Arno Forsius

Kuppaamisesta ja kassaamisesta

Kuppaaminen on ollut suoneniskun ja verijuotikkaiden ohella eräs keino poistaa "pahaa" verta ruumiista jonkin sairauden tai vian parantamiseksi. Kassaaminen on kuppaukseen rinnastettava toimenpide, joka tapahtuu tekemällä haavoja pohkeiden iholle.

Kuppaamisesta

Kuppaus näyttää olleen käytössä varsin monilla kansoilla jo historialliseen aikaan siirtymisen kynnyksellä. Alunperin menetelmän tarkoituksena oli poistaa sairaasta elimistöstä pahaa verta. Kuppaus on saattanut suoranaisesti helpottaa kudoksissa esiintyvää kipua vähentämällä sisäistä painetta nesteen purkautuessa pois.

Egyptissä harjoitettiin suoneniskua, mutta kuppauksesta ei ole säilynyt varmoja tietoja. Myöskään vanhan Kiinan perinteisessä lääketieteessä ei ole mainintoja kuppaamisesta. Sen sijaan Mesopotamiassa eli Kaksoisvirranmaassa (nyk. Irakin alue) kuppaus näyttää olleen yleisessä käytössä. Samoin kuppaus oli tunnettu jo muinaisintialaisessa kulttuurissa. Siellä kuppauksen tarkoituksena oli nimenomaan poistaa paikallisesti kerääntynyttä pahaa verta. Tarkoitusta varten ihoon tehtiin pieniä haavoja terävällä veitsellä. Veren imemiseen käytettiin tavallisesti lehmänsarvea, jonka toinen pää asetettiin kupattavaan kohtaan. Samalla imettiin sarven toisesta päästä suulla ja sen jälkeen imukohta suljettiin sormella tai vahalla. Tämä toimenpide voitiin toistaa useita kertoja kunnes haluttu verimäärä oli saatu poistetuksi. Jos oli aihetta olettaa, että veri oli erityisen pahentunutta, pidettiin parempana käyttää veren imemiseen onttoa kalebassia (pullokurpitsaa). Sen sisään asetettiin palava tuli, minkä jälkeen kalebassin suu asetettiin ilmatiiviisti kupattavan kohdan iholle. Tulen sammuttua sisällä oleva ilma jäähtyi, syntynyt alipaine veti pullon kiinni ihoon ja imi verta pulloon.

Antiikin Kreikassa ja Roomassa kuppaamisen perustelut yhdistettiin humoraaliopin ajattelutapaan, jonka mukaan kuppauksen avulla korjattiin elimistössä häiriintynyttä nesteiden tasapainoa. Epätasapainoon joutuneiden nesteiden katsottiin nimittäin olevan syynä lähes kaikkiin ihmisessä esiintyviin sairauksiin ja vaivoihin. Siitä johtuvat perustelut säilyivät voimassa parin vuosituhannen ajan lääketieteen hyväksyminä. Myöhemmin kuppaus on ollut erityisesti kansanparannuksen hoitomenetelmä, jolla on kannattajia vielä nykyaikanakin.

Roomalaisen Aulus Cornelius Celsuksen (n. 30 eKr.–50 jKr.) mukaan antiikin aikana kuppaamisen välineenä käytettiin joko sarvesta tai metallista tehtyä imukuppia. Metallinen imukuppi lämmitettiin ennen käyttöä tulella tai polttamalla sen sisällä nöyhtää (latin. charpi), jonka jälkeen imukuppi jäähtyessään kiinnittyi ihoon (syntyneen) alipaineen vaikutuksesta.

Antiikin aikana kuppausta käytettiin enimmäkseen paikallisissa sairauksissa, jolloin kuppausväline sijoitettiin sairaalle alueelle, kuten päälaelle, niskaan, lapaluiden väliin, rintaan, selkään, sydämen seutuun jne. Humoraaliopin perusteiden mukaisesti kreikkalaiset käyttivät kuppausta poistaakseen elimistöstä veren mukana erityisesti limaa. Roomassa syntynyt pneumaatikkojen koulukunta käytti tavallisen kuppauksen ohella ns. kuivaa kuppausta. Sen avulla oli tarkoituksena oli poistaa elimistöstä huokosten kautta pneumaa (kaasua), jota pneumaatikot pitivät syynä sairauksien syntyyn.

Jos tarkoituksena oli poistaa verta, tehtiin ihoon haavoja terävällä lansetilla ennen kuppausvälineen asettamista, mutta jos tarkoituksena oli poistaa kuivalla kuppauksella pneumaa, luovuttiin ihohaavojen tekemisestä. Joskus pantiin joitakin päiviä aikaisemmin kupattavan paikan iholle lääkelaastari sen pehmittämiseksi ja runsaamman verentulon mahdollistamiseksi. Kuppaus sai toisinaan korvata myös suoneniskun, jos potilaan voimat eivät sallineet sitä. Mutta monet pneumaatikot pitivät kuppausta parempana myös silloin, kun oli tarkoituksena poistaa vain pieni määrä verta. Kuppauksen yhteydessä varotettiin myös siitä, että liian kauan samassa paikassa pidetty kuppauslaite saattoi aiheuttaa iholla kipuja ja rakonmuodostusta.

Kuppauksen uskottiin voitavan poistaa elimistöstä viallisia nesteitä, vetää sairauden aiheuttamia eritteitä pinnalle tai vähemmän haitalliseen paikkaan sekä vaikuttaa ehkäisevästi kaasujen kokoontumiseen. Kuppauksella pyrittiin parantamaan tai lievittämään suurta määrää sairauksia, osaksi myös ehkäisemään tuloa. Aretaios Kappadokialainen (n. 50 jKr.) näyttää olleen innokas kuppauksen harrastaja ja hän käytti sitä mm. angiinassa, nielurisan haavoissa (ilmeisesti kurkkumädässä), päänsäryssä, aivohalvauksessa, kaatumataudissa, keuhkotulehduksessa, satyriasiksessa (liiallisessa sukupuolisessa halukkuudessa), onttolaskimontulehduksessa, maksatulehduksessa, pyörtymisessä, huimauksessa, uneliaisuudessa, masennuksessa ja keuhkopussintulehduksessa. Kuivaa kuppausta käytettiin mm. suolitulehduksessa (cholera), aivohalvauksessa ja suolentukkeumassa.

Arabien islamilaisessa kulttuurissa oli kolme tärkeää parannuskeinoa, kuppaus, hunajanjuonti ja kuumalla raudalla polttaminen, joista viimeksi mainitun profeetta Muhammed sittemmin kielsi. Arabialaiset eivät kupanneet suoraan lähellä sairauden sijaintipaikkaa vaan käyttivät kuppausta muuttaakseen veren ja liman virtaamissuuntaa. Samaa periaatetta he käyttivät myös suoneniskuja suorittaessaan.

Tanskalaisen lääkärin Henrik Harpestrengin (k. 1244) kirjoituksissa 1200-luvun alkupuolelta on mm. seuraavia kuppausohjeita: "Jos oikealla puolella [waeghaen] on särkyä, on kupit asetettava vasemmalle puolelle [waeghaen], sillä verta on vedettävä poispäin siitä raajasta, jossa särkyä on, eikä koskaan siihen. Silmien säryssä on kuppeja asetettava pään [otsan] kummallekin kulmalle [hyrnae] ja [samoin] pään raskaudessa. Siihen riittää kymmenen kuppia ja [samoin] hammassäryssä, ja kummassakin joka toinen tunti. Leuan alle pannaan kuppeja kun suussa on valkotäpliä [blaeghnae]." Harpestrengin neuvot viittaavat selvästi arabialaisten lääkärien oppeihin.

Varsinkin keskiajalla pidettiin tärkeänä suorittaa kuppaus astrologian kannalta suotuisina aikoina. Keskiajalla tulivat yleiseen käyttöön lasista valmistetut imukupit. Veitsen sijasta alettiin Keski-Euroopassa käyttää 1500-luvun loppupuolella messingistä valmistettua kuppauslaitetta eli haavaniskukonetta, jossa oli jousella ja laukaisimella varustettu mekanismi usean vierekkäisen haavan viiltämiseksi samanaikaisesti. Kuppausta suorittivat 1500-luvulla varsinkin kylvettäjät ja parturit, mutta myös välskärit, kirurgit ja joskus lääkäritkin. Ranskalainen François de la Boë Sylvius (1614–1672) kehotti hoidossa säästämään potilaan voimia ja hän näyttääkin itse käyttäneen kuppausta ja suoneniskua varsin kohtuullisesti. Ranskassa vuonna 1731 perustetun kuninkaallinen kirurgiakatemian opetusohjelmaan kuului myös suoneniskun, kuppauksen ja verijuotikkaiden käyttö.

On aiheellista todeta, ettei kuppaaminen hoitomenetelmänä lakannut, vaikka englantilainen lääkäri William Harvey (1578–1657) oli jo vuonna 1628 keksinyt verenkierron. Hänhän oli todistanut, ettei veri liikkunut ihmisen ruumiissa edestakaisin epämääräisenä massana, joka välillä lisääntyi ja välillä väheni. Siten kuppaamalla ei voitu mitenkään muuttaa veren virtaamisen suuntaa eikä vetää sitä paikasta toiseen. Todellisuudessa verenkierron keksiminen, joka vei kokonaan pohjan kuppaamisen perusteluilta, ei vaikuttanut mitään kuppauksen käyttöön ja suosioon.

Ruotsalaisen Benedictus Olain (n. 1524–1582) teoksessa "Een Nyttigh Läkere Book" vuodelta 1578 on seuraavat ohjeet kuppauksesta:

"Kuppauksesta on kahdeksan lajia hyötyä ja käyttöä.

[1.] Ensimmäiseksi, että verta voidaan vetää yhdestä paikasta toiseen ihmisen ruumiissa ja raajoissa.

2. Että haavoja ja paiseita jotka ovat syvällä lihassa voidaan vetää raajojen pintaan tai iholle.

3. Että turvottuma tai paise voidaan vetää sieltä, missä se kovasti särkee, ja toiseen paikkaan ruumiissa, missä se ei särje niin paljon.

4. Kuppaus lievittää sitä särkyä jota ilma aiheuttaa ruumiissa, kuten kynsivää kipua [kloreff] suolissa ja muuta sellaista.

5. Kuppaus vetää myös pois myrkkyä ruumiista, kuten tautisina aikoina voi tapahtua.

6. Että sillä voidaan vetää taas paikoilleen jäsen, joka on mennyt pois paikoiltaan tai nivelestään.

7. Että sillä voidaan vetää luonnollista lämpöä takaisin jäseneen joka on kylmettynyt.

8. Samoin kuppaus puhdistaa ja parantaa ruumiin kapista ja syyhystä tai muusta epäpuhtaudesta, paremmin kuin suonenisku tekee.

Avicenna määrää että on annettava kupata itseään toisena tai kolmantena tuntina päivän valjettua, ja kun kuu on jossakin näistä seuraavista [Eläinradan] merkeistä/ nimittäin/ Rapu/ Waaka/ Skorpioni/ Wesimies/ Kalat.

Ja voidaan kuppeja hyvin asettaa näihin jäljessä kirjoitettuihin jäseniin [paikkoihin] jotka ovat niskassa tai kaulakuopassa/ otsassa/ leuassa/ molemmissa hartioissa/ lanteissa/ jaloissa sekä polvien alapuolella ja yläpuolella/ samoin rinnan alla ja navan kohdalla."

Laurentius Paulinus Gothuksen teoksessa "Loimoscopia" (Kulkutautiopas) vuodelta 1623 on mm. seuraava kuppausta koskeva neuvo "ruttoa" vastaan: "Jos tautisia läiskiä ilmaantuu päähän, silloin kupit asetetaan taakse niskaan tai kaulalle."

Vuoden 1658 ruotsalaisessa almanakassa todetaan "Kuppaamisesta ja kylpemisestä (saunomisesta):

1. Kun kuu kulkee Kauriissa/ Härässä ja Neitsyessä ei ole hyvä kylpeä, koska huokoset tai hikiaukot ovat [silloin] kiinni.

2. Oinaassa/ Leijonassa ja Jousimiehessä on hyvä kylpeä sillä silloin huokoset ovat auki/ mutta Leijonassa on hyvä [myös] kupata.

3. Ravussa/ Kaloissa ja Skorpionissa on hyvä kylpeä, samoin kuin myös Wesimiehessä/ Kaksosissa ja Waa'assa: Mutta Kaksosissa ei ole [kuitenkaan] hyvä kupata."

Kuppaamisesta Suomessa

Ensimmäiset merkinnät kuppaamisesta suomalaisessa kirjallisuudessa ovat Mikael Agricolan (1510–1557) vuonna 1544 julkaiseman teoksen "Rucouskiria/Bibliasta" alkuun sijoitetussa kalenterissa: "Aprilis. --- Machta mös Purgats otta/ ia Cuppat anda/ mutta ey harttijan pälle. --- ." - "September. --- Telle kwlla sopi södhe (ma Isaach läkeri) wohen ia lammasten reska leijue cansa swrustamata/ Ja cupata ia sonda iske/ --- ." (Nykysuomeksi: Huhtikuu. --- Voi myös ulostuslääkettä ottaa, ja kupata antaa, mutta ei hartioista. --- . - Syyskuu. --- Tällä kuulla sopii syödä (sanoo mestari Isak, lääkäri) vuohen ja lammasten maitoa leivän kanssa suurustamatta, ja kupata ja suonta iskeä, ---.)

Esimerkiksi suomalaisen papin ja tähtitieteilijän Sigfridus Aronus Forsiuksen (n. 1560–1624) 1600-luvun alussa julkaisemien almanakkojen kalenteriosassa oli erityinen yhteinen merkki (kuppauslasi) niiden päivien kohdalla, jolloin oli "hyvä kylpeä (saunoa) ja kupata". Näiden päivänvalintojen joukossa ei mainita koskaan erikseen kuppausta.

Suomessa on ollut tuomiokirjojen mukaan erityisiä kuppareita jo 1600-luvun alkupuolella. Kuppareina toimivat yleensä siihen käytännössä harjaantuneet naishenkilöt, jotka kulkivat tavallisesti kupattavien kotona harjoittamassa ammattiaan. Kupparit olivat tarpeellisia ja suosittuja ammatinharjoittajia, mutta sekään ei estänyt heitä joutumasta toisinaan myös pilkkalaulujen kohteeksi.

Myös kirurgit ja välskärit suorittivat kuppausta ainakin toisinaan. Vielä vuonna 1844 annetussa Helsingin kaupunginvälskärin toimenpidetaksassa oli kuppaussarvien asettamisesta määrätty seuraavat palkkiot: 2 sarvesta 11 kopeekkaa hopearahaa kummastakin, 4. sarvesta alkaen 4–7 kopeekkaa jokaisesta ja 10. sarvesta alkaen 3–6 kopeekkaa jokaisesta. Elias Lönnrot (1802–1884) totesi 1800-luvun puolivälin tienoilla kuppauksesta lyhyesti teoksessaan "Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri: "Kuppuu, kuppaaminen. Sopii käyttää melkein yksissä [samoissa] tapauksissa, kuin iilimadotki, koska [jos] niitä ei ole saapuvilla." Viimeinen suomalainen lääkärikirja, jossa kuppausohjeita vielä annettiin, oli M. Oker-Blomin ja G. V. Levanderin "Kodin lääkärikirja" vuodelta 1907.

Kuppaaminen tapahtui yleensä saunassa, mutta esim. hammassäryn vuoksi voitiin kupata myös tuvassa avotakan tulen lämmössä. Jos kiertelevä kuppari tuli ennalta ilmoittamatta taloon, joutui hän yleensä aloittamaan työnsä lämmittämällä talon saunan. Jos kylän kuppari oli sen sijaan kutsuttu taloon, oli saunan lämmittämisestä huolehdittu etukäteen. Varsinkin talvisaikaan savusaunan lämmittäminen kesti melkein koko päivän. Savusaunojen käyttämistä kuppaukseen haittasi myös niiden pimeys.

Saunomisen ja peseytymisen jälkeen alaston kupattava joutui lähes alastoman tai varsin vähissä vaatteissa olevan kupparin käsittelyyn. Kuppaaminen tapahtui kupattavan istuessa pallilla tai maatessa penkillä sen mukaan, mihin sarvet kiinnitettiin. Kuppari otti sarvet likoamisastiasta yhden kerrallaan ja imi ne kiinni ihoon, kunnes tarvittava määrä sarvia oli pantu paikoilleen. Käytettävien sarvien määrä riippui taudin ja vaivan mukaan 2–6 sarvesta 10–20 sarveen, joskus jopa 40–50 sarveen.

Sarvien kiinnittämisen jälkeen kuppari irrotti ensimmäiseksi kiinnittämänsä sarven ja hakkasi sen kohdalle ihoon muodostuneeseen kohoumaan 7–10 pientä haavaa pienellä kuppausraudalla tai partaveitsellä. Laukaistavaa kuppauskonetta on käytetty Suomessa enimmäkseen vasta 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kun haavoista alkoi vuotaa verta, sarvi imettiin uudestaan kiinni haavojen kohdalle. Samat toimenpiteet toistettiin kaikkien sarvien kohdalla. Sarvessa oleva alipaine edisti verenvuotoa, ja verellä täyttyessään sarvi tavallisesti putosi pois. Ellei sarvi irronnut itsestään, kuppari poisti sen. Verenvuodon jatkuessa sarvet saatettiin imeä uudelleen kiinni, ja jos poistuneen veren määrä arvioitiin liian vähäiseksi, kuppauskohtaan saatettiin iskeä lisää haavoja ennen imukupin toista kiinnittämistä.

Sarvien putoamisen tai irrottamisen jälkeen kuppari huuhteli paikat haalealla vedellä. Toisinaan haavojen kohdalle levitettiin saippuaa, jonka arveltiin nopeuttavan haavojen paranemista, mutta joidenkin kupparien mielestä saippua oli myrkyllistä. Yleensä haavat paranivat muutamassa päivässä, jättäen vain lähes huomaamattomat arvet. Kuppaamisen aikana ja sen jälkeen kupparille tarjottiin kahvit ja usein myös viinaryyppy.

Seuraavassa taulukossa on mainittu sairauksia ja vaivoja, joita on hoidettu kuppaamisella, sekä kuppaussarvien kiinnittämiskohdat. Taulukko noudattaa pääpiirteissään niitä vanhoja kuppausohjeita, joita on annettu vanhoissa lääkärikirjoissa 1200-luvulta lähtien aina 1500-luvun loppupuolelle saakka. Verenpaine on myöhempi lisäys, sillä tauti tunnettiin vasta 1800-luvulla. Käytännössä kuppaaminen oli yleishoito lähes kaikkiin tauteihin ja vaivoihin. On kuitenkin aiheellista muistaa, että kuppaaminen oli lähinnä oireiden hoitamista. Edellä olevasta luettelosta käy ilmi, että kuppausta on käytetty erilaisten särkyjen hoitoon.

Luettelo kuppauksen aiheista ja paikoista (Hindrik Strandbergin mukaan):

Sairaus tai vaiva Sarvien kiinnityspaikat
päänsärky ohimot, kaula, niska, hartiat, selkä
hammassärky ohimot, päälaki, korvien taustat, silmien aluset ja posket, leukapielet, kaula, niska, hartiat, käsivarsi
korvasärky korvien taustat
heikot silmät, silmäsairaudet korvien taustat, silmien aluset ja posket, leukapielet, niska
huimaus päälaki, korvien taustat, kaula, niska
liiallinen nukkuminen ohimot
korkea verenpaine niska, hartiat
finnit kasvot
paiseet hartiat
reumatismi niska
särkevät hartiat niska, selkä
särkevät ja väsyneet kädet hartiat, käsivarsi
selkäsairaudet selkä
sivupakotus ristiselkä, jalat
lonkkahermosärky ristiselkä

Ehkäisevänä hoitomuotona kuppaamiseen turvauduttiin yleensä pari kertaa vuodessa, hankalissa särkytiloissa jopa kolme kertaa kuukaudessa. Tavallisimmat kuppauttamisajat olivat keväällä huhti-toukokuussa ja syksyllä syys-lokakuussa. Keväällä piti kuppauttaa pitkän talven jälkeen, jotta paha veri saatiin pois ja uusi veri voi kasvaa ja lisääntyä ihmisessä. Syksymmällä taas oli hyvä kuppauttaa, koska kaikki ruumiinosat olivat kipeät raskaiden maatöiden jälkeen. Mätäkuun aikana ei saanut kuppauttaa lainkaan.

Myös kuppauksessa pidettiin tärkeänä noudattaa kuun eri vaiheita, koska niiden katsottiin vaikuttavan kuppaamisen onnistumiseen. Paras aika oli kasvavan kuun eli ylikuun aika, jolloin "uusi veri" kasvoi parhaiten ruumiissa. Joskus kuppautettiin kuitenkin myös alakuun eli vähenevän kuun aikana, koska silloin "paha veri" ei päässyt ainakaan kasvamaan ja lisääntymään ruumiissa.

Kuppauksen pitkään jatkunut suosio on perustunut tuntemuksiin ja vahvaan uskoon sen auttamisesta. Kuppaamista pidettiin hyvin konkreettisena hoitokeinona, sillä kupattava itse näki, miten "pahaa verta" otettiin pois. Kupattavana kävijät olivat enimmäkseen keski-ikäisiä, mutta usein myös vanhukset hakeutuivat hoitoon. Naiset ovat käyneet kupparissa ahkerammin kuin miehet. Nuoria kupattiin yleensä vain hammassäryn vuoksi ja lapsia ainoastaan poikkeustapauksissa.

Kuppaamiseen ei liittynyt mitään erityisiä riskejä. Tosin se vähensi verta, joten se ollut hyväksi verenvähyydestä kärsivillä. Kuppataudin leviämisen vaara kuppauksen yhteydessä oli kuitenkin olemassa Suomessa erityisesti 1800-luvun loppupuolella, jolloin kuppatautia esiintyi suhteellisen runsaasti.

Kassaamisesta

Kuppaaminen ei tahtonut onnistua säärten alueella sen vuoksi, että sarvia oli usein vaikea saada pysymään kiinni. Sen vuoksi kipeiden ja särkevien jalkojen hoitamiseen käytettiin kuppaamisesta poikkeavaa menetelmää, kassaamista. Sitä käytettiin verrattain harvoin eikä se näytä olleen aikaisemminkaan yleinen. Padovalainen lääkäri Prosper Alpinus (1553–1617) on kuitenkin kuvannut sen vuonna 1581 julkaisemassaan teoksessa "De medicina Aegyptiorum" (Egyptiläisten lääketiede).

Pohkeita hierottiin ennen kassaamista. Sen jälkeen potilas asettui seisomaan astiaan, jonka pohjalla oli lämmintä vettä. Polvien yläpuolelle sidottiin puristava nahkahihna ja kun pohkeita edelleen haudottiin ja hierottiin, ne tulivat punoittaviksi ja tunnottomiksi. Pohkeiden paksuimpiin kohtiin viillettiin tai iskettiin pituussuunnassa tasavälein haavoja. Haavojen määrä ja suuruus riippui hoitavasta lääkäristä, joskus niitä saattoi olla jopa 40 yhdessä pohkeessa. Suurempia haavoja iskettiin vähemmän ja pienempiä enemmän. Veren valuessa haavoista pohkeita kostutettiin ja huuhdeltiin lämpimällä vedellä sekä hakattiin käsillä tai ruokokepeillä verenvuodon edistämiseksi. Vuotaneen veren määrää tarkkailtiin astiassa olevan veden värin perusteella. Kassausta voitiin käyttää joko toiseen tai molempiin jalkoihin.

Suomessa kassaaminen on ollut tunnettua ainakin 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Se tapahtui tavallisesti lämmitetyssä savusaunassa, sillä "saunassa veri juoksi parhaiten". Ennen käsittelyä potilas makasi saunan lauteilla jalat pystyssä hautoen niitä, minkä jälkeen jalat huuhdottiin perusteellisesti. Valmistelu oli tarpeen jalkojen kirvelyn ehkäisemiseksi. Valmistelun jälkeen potilas asettui paljain jaloin seisomaan lauteiden portaille selkä kassaajaan päin. Verenkierron parantamiseksi potilaan piti myös polkea ahkerasti jaloillaan. Porrasaskelman alle asetettiin isohko astia, johon veren annettiin valua. Pohkeisiin iskettiin 45–50 haavaa kuppauskirveellä tai partaveitsen kärjellä. Sen jälkeen kassattavan piti taas polkea jaloillaan tai kassaaja painoi kuppauskirveen varrella pohkeiden ihoa ylhäältä alaspäin verenvuotoa lisätäkseen. Jollei veri lakannut vuotamasta itsestään, saatettiin haavoja hieroa lumella. Iholle jäänyt veri kaavittiin pois päreellä, puutikulla tai kuppauskirveen varrella.

Kassaamisen tarkoituksena oli laskea paha veri pois jaloista. Sitä kerrotaan käytetyn kipeiden, väsyneiden, raskaiden tai puutuneiden jalkojen hoidoksi. Kassaamisella voitiin parantaa turvonneita jalkoja ja nilkkoja, ja sitä pidettiin sopivana silloinkin, kun jaloissa oli haavoja tai paiseita.

FL Hindrik Strandberg on viimeistelemässä väitöskirjaa kuppauksesta vuonna 2003.

Kirjoitus on valmistunut esitelmäksi vuonna 1990. Lyhennetty ja tarkistettu huhtikuussa 2003.

Kirjallisuutta

Agricola, M.: Rucouskiria/ Bibliasta/ ---. Stocholmisa 1544.

Forsius, S. A.: (Almanakat ja ennustuskirjat). Katso lähteet kirjoituksesta: Sigfridus Aronus Forsius (n. 1560—1624) almanakkojen ja ennustuskirjojen tekijänä. Osa 3.

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, I–II, Albert Bonniers förlag, Stockholm 1944, 1946

Hirvonen, L.: Lääketieteen historia. Recallmed Oy, Hanko 1987

Lönnrot, E.: Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri, Kolmas laitos, Porwoo 1856, Näköispainos Tampere 1981

Renander, A.: Aretaios, Om akuta och kroniska sjukdomarnas symptomatologi och behandling. Almqvist & Wiksell, Stockholm, Uppsala 1959

Strandberg, H.: Kassaaminen. Pohakka 1, 6–9, 1988

Strandberg, H.: Koppning, ett gammalt folkligt botemedel. Nordenskiöld-samfundets tidskrift 38, 1978, 10–23

Strandberg, H.: Kupparit ja kuppaaminen. Kansa parantaa, toim. P. Laaksonen ja U. Piela, Kalevalaseuran vuosikirja 63, 1983, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, Pieksämäki 1983

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON