Arno Forsius

Lääkintöhallitus 1878–1991 sekä sosiaali- ja terveyshallitus 1991–1992

Autonomian aika

Hallinnon hajanaisuus, terveydenhuollon alalla tapahtunut kehitys ja erityisesti terveydellisten olojen lisääntyneet valvontavaatimukset olivat syynä siihen, että jo pitkään jatkuneen keskustelun jälkeen muodostettiin vuonna 1878 Ruotsin esimerkin mukaisesti uusi terveydenhuollon keskusvirasto, lääkintöhallitus. Se oli edeltäjänsä Collegium medicumin tavoin senaatin talousosaston ja sen siviilitoimituskunnan alainen. Collegium medicum ja Houruinhoidon johtokunta lakkautettiin samasta ajankohdasta lähtien. Tässä esityksessä kuvataan lyhyesti lääkintöhallituksen ja sen toimintaa vuosina 1991–1992 jatkaneen sosiaali- ja terveyshallituksen toiminnan pääpiirteitä. Kirjoituksen lopussa on luettelo lääkintöhallituksen pääjohtajista.

Lääkintätoimen pääjohtajasta tuli nyt lääkintöhallituksen pääjohtaja. Lääkintöhallituksessa oli lisäksi kaksi lääkintöneuvosta, joista toisen vastuualueeseen kuuluivat sairaanhoitolaitokset, rokotus, kätilötoimi, sukupuolitaudit sekä talousasiat. Toiselle lääkintöneuvokselle kuuluivat kanslia-asioiden ohella oikeuslääkeopilliset asiat, yleistä terveydenhoitoa ja kulkutauteja koskevat kysymykset sekä eläinlääkintätoimi. Lääkintöhallituksen pääjohtajan oli oltava lääketieteen ja kirurgian tohtori ja lääkintöneuvosten samoin koulutukseltaan lääkäreitä. Eläinlääkintätoimen asiantuntijana lääkintöhallituksessa oli myös eläinlääkäri, jonka virka oli vakinaistettu vuonna 1868. Lisäksi lääkintöhallituksessa oli asessori, jonka tehtävänä olivat kaikki apteekkeihin liittyvät asiat. Asessorilla oli oltava apteekkarin koulutus.

Lääkintöhallitus oli kollegiaalinen virasto, jossa päätökset tehtiin pääjohtajan, lääkintöneuvosten ja asessorin yhteisistunnossa. Uudistuksen yhteydessä keskusviraston tehtävät pysyivät suurin piirtein ennallaan, mutta uudistus paransi selvästi lääkintöhallituksen toimintaedellytyksiä, koska siellä oli nyt useampia päätoimisia viranhaltijoita. Lääkintätoimen väliportaan hallinnosta vastasivat kuvernöörit (maaherrat), piirilääkärit ja piirieläinlääkärit.

Asetuksen mukaan lääkintöhallituksen tehtävänä oli valvoa, että sen omat virkamiehet ja sen alaisina toimivat henkilöt noudattivat heille tarkoitettuja ohjesääntöjä ja määräyksiä, että terveydelle haitallisia olosuhteita ehkäistiin ja vastustettiin, että apteekki- ja rohdosliikkeitä hoidettiin asianmukaisesti ja että vain laillistetut henkilöt harjoittivat lääkärintointa. Lisäksi lääkintöhallituksen oli tarkastettava lääkärien oikeuslääkeopillisista tapauksista laatimat lausunnot, annettava asiaankuuluville viranomaisille lausuntoja, otettava käsiteltäväksi ja ratkaistava viranhoidossa tehtyjä virheitä ja laiminlyöntejä koskevia asioita, sikäli kuin niiden käsittely ei kuulunut tuomioistuimelle, laadittava vuosittain senaatille täydellinen kertomus terveydellisistä oloista maassa ja suoritetuista toimenpiteistä, sekä tehtävä tarpeellisia ehdotuksia lääkintälaitoksen parantamiseksi. Viraston eläinlääkärin tehtävänä oli avustaa lääkintöhallitusta eläinlääkärien laillistamistutkinnoissa. Apteekkiasioista vastaavalle asessorille kuului lisäksi oikeuskemiallisten tutkimusten suorittaminen.

Lääkintöhallituksen oli myös käsiteltävä kaikki asetusten mukaan siihen mennessä Collegium medicumille ja Houruinhoidon johtokunnalle kuuluneet asiat, lukuunottamatta uudelleen järjestettäviä kätilöiden tutkintoja, huolehdittava lääkintätoimen tulo- ja menoasioista sekä annettava lausuntoja sotilas- ja siviililääkärinvirkojen hakijoista. Pääjohtajan oli vuosittain tehtävä virkamatkoja maassa sairaaloiden, muiden terveydenhoitolaitosten, apteekkien ja lääkevarastojen tarkastamiseksi.

Suomen lääkintälaitoksen kehittäminen ja terveydenhuollon tehtävät olivat 1880-luvulla useaan otteeseen keskustelujen kohteena. Tämä ajankohta olikin merkittävää murrosaikaa niin teoreettisen lääketieteen kuin käytännön terveydenhuollonkin kannalta. Kunnallinen terveydenhuolto käynnistyi vähitellen 1880-luvulta alkaen ja se toi uuden tehtäväalueen lääkintöhallituksen toimintaan. Paikallisella tasolla terveydenhuollon valvonta kuului vuodesta 1880 edellisenä vuonna annetun terveydenhoitosäännön mukaan kaupungeissa terveydenhoitolautakunnille ja maalaiskunnissa kunnallislautakunnille.

Lääkintöhallituksen toimintaedellytyksiä paransi myös se, että yleisten rakennusten ylihallitukseen määrättiin vuonna 1892 erityinen arkkitehti, jonka tehtäviin kuului lääkintäalan rakennuksia koskevien piirustusten laatiminen ja vuosittaisten korjausesitysten tarkastaminen.

Lääkintöhallitukseen perustettiin vuoden 1904 alusta kolmas lääkintöneuvoksen virka ja samalla eläinlääkärin virka muutettiin asessorin viraksi. Siitä aiheutuva lääkintöneuvosten työnjako vahvistettiin toukokuussa 1904 ja sen mukaan uudelle lääkintöneuvokselle kuuluivat lääkärien ja muiden terveydenhuollon viranhaltijoiden toimintaan liittyvät asiat. Sen jälkeen oli edelleen vireillä monia parannussuunnitelmia, mutta keisari-suuriruhtinaan sallima venäläistämispolitiikka heijastui selvästi muutosten hitaudessa. Koululääkäritoiminnassa ja tuberkuloosin torjunnassa saatiin aikaan edistymistä.

Lääkintöhallitus toimi perustamisensa aikaan Ritarihuoneen alimmassa kerroksessa, Hallituskatu 2. Sieltä se siirtyi vuonna 1887 rakennukseen Aleksanterinkatu 8 (myöhemmin 10) korttelissa Leopardi.

Itsenäisyyden alkuaika

Suomen itsenäistyttyä joulukuussa 1917 päästiin toteuttamaan vähitellen pitkään odotettuja muutoksia. Siviilitoimituskunnasta tuli ensin sisäasiaintoimituskunta ja vuonna 1918 sisäasiainministeriö. Vuonna 1919 annettu uusi valtiosääntö tuli voimaan vuonna 1922. Sen mukaan aikaisempaa senaattia vastaavassa valtioneuvostossa oli oltava niin monta ministeriötä, kuin eri hallinnon haaroja varten oli tarpeen. Terveydenhuollon kannalta tärkeimmät niistä olivat sisäasiainministeriö ja valtiovarainministeriö sekä sosiaaliministeriö.

Itsenäisyyden alussa perustettiin vuonna 1917 myös sisäasiainministeriön alaisena toimiva sosiaalihallitus, jonka tehtäväkenttään kuuluivat työ-, sosiaalivakuutus-, köyhäinhoito-, raittius- ja sosiaalitilastoasiat. Sosiaalihallitus kuitenkin lakkautettiin vuonna 1922, jolloin perustettiin uusi sosiaaliministeriö hoitamaan asioita, jotka koskivat työoloja ja niihin liittyviä kysymyksiä, vakuutustoimintaa, huoltotointa, lastensuojelua, sosiaalitilastoa, siirtolaisuutta sekä raittiustyötä ja väkijuoma-asioita.

Lääkintöhallitus toimi nyt sisäasiainministeriön alaisena. Kansalaissodan aikana vuoden 1918 alkupuolella "Valkoisen Suomen" väliaikainen lääkintöhallitus toimi tilapäisesti Vaasassa. Vuoden 1918 alussa lääkintöhallitukseen perustettiin neljäs lääkintöneuvoksen virka mielisairaaloita ja mielisairaiden hoitoa koskevia asioita varten. Samaan aikaan perustettiin Lapinlahden sairaalaan oikeusmieliopin apulaislääkärin virka. Joulukuussa 1918 annettiin asetus lääkintöhallituksen toimivallan laajentamisesta. Se koski lähinnä oikeutta päättää joistakin menoeristä ja palkkojen määrästä valtion ja muiden lääkintöhallituksen alaisissa laitoksissa sillä edellytyksellä, ettei menosääntöön otettua määrärahaa ylitetty.

Lääkintöhallitukseen perustettiin vuonna 1920 oikeuskemistin virka. Laboratoriotutkimukset oli suoritettava aluksi yliopiston kemian laboratoriossa sillä omat laboratoriotilat saatiin käyttöön vasta vuonna 1927. Vuonna 1928 voimaan tulleella asetuksella lääkintöhallitukseen muodostettiin seitsemän erillistä osastoa: yleinen lääkintöosasto, terveydenhoito-osasto, sairaalaosasto, mielisairaanhoito-osasto, eläinlääkintöosasto, talousosasto sekä kanslia. Uusia neuvoksen virkoja olivat eläinlääkintöneuvos ja apteekkineuvos, joita olivat aikaisemmin vastanneet asessorien virat. Talousosaston kanslian päälliköksi tuli taloustarkastaja, joka toimi samalla lääkintöhallituksen sihteerinä. Osastojaon toteuduttua ratkaistiin kollegiaalisesti vain periaatteelliset ja laajakantoiset asiat.

Lisäksi lääkintöhallituksen yhteyteen perustettiin tieteellinen neuvosto, jonka jäsenten tuli pääjohtajan kutsusta osallistua edustamaansa alaa koskevien kysymysten käsittelyyn. Asetuksen mukaan tieteelliseen neuvostoon oli määrättävä oikeuslääketieteen, anatomian, mielitautiopin, yleisen terveydenhoidon, sisätautiopin, eläinlääketieteen ja lainopin edustajat. Vuonna 1934 annetulla asetuksella tieteelliseen neuvostoon lisättiin kirurgian, synnytysopin, hammaslääketieteen ja apteekkilaitoksen edustajat, mutta samalla eläinlääketieteen edustus poistettiin. Vuonna 1944 annetun asetuksen mukaan tieteellisessä neuvostossa edustettuna olevia aloja ei nimetty asetuksessa, vaan sisäasiainministeriö määräsi ne lääkintöhallituksen esityksestä.

Terveydenhuollon järjestelmä siirtyi yleisesti yhä enemmän kuntien hoidettavaksi, suureksi osaksi kuntien omasta aloitteesta, mutta lisääntyvästi valtion myöntämän tuen avulla. Valtionapujärjestelmästä muodostui aikaa myöten tärkeä ohjausmenetelmä lääkintöhallitukselle, joka saattoi sen avulla vaikuttaa toimintojen, hankkeiden ja henkilökunnan kehittämiseen ja mitoittamiseen. Kuntien yhteistoiminta käynnistyi 1920-luvulla erityisesti mieli- ja tuberkuloosisairaaloiden perustamiseksi.

Terveydenhuollon kentän kehittämisessä eräät yksityiset järjestöt ovat toimineet kiinteässä yhteistyössä lääkintäviranomaisten ja lääkintöhallituksen kanssa. Näistä järjestöistä on aiheellista mainita Suomen Punainen Risti, Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys ja Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitto (myöh. Mannerheimin Lastensuojeluliitto).

Pitkään vireillä ollut terveydenhoitolain uudistus tuli voimaan vuoden 1928 alussa. Uudistetun terveydenhoitolain ja -asetuksen mukaan myös maalaiskuntiin oli perustettava terveydenhuoltolautakunnat, joskin kunnanhallitus saattoi vielä toimia terveydenhoitolautakuntana vuoden 1966 loppuun saakka. Lääkintöhallitukseen perustettiin vuonna 1929 sairaanhoitajakoulutuksen tarkastajan virka, jonka haltijaksi tuli sairaanhoitaja. Vuoden 1930 alussa tapahtui eläinlääkintöosaston siirto lääkintöhallituksesta maatalousministeriön yhteyteen. Vuonna 1931 perustettiin sairaalaosaston yhteyteen väliaikainen rakennusosasto, joka sai virallisen aseman vuonna 1934. Laki yleisestä lääkärinhoidosta annettiin vuonna 1939, mutta sodan vuoksi se tuli voimaan vasta vuonna 1943. Vuonna 1944 annettiin lait kunnankätilöistä, kunnallisista terveyssisarista sekä kunnallisista äitiys- ja lastenneuvoloista, mutta niissä oli viiden vuoden siirtymäaika.

Vuosina 1939–1940 lääkintöhallitus oli talvisodan johdosta evakuoituna Vaasaan. On mielenkiintoista todeta, että jatkosodan vuosina 1941–1944 kehitettiin kaikesta huolimatta myös terveydenhuollon lainsäädäntöä. Lääkintöhallitukseen saatiin vuonna 1943 uusina viranhaltijoina yksi lääkintöneuvos, sairaalatarkastaja, kätilötoimen ja terveyssisartoimen tarkastajat sekä lainopillista tuntemusta edustava asessori. Hallinnon väliportaana olivat edelleen lääninhallitukset maaherran johdolla, mutta niiden merkitys oli ollut käytännössä melko vähäinen piirilääkärijärjestelmän aikana. Vuonna 1943 perustettiin lääninhallituksiin lääninlääkärien virat sekä lääninterveyssisarten ja lääninkätilöiden virat. Se merkitsi lääkintöhallituksen ohjaustoiminnan tehostumista perusterveydenhuoltoa ajatellen. Lääninlääkärit suorittivat lääniensä alueella myös oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset.

1900-luvun loppupuoli

Lääkintöhallituksen toiminnasta annettiin vuonna 1944 uusi asetus ja vuonna 1947 siihen perustuva johtosääntö. Lääkintöhallitukseen perustettiin kolme uutta osastoa, hallinnollinen osasto, kansanterveysosasto ja tarkastusosasto, josta tuli myöhemmin vuonna 1970 suunnitteluosasto. Lääkintöhallituksen tehtäviksi määrättiin velvollisuus kehittää maan terveyden- ja sairaanhoitoa, apteekkilaitosta sekä apteekkitavarain valmistusta ja kauppaa. Toisaalta velvollisuus kiinnittää huomiota ravintoaineiden valmistukseen, tarkastukseen ja kauppaan poistettiin. Oikeuskemian laboratorio lakkautettiin vuonna 1948 ja sen tehtävät siirrettiin Helsingin yliopiston oikeuslääketieteellisen laitoksen oikeuskemian osastolle.

Vuoden 1948 tuberkuloosilaki (voimaan 1949) ja vuoden 1952 mielisairaslaki (voimaan 1953) merkitsivät huomattavaa muutosta terveydenhuollon kentässä, sillä niiden seurauksena tuberkuloosin ja mielisairaanhoidon laitospaikkojen järjestämisvastuu siirtyi kunnissa käytännössä (huolto- ja) sosiaalilautakunnilta terveydenhoitolautakunnille. Tuberkuloosilain säätämisen seurauksena lääkintöhallitukseen perustettiin tuberkuloositarkastajan virka vuonna 1950. Vuonna 1950 annetut raskaudenkeskeytystä, sterilointia ja kastrointia koskevat lait toivat lääkintöhallituksen hoidettavaksi merkittävästi entisestä poikkeavan toimintasektorin.

Lääkintöhallitukseen perustettiin vuoden 1958 alusta ylijohtajan virka, vastuualueenaan laki-, talous- ja hallintoasioiden johtaminen. Vuonna 1961 virastoon saatiin suunnitteluosasto, jonka päällikkönä oli arkkitehti, ja vuonna 1963 kansanterveysosastoon ylilääkäri hammashoidon tarkastajaksi. Apteekkitavaralain muutoksen johdosta lääkintöhallitukseen muodostettiin vuonna 1964 lääkeainetoimikunta, joka muutettiin myöhemmin lääkeainelautakunnaksi.

Lääkärien kannalta merkittävä muutos oli erikoislääkärin oikeuksien myöntämisen siirtyminen vuonna 1960 annetun lainmuutoksen seurauksena Suomen Lääkäriliitolta lääkintöhallitukselle. Huomattavin sisällöllinen uudistus oli kirjallinen erikoislääkärikuulustelu. Vuodesta 1986 alkaen erikoislääkäritutkinto muuttui yliopistojen lääketieteellisten tiedekuntien jatkotutkinnoksi. Erikoislääkärin oikeuksien myöntäminen siirtyi vuonna 1992 lääkintöhallitukselta terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle, mutta vuodesta 1998 alkaen ne saadaan automaattisesti erikoislääkäritutkinnon suorittamisen seurauksena.

Seuraava lääkintöhallitusta koskeva asetus annettiin vuonna 1970. Asetuksella pyrittiin edistämään suunnitelmallisen toiminnan kehittämistä lääkintätoimen alalla. Uutta oli myös kuluttajansuojatoiminnan ja lääkintätoimeen läheisesti liittyvän ympäristönsuojelun sisällyttäminen lääkintöhallituksen tehtäviin. Asetuksen mukaan osastoja oli aikaisemman yhdeksän sijasta vain viisi, hallinto-, terveydenhoito-, kansanterveys-, sairaala- ja suunnitteluosastot. Toimistoja oli edelleen yhdeksän ja osastopäällikköjä oli yhtä monta. Apteekkitoimisto toimi erillään mainituista osastoista. Asetuksessa luovuttiin vuonna 1928 perustetusta tieteellisestä neuvostosta.

Vuoden 1967 alussa tuli voimaan laki kunnallisista yleissairaaloista, jolla myös vastuu yleissairaaloista siirrettiin kuntien kannettavaksi. Vuonna 1968 tapahtui monella tavalla ratkaiseva muutos, kun terveydenhuoltoasioiden hoito siirrettiin sisäasiainministeriöltä uudelle sosiaali- ja terveysministeriölle. Siinä yhteydessä mm. sairaanhoitohenkilökunnan koulutusasiat siirtyivät opetusministeriön alaiselle ammattikasvatushallitukselle. Samanaikaisesti sosiaali- ja terveysministeriön perustamisen kanssa perustettiin jälleen sen alaisena toimiva sosiaalihallitus sekä muodostettiin lääninhallituksiin sosiaali- ja terveysosastot.

Sosiaali- ja terveystoimen yhdistämispyrkimykset eivät ole kaikilta osiltaan toteutuneet toivotulla tavalla. Tämä on näkynyt myös valtioneuvoston tasolla siten, että sosiaali- ja terveysministeriön hallinnon alalla on ollut säännönmukaisesti kaksi ministeriä, toinen sosiaalitoimen ja toinen terveystoimen tehtäväkenttää varten. Syyt kahtiajakoon ovat olleet suureksi osaksi poliittisia.

Monien vaiheiden jälkeen annettiin huhtikuun alussa 1972 voimaan tullut kansanterveyslaki. Se merkitsi terveydenhuollossa painopisteen siirtymistä sairaalatoiminnasta terveyskeskustoimintaan. Kansanterveyslaki vaikutti myös lääkintöhallituksen toimintaan ja sen seurauksena kansanterveysosastoon perustettiin vuonna 1972 sairaanhoitotoimiston tilalle terveyskeskustoimisto. Vuonna 1973 annettiin laki kuolemansyyn selvittämisestä sekä perustettiin lääninhallitusten sosiaali- ja terveysosastoihin oikeuslääkärin virat.

Valtion tuki kuntien terveydenhuollon toimintoihin oli ohjattu lainsäädännöllä yleensä tiettyinä prosenttiosuuksina kuntien taloudellisen kantokyvyn mukaisesti. Se johti uusien hankkeiden ja virkojen rajoittamispyrkimyksistä huolimatta yhä kasvaviin menoihin sekä kuntien että valtion osalta. Valtion menokehityksen saamiseksi parempaan valvontaan annettiin vuonna 1972 terveydenhuollon suunnittelua ja valtionosuuksia koskevat määräykset, joilla siirryttiin vuodesta 1974 alkaen vuosittain tapahtuvaan, seuraavan viisivuotiskauden kattavaan suunnitteluun valtion talousarvioon otettujen määrärahojen puitteissa.

Pian osoittautui tarpeelliseksi siirtää osa lääkintöhallituksen tehtävistä lääninhallitusten sosiaali- ja terveysosastoille. Tämä tapahtui vuoden 1977 alussa edellisenä vuonna vahvistettujen lakien perusteella. Lääninhallitusten uusiin tehtäviin kuuluivat mm. toimintasuunnitelmien käsittely, valtionosuuksien maksamiseen liittyvät kysymykset ja suuri joukko muita asioita. Vuonna 1977 tehdyllä asetuksen muutoksella lääkintöhallitukseen perustettiin teknillinen toimisto ja terveyskasvatustoimisto. Jälkimmäisen eräänä taustatekijänä oli samana vuonna annettu tupakkalaki.

Vuoden 1978 alussa annettiin laki sairaalakuntainliittojen uudelleen järjestämisestä eräissä tapauksissa. Se teki mahdolliseksi yhtenäistää kunnallisten yleissairaaloiden, tuberkuloosisairaaloiden ja mielisairaaloiden piirirajat ja yhdistää kaikki sairaalakuntainliitot keskussairaaloiden kuntainliittoon sairaanhoitopiiriksi. Vähitellen lääninhallitusten alaisina toimivat sairaanhoitopiirit saivat myös enemmän itsenäistä päätösvaltaa.

Ympäristönsuojelua varten perustettiin vuonna 1983 erillinen ympäristöministeriö, jonka tehtäviin kuuluivat myös kaavoitus-, rakennus-, vesistö- ja ilmansuojeluasiat. Ympäristöasoiden hallinnon järjestämiseen erillään muun terveydenhuollon hallinnosta vaikuttivat merkittävästi poliittiset syyt.

Vuonna 1982 annettu laki sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionosuudesta (SVOL) tuli voimaan vuoden 1984 alussa. Lakiin liittyvä sosiaali- ja terveydenhuollon rahoituksen ja suunnittelun muutos tunnetaan nimellä VALTAVA, lyhenteenä sanoista valtionapujen tasauksen vaikutukset. Sosiaalihuollossa ei ollut aikaisemmin yhtenäistä valtionosuusjärjestelmää ja muutoksen yhteydessä uudistettiin myös sosiaalihuollon sisältöä. Keskushallinnon mahdollisuudet määrärahojen kautta tapahtuvaan ohjaukseen vähenivät ratkaisevasti, kun valtionosuudet alettiin vuonna 1993 maksaa kunnille yhtenä summana, joiden käytöstä kunnat saivat päättää haluamallaan tavalla.

Sosiaali- ja terveystoimen yhdistäminen jatkui siten, että vuonna 1991 perustettiin lääkintöhallituksen ja sosiaalihallituksen toiminnan jatkajaksi sosiaali- ja terveyshallitus. Hallinnon uudistusta jatkettiin jo vuonna 1992 lakkauttamalla sosiaali- ja terveyshallitus, jonka tehtävistä huomattava osa siirrettiin sosiaali- ja terveysministeriölle sekä lääninhallitusten sosiaali- ja terveysosastoille. Suunnittelu- ja kehittämistoimintaa varten perustettiin uusi sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus (STAKES). Samalla tapahtui myös eräitä muita tehtäväalueiden uudelleen järjestelyjä. Sosiaali- ja terveysministeriön alaisina perustettiin mm. lääkelaitos, terveydenhuollon oikeusturvakeskus (TEO) sekä terveydenhuollon tuotevalvontakeskus.

Lääkintöhallitus toimi talossa Aleksanterinkatu 10 aina vuoteen 1968 saakka, jolloin se muutti Ympyrätaloon, Siltasaarenkatu 18. STAKES on toiminut perustamisestaan saakka samassa talossa.

Lääkintöhallituksen pääjohtajat:

1878–1890 (vt.) Knut Felix von Willebrand (1814–1893)
1890–1902 Fredrik Saltzman (1839–1914)
1902–1906 Carl Ferdinand Emanuel von Wahlberg (1847–1920)
1906–1911 Klas Richard Sievers (1852–1931)
1911–1917 Taavetti Laitinen (1866–1941)
1917–1920 Juho Jaakko Karvonen (1863–1943)
1918 (Vaasan väliaikainen lääkintöhallitus) Valter Osvald Sivén (1868–1918)
1920–1927 Akseli Yrjö Koskimies (1869–1943)
1928–1939 Aukusti Johannes Ryömä (1878–1939)
1939–1953 Oskar Brynolf Reinikainen (1885–1969)
1954–1969 Niilo Natanael Pesonen (1902–1993)
1970–1977 Leo Kaarlo Noro (1915–1980)
1978–1983 Erkki Kivalo (s. 1920)
1983–1991 Matti Johannes Ruokola (1932–1994)
1991–1992 (sosiaali- ja terveyshallitus) Vappu Tuulikki Taipale (s. 1940)

Kirjoitus on valmistunut maaliskuussa 2002. Lisäyksiä ja tarkennuksia tehty heinäkuussa 2002. Tieteellistä neuvostoa koskevat tiedot lisätty tammikuussa 2004. Tarkistettu tuberkuloosilain antamisen ajankohta (annettu 1948, voimaan 1949).

Kirjallisuutta:

Bergstedt, K. A.: Medicinalväsendet i Finland. Helsingfors 1907.

Forsius, A.: Collegium medicum, lääkintätoimen keskusvirasto. Suomen Lääkärilehti 1992: 32: 3072.

Forsius, A.: Eläinten lääkehuollon kehitys Suomessa ennen vuotta 1865. Suomen eläinlääkärilehti 85: (9) 393–404, (11) 443–452, 1979. [Sis. jaksot: Eläinlääkintätoimen alkuvaiheet ja Hallinnolliset järjestelyt.]

Forsius, A.: Houruinhoidon johtokunta 1840–1878. Suomen Lääkärilehti 1995: 4: 405.

Forsius, A.: Serafiimiritaristo ja Serafiimilasaretti. Suomen Lääkärilehti 1992: 26: 2442

Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuoteen 1865. Lahden kaupunki. Hämeenlinna 1982. [Terveydenhuollon hallinto s. 52–53, 98–103, 268–275.]

Hjelt, O. E. A.: Finlands Medicinalförvaltning. Helsingfors 1882.

Hjelt. O. E. A.: Svenska och finska medicinalverkets historia 1663–1812, I–III. Helsingfors 1891–1893.

Härö, A. S.: Lääkintöhallitus 100 vuotta keskusvirastona. Suomen Lääkärilehti 1978: 15: 1201–1211.

Härö, A. S.: Suomen Collegium Medicum – Lääkintöhallitus 150-vuotias. Suomen Lääkärilehti 1961: 16: 1761–1771.

Kivikataja, E.: Lääkintätoimi. Siviilitoimituskunta – Sisäasiainministeriö 1869–1944. Muistojulkaisu. Helsinki 1944.

Pakkala, K.: Lääkintöhallitus Leopardin korttelissa. Sairaala, 1971 (34. vsk.): 3: 128–129. Helsinki 1971. (Julkaistu myös: Helsingin Lääkärilehti 1978: 26: n:ro 5: 12–15.)

Pesonen, N.: Lääkintöhallituksen pääjohtajat 1812–1953. Helsinki 1961.

Pesonen, N.: Lääkärinä ja virkamiehenä. Lääkintöhallituksen pääjohtaja muistelee. WSOY. Porvoo 1973.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. WSOY. Porvoo 1980.

Relander, K.: Mietteitä Lääkintöhallituksen, lääkärin ja yleisön välisistä suhteista. Duodecim Vol. 6: 31 (1890).

Saltzmann, F.: Medicinalverkets i Finland utveckling under åren 1891–1901. Finska Läkaresällskapets Handlingar 1902: 44: 11.

Savonen, S.: Lääkintöhallitus. Jakso teoksessa Maalaiskuntien yleisen terveydenhoidon käsikirja. Otava. Helsinki 1945.

Simonen, S.: 150 vuotta eläinlääkintää Suomessa. Eläinlääkintähallinto s. 21–27. Suomen Eläinlääkärilehti, Finsk Veterinärtidskrift 8, 1979.

Soininen, G.: Lääkintötoimi. Suomen Kulttuurihistoria IV: 352–362. Jyväskylä 1936.

Suomen Eläinlääkintölaitos 1843–1943. Helsinki 1945.

Tähkä, A.: Lääkärin muistelmia viideltä vuosikymmeneltä. Toinen osa. WSOY. Porvoo 1963.

Lisäys kirjallisuuteen syyskuussa 2009:
Tiitta, A.: Collegium medicum, Lääkintöhallitus 1878–1991. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki. Jyväskylä 2009. (534 s.)

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON