaalahoitoa tehostetaan

Suomi liitettiin vuonna 1809 autonomisena suuriruhtinaanmaana Venäjän keisarikunnan yhteyteen. Lääkintätoimen ensimmäisiä tehtäviä oli ryhtyä tehostamaan taistelua kuppatautia vastaan, sillä tilanne oli sotavuosien jälkeen ryöstäytymässä käsistä. Vuonna 1810 määrättiin, että lääninlasaretit on varustettava kuppatautipotilaiden hoitoon ottamista varten ja että jokaisen lääninlasaretin yhteyteen on perustettava tilapäinen parantola yksinomaan kuppatautipotilaita varten.

Varattomat potilaat oli hoidettava lasareteissa ja parantoloissa edelleen ilmaiseksi. Varakkaat saivat kuitenkin maksaa itse ruokansa ja köyhien puolesta sen sai maksaa heidän kotiseurakuntansa. Vuonna 1820 vapautettiin alle 15-vuotiaat sukupuolitautipotilaat parantolan ylläpitomaksuista, samoin kaikki muutkin siltä osin kuin he joutuivat olemaan hoidossa yli kaksi kuukautta.

Järjestelmällisiä tarkastuksia

Piirilääkärien oli ilmaantuneen pätevän syyn johdosta suoritettava tarkastuksia niiden talojen asukkaille, joissa kuppatautia oli saatujen tietojen mukaan ilmennyt. Kaikkien ulkomailta tulevien laivojen miehistöt oli tarkastettava, Ruotsista tulevia lukuunottamatta. Sairaiksi todetut henkilöt oli heti ilmoitettava maaseudulla kruununpalvelijoille ja kaupungeissa maistraatille. Näiden oli sitten viivytyksettä huolehdittava sairaiden lähettämisestä lääneihin perustettuihin parantoloihin. Tarkastukset perustuivat tavanomaiseen lääkärin suorittamaan tutkimukseen, jossa etsittiin sukuelimissä, ihossa ja limakalvoissa havaittavia oireita. Piilevässä vaiheessa olevia taudintapauksia ei ollut mahdollista todeta.

Maaherroille vuonna 1811 annettujen määräysten mukaan kaupunkipaikoissa oli valvottava, että ”vähemmän kunnollinen naisväki” hankki itselleen puolivuosittain lääkärin antaman terveystodistuksen, että heidät heti alistettiin tarkastukseen, jos ilmaantui pätevää syytä epäillä sukupuolitautia, ja että heidät mahdollisen taudin toteamisen jälkeen heti lähetettiin parantolaan. Maakauppiaille, kaupparengeille ja kaupusteleville naisille, jotka kiersivät markkinoilla tai muuten kuljeskelivat ympäri maata, ei saanut myöntää kulkulupia ilman terveystodistuksen esittämistä. Kruununvankiloihin ja kehruuhuoneisiin (naisten työlaitoksiin) tulevat ja niistä lähtevät henkilöt oli aina tarkastettava, jotta heidät saataisiin ajoissa hoitoon.

Kruununpalvelijoiden oli valvottava maaseudulla, että siellä ei oleskellut irtolaisia tai irstaita naisia ja että sukupuolitautia sairastavat lähetettiin heti lähimpään parantolaan. Joulukuussa 1813 annetun määräyksen mukaan jokaiseen seurakuntaan oli asetettava kuudennusmiehiä, ruotumestareita tai katsastusmiehiä. Näiden tehtävänä oli valvoa ja heti ilmoittaa kirkkoherralle, jos jotakin tarttuvaa tautia, erityisesti sukupuolitautia tai kulkutautia, ilmaantuisi heidän alueelleen, ja muutoinkin valvoa järjestystä ja siveellisyyttä alueellaan. Kruununnimismiehen oli välittömästi ilmoitettava sukupuolitaudin ilmaantumisesta kyläkuntiin ja annettava sairaiden nimet viivytyksettä tiedoksi maaherralle, jotta tämä voisi ryhtyä toimenpiteisiin heidän saamisekseen pikaisesti hoitoon.

Myös kansaa pyrittiin valistamaan kuppataudin vaaroista eri tavoin. Niinpä vuonna 1814 julkaistiin almanakan liitteenä kirjoitus ”Kupan, Pahan taudin eli Fransuusin tundemisesta ja wälttämisestä”. Siinä kuvattiin varsin perusteellisesti sukupuolitaudin leviämistapoja, oireita ja varotoimia tartunnan ehkäisemiseksi. Samaa kirjoitusta jaettiin papiston välityksellä väestölle, minkä lisäksi myös kirkoissa luettiin sanankuulijoille viranomaisten kuulutuksia ja ohjeita.

Vuonna 1837 määrättiin, aina kun yksi tai useampia sairaita saapui joltakin seudulta lääninlasarettiin tai parantolaan, että kyseisen talon tai kylän väki on lähetettävä piirilääkärin tarkastettavaksi, tai jos matka on pitkä, määrättävä piirilääkäri suorittamaan tarkastus kylässä. Jos tällöin löydettiin joku sairas, oli toimitettava uusi tarkastus 4—6 viikon kuluttua. Tarkastuksesta pois jääneiden oli hankittava itselleen terveystodistus, sillä juuri heidän oli usein todettu olevan sairaita.

Tammikuussa 1838 kaikkia lääkäreitä kehotettiin lähettämään kuukausittain läänien kuvernööreille (aik. maaherroille) kaikkien sukupuolitautia sairastaviksi todettujen henkilötiedot, tarkoituksena verrata niitä parantoloiden sairaspäiväkirjoihin, jotta kuvernööri olisi voinut määrätä laitoksista pois jääneet hoitoon.

Lisäksi suoritettiin tarkastuksia ”vähemmän siveellisiksi tunnettujen naisten” keskuudessa ennen sotaväen majoittamista jollekin paikkakunnalle ja toistuvasti tihein välein majoituksen kestäessä. Sotajoukoissa kehotettiin vastaavasti kiinnittämään huomiota sukupuolitaudin esiintymiseen. Helsingissä tarkastettiin prostituoituja 1840-luvulta alkaen sukupuolitautien varalta. Terveeksi todetut saivat kirjoittautumiskirjan, joka oli ikäänkuin elinkeinolupa. Tarkastuksessa oli käytävä parin viikon välein. Helsingissä oli 1800-luvun puolivälissä toistakymmentä bordellia.

Sukupuolitautien parantoloita oli kutsuttava lääninsairaalan osastoiksi vuodesta 1847 alkaen. Lisäksi kaikki kuppatautia sairastavat saivat nyt maksuttoman hoidon lääninsairaaloissa. Talvikauden aikana voitiin sitäpaitsi varattomat potilaat kuljettaa valtion kustannuksella kotiseuduilleen. Samoihin aikoihin sukupuolitautisten tarkastuksia varten saatiin palkata viisi ylimääräistä lääkäriä ja heidän avukseen 20 kätilöä, joille oli tarkoitus antaa tarpeelliset tiedot sukupuolitautien oireista. Pyrkimyksenä oli siis parantaa potilaiden tutkimukseen ja hoitoon hakeutumista vähentämällä kustannuksia, leimautumisen pelkoa ja naisten alistamista miespuolisten lääkäreiden tutkimuksiin.

Laaditut suunnitelmat ja toimintaohjeet olivat epäilemättä asialliset ja tiukatkin, mutta kansa ei käyttäytynyt odotetulla tavalla, joko huolimattomuuttaan tai tietämättömyyttään. Vaikeutena oli myös se, että ei ollut mitään keinoa tarkastushetkellä oireettomien kuppatautitapausten toteamiseksi. Kaikista ponnisteluista huolimatta kuppatauti yleistyi jatkuvasti. Kun laitoksissa hoidettuja kuppatautipotilaita oli vuoden 1820 paikkeilla keskimäärin 1 ‰ asukkaista, oli heitä vuoden 1860 paikkeilla vastaavasti noin 2 ‰ ja vuonna 1865 peräti 2,7 ‰ eli 5068 henkeä. Toisaalta voidaan vain arvailla, kuinka paljon sairaita olisi ollut ilman selostettuja toimenpiteitä.

Valvontaa ja valistusta tehostetaan

Vuoden 1865 kunnallisasetuksen mukaan ”kulkutaudin tai kuppatautitartunnan ilmetessä kunnallislautakunnan oli sellainen viivytyksettä ilmoitettava kirjallisesti kruununnimismiehelle tai piirilääkärille, kumpi heistä vain on lähimpänä tavoitettavissa”. Näin sukupuolitautien ilmoitusvelvollisuus oli siirtynyt papistolta kunnallisille luottamushenkilöille.

Aikaisemmista toimenpiteistä huolimatta kuppatautitapausten määrä oli jatkuvasti nousussa. Marraskuussa 1866 lääkintätoimen vt. pääjohtaja antoi senaatin pyynnöstä laajan lausunnon sukupuolitaudin leviämisen syistä ja toimenpiteistä sen ehkäisemiseksi. Taudin leviämisen syiksi todettiin mm. sen olemassaolo oireettomana ja siten vaikeasti todettavana, kansan tietämättömyys ja välinpitämättömyys, seurakuntien (nyt siis kuntien) viivyttely asukkaittensa hoitoon lähettämisessä, usein sietämättömät olosuhteet lääninsairaaloissa ja sukupuolitautisten parantoloissa, siveellisen kurin höltyminen sekä kaupunkien prostituutio. Eräs syy oli taudin pitkä tartuntavaihe, joka saattoi kestää viisi vuotta.

Keinoina sukupuolitautien ehkäisemiseksi esitettiin ilmaiseksi jaettavat valistuskirjaset, mahdollisuus hoitaa tautia kotioloissa lääkärin valvonnassa, kiertelevien ja matkustelevaisten henkilöiden tiheät tarkastukset, tarvittaessa kyläkuntien tarkastukset, maksun periminen sairaalahoidosta, jos asianomainen ei ole hakeutunut ajoissa hoitoon, sairaalasta kotiin päässeiden henkilöiden jälkitarkastukset kuukausittain vuoden ajan, sekä niiden ilkeämielisten henkilöiden saattaminen rangaistukseen, jotka sairaudestaan tietoisina ja tahallaan tartuttivat sen lähimmäiseensä.

Lopuksi vt. pääjohtaja totesi kuitenkin, että toiveita esitettyjen keinojen toteutumisesta on vasta sitten, kun kunnat ottavat terveydenhoidon huolekseen, ja että suuremmasta varovaisuudesta kyseistä pahaa kohtaan voidaan varmistua vasta, kun sivistys on kansakoulujen ja suuremman hyvinvoinnin seurauksena levinnyt kansan keskuuteen.

Edellä mainitut valistuskirjaset valmistuivat joulukuussa 1869. Suomenkielisen kirjasen otsikkona oli ”Neuvoja ja varoituksia pahasta taudista. Tiedon-anto Lääkintölaitosten Ylihallinnolta”. Kirjasta painettiin suomeksi 8000 kpl ja ruotsiksi 2000 kpl, jotka jaettiin kunnille ilmaiseksi. Kirjasessa kuvataan kansalle varsin selkeästi kuppataudin oireita ja varokeinoja tautia vastaan.

Kaikesta huolimatta kuppatauti yleistyi edelleen ja huippu saavutettiin vuonna 1870. Silloin koko maassa hoidettiin sairaaloissa n. 8600 kuppatautipotilasta eli noin 4,9 ‰ asukasluvusta. Tilanteen vaikeutumiseen oli selvästikin syynä katovuotta 1867 seurannut väestön liikehtiminen sekä rautateiden, kanavien ja satamien suuret rakennustyömaat. Tämän johdosta kuppataudin esiintymisessä oli myös todettavissa suuria eroja paikkakuntien välillä.

Terveydenhoitosääntö

Lääkintätoimen vt. pääjohtajan ehdotukset perustuivat suureksi osaksi niihin lausuntoihin, joita kuvernöörit olivat antaneet senaatille vuonna 1860 lähetetyn kirjelmän johdosta. Senaatti piti nyt tehtyjä esityksiä tarkoitukseen sopivina ja esitti niiden ottamista ”yleistä terveyspoliisia” eli terveydenhoidon järjestyksenvalvontaa koskevaan asetukseen, jonka laatiminen oli ollut vireillä vuodesta 1859 lähtien. Maaliskuussa 1867 kehotettiin kuvernöörejä ja lääkintätoimen ylihallitusta antamaan lausunto, voitaisiinko samaan tulokseen päästä soveltamalla Suomessa keisarikunnan kuvernementtejä varten vahvistettuja asetuksia.

Kaikki kertyneet asiakirjat jätettiin terveydenhoitojärjestystä laativalle komitealle. Professori Otto E. A. Hjelt laati lausuntojen ja tilastojen perusteella asiasta laajan tutkimuksen ponsiehdotuksineen. Komitea käsitteli asiaa pääsemättä kuitenkaan ratkaisuun ennen vuonna 1874 tapahtunutta lakkauttamistaan. Kokonaisratkaisua ei siis saatu aikaan vuosia kestäneestä pohtimisesta huolimatta.

Senaatin siviilitoimituskunta määräsi kesäkuussa 1871 lääkintätoimen vt. pääjohtajalle lähettämässään kirjelmässä, että läänien yleisten sairaaloiden toimitusmiesten oli lähetettävä lääninhallituksille kuukausittain luettelot kuppataudin vuoksi sairaaloissa hoidetuista potilaista. Lääninhallitusten oli puolestaan annettava näistä tiedot piiri- ja kaupunginlääkäreille sekä potilaiden kotipaikkakuntien poliisiviranomaisille. Mukaan oli liitettävä luettelo niistä potilaista, joiden kohdalla sairaalalääkärin mielestä oli olemassa taudin uusiutumisen vaara, jotta erityisesti heidät alistettaisiin myöhemmin suoritettaviin tarkastuksiin. Samalla muistutettiin kunnallisvaltuustoja ja poliisiviranomaisia annettujen määräysten noudattamisesta. Vt. pääjohtaja antoi tarkoitetut ohjeet kaikille lääkäreille ja sairaaloiden toimitusmiehille heinäkuussa 1871.

Terveydenhoitojärjestystä valmisteleva komitea oli esittänyt prostituoitujen naisten järjestyssäännön antamista. Se toteutettiin siten, että heinäkuussa 1875 annettiin piirilääkärien ohjesäännön muutoksella prostituoitujen tarkastustoimistoja koskevat määräykset.

Elokuussa 1875 annettiin yleisten siviilisairaaloiden järjestämistä ja hallintoa koskeva asetus. Sen mukaan sukupuolitautisten hoito sairaalassa tuli taas maksulliseksi, lukuun ottamatta varattomia sairaita, joilla oli papiston tai kunnallislautakunnan esimiehen todistus varattomuudesta. Muiden oli maksettava hoidostaan vahvistettu päivämaksu, mutta naisilta ja alle 15-vuotiailta perittiin kuitenkin vain puoli maksua. Varattomuustodistuksen puuttuminen ei saanut olla esteenä sairaalaan ottamiselle ja todistus oli tarvittaessa voitava hankkia jälkikäteen. Vaasan läänin kuvernöörin kirjelmän johdosta todettiin vuonna 1876, että maksuvapautuksen saamiseksi ei pitänyt vaatia todistusta täydellisestä varattomuudesta, vaan että asiaa harkittaessa oli otettava huomioon vallitsevat olosuhteet ja sairaalaan otetun henkilön vaikeudet selviytyä hoitomaksuista.

Asetus sukupuolitautien vastustamiseksi

Kaikista toimenpiteistä huolimatta sukupuolitaudit yleistyivät jatkuvasti, minkä vuoksi 1870- ja 1880-luvulla jouduttiin useille paikkakunnille perustamaan ylimääräisiä sukupuolitautisten parantoloita. Lokakuussa 1877 senaatin siviilitoimituskunta kehotti lääkintätoimen ylihallitusta laatimaan tarkat ja täydelliset tilastot sukupuolitaudin esiintymisestä Suomessa sekä selvittämään vuosittain senaatille annettavassa kertomuksessa taudin esiintymistä ja muuta asian suhteen merkittävää.

Prostituutiota pyrittiin säätelemään irtolaisasetuksella ja bordellit kiellettiin vuonna 1884. Kieltoa ei suinkaan noudatettu ja bordellit jatkoivat toimintaansa luvattomasti. Kysymys sukupuolitautien ehkäisemisestä annettiin vuonna 1888 uuden komitean pohdittavaksi. Komitean esityksestä Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Viipurissa toimivien lääkärien oli puolivuosittain laadittava tilastot eri sukupuolitautien esiintymisestä, tartunnan lähteistä ja tartuntapaikkakunnasta ja ajankohdasta. Nyt laaditussa taulukossa on ensimmäisen kerran eriteltynä kuppataudin lisäksi myös tippuri ja pehmeä sankkeri. Komitean ehdotukset olivat lähinnä samoja kuin aikaisemmin esitetyt, paitsi että lääkärien olisi ilmoitettava virkalääkäreille mahdollisesti selville saamansa tartuntalähteet. Lisäksi komitea esitti, että hoitoon pääsyä ja lääkkeiden saantia olisi helpotettava.

Komitean mietinnön perusteella annettiin toukokuussa 1894 keisarillinen asetus sukupuolitautien vastustamiseksi ja siihen liittyvä julistus lähemmistä toimenpiteistä sukupuolitauteja vastaan. Asetuksen mukaan lääkintä- ja poliisiviranomaisten oli huolehdittava sukupuolitautien vastustamisesta, minkä lisäksi poliisiviranomaisille kuului prostituoitujen valvonta. Talonisännän tai vastaavan oli ilmoitettava epäillystä sukupuolitaudista. Samoin oli lääkärin, kätilön, rokottajan tai rokottajattaren, mikäli heidän vaitiolovelvollisuutensa ei sitä estänyt, sekä kruununpalvelijan ja poliisiviranomaisen ehdottomasti ilmoitettava sukupuolitaudin tapauksista terveydenhoito- tai kunnallislautakunnalle, tai niiden puuttuessa kruununpalvelijalle.

Sukupuolitaudin tartunnan saanut oli tarvittaessa varmuuden vuoksi ja taudin leviämistä pelättäessä erityisesti otettava sairaalahoitoon, ja hän oli sairaalasta päästyäänkin velvollinen noudattamaan tarvittavia ohjeita. Tarvittaessa oli suoritettava lääkärintarkastuksia työpaikoilla tai yleisten kokoontumispaikkojen ympäristössä ja ryhdyttävä muihin soveltuviin toimenpiteisiin.

Kunnan oli yleisesti vastattava sukupuolitautien valvonnasta ja ehkäisemisestä aiheutuvista kustannuksista. Työpaikoilla kustannuksista sai kuitenkin vastata työnantaja. Julistuksen mukaan lääkintöhallituksen tehtävänä oli valvoa sukupuolitautien torjuntaa. Valtion ja kunnan palveluksessa olevien lääkäreiden tehtävänä oli omalla alueellaan huolehtia sukupuolitautien ehkäisystä ja hoidosta. Rokottajien ja rokottajattarien oli huolehdittava siitä, että rokkoainetta ei otettu sukupuolitautia sairastavista.

Potilas sai nyt ilmaisen hoidon sairaalassa, jos hän oli sairauden puhjetessa tai ensimmäisinä viikkoina sen jälkeen hankkiutunut lääkärin tarkastukseen ja hoitoon. Potilaan oli voitava päästä hoitoon muuallekin kuin asuinpaikkansa sairaalaan ja hänen oli halutessaan voitava pysyä tuntemattomana. Jos varaton potilas sai lääkäriltä luvan tulla hoidetuksi sairaalan ulkopuolella, oli kunnan vastattava kustannuksista.

Myös ammattientarkastaja oli velvollinen ottamaan selvää sukupuolitautien esiintymisestä työntekijöiden keskuudessa ja tarvittaessa ilmoittamaan toimenpiteiden tarpeellisuudesta lääkintöhallitukselle, jonka oli yhteistoimin teollisuushallituksen kanssa tehtävä olosuhteiden edellyttämä ehdotus asian johdosta. Määräykset olivat siis varsin yksityiskohtaisia. Mainittakoon vielä, että lääkärin, jos sellainen oli kunnassa, oli tarkastettava vaivaishoitohallitusten elätteelle antamat lapset ennen hoitoon luovuttamista. Prostituoitujen osalta oli säädöksissä varsin tarkat määräykset.

Vuonna 1895 annettiin kaikille maan lääkäreille ohjeet sukupuolitautien takia suoritettavista tarkastuksista. Tarvittaessa ja myös säännöllisesti tarkastettavilta potilailta oli nyt suoritettava virtsa- ja sukuelinten eritteiden mikroskooppinen tutkimus tippuribakteerien toteamiseksi. Vuodesta 1896 alkaen oli kaikkiin tilastoihin otettava mukaan myös pehmeän sankkerin tapaukset.

Ongelmat lisääntyvät edelleen

Sotaväen ja sotilasosastojen sukupuolitautien valvonta oli vaikea ongelma. Siitä sekä tapausten tilastointivelvollisuudesta annettiin Suomessa toimiville sotilaslääkäreille ohjeet vuonna 1896. Vuonna 1899 siviilitoimituskunta kehotti lääkintöhallitusta jälleen huolehtimaan kiertelevien henkilöiden tarkemmasta valvonnasta sukupuolitautien vuoksi.

Kaikista säädöksistä ja tehostetusta valvonnasta huolimatta sukupuolitautien määrä lisääntyi jatkuvasti. Vuonna 1905 sukupuolitautien sairaansijat, joita oli valtion sairaaloissa yhteensä 1014, olivat kaikki käytössä. Sen tähden annettiin taas uusia ohjeita sukupuolitautien ehkäisemiseksi. Sitäpaitsi mielisairaaloiden potilaista noin 1/3 osa oli hoidossa kuppataudin aiheuttaman paralysian eli halvaavan tylsistymisen johdosta. Myös yleissairaaloissa huomattava osa potilaista joutui hoitoon kuppataudin aiheuttamien sydän- ja verisuonisairauksien johdosta.

Taudin lisääntyminen oli ollut suurinta Helsingin ja Viipurin seuduilla, mutta Elisenvaaran — Savonlinnan rautatien rakentamisen seurauksena myös Savonlinnan ja Tohmajärven seuduille oli pitänyt perustaa tilapäiset sukupuolitautisten parantolat. Syyt sukupuolitautien lisääntymiseen olivat siis samat kuin aikaisemminkin.

Sukupuolitautien ongelmaan kiinnitettiin 1900-luvun alussa huomiota jälleen Suomen Lääkäriseurassa (Finska Läkaresällskapet) ja valtiopäivillä pappissääty esitti ohjesääntöisen prostituution kieltämistä. Naisten aloitteesta jätettiin senaatille vuonna 1906 yli 10000 kansalaisen allekirjoittama anomus, jossa pyydettiin ohjesääntöisen prostituution kumoamista. Helsingissä perustettiin samoin vuonna 1906 Skyddshem för fallna qvinnor (Suojakoti langenneille naisille).

Senaatti tekikin toukokuussa 1907 päätöksen, että eräissä kaupungeissa toimeenpantu ohjesääntöinen haureuden järjestäminen oli kumottava. Samalla määrättiin, että mainituissa kaupungeissa oli laadittava viipymättä kuppataudin vastustamiseksi uudet johtosäännöt, joissa aiemmin poliisille kuuluneita tehtäviä oli siirrettävä pääasiassa terveydenhoitoviranomaisille.

Helsingissä vahvistettiin vuonna 1907 Helsingin terveydenhuoltotoimiston ohjesääntö sukupuolitautien vastustamiseksi. Kaupunkiin perustettiin vuonna 1908 "veneeristen tautien poliklinikka" eli tarkastustoimisto. Myös Helsingin bordellit suljettiin vuonna 1908, mutta prostituutio ei suinkaan lakannut. Sukupuolitautien määrässä ei ollut tapahtunut vähennystä, mutta voi vain kuvitella, minkälainen tilanne olisi ollut ilman aikaisemmin kuvattuja toimenpiteitä.

Poikkeuksellisina aikoina, väestön liikehtimisen lisääntyessä, alkoholinkäytön kasvaessa ja sotaväenosastojen ympäristössä sukupuolitaudit aina lisääntyivät. Näin tapahtui jälleen 1910-luvulla maailmansodan ja oman kansalaissotamme aikoina. Niinpä vuonna 1919 uusien kuppataudintapausten määrä kohosi huippuunsa.

Erityisesti prostitutioituina toimivien naisten hoitamiseen liittyi suuria käytännön vaikeuksia. Sen takia heitä varten perustettiin Helsingissä Iho- ja sukupuolitautien klinikan alaisena toiminut Kumpulan sairaala. Se oli toiminnassa vuosina 1896—1962.

Ensimmäinen sukupuolitautilaki

Itsenäistymisen jälkeen senaatti asetti jo joulukuussa 1917 komitean selvittämään, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä sukupuolitautien vastustamistyön edistämiseksi. Komitean mietintö laki- ja asetusluonnoksineen valmistui vasta vuonna 1924. Eri syistä säädöksien antaminen lykkääntyi yli kymmenen vuoden päähän. Sillä välin annettiin kuitenkin vuonna 1927 terveydenhoitolaki ja terveydenhoitosääntö -asetus, jotka tulivat voimaan vuoden 1928 alussa.

Terveydenhoitolain mukaan terveydenhoidon viranomaisilla oli valta ryhtyä yksityisiin nähden pakkotoimenpiteisiin ja antaa niitä määräyksiä, jotka katsottiin välttämättömän tarpeellisiksi tuberkuloosin, pitalin ja sukupuolitaudin vastustamiseksi, niinkuin siitä erikseen säädetään. Sukupuolitautilaki ja -asetus annettiin kuitenkin vasta vuonna 1939. Sodan syttymisen ja valtion heikon rahatilanteen vuoksi säädösten voimaan tuloa lykättiin vuoden 1943 alkuun. Samalla kumottiin vuonna 1894 annetut säädökset.

Vuoden 1939 laki oli hyvin samantapainen kuin Ruotsissa 20 vuotta aikaisemmin annettu laki. Lainsäädännön kolme pääperiaatetta olivat seuraavat: jokaisen sukupuolitautiin sairastuneen tai sairastuneeksi epäillyn oli alistuttava lääkärin tutkimukseen ja hoitoon, jotka olivat asianomaisille maksuttomat, elleivät he halunneet olla lääkärin hoidossa yksityispotilaina; kaikki tartunnan lähteet oli yritettävä selvittää ja saattaa viipymättä hoitoon; sairauden ja hoidon oli pysyttävä potilaan ja lääkärin välisenä asiana, jos potilas noudatti annettuja ohjeita, ja vasta hänen kieltäytyessään asia oli ilmoitettava terveydenhoitolautakunnalle ja viimeksi poliisille pakkotoimenpiteitä varten.

Sukupuolitautisten hoito tapahtui pääasiallisesti sairaaloiden ulkopuolella, mutta erityisen tartunnanvaaralliset, hoitonsa laiminlyöneet tai varotoimista piittaamattomat henkilöt voitiin ottaa sairaalahoitoon valtion kustannuksella. Sitä varten valtiolla oli viidessä yleisessä sairaalassa hoitopaikkoja, joita oli Helsingissä kaksi sekä Turussa, Kuopiossa, Oulussa ja Seinäjoella yksi kussakin.

Jokaisen kunnan oli alueellaan oleskelevalle henkilölle, joka oli tutkimuksen tai hoidon tarpeessa, varattava siihen mahdollisuus maksuttomasti, sekä maksettava mahdollisesta sairaalahoidosta aiheutuneet matkakustannukset. Ellei sukupuolitautien hoitoa ja tarkastusta varten ollut perustettu erityistä lääkärintointa, oli kaupungin- tai kunnanlääkäri velvollinen huolehtimaan niistä. Ellei alueella ollut virkalääkäriä, oli kunnan sovittava jonkun muun lääkärin kanssa hoidon antamisesta ja tarkastusten toimittamisesta.

Sukupuolitautien hoidosta kunnille aiheutuneet kustannukset korvattiin valtion varoista hakemusten perusteella. Sisäasiainministeriö saattoi lain perusteella, lääkintöhallituksen esityksestä, velvoittaa kaupungin tai eri kuntana olevan kauppalan perustamaan ja ylläpitämään omalla kustannuksellaan erityisiä sukupuolitautien poliklinikoita. Jos muu kuin em. virkalääkäri oli todennut jossakin potilaassa sukupuolitaudin tai saanut tietoonsa tartunnan levittäjäksi epäillyn henkilön, oli näiden nimet ilmoitettava virkalääkärille tarvittavia toimenpiteitä varten.

Uusi sukupuolitautilaki

Vuoden 1943 alussa voimaan tulleen sukupuolitautilain toimenpiteet vaikuttivat alkuunsa lupaavilta. Nyt alkoi ensimmäisen kerran tuntua siltä, että vähitellen voidaan päästä eroon sukupuolitautien suuresta levinneisyydestä ja niiden vaikeista seuraamuksista. Kuitenkin jatkosodan loppuvaiheessa ja sodan päättymisen jälkeen vallinneissa epävakaisissa oloissa sukupuolitautien määrä kiipesi huippuunsa. Kuppatautia todettiin eniten vuonna 1946, tippurin huippu oli jo edellisenä vuonna. Vuoden 1946 jälkeen sukupuolitautien määrässä alkoi tapahtua nopeaa laskua.

Vuonna 1952 tuli voimaan uusi sukupuolitautilaki. Jokaisen kunnan oli nyt tehtävä sopimus virkalääkärin tehtävien hoidosta jonkun lääkärin kanssa, ellei kunnassa ollut kaupungin- tai kunnanlääkäriä. Sukupuolitautien poliklinikoiden lääkäreiksi oli mikäli mahdollista valittava sukupuolitautien erikoislääkäri tai niiden hoitoon erityisesti perehtynyt lääkäri.

Lain mukaan synnyttäjistä ja raskaana olevista otettava verikoe mahdollisen sukupuolitaudin toteamiseksi tuli pakolliseksi. Kun kuppataudin toteamiseksi tarvittava verikoe määrättiin valtion antaman äitiysavustuksen ehdoksi, saatiin raskaana olevat tehokkaasti tarkastuksiin. Synnynnäistä kuppatautia ei maassamme olekaan pitkiin aikoihin enää todettu. Merkittävä muutos uudessa laissa oli se, että tartuntalähteiden valvonta ei enää kuulunut poliisiviranomaiselle vaan terveydenhoidon henkilöstölle. Vain poikkeustapauksessa voitiin poliisiviranomaiselta pyytää virka-apua.

Tautitilanne kehittyi 1950-luvulla joka suhteessa suotuisaan suuntaan. Vuosina 1959—1960 maassamme ei todettu ainoatakaan uutta kuppataudin tapausta. Väheneminen oli osittain seurausta olojen vakiintumisesta, osittain sukupuolitautilain säännöksistä ja niiden lisäksi tehokkaista lääkkeistä. 1940-luvun lopulta lähtien penisilliiniä käytettiin kuppataudin hoitoon yhdessä aikaisempien arseeni- ja vismuttivalmisteiden kanssa ja 1950-luvun alkuvuosista lähtien yksinään. Penisilliinin avulla saatiin taudintapaukset hoidetuksi tehokkaasti lyhyessä ajassa, niin että tartuttamisaika lyheni ja tartuntaketju katkesi usein täysin.

Kuppatauti alkaa jälleen lisääntyä

1960-luvun alkupuolella kupan ja muiden sukupuolitautien määrä alkoi jälleen nousta. Syynä oli osittain matkailun lisääntyminen ja tartuntojen saanti ulkomailla sekä siirtyminen kondomin käytöstä muihin ehkäisykeinoihin, muiden sukupuolitautien kohdalla myös bakteerien kehittyminen vastustuskykyisiksi käytettyjä lääkkeitä kohtaan.

Sukupuolitautilaki kumottiin vuoden 1987 alusta, jolloin tuli voimaan sen korvaava tartuntatautilaki. Siinä kuppatauti luokitellaan ainoana sukupuolitautina yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi. Uusi laki ei merkinnyt kuppataudin kohdalla muutosta valvonnassa ja ehkäisyssä.

Itä-Euroopan valtiolliset muutokset 1990-luvulla ja yhteiskunnallinen hajaannus yhdessä suurten taloudellisten vaikeuksien kanssa ovat selvästi aiheuttaneet kuppataudin lisääntymistä myös monella lähialueella, mm. Suomessa.

Kirjoitus on valmistunut heinäkuussa 1999. Vähäisiä täydennyksiä helmikuussa 2005.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: The History of Medicine in Finland 1828—1918. The History of Learning and Science in Finland 1828—1918. Helsinki 1975

Medicinal-Författningar I—VII, Helsingfors 1837—1899

Pesonen, N.: Terveyden puolesta — sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. Porvoo 1980

Suomen asetuskokoelma 1890—1990

Valtonen, V.: Sukupuolitaudit. Teoksessa Lääketieteellinen mikrobiologia (toim. Olli Mäkelä ym.). 6. uudistettu painos. Jyväskylä 1993

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON