Arno Forsius

Lääkärin ammatillisen itsenäisyyden kehitysvaiheita

Jean Hamburger (1909–1992), teoksessaan Ihmisen mahti ja hauraus: Onko tarpeen sanoa, että lääkäri voi työskennellä tehokkaasti kaikkien näiden päivittäisten vaikeuksien keskellä vain jos hänellä on ehdoton henkinen vapaus. Itse asiassa hänen pitäisi tehdä työtään kokonaan vapaaehtoisesti.

Lääkärin ammatillinen itsenäisyys

Lääkärin toiminnan ydinperiaatteena on edistää ihmisen sairauden hoitoa ja terveyden säilyttämistä menetelmillä, jotka eivät saa olla sairasta vahingoittavia, tai joiden haitat ovat ainakin vähäisempiä kuin niistä koituva hyöty. Lääkärin velvollisuutena on hoitaa potilasta mahdollisimman hyvin niillä keinoilla, jotka kulloinkin ovat käytettävissä. Jotta se olisi mahdollista, lääkärin tulee olla työssään vapaa sellaisista sidonnaisuuksista, jotka ovat esteenä potilaan kannalta edullisten ratkaisujen tekemiselle. Lääkärin tulee siis olla ammatillisesti mahdollisimman itsenäinen, autonominen.

Lääketiede sekä sairaanhoito ja terveydenhuolto sen käytännön sovellutuksina ovat kuitenkin aina sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin, sillä niiden toiminnan kohteena ovat ihmiset elinympäristössään. Lääkärin ammatillista itsenäisyyttä rajoittavat ensisijaisesti kulttuuriset tekijät, uskonnolliset käsitykset, ammatin harjoittamista koskevat säännökset, ammattiin liittyvät eettiset tekijät sekä taloudelliset kytkennät. Osa rajoittavista tekijöistä johtuu ympäröivästä yhteiskunnasta, osa lääkärinammatin harjoittajasta. Tässä esityksessä käsitellään näiden rajoittavien sidonnaisuuksien kehitysvaiheita eri aikakausina.

Lääkäri yliluonnollisten voimien ja uskonnon edustajana

Primitiivisissä kulttuureissa parantaja toimi yliluonnollisten voimien tulkkina oman näkemyksensä mukaan, mutta hänen oli silloinkin saavutettava yhteisönsä hyväksyminen sekä otettava huomioon sen riitit ja tabut. Kulttuurien kehittyessä yliluonnollisten voimien selittäjäksi on muotoutunut uskonto, joka on aina rakentanut omat oppinsa ja niiden tulkinnan. Uskonnon tulkkeina ovat toimineet papit, ja parantajat ovat usein olleet osa papistoa, pappislääkäreitä.

Uskontoon on kuulunut käskyjä, jotka ovat olleet lakeja vastaavia. Uskonnon merkitys on ollut hyvin suuri niissä yhteiskunnissa, joissa siitä on tullut vallankäytön väline. Esimerkkejä tästä ovat olleet mm. katolinen kirkko puhdasoppisuuden aikana sekä islaminusko useissa valtioissa yhä edelleen. Vaikka parantaja ei ehkä ole ollut toiminnastaan vastuussa tautiin apua hakeville, on uskonnollisten tapojen ja sääntöjen vastainen toiminta on usein ollut rangaistavaa. Uskonto on tavallisesti horjuttamaton oppijärjestelmä, joka ei siedä harhaoppisia, ja suvaitsemattomissa uskonnoissa rangaistukset ovat saattaneet olla ankaria, jopa kuolemanrangaistuksia.

Lääkäri yhteiskunnan ammatinharjoittajana

Uskonnon otteen hellittäessä lääkäri on ollut yhteiskunnassa ammatinharjoittajan asemassa. Parantajien merkitys yhteiskunnan toimivina ja usein henkisinä vaikuttajina on ollut merkittävä kehittyneissä kulttuureissa jo varhain. Sen vuoksi heidän toimintaansa on ryhdytty ohjaamaan säännöksillä, joiden rikkomisesta on myös rangaistu. Maallistuneen lääketieteen auktoriteetteina ovat olleet arvostetut opettajat ja heidän julistamansa oppirakennelmat.

Asemansa maallistuessa lääkärit ovat alkaneet periä palkkioita myös yksityisiltä ihmisiltä. Se on antanut mahdollisuuden käyttää ammattiasemaa taloudellisen tai yhteiskunnallisen hyödyn tavoittelemiseen arveluttavin perustein. Jo hyvin varhain lääkärin palkkioiden perimiselle on alettu asettaa ehtoja, joissa on otettu huomioon myös toiminnan eettisiä rajoja.

Vanhassa Mesopotamiassa (nyk. Irakin alue) luodun Hammurabin (1728–1686 eKr.) lakikokoelman säilyneessä osassa 282 §:stä 13 käsittelee lääkärin, eläinlääkärin tai parturin toimen harjoittamista ja perittäviä palkkioita. Lain 218. §:ssä sanotaan: "Jos lääkäri on leikannut kupariveitsellä jollekulle vaikean haavan ja aiheuttanut hänen kuolemansa, tai avannut kupariveitsellä vapaan miehen otsan alaosan (kulmakarvojen kohdalta) ja tuhonnut hänen silmänsä, niin leikattakoon häneltä käsi." Jos vastaava kuolemantapaus sattui puolivapaan miehen omistamalle orjalle, lääkäri selvisi korvaamalla orjan orjalla. Esimerkkinä palkkioista mainittakoon, että vapaa mies maksoi lääkärille runnellun luun parantamisesta 5 (hopea)sikliä, puolivapaa 3 sikliä ja orjan omistaja orjan puolesta 2 sikliä. Siten rangaistukset ja korvaukset sekä perityt palkkiot riippuivat hoidettavan yhteiskunnallisesta asemasta ja taloudellisesta merkityksestä.

Lääkäri yhteiskunnan viranhaltijana

Lääkäristä tuli varhain hallitsijan tai ruhtinaan palvelija ja virkamies. Hallitsijoiden, hovin ja sotajoukkojen hoitaminen on ollut usein ensisijaista muuhun terveydenhuoltoon verrattuna. Antiikin Kreikassa oli jo kaupunginlääkäreitä ja Rooman valtakunnassa oli kaupunginlääkärien lisäksi alueellisia ylilääkäreitä eli arkkiatreja sekä maakunnallisia lääkäreitä. Erillisiä sairaalalääkäreitä on palkattu läntisessä maailmassa päätoimisina lähinnä vasta 1700-luvun lopulta lähtien, kun sairaalalaitoksen kehitys alkoi nopeutua.

Antiikin Kreikassa yhteiskunnan tarve puuttua lääkärien toimintaan näyttää olleen vähäinen. Siihen lienee vaikuttanut ammattikunnan sisäinen pyrkimys eettisen tason ylläpitämiseen. Roomassa arkkiatrit ovat tutkineet kaupunginlääkärien taidot, palkanneet nämä ja toimineet heidän esimiehinään. Virkamiehen asema on tuonut lääkärin toimintaan erityisiä velvollisuuksia palkan maksavaa instituutiota kohtaan. Palkan maksaja on määrännyt työn kohteen ja toiminnan taloudelliset ehdot, usein myös hoidon antamisessa noudatettavan tason.

Lääkäri akateemisena viranhaltijana

Lääkäreiden koulutus siirtyi keskiajalla 1. vuosituhannen lopulla yhden mestarin ohjauksesta usean opettajan ryhmälle, ensin lääketieteellisiin kouluihin ja 1200-luvulta alkaen hallitsijoiden ja yhteiskunnan eri instituutioiden ylläpitämiin yliopistoihin. Samalla tapahtui lääketieteen kansainvälistymistä ja yhtenäistymistä. Lääketieteelliseksi auktoriteetiksi kohosi yliopistollinen oppirakennelma ja sitä edustavat opettajat, mutta samalla syntyi myös toisistaan poikkeavia oppisuuntia ja niiden välisiä kiistoja.

Yliopistollinen koulutus merkitsi myös akateemisten lääkärien hakeutumista yhä enemmän hallitsijoiden, ruhtinaiden ja kaupunkien palvelukseen, siitä johtuvine velvollisuuksineen ja rajoituksineen. Toiminta pelkästään yksityisenä lääkärinä tuli mahdolliseksi vasta uuden ajan alkupuolella, kun läntisen maailman suurimpiin kaupunkeihin muodostui maksukykyinen porvaristo. Alempien yhteiskuntaluokkien väestö sai pitkään tyytyä kansanparantajien tai itseoppineiden puoskarien ja parhaassa tapauksessa välskärien ja välskärikirurgien palveluksiin.

Lääkärien akateeminen koulutus teki mahdolliseksi myös suunnitelmallisen opetuksen ja ammatillisen tason tutkimisen opettajakunnan määrittämillä ehdoilla. Saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan kuuluneessa Sisiliassa otettiinkin 1200-luvulla käyttöön perusvaatimukset lääkärien opinnoille ja tutkinnolle. Samoihin aikoihin siellä määrättiin, että lääkäreitä ei saanut palkata julkisiin virkoihin ilman suoritettua tutkintoa. Lääkäreiden opintoja, tutkintoja ja virkoja koskevat säännökset olivat ammatin yhteiskunnallisen aseman ja ammatin arvostuksen kannalta ensisijaisesti myönteisiä.

Lääkärien ammattikunnat

Lääkärien määrän kasvu ja aseman yhteiskunnallinen korostuminen sekä toisaalta lääketieteen kovin vaatimattomat hoitotulokset herättivät jo renessanssin aikana voimakasta arvostelua niin lääkäreitä kuin lääketiedettäkin kohtaan. Ensimmäisiä arvostelijoita oli italialainen humanisti ja runoilija Francesco Petrarca (1304–1374). Objektiivisuuteen tähtäävän arvostelun ohella aseeksi tuli aikaa myöten myös pilkka ja iva kirjoitusten, kuvien ja näytelmien muodossa.

Yhteiskunnassa tapahtui merkittäviä muutoksia 1500- ja 1600-luvuilla. Kaupunkien lääkärit yhdistyivät paikallisiksi ja myöhemmin valtakunnallisiksi ammattiyhdistyksiksi. Niiden tavoitteena oli puolustaa ammattikunnan etuja terveydenhuollon alalla toimivia kouluttamattomia ammatinharjoittajia kohtaan ja sekä valvoa oman jäsenkuntansa toiminnan laatua ja tasoa. Ennen valtakunnallisten terveydenhoitojärjestelmien syntyä lääkäreiden ammattiyhdistyksille annettiin usein myös hallinnollisia tehtäviä terveydenhuollon järjestämisessä ja valvonnassa. Ammatilliset järjestöt nostivat lääkärikunnan arvostusta ja paransivat sen autonomiaa.

Lääkäri yhteiskunnan tavoitteiden toteuttajana

Lääkärin toiminta oli uuden ajan alkupuolelle saakka pääasiallisesti sairaiden hoitoa, jossa ennalta ehkäisevän toiminnan osuus oli vähäinen. Valistuksen aikakauden syntyminen 1600-luvulla johti myös hyötyajatteluun, jonka yhteydessä pyrittiin valtion etua tarkoittaen parantamaan väestön terveydentilaa työkyvyn ylläpitämiseksi ja syntyvyyden turvaamiseksi. Tässä valtion järjestämässä terveydenhuollossa väestöllä oli pääasiallisesti velvoituksia, mutta ei juuri lainkaan oikeuksia. Lääkäreistä kehittyi ensimmäisen kerran valtion hallinnon virkamiehiä ja moni heistä kohosi huomattavaan asemaan hallitsijan neuvonantajana ja valtiomiehenä. Esimerkkeinä heistä voidaan mainita Isossa-Britanniassa William Petty (1623–1689) sekä Ranskassa François Quesnay (1694–1774).

Ranskassa terveydenhuolto joutui 1790-luvulla kaaokseen vallankumouksen seurauksena. Kansan oikeuksien nimissä lääkärien toimiluvat kumottiin, yliopistot lakkautettiin ja "parantajan" lisenssejä myytiin kaikille halukkaille. Sairaalat katsottiin tarpeettomiksi ja jäljelle jääneissä potilaiden hoito siirrettiin nunnajärjestöiltä kouluttamattomille sotaleskille ja -orvoille. Terveydenhoitoa pyrittiin toisaalta kehittämään alueellisesti, mutta varojen puutteessa sitä ei pystytty toteuttamaan käytännössä. Hyvin pian koko terveydenhoidon järjestelmä jouduttiin järjestämään uudelleen, sairaaloita kehitettiin, lääkärien opetus siirrettiin yliopiston kateedereista suureksi osaksi sairaaloihin ja käsityöläisiin rinnastettujen kirurgien koulutus yhdistettiin lääkärien akateemiseen koulutukseen.

Lääketieteen tason kohoaminen ja sairaaloiden tehtäväkentän muuttuminen ilman avustavan hoitohenkilökunnan koulutuksen vastaavaa kehittämistä toivat 1700-luvun päättyessä esiin sairaanhoidon koko toimialan eettiset ongelmat. Englantilaisen lääkärin Thomas Percivalin (1740–1804) esille nostama ongelma johti terveydenhuollon ja lääkärien eettisten periaatteiden määrittelyyn Isossa-Britanniassa ja pian myös useimmissa läntisen maailman valtioissa. Vaikka eettiset säännöt jossakin suhteessa kavensivat lääkärin ammatillista autonomiaa, ne kuitenkin lisäsivät ratkaisevasti ammattikunnan sisäistä ja ulkoista arvostusta.

Euroopan vallankumousvuonna 1848 syntyi aatteellisia virtauksia, joiden tavoitteena oli parantaa väestön oikeuksia terveydenhuollon kohteena ja lisätä sen osallistumista terveydenhuollon suunnitteluun ja toteuttamiseen. Merkittävää oli se, että Saksassa aatteen edistäjänä oli lääkärikunta. Terveydenhuollon demokratisoituminen tapahtui kuitenkin hyvin hitaasti. Samoihin aikoihin lääketieteen perusta, tietämys ja taito kehittyivät nopeasti, sairaanhoidon tulokset paranivat ratkaisevasti ja usko lääketieteen kaikkivoipaisuuteen kasvoi. Sen johdosta lääkärikunnan arvostus ja ammatillinen autonomia lisääntyivät. Toisaalta sairaanhoidon teknistyminen vähensi kokonaisuuden huomioon ottamista potilaiden hoidossa, millä oli haitallinen vaikutus lääkärintyön autonomian kehitykseen.

Lääkäri yhteiskunnan terveydenhuollon toteuttajana

Kehittyneissä kulttuureissa yhteiskunta, käytännössä valtio, on ottanut terveydenhuollon järjestämisen ja johtamisen hoidettavakseen. Lääkärien osallistuminen yhteiskunnan koko väestölle tarkoittamaan terveydenhuoltoon on alkanut vasta uudella ajalla, aluksi kaupungeissa ja myöhemmin myös maaseudulla. Terveydenhuollon merkittävänä maksajana valtio on ollut aina kiinnostunut sen järjestämisestä ja valvonnasta. Menojen rajoittamiseen tähtäävät toimenpiteet ovat usein vähentäneet lääkärien ammatillista autonomiaa. Valtion kustantamia lääkkeitä on ollut määrättävä säästeliäästi ja niihin ei ole saanut käyttää kalliita rohdoksia. Apteekeissa on jopa ollut aikaisemmin erikoiset farmakopeat eli lääkeluettelot mm. sotilaiden ja vähävaraisten lääkkeiden valmistamista varten.

Valtiolla on ollut myös tarvetta asettaa hoidettavia tauteja tärkeysjärjestykseen. Se on näkynyt esim. sairaanhoitolaitosten rakentamisen suunnittelussa, jossa on painotettu aikakauden tarpeiden mukaan mm. sukupuolitautien, mielisairauksien, tuberkuloosin tai synnyttäjien hoitopaikkojen lisäämistä. Kun 1700-luvun loppupuolella alettiin perustaa sairaaloita äkillisesti sairastuneiden hoitoa varten, annettiin selviä ohjeita siitä, että näihin sairaaloihin ei saanut missään tapauksessa lähettää pitkäaikaisesti sairaita ja parantumattomia potilaita, jotka olisivat esteenä pikaista apua tarvitsevien hoidolle. Samoin kehotettiin lähettämään potilaat mahdollisimman pian pois sairaaloista, että vapautuvat paikat voitaisiin antaa seuraaville potilaille. Valtion taloudellisuutta koskevat vaatimukset ovat usein rajoittaneet hoitoon pääsyä ja kaventaneet lääkärinammatin autonomiaa.

Lääkäreille on määrätty varsinaisen sairauksien hoidon ulkopuolella jo hyvin kauan eräiden lakien toimeenpanoon liittyviä velvollisuuksia sekä muita viranomaistehtäviä, joissa ammatillista autonomiaa on rajoitettu. Tällaisia toiminta-alueita ovat mm. oikeuslääketieteelliset kysymykset kuten elävänä tai kuolleena syntyminen, seksuaalisen väkivallan toteaminen, isyyden osoittaminen, henkirikosten ja aiheutettujen vammojen toteaminen sekä vammojen laadun ja haitta-asteen määrittäminen. Lääkärin antama lausunto voi vaikuttaa syyllisyyden osoittamiseen, korvattavuuden asteeseen, rangaistusasteen soveltamiseen sekä oikeustoimikelpoisuuteen. Oikeuslääketieteelliset tehtävät on yleensä määrätty tehtävään erityisesti valtuutetuille lääkäreille. Silti muillakin lääkäreillä on mahdollisuus antaa oikeudellisia asioita varten lausuntoja potilaistaan. Nämä tehtävät edellyttävät lääkäriltä ehdotonta objektiivisuutta ja sitoutumattomuutta. Lisäksi lääkärillä on velvollisuus antaa eräissä tapauksissa tietoja viranomaisille ilman potilaan suostumusta. Tällaisia määräyksiä on mm. yleisvaarallisia tartuntatauteja ja rikoslakia koskevissa säädöksissä.

Totalitaarisissa yhteiskunnissa terveydenhuollolle on usein asetettu yleisesti hyväksytyistä periaatteista poikkeavia tavoitteita, jotka ovat myös lääkärinammatin autonomiaa vakavasti loukkaavia. Tästä mainittakoon esimerkkeinä natsi-Saksassa vammaisten surmaamiset, epäinhimilliset lääketieteelliset kokeilut ja rotuperusteiset väärinkäytökset, kommunistisessa Neuvostoliitossa toisinajattelijoiden sulkeminen mielisairaaloihin, eräissä islamilaisissa valtioissa lääkäreille sälytetty velvollisuus osallistua rangaistuksena tuomittuun raajojen katkaisuun sekä eräissä valtioissa osallistuminen teloitettujen vankien elinten irrottamiseen elinsiirtoja varten. Totalitaarisissa valtioissa epäeettisten menetelmien vastustaminen tai niistä kieltäytyminen ei ole yleensä ollut mahdollista, sillä siihen on liittynyt uhka menettää lääkärinoikeutensa tai vapautensa ja pahimmassa tapauksessa henkensä.

Myös demokraattisissa yhteiskunnissa lääkärit ovat joutuneet virka-asemansa tai työnsä vuoksi osallistumaan sinänsä lakien mukaan toteutettaviin, mutta eettiseltä kannalta ongelmallisiin toimenpiteisiin, kuten raskaudenkeskeytyksiin, raskauden keinoalkuiseen käynnistämiseen, steriloimiseen, kuoleman jouduttamiseen, lääke- ja myrkkykokeiluihin, joukkotuhoaseiden tutkimus- ja kehittämistehtäviin tai kuolemantuomioiden toimeenpanemiseen farmakologisin menetelmin. Demokraattisissa valtioissa kieltäytyminen tällaisista tehtävistä eettiseen tai uskonnolliseen vakaumukseen vedoten on kyllä ollut mahdollista, mutta se on saattanut johtaa tehtävästä eroamiseen tai muihin ammatinharjoittamisen kannalta haitallisiin seuraamuksiin. Vieraiden kulttuurien mukana Suomessakin on jouduttu pohtimaan suhtautumista mm. lasten sukuelinten silpomiseen, joka on meillä lainsäädännössä kiellettyä.

Taloudelliset tekijät vaikuttavat mahdollisuuksiin toteuttaa terveydenhuollon vaatimuksia. Erityisesti 1900-luvun loppupuolella tutkimusten ja hoitojen aiheuttama menojen kasvu on lisännyt terveydenhuollon kustannuksia ja kaventanut edellytyksiä kehittää lääkärien toimintaa ammatin autonomian vaatimukset huomioon ottaen. Julkisen talouden taantuminen yhdessä kustannusten kohoamisen kanssa on johtanut säästötoimiin, joiden vuoksi on jouduttu tinkimään jo saavutetusta tasosta. Sen vuoksi myös lääkärien mahdollisuudet kantaa vastuuta potilaan hoidosta sairauden vaatimalla tavalla ovat kaventuneet. Työolojen ja palkkauksen epäsuhtaan liittyvät ongelmat ovat aiheuttaneet lääkärien siirtymistä yksityisen sairaanhoidon sektorille, jossa mahdollisuudet toimia ammatillisen autonomian edellyttämällä tavalla on koettu paremmiksi. Monissa julkisen terveydenhuollon työyhteisöissä lääkärien määrä on jo vähentynyt riittämättömäksi tehtäväkentän tarpeisiin nähden.

Lääkäri yhteiskunnan välimiehenä

Demokraattisen ja oikeudenmukaisen hallintojärjestelmän tavoitteena on järjestää terveydenhuolto- ja sosiaalipalvelut siten, että yksilön varattomuus tai vajaakykyisyys ei sulje häntä järjestelmän ulkopuolelle. Sairaus on lähes aina yksilön ja perheen toimeentuloa heikentävä ja kustannuksia lisäävä tapahtuma. Sen vuoksi yhteiskunnissa on luotu korvausjärjestelmiä sairauden aiheuttamien taloudellisten vaikutusten lievittämiseksi. Näitä ovat erilaiset sairaus-, tapaturma- ja eläkevakuutukset, joista osa on yhteiskunnan ja osa yksityisten vakuutusyhtiöiden ylläpitämiä.

Sairaudesta ja työkyvyttömyydestä korvauksia maksavissa järjestelmissä etujen saaminen on yleensä sidottu sairauden vakavuuteen, työkyvyttömyyden kestoon ja invaliditeetin haitta-asteeseen, joiden osoittamiseksi vaaditaan lääkärin antama lausunto. Se edellyttää välimiehenä toimivalta lääkäriltä oikeudenmukaista ja tasapuolista suhtautumista sekä etuuksien saajien että niiden maksajien kannalta, eikä lääkäri ei voi silloin toimia yksinomaan potilaansa etujen ajajana.

Nykyaikaisessa yhteiskunnassa on muotoutunut monia järjestelmiä, joissa etuuksien saamisen ehdoksi on asetettu lääkärin antama lausunto terveydentilasta tai invaliditeetista, vaikka asia ei olekaan suoranaisesti sairauden hoitoon liittyvä. Tällaisia asioita ovat mm. verotus, vanhusten hoitopaikan saanti, sosiaalinen asuntojen jako, toimeentulotuen määrä ja ajokortti. Eräs esiin tullut ongelma on lääkäriltä vaadittu todistus lyhytaikaisesta työkyvyttömyydestä, vaikka sairaus ei vaadikaan lääkärinhoitoa. Tämän tapaiset tehtävät ovat usein muodostaneet niin suuren osan työstä, että sairaiden hoitoon käytettävä aika jää riittämättömäksi.

Lääkärin omaehtoiset autonomian rajoitukset

Hippokrateen valassa sanottiin: "Puhtaasti ja hurskaasti [kunniallisesti ja viisaasti] olen viettävä elämääni ja harjoittava tointani." Tämä tarkoittaa sitä, että lääkärin on elämässään ja ammatissaan vältettävä luomasta tilanteita, jotka voivat horjuttaa lääkärin ja potilaan välistä luottamusta ja sitä kautta rajoittaa lääkärin ammatillista autonomiaa.

Seuraavassa mainitsen eräitä meillä ja muualla nykyaikana esille tulleita ilmiöitä, joilla on heijastuksia tai vaikutuksia lääkärin ammatilliseen autonomiaan. Potilaiden loukkaaminen henkisesti, ruumiillisesti tai seksuaalisesti ei ole sallittua. Lääkärin tulee kohdella potilaita tasapuolisesti ja tasavertaisina ikään, sukupuoleen, rotuun, uskontoon, poliittiseen vakaumukseen ja varallisuuteen katsomatta. Lääkärin tulee kohdella potilaita yhtäläisesti maksavana yksityisenä potilaana ja maksuttomana yleisenä potilaana. Lääkärin tulee ottaa huomioon potilaansa hoidossa myös tämän omaiset, läheiset tai huoltajat. Alkoholin väärinkäyttö, huumausaineet ja uhkapelit muodostavat lääkärin omalle elämälle vakavan vaaran. Osallistuminen huumeiden, lääkkeiden ja siirtoelinten kaupankäyntiin on tuomittavaa.

Lääkäri ei saa muodostaa tehtävästään yhteiskunnallista statusta ja pitää toimintansa tavoitteena sen ylläpitämistä. Lääkäri ei saa toiminnassaan käyttää asemaansa hyväkseen hankkiakseen itselleen aineellista tai yhteiskunnallista etua eettisesti väärillä keinoilla ja menetelmillä eikä lahjuksilla ja taloudellisilla sidonnaisuuksilla. Lääkärin ei ole sopivaa suositella tai tarjota potilaille tarpeettomia tutkimuksia, hoitoja ja palveluja. Lääkärin ei ole sopivaa mainostaa antamiaan hoitoja tai palveluja katteettomilla tuloksilla. Lääkärillä ei ole myöskään oikeutta osallistua potilaansa vilpilliseen menettelyyn etuuksien hankkimiseksi. Lääkärin tulee toimia yhteistyössä muiden työyhteisönsä ammattiryhmien kanssa ja heidän osaamistaan kunnioittaen. Lääkärin on huolehdittava taitojensa ylläpitämisestä jatkuvan opiskelun ja kehittämisen avulla.

Tulevaisuuden näkymiä ja uhkia

Lääketiede ja sairaanhoito ovat muuttumassa yhä enemmän tekniikkaan nojautuviksi ja yhä enemmän suppeisiin erikoisaloihin jakautuviksi. Se merkitsee myös lääkärien ja muun henkilökunnan kokonaisvaltaisen hoitonäkemyksen kaventumista, vaikka yhä useamman ihmisen elämän jatkuminen entistä kauemmin monisairaana vaatisi sen lisäystä. On myös todennäköistä, että potilaiden hoitoa koskevat lääketieteelliset, taloudelliset, yhteiskunnalliset ja oikeudelliset vaatimukset kasvavat ja edellyttävät entistä suurempaa ammatillista vastuuta kaikilla toiminnan alueilla. Näyttää siltä, että lääkärien on tulevaisuudessa entistä vaikeampaa säilyttää ammatillinen autonomiansa. Siitä syystä tähän ongelmaan on kiinnitettävä jatkuvaa huomiota ja toimittava kaikin tavoin niiden tavoitteiden hyväksi, jotka edistävät lääkärin toiminnan ydinperiaatteiden toteutumista.

Kirjoitus on valmistunut tammikuussa 2003 esityönä Tampereen lääkäripäivillä 20.3. 2003 pidettyä alustusta varten. Tekstiä on tarkistettu alustuksen johdosta käydyn keskustelun perusteella. Julkaistu: Lääkärin ammatillisen autonomian kehitysvaiheita. Suomen Lääkärilehti 2003: 25–26: 2887–2891. 

Kirjallisuutta:

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Erasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys (Moriae encomium). Suomentanut Kauko Kare. Arvi A. Karisto Oy. Hämeenlinna 1974.

Hamburger, J.: Ihmisen mahti ja hauraus. Tutkielma lääketieteen ja ihmisen muodonmuutoksista. Suom. Anto Leikola. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva. Porvoo 1977.

Hooker, W.: Physician and Patient; or, a Practical View of the Mutual Duties, Relations and Interests of the Medical Profession and the Community. New York, Baker & Scribner, 1849.

Ilmoni, I.: Om läkarens yrke och pligter. 1847.

Joutsivuo, T.: Invectiva contra medicos – Petrarca ja skolastinen lääketiede. Nuori Lääkäri 1993: 8: 44–47.

Joutsivuo, T.-P.: Muuttuva ja pysyvä länsimaisessa lääketieteen etiikassa Hippokrateesta Percivaliin. Nuori Lääkäri, Etiikka (teemanumero), syksy 1995: 44–55.

Lääkärin eettiset ohjeet. Hyväksytty Suomen Lääkäriliiton valtuuskunnan kokouksessa 5.5.1956. Täydennys lääkärin eettisiin ohjeisiin. Hyväksytty Suomen Lääkäriliiton valtuuskunnan kokouksessa 14.12.1963. Suomen Lääkäriliiton käsikirja 1970. Helsinki 1970.

Lääkärin etiikka. Suomen Lääkäriliitto. Suomen Lääkäriliiton vihkosarja, numero 3. Jyväskylä 1978.

Lääkärin etiikka. Suomen Lääkäriliitto 1989. Forssa 1989.

Lääkärin etiikka. Suomen Lääkäriliitto 1992. Forssa 1992.

Lääkärin etiikka. Suomen Lääkäriliitto. 4. painos. Forssa 2000.

Mikkeli, H.: Mihin luonnonfilosofi lopettaa siitä lääkäri aloittaa. Keskustelu lääketieteen luonteesta 1500-luvun Italiassa. Hippokrates 9. vsk., Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 1992. Vammala 1992.

Mikkeli, H.: Lääketieteen etiikka ja lääkärinohjeet renessanssin Italiassa: Gabriele Zerbin De cautelis medicorum (1495). Hippokrates 18. vsk., Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 2001. Vantaa 2002.

Oker-Blom, M.: Lääkärin toimi ja sen etiikka. 1911. Näköispainos, Keuruu 2000.

Palmén, A. J.: Lääkärin etiikka, WSOY, Porvoo – Helsinki, Porvoo 1956.

Pasternack, A.: Oikea ja väärä lääketieteessä. Duodecim 2002; 118: 2173–2182.

Puustinen, R.: Potilaan käsikirja. WSOY, Helsinki. Vantaa 2002.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON