Arno Forsius

Kuukautisten historiaa

Naisen kuukautiset ovat edellytys lapsen saamiselle ja ihmiskunnan lisääntymiselle. Kuukautisvuodot ovat olleet aikaisemmin suuren ihmetyksen kohteena ja niille on keksitty monenlaisia selityksiä. Kuukautisverellä uskottiin olevan monia haitallisia ominaisuuksia ja toisaalta sitä käytettiin osana monissa taikakeinoissa.

Kuukautisvuodon toistumista keskimäärin neljän viikon välein on pidetty osoituksena kuun kierron vaikutuksista ihmisruumiin toimintoihin. Kreikan kielen sanasta mene (kuu) johtuvat kuukautisia tarkoittavat latinankieliset sanat emmenia sekä menses ja menstruatio.

Suomalaisten lähimenneisyyden käsityksiä kuukautisista voi tutkia vaikkapa Marja Paasion kirjasta "Pilvihin on piian nännit. Kansan seksiperinnettä" (Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. Keuruu 1985).

Vanhan ajan käsityksiä kuukautisista

Muinaiset egyptiläiset pitivät ruumiin eritteitä kuten virtsaa, ulostusta, hikeä ja sylkeä saastaisina jätteinä. Ilmeisesti he suhtautuivat samalla tavalla myös kuukautisvuotoon. Tähän viittaa mm. se, että Egyptissä 1300–1200 -luvuilla eKr. siirtolaisina ja orjuudessa eläneet juutalaiset, jotka olivat saaneet hygieniasääntöjensä ajatukset muinaisesta Egyptistä, pitivät kuukautisia saastaisina.

Tämä voidaan todeta selvästi Raamatusta, jossa 3. Mooseksen kirjan 15. luvun otsikkona on "Sukupuolista epäpuhtautta koskeva laki" (edellisessä suomennoksessa vielä "Miehen ja naisen sukupuolisaastaisuutta koskeva laki"). Tämä luku käsittelee aluksi sukuelimien limanvuotoa sairastavan saastaisuutta ja sen vuoksi tarpeellisia puhdistautumisohjeita. Voidaan olettaa, että limanvuotoa sukuelimistä niin miehillä kuin naisillakin pidettiin tauteja aiheuttavana. Limavuoto on oireena esim. trikomonaksessa ja tippurissa.

Mainitun luvun kuukautisvuotoa koskevat ohjeet ovat seuraavat: "Kun naisella on kuukautisvuoto, hän on epäpuhdas seitsemän päivää, ja se, joka sinä aikana koskettaa häntä, on epäpuhdas iltaan saakka. [---] Ja jos mies makaa naisen kanssa hänen kuukautistilansa aikana, naisen veri tekee myös miehen epäpuhtaaksi seitsemän päivän ajaksi, ja jokainen vuode, jolla mies sinä aikana makaa, tulee epäpuhtaaksi." Jos naisella oli normaalin kuukautisvuodon yli jatkuvaa verenvuotoa, hän oli epäpuhdas vuodon ajan ja seitsemän päivää sen jälkeen. Jos nainen parani vuodostaan, hän oli epäpuhdas vielä seuraavat seitsemän päivää. Jokainen, joka oli koskenut kuukautisvuodon aikana naisen vuoteeseen tai hänen käyttämäänsä istuimeen, tuli saastaiseksi, ja hän tuli puhtaaksi pestyään vaatteensa ja peseydyttyään vedellä. Naisen kohdalla peseytymisestä ja vaatteiden pesemisestä vedellä ei ole annettu erillistä ohjetta. Sen sijaan heidän oli vietävä kahdeksantena päivänä vuodon lakkaamisesta kaksi kyyhkystä papeille, joiden oli uhrattava ne Herran edessä vuodosta aiheutuvan epäpuhtauden sovitusmenoina.

Kuukautisia koskevat ohjeet liittyivät osaksi elimistön ulkopuolelle vuotaneeseen vereen, mutta luultavasti myös kokemukseen siitä, että kuukautisvuoto saattoi peittää tartuntaa aiheuttavan limavuodon. Tautien syitä ei vielä tunnettu ja antiikin ajan kreikkalaisetkin nimittivät tippuria gonorrhoeaksi eli siemenvuodoksi. Vielä uuden ajan alussa, 1500-luvulla, kuviteltiin yleisesti, että tippuri aiheutui naisten kuukautisverestä.

Roomalainen Plinius (23–79 jKr.) mainitsi, että roomalaisilla oli erityinen kuukautisten suojelushenki Genita Mana (mana kreikan sanasta mene, kuukausi). Kuukautisiin liittyi monenlaisia maagisia käsityksiä, joista seuraavassa joitakin esimerkkejä. Pliniuksen mukaan raivotauti eli vesikauhu (rabies) saattoi aiheutua koiralla naisen kuukautisveren nuolemisesta. Johannes Schefferus kertoi kirjassaan Lapponia: "Suomalaisilla on niin väkevät taiat, ettei niitä vastaan auta muu kuin jonkun neidon eritteet, kuten [portugalilainen] Damianus [à Goës, 1502–1574] kertoo: 'Tuollainen ilkivalta (tuulen tyynnyttäminen) voidaan torjua vain sivelemällä laivan kansi ja teljot neitojen eritteillä, joita nuo henget luonnostaan inhoavat, kuten olen asukkailta kuullut.' Mitä nuo eritteet sitten ovat, voi moni kummastella. Minusta on selvää, että sillä tarkoitetaan kuukautisverta. Jo ammoin on uskottu sen auttavan loitsuja ja taikoja vastaan. Niinpä Plinius sanoo [---]: 'Myös ollaan yksimielisiä siitä, minkä minäkin mielelläni uskon, että sivelemällä ovenpielet kuukautisverellä tehdään noitien taiat tehottomiksi.'"

Antiikin Kreikassa kohtu oli humoraaliopin mukaan naisilla tärkeä nesteiden tasapainoa ja virtausta säätelevä tekijä. Miehillä vastaavana elimenä pidettiin pernaa. Naisilla kohdun (kreik. hysteron) yhteyttä mielentilaan osoittaa sen häiriöitä tarkoittava nimitys hysteria. Kaikkia verenvuotoja, mm. runsaita kuukautisia, pidettiin osoituksena haitallisesta liikaverisyydestä. Hippokrateen (460–377 eKr.) "Aforismeissa" viitataan myös kuukautisten ja kohdun sairauden yhteyteen: "Liian runsaat tai puuttuvat kuukautiset ilmaisevat kohdun sairauden." Myös Aleksandriassa ja myöhemmin Roomassa vaikuttanut lääkäri Soranos Efesolainen (98–138 jKr.) kertoi kuukautishäiriöistä naistentauteja kuvaavassa kirjassaan. Roomalaisen Claudios Galenoksen (129–n. 200) ansiosta Aristoteleen ja hippokraattisen koulukunnan käsitykset säilyivät elossa uuden ajan alkuun saakka.

Aristoteles (384–322 eKr.) uskoi, että sikiön kehittyessä tarvittava aine eli materia tuli naaraasta munanruskuaisena tai kuukautisverenä, jolle koiras antoi spermassaan muodon tai eräänlaisen sielun, joka ohjasi sikiön kehitystä. Aristoteles sanoi: "Naaras on verrattavissa epämuodostuneeseen urokseen, ja menstruaatio on epäpuhdasta siemennestettä; siitä puuttuu sielu-prinsiippi". Synnyttäneen naisen maitoa pidettiin pois jääneestä kuukautisvuodosta muodostuneena.

Keskiajan käsityksiä kuukautisista

Raamatun kertomuksissa esitetyt juutalaisten epäpuhtaussäännöt siirtyivät 600-luvulla jKr. Koraaniin ja islaminuskoon. Koraanin Hiehon suurassa (222. jae) kirjoitetaan: "He kysyvät sinulta myös kuukautisista. Sano: "Ne ovat vauriotiloja; välttäkää siis naisia, joilla on kuukautiset, älkääkä lähestykö heitä kunnes he tulevat puhtaiksi. Mutta kun he ovat tulleet puhtaiksi, menkää heidän luokseen, niinkuin Jumala on teille käskenyt. [---] Totisesti Jumala rakastaa niitä, jotka kääntyvät hänen puoleensa, ja hän rakastaa niitä, jotka pitävät itsensä puhtaina."

Puhdistautumisohjeita on annettu mm. Pöydän suurassa (9. jae): "Ja jos olette tahriintuneet, puhdistautukaa, ja jos olette sairaita tai matkalla tai joku teistä on tullut ulostamasta tai olette olleet tekemisissä naisten kanssa, ettekä löydä vettä, niin ottakaa hienoa, puhdasta hiekkaa ja hangatkaa sillä kasvojanne ja käsiänne. Jumala ei tahdo panna päällenne pakkoa, vaan hän tahtoo puhdistaa teidät ja tehdä armonsa täydelliseksi teitä kohtaan, että kukaties olisitte kiitollisia."

Islaminuskoisessa Pakistanissa on vielä nykyään eräillä paikkakunnilla erityisiä "kuukautistaloja", joissa naiset majailevat kuukautisten aiheuttaman "epäpuhtauden" aikana, koska kotona eläminen on silloin muiden perhekuntaan kuuluvien kannalta hyvin hankalaa. Näitä "kuukautistaloja" käytetään lisäksi synnytyshuoneina, sillä myös synnyttänyt nainen on "epäpuhdas" jälkivuodon keston ajan. [Lisätty maaliskuussa 2005.]

Antiikin Kreikan käsitys kuukautisveren osuudesta sikiön kehityksessä näkyy myös Koraanissa, mm. Pyhiinvaelluksen suurassa (5. jae): "Ihmiset, jos epäilette ylösnousemusta, niin totisesti olemme luoneet teidät tomusta, sen jälkeen pisarasta, sitten hyytyneestä verestä, sitten lihakimpaleesta, olkoon sitten kehittynyt tai ei, voidaksemme antaa teille selvyyden ja määräajaksi kätkeä kohtuun mitä haluamme. Sitten annamme teidän lähteä sieltä lapsina ulos sitä varten, että saavuttaisitte täysi-ikäisyyden." Arabialainen lääkäri Rhazes (850–923) perusteli lapsen kehittymistä kuukautisverestä sillä, että raskauden aikana äitiin jääneen ja lapseen siirtyneen kuukautisveren käyminen aiheutti myöhemmin jokaisen lapsen sairastumisen isorokkoon.

Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) käsitykset edustivat yhä Aristoteleen aikaisia oppeja. Tuomas Akvinolaisen mukaan sekä miehen että naisen siemenaine syntyivät veren sulaessa. Miehen siitinelimissä syntyi siemennestettä, mutta koska nainen ei pystynyt "keittämään" eli kypsyttämään verta siemeneksi, muodostui siitä naisella kuukautisveri. Tuomas Akvinolaisella oli kolme vaihtoehtoista selitystä siittämiselle: 1. Mies muovaa kuukautisverestä siemennesteen avulla lapsen. 2. Mies "keittää" kuukautisverestä siemennesteen avulla uuden ihmisen. 3. Ihminen syntyy verestä siemennesteen vaikutuksesta kuten juusto maidosta juoksuttimen vaikutuksesta.

Suomalainen monioppinut Sigfridus Aronus Forsius (n. 1560–1624) selitti käsikirjoitukseksi jääneessä teoksessaan "Physica" oman aikansa tietämystä toistaen, että naisen kuukautisvuoto oli siemennesteen ohella ihmisen alun toinen osa. Kuukautisvuoto oli ylimääräistä verta, joka erottui ruumiin ravinnosta tai verestä naisen lämmön johdosta ja erittyi suvun jatkamiseksi. Koska naisen luonnossa oli kuitenkin liikaa kosteutta ja liian vähän lämpöä, veri ei voinut muuttua kokonaan hyväksi vereksi ja ruumiin aineeksi.

Kuukautisvuotoa sanottiin eritteeksi sen vuoksi, että se poistui naisesta terveyden vuoksi, kun ruumiissa oli ylimäärin verta suonten saatua oman osansa ja tarpeensa. Veren ylimäärä lähetettiin alas kohdun suoniin ja eritettiin pois siksi, että siitä muuten aiheutuisi ruumiin mätäneminen ja pilaantuminen. Forsius kertoi myös, että joidenkin mukaan kuukautisvuoto saattoi olla naisilla sairauden aikana niin myrkyllistä, että maustekasvit kuivuisivat heidän kulkiessaan niiden yli ja että he läsnäolollaan tärvelisivät hyvän viininkin. Ja jos he silloin katsoivat itseään teräspeilistä, tuli niihin tahroja ja naarmuja, mikä oli osoitus naisen kautta syntyneen synnin myrkystä.

Keskiaikaisen puhdistusajattelun vuoksi kuukautisvuotoja pidettiin terveydentilan kannalta hyödyllisinä, jolloin niiden pois jääminen merkitsi haitallisten aineiden kerääntymistä elimistöön. Kuukautisten pois jäämisen uskottiin voivan aiheuttaa vakavia sairauksia, kuten masentuneisuutta, mielenvikaisuutta, paholaiskuvitelmia ja vieläpä syöpäkasvaimia. Puhdistusajattelun vuoksi myös naisilla pidättyminen yhdynnästä ja siihen liittyvän naisen "siemennesteen" eli limavuodon pois jääminen saattoi olla syynä sairauksiin. Miehillä ei ollut luonnostaan kuukautisvuotoa vastaavaa puhdistavaa verenvuotoa, minkä vuoksi heillä pidettiin suotavana toistuvia verenvuotoja peräpukamista, kunhan ne eivät olleet liian runsaita.

Uuden ajan käsityksiä kuukautisista

Varsin kauan uuden ajan alkupuolella lääketieteessä turvauduttiin enimmäkseen keskiajalta periytyneisiin käsityksiin. Englantilainen lääkäri John Freind (1675–1728), joka oli iatrofysiikan kannattaja, selitti tosin teoksessaan "Emmenologia" kuukautiset ja niiden oireet mekaanisilla perusteilla. Kuuluisa ruotsalainen lääkäri ja kasvitieteilijä Carl von Linné (1707–1778) oli yhä antiikin humoraaliopin kannalla. Hänen mukaansa kuukautisvuoto ei ollut mitään muuta kuin ravinnosta jäävä ylimäärä, jota ei käytetty ruumiin ravinnoksi ja joka ei sekoittunut vereen, vaan erittyi siitä samoin kuin miehellä siemenneste. Siittämisestä Linné totesi: "Koska jokainen ihminen syntyy maailmaan miehen siemennesteestä ja naisen kuukautisista, on hedelmöitymisen tapahduttava niin, että yhdynnässä naisen kuukautisvuoto ja miehen siemenneste purkautuvat samanaikaisesti emättimeen ja sekoittuvat siellä."

Kuukautisten tärkeys elimistön puhdistuskeinona näkyy erityisesti saksankielisellä alueella. Siellä käytetään kuukautisista yhä nimityksiä "die Reinigungsperiode" tai "die monatliche Reiningung". Myös ruotsin kielessä kuukautisen eräänä nimityksenä on ollut aikaisemmin "rening" tai "månadsrening". Kuukautisten puhdistavan merkityksen vuoksi lääkärit olivat keksineet kymmeniä kuukautisten tuloa edistäviä lääkkeitä, jotka tunnettiin yhteisellä nimellä "emmenagoga" (latin. emmenia, kuukautiset; ago, panna liikkeelle). Lääkkeiden ohella kuukautishäiriöitä hoidettiin suoneniskuilla ja kuppauksella.

Ruotsalainen Peter Jonas Bergius (1730–1790) julkaisi vuonna 1778 tunnetun kasvirohtoja käsittelevän teoksensa "Materia medica e regno vegetabili, sistens simplicia officinalia pariter atque culinaria" (Kasvikunnan lääkeaineet, sisältäen yksinkertaiset lääkkeet samoin kuin syötävät kasvikset). Siinä esiteltiin 570 kasvia, joista peräti 59 oli kuukautisia edistäviä eli emmenagogumeja, ja niistä 27 kelpasi lääkekäyttöön. Niillä hoidettiin sekä hysteriaa että kuukautisten puuttumista eli estymistä. Hysteriassa käytettäviä lääkkeitä olivat mm. virmajuuri, palsternakka, ruoholaukka, pietaryrtti, purjo, saunio ja useat minttulajit. Kuukautisten estymisessä käytettiin mm. jouluruusua, pujoa ja sahramia. Vaikeita kuukautisia lääkittiin mm. pujolla. Muita emmenagogumeja olivat mm. kivikon alvejuuri ja raate. Punakoiso oli synnytyksen jälkivuotoa edistävä, ja sitä käytettiin sekä kuukautisten että jälkivuodon estymisessä.

Kuukautisten lakkaaminen vaihdevuosien aikana katsottiin Ranskassa 1800-luvulla todisteeksi antiikin humoraaliopin puolesta. Se toi tautien rasittaman ja kriittisen vanhuuden aikaisemmin naisille kuin miehille, koska nesteet lisääntyivät naisten elimistössä sen vuoksi, että ne eivät voineet päästä pois kuukautisten mukana. Kuukautisten lakkaamiseen liittyi myös pitkällinen filosofinen kiista siitä, merkitsikö se vanhuuden alkamista vai vapautumista lastensaannista.

Kuukautisten tieteellinen tausta

Claudios Galenos käytti naisen munasarjoista nimitystä testes muliebres (naisen kivekset). Sittemmin munasarjoja pidettiin miesten siemenrakkuloita vastaavina eliminä. Italian Padovassa toiminut Mattheus de Gradibus (eli Giovanni Matteo Ferrari da Gradi, noin 1392–1472) kiinnitti vuonna 1471, luultavasti ensimmäisenä, erityistä huomiota naisen munasarjojen todelliseen luonteeseen, mutta hänellä ei voinut kylläkään olla vielä tietoa siitä, että munasarjoissa syntyisi munasoluja. Italialainen Gabriele Falloppio (1523–1562) kuvasi munasarjat ja munatorvet (tubae uterinae Falloppii), mutta ilmeisesti hänkään ei tiennyt niiden todellista merkitystä. Tanskalainen Nicolaus Steno (1638–1687) totesi vuonna 1664 naisen munasarjojen vastaavan hailla todettuja vastaavanlaisia elimiä.

Englantilainen William Harvey (1578–1657) esitti vuonna 1651 julkaisemassaan teoksessa "Exercitationes de Generatione Animalium" (Tutkimuksia eläinten sikiämisestä) periaatteen "omne vivum ex ovo" (kaikki elävä syntyy munasta, latin. ovum, muna). Siinä hän esitti rohkean ajatuksen, että myös ihmisen alkuna on muna. Alankomaalainen Regnier de Graaf (1641–1673) kuvasi nisäkkäiden ja lintujen munasarjat, ja antoi niille nimen ovario. Hän uskoi nähneensä vuonna 1672 kaniinin munan, mutta kysymyksessä oli todellisuudessa munasarjan pinnalla näkynyt munarakkula. Saksalainen lääkäri ja anatomi Martin Nabot (1675–1721) puolestaan havaitsi vuonna 1707 kohdunsuun limakalvolla rakkuloita, joita hän kuvitteli munasoluiksi. Ne olivat kuitenkin vain liman täyttämiä rauhasia, joista käytettiin siitä huolimatta nimeä Ovula Nabothi (lat. ovulum, pieni muna).

Alankomaalainen Ludwig van Ham(men) näki vuonna 1677 Antoni van Leeuwenhoekille (1632–1723) valmistamallaan mikroskoopilla ensimmäisenä siittiöt. Leeuwenhoekin muodostaman käsityksen mukaan siittiössä oli sikiö siten valmiiksi muodostuneena, että sen tarvitsi vain kasvaa tullakseen täysikokoiseksi. Tämän ns. preformaatio-opin huomattava edustaja oli 1700-luvun kuuluisin fysiologi Albrecht von Haller (1708–1777). Pian 1700-luvun puolivälin jälkeen Caspar Friedrich Wolff (1733–1794) pyrki kumoamaan preformaatio-opin virheet, mutta vakuuttavista perusteluista huolimatta hänen työnsä eivät saaneet yleistä hyväksymistä. Wolffin tutkimus jäi välillä unohduksiin ja se tuli uudelleen julkisuuteen vasta 1800-luvun puolella, kun se oli käännetty latinasta saksaksi.

Vasta vuonna 1827 Königsbergin yliopistossa toiminut virolainen Karl Ernst von Baer (1792–1876) julkaisi tiedon, että hän oli löytänyt nisäkkään todellisen munan kaniineilla ja koirilla suorittamiensa tutkimusten perusteella. Tosin hänenkin ensiksi havaitsemansa "muna" oli munasarjasta irronnut munarakkula, mutta pian hän löysi myös siitä esiin puhjenneen vielä pienemmän munan. Eläimillä samoihin aikoihin tehdyissä kokeissa todistettiin, että nimenomaan siittiö sai aikaan munan hedelmöitymisen (J. L. Prevost ja J. B. Dumas 1824, M. Barry 1843 ja R. Leuckart 1849). Näin ihmisenkin lisääntyminen oli saanut selityksensä, mutta kuukautisten merkitys tässä tapahtumassa jäi yhä arvoitukseksi.

Kuukautisten taustalla olevat fysiologiset perusteet paljastuivat vasta 1800-luvun lopulla. R. Sigismund selvitti vuonna 1871 munasarjojen toiminnan ja kuukautiskierron välisen suhteen. Hän totesi, että munasarjoissa kypsyi noin neljän viikon välein munarakkula samanaikaisesti kohdussa kehittyvän limakalvon kanssa, että kypsyneestä munarakkulasta vapautui munasolu kaksi viikkoa edellisten kuukautisten alkamisen jälkeen, että puhjenneen munarakkulan paikalle kehittyi keltarauhanen, ja että kaksi viikkoa munarakkulan puhkeamisesta alkoivat seuraavat kuukautiset, jotka johtuivat kohdussa kehittyneen limakalvon hajoamisesta. Raskauden alkaessa kohdun limakalvosta muodostui kiinnittymis- ja kasvualusta istukalle, jonka kautta tapahtui sikiön kehitykselle tarpeellinen aineenvaihdunta raskaana olevan ja sikiön välillä. Raskauden aikana pois jääneet kuukautiset eivät siis olleetkaan kehittyvän ihmisen kasvuainetta.

Lopullisesti kuukautiskiertoon liittyvät fysiologiset tapahtumat pystyttiin osoittamaan vasta 1900-luvun alkupuolella umpieritysrauhasten tutkimuksen eli endokrinologian ja hormonimääritysten kehittymisen ansiosta. Kuukautiskierron aiheuttavassa hormoniaineenvaihdunnassa ovat mukana mm. aivojen hypothalamus, aivolisäke, munasarjat ja ihonalainen rasvakudos. George N. Papanicolaun (1883–1962) kehittämän emättimen irtosolututkimuksen avulla voitiin vuodesta 1920 alkaen seurata kuukautiskierron hormonaalista tilaa myös sytologisilla näytteillä. Uudet tiedot kuukautisten vaiheisiin vaikuttavista fysiologisista tapahtumista toivat vähitellen käyttöön uusia keinoja kuukautisiin liittyvien häiriöiden hoitamiseksi.

Nainen ja kuukautiset

Ruotsalainen C. J. Hartman (1790–1849) kirjoitti vuonna 1835 lääkärikirjassaan: "Niin pian kuin tytöt ovat 11 vuoden ikäisiä, ei olla enää turvassa sen [kuukautisvuodon] tulemiselta, minkä vuoksi on hyvä valmistaa heidät tämän luonnonilmiön varalta sekä pitää huolta, etteivät he, kylmettämällä jalkojansa, rintaansa ja vatsanpohjaansa, aiheuta häiriötä sen tulolle." - "Erityisesti vatsanpohjan ja jalkojen kylmettymisen ohella se [kuukautisvuoto] kärsii myös vahingollisella tavalla liian voimakkaista ruumiinliikkeistä, esim. kiivaasta tanssista ym., samoin kuin liiallisesta paikoillaan istumisesta, kuumasta ruoasta ja juomasta, kiivaista mielenliikkeistä ja mielikuvituksen kiihottamisesta. [---] Sopivan lämmin vaatetus, etenkin jaloissa, vatsanpohjassa ja rinnassa, on paras varotoimenpide; on käytettävä aina alushousuja, jotka ylettyvät hyvin alavatsan yläpuolelle ja [joiden lahkeet] sidotaan polvien alapuolelta, erityisesti juuri ennen vuotoa ja sen aikana, samoin kuin on huolellisesti kartettava muita yllä mainittuja, epäedullisia vaikutuksia."

Kuukautisten ja psyyken yhteydellä oli juurensa jo antiikin ajan humoraaliopissa. Saksalainen Alfred Hegar (1830–1914) poisti vuonna 1872 eräältä potilaaltaan munasarjat vaikeiden kuukautiskipujen vuoksi suotuisalla tuloksella. Samana vuonna yhdysvaltalainen Robert Battey (1828–1895) poisti munasarjat eräältä kipujen invalidisoimalta naiselta, jonka kerrottiin parantuneen täysin vaivoistaan. Sen seurauksena Batteyn nimellä tunnettua leikkausta alettiin yleisesti käyttää naisilla psyykkisten häiriöiden hoitona Englannissa ja Yhdysvalloissa 1870- ja 1880-luvulla, mutta innostus hoitoa kohtaan alkoi laantua jo 1900-luvun alkutaitteessa.

Berliiniläinen korvalääkäri Wilhelm Fliess esitti vuonna 1897, että nenän limakalvolla oli alueita, joita käsittelemällä oli mahdollista hoitaa kivuliaita kuukautisia ja synnytyspolttoja mm. kokaiinipenslauksen avulla. Saksan Köngisfeldissä toiminut lääkäri August Heisler hoiti vuonna 1928 kuukautishäiriöitä käsittelemällä nenän seksuaalialuetta Fliessin tapaan, mutta vain sitruunamehulla. Usko kuukautisten ja sieluntilan yhteyteen eli jatkuvasti ja itävaltalainen psykiatri Richard von Krafft-Ebing esitti vuonna 1902, että kuukautiset voisivat aiheuttaa naisilla mielenhäiriön "Psychosis menstrualis" (kuukautispsykoosi) ja johtaa jopa rikolliseen käyttäytymiseen.

Kuukautiset alkavat terveillä tytöillä 11–14 vuoden iässä ja ruumiinpainon kohoaminen noin 40 kiloon on alkamiseen vaikuttava seikka. Terveillä naisilla kuukautiset lakkaavat 45–55 vuoden iässä. Kuukautisten alkamisajan nimityksenä on menarche (kreik. mene, kuu; arkhe, alkaminen) ja päättymisajan eli vaihdevuosien nimityksenä klimakterium (kreik. klimakterikos, kriittinen elämänvaihe) tai menopaussi (kreik. pausis, päättyminen). Kuukautisten alkaminen ja päättyminen johtuvat hyvin monimutkaisesta hormonitoimintojen muutoksesta. Sille on keskeistä munasarjojen estrogeenisen hormonierityksen lisääntyminen menarchessa ja väheneminen menopaussissa.

Tärkeimmät kuukautisiin liittyvät häiriöt ovat mielialan heilahdukset kuukautisia edeltävän viikon aikana, kuukautisvuotoon liittyvät alavatsakivut, kuukautisten puuttuminen ja liian runsaat kuukautisvuodot. Liian runsaiden kuukautisten usein aiheuttama haitta oli verenheikkous. Kuukautisiin liittyvien häiriöiden hoito kuuluu naistentautien eli gynekologian alaan. Hoitona käytetään hormoneja ja lääkkeitä sekä tarvittaessa kirurgisia ja vastaavia toimenpiteitä. Monet uskomushoidot eli ns. vaihtoehtoiset hoidot lupaavat parannusta myös kuukautisiin liittyviin ongelmiin.

Kuukautisiin liittyvä käytännön haitta on varustautuminen vuodon varalta. Ongelma oli kiusallisen hankala liikkeellä olevilla naisilla, jos vuoto oli runsasta. Kuukautiset ovat olleet kauan salailtava ja suorastaan häpeällinen asia, minkä vuoksi mm. kuukautissuojista on saatavissa kovin niukasti tietoa. Niin kauan kuin kangasta on ollut käytettävissä, on vuodon aikana varmaankin pidetty kankaasta käärittyä tai ommeltua sidettä (ruots. stoppduk, suom. alushursti). 1800-luvun lopulla naiset käyttivät joskus myös olkaimilla varmistetun lannevyön avulla jalkovälissä pidettävää pitkulaista "astiaa", johon voitiin asettaa veristä vuotoa imevää ainetta, esim. kangasta.

Ainakin 1900-luvun alkupuolella valmistettiin pumpulilangasta neulomalla tai virkkaamalla kolminkertaisia, pestäviä siteitä, jotka kiinnitettiin lanteilla olevaan kangas- tai kuminauhavyöhön. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tulivat käyttöön kertakäyttöiset putkimaiset sidekangaspussit, joissa oli sisuksena puuvanua (Zellstoff). Lannevyöstä päästiin eroon vasta, kun naiset alkoivat käyttää tiukasti istuvia pikkuhousuja. Emättimeen sisälle sijoitettavat tamponit keksittiin jo 1930-luvulla, mutta ne tulivat yleisesti käyttöön vasta 1960-luvulla. Saatavissa on ollut myös kestokäyttöisiä, pesusienestä valmistettuja tamponeja, joiden käyttö on ollut vähäistä. Niiden puhtaana pitäminen on hankalaa ja tulehdusten vaara on suurempi kuin kertakäyttöisillä tamponeilla. [Katso alla olevaa lisäystä toukokuussa 2007.]

Lisäys elokuussa 2006: Emättimeen sijoitettaviin kuukautissuojiin liittyy joskus vakavia terveyshaittoja, jos hygieniasta ei pidetä huolta ja jos tamponia ei vaihdeta riittävän usein. Silloin hajoavassa veressä voi päästä kehittymään mm. eräiden streptokokkibakteerien aikaan saama tulehdus, joka aiheuttaa pahimmassa tapauksessa hengenvaarallisen septisen shokin.

Lisäys lokakuussa 2004: 1930-luvulla tuli käyttöön kumista valmistettu, sisälle emättimeen sijoitettava kuppi tai suppilo. Kuukautiskupin suosio ei kuitenkaan kasvanut mainittavasti sisäisten tamponien käytön lisääntyessä. Nyt luonnonkumista ja silikonista valmistettujen kuukautiskuppien käyttö on alkanut yleistyä. (Lähde: Riitta Hankonen, Kippis kupille, Helsingin Sanomat, Viikkoliite Nyt 43/2004.) Tavanomaisessa käytössä kuppi huuhdellaan aina tyhjennyksen jälkeen, keitetään kuukautisten päätyttyä ja säilytetään kuivana.

Kirjoitus on valmistunut lokakuussa 2003. Vähäisiä selventäviä lisäyksiä tehty tammikuussa 2004. Kuukautiskuppia koskeva lisäys lokakuussa 2004. Tekstiä selvennetty marraskuussa 2004. Julkaistu myöhemmin lyhennettynä: Suomen Lääkärilehti 2005: 2: 204. Maaliskuussa 2005 lisätty kirjallisuuteen Karolina Eskelinin ja Josua Tillgrenin teos "Hälsa och sjukdom, [---]", jossa on tietoja mm. kuukautissiteistä. Kuukautiskuppia koskevaa kappaletta on tarkistettu Laura Kummolan huomautuksen johdosta elokuussa 2005. Lisätty elokuussa 2006 streptokokkien aiheuttamaa septistä shokkia koskeva kappale.

Lisäys toukokuussa 2007
Mielenkiintoista lisätietoa on keväällä 2007 valmistuneessa käsityötieteen gradussa:
Annukka Sohlman: Linnunkiikut ja kallen kaulukset. Kotitekoiset kuukautissiteet 1900-luvun alkupuolen Suomessa. http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe20071208

(Jos jollakin on tarkempia tietoja kuukautissuojista ja niiden kehityksestä, toivon hänen kertovan niistä tämän kirjoittajalle, e-mail arnoldus@saunalahti.fi .)

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: The History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Helsinki 1975.

Brummer, P.: Emmenagogat. Lääketieteen historiaa tarinoina. (s. 111–114). Lääketehdas Leiras, Turku. Helsinki 1983.

Brummer, P.: Kasvirohtoja 200 vuotta sitten. Lääketieteen historiaa tarinoina. (s. 156–160). Lääketehdas Leiras, Turku. Helsinki 1983.

Eskelin, K. och Tillgren, J. (utgivare): Hälsa och sjukdom, Den moderna läkarboken. Hur man håller sig frisk och hur man behandlar sjukdomar. Söderström & Co Förlagsaktiebolag, Helsingfors. Helsingfors 1930. [Lisätty maaliskuussa 2005.]

[Forsius, S. A.:] Sigfridus Aronus Forsius Physica. I, Text. Utg. Av J. Nordström. Uppsala 1952.

Graupner, H.: He tutkivat elämää. Biologian historia. WS Oy, Porvoo – Helsinki. Porvoo1962.

Haartman, C. J.: Husläkaren eller Almänna och Enskilda Föreskrifter i Sundhetsläran, samt Sjukdomslära, ---, Tredje förbättrade Upplagan, Stockholm 1835.

Koraani. Arabian kielestä suomentaneet J. Aro, A. Salonen ja K. Tallqvist. WS Oy, Porvoo 1957

Leikola, A.: Yksilönkehityksen ongelmat vuosisatojen varrella. Teoksessa Lääketieteellinen kehitysbiologia, toim. M. Karkinen-Jääskeläinen, J. Wartiovaara ja L. Saxén. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim. Vammala 1976.

Lyons, A. S. and Petrucelli, R. J., II: Medicine, An Illustrated History. Harry N. Abrams, Inc., Publishers, New York, Japan 1978.

Lönnrot, E.: Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri. 1839. Uudet korjatut painokset 1856 ja 1867. Facsimile vuoden 1856 painoksesta, Lääketieteellinen oppimateriaalikustantamo, Tampere1981.

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleideung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1949.

Nordenskiöld, E.: Biologian historia yleiskatsauksellisesti esitettynä. I–III. WSOY. Porvoo 1927, 1928, 1929.

Nurmela, T.: Vanha varis eli tuntematon Boccaccio. WS Oy Porvoo – Helsinki. Porvoo 1975.

Om sättet att tillhopa gå. Sexualföreläsningar av Carl von Linné. Utg. av Nils Isberg. Andra upplagan. Zindermans. Uddevalla 1969.

Paasio, M.: Pilvihin on piian nännit, Kansan seksiperinnettä. Otava, Keuruu 1985.

Peldán, K.: Suomen farmasian historia. Helsinki 1967.

Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. WS Oy, Porvoo – Helsinki – Juva. Juva 1992. (3. Moos. 15; 4. Moos. 5:2.)

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON