Arno Forsius

Lääkkeet kautta aikojen. Osa 2.

Edellinen jakso: Osa 1.

1900-luvun loppupuoli

Yleinen kehitys

1900-luvun loppupuoli oli lääkkeiden nopean kehityksen aikaa. Osaltaan siihen vaikutti mahdollisuus muunnella lääkkeiden kemiallista rakennetta, uusien kemiallisten aineiden syntetisointi, lääkkeiden biokemiallinen valmistaminen sekä keinotekoisen radioaktiivisuuden soveltaminen. Lääkeaineiden antaminen verisuoneen tai suoraan kudoksiin ja ruumiin onteloihin yleistyi. Sairaanhoitolaitoksissa oli lääkkeiden jakelua ja käyttöön valmistusta varten omat apteekkinsa. Tavanomaisissa apteekeissa yleisölle myytävät lääkkeet olivat lähes kokonaan lääketehtaissa valmistettuja.

Uusien lääkeaineiden kehittäminen ja niiden ominaisuuksien selvittäminen eläin- ja ihmiskokeissa ovat tuoneet käyttöön suuren määrän tehokkaita lääkkeitä. Toisinaan uusien valmisteiden vaikutukset ovat olleet osittain odottamattomia ja johtaneet kokonaan uusille urille. Siten esim. tuberkuloosilääkkeet ovat antaneet vihjeen diabeteslääkkeeksi, allergialääkkeet psyyken lääkkeeksi ja verenkiertolääkkeet erektiolääkkeeksi.

Tutkimusten kehittyessä monet sairauksien syynä olevat tilat todettiin elimistön säätelyjärjestelmien häiriintymisen seurauksiksi. Vähitellen onnistuttiin kehittämään sellaisia lääkevalmisteita, joiden vaikutus pystyttiin kohdistamaan pääasiallisesti kyseisiin säätelyjärjestelmiin ja estämään niissä ilmenneet virheet. Monessa tapauksessa lääke toimi haitallisen biokemiallisen reaktion hidastajana tai estäjänä, minkä vuoksi useiden vaikuttavien lääkkeiden nimessä toistuu sana "salpaaja".

Lääkkeitä käytetään sairauksien parantamiseen, mutta valitettavasti lääkkeistä aiheutuu eri syistä myös haittoja, joskus jopa hengenvaarallisia. Siksi ainakaan tarpeettomien lääkkeiden käyttöä ei voida hyväksyä. Lääkärinkin määräämä lääke voi olla haitallinen, mutta myös lääkkeiden käyttäjät voivat toimia virheellisesti ja ottaa niitä ohjeiden vastaisesti. Lääkkeillä voi olla niihin liittyviä tyypillisiä haittoja, mutta useita lääkkeitä samanaikaisesti käytettäessä haitat voivat tulla esiin tavallista herkemmin tai ne voivat olla tavallisesta poikkeavia. Usein haittavaikutukset ovat ohimeneviä ja lakkaavat lääkkeen käytön lopettamisen jälkeen, mutta toisinaan haitat voivat olla pysyviä tai pahenevia ja jopa kuolemaan johtavia.

Lääkkeiden valmistamiseen, valvontaan, kauppaan ja käyttöön liittyy nykyaikana useita ongelmia. Niitä ovat mm. lääkkeiden valmistuksen ja kaupan valvonta, uusien lääkkeiden ominaisuuksien ja haittavaikutusten selvittäminen, villinä rehottava laittomien lääkevalmisteiden kauppa ulkomailta ja internetistä, laillisten lääkkeiden joutuminen katukauppaan, medikalisoiminen eli kaikkien oireiden hoitaminen lääkkeillä, lääkkeiden yhteisvaikutusten haitat, liian monet samanaikaiset lääkkeet ja suuret annokset varsinkin vanhuksilla sekä lääkkeiden ottaminen ja jakaminen muistamattomille. Eräiden psyykeen vaikuttavien ja huumaavina aineina käytettävien lääkkeiden kauppaan liittyy mm. kansainvälistä salakuljetusta ja rikollisuutta.

Lääkkeiden vaikutusta suunnataan yhä tarkemmin tiettyihin elimistön ja solujen biokemiallisiin tapahtumaketjuihin ja yksittäisiin entsyymi- ym. reaktioihin. Se edellyttää entistä tarkempaa ja pitkäaikaisempaa perustutkimusta, laajoja kemiallisia ja biokemiallisia tarkistuksia sekä tehokkuuden ja vaarattomuuden tutkimuksia soluviljelmissä, koe-eläimillä ja potilasryhmillä. Tästä syystä uusien lääkkeiden kehittämiskustannukset muodostuvat erittäin suuriksi, ja käyttöön tulevat uudet lääkevalmisteet ovat tavallisesti myös huomattavan kalliita. Alkuperäisvalmisteiden myyntiluvan umpeuduttua on nykyään mahdollista valmistaa ja myydä ns. geneerisiä valmisteita eli kopiolääkkeitä huomattavan halpaan hintaan. Hinnan painaminen alas on johtanut myös tarkistusmenetelmistä tinkimiseen.

Lääkkeet voivat joskus aiheuttaa synnynnäisiä epämuodostumia. Traagista on, kun vaarattomaan tautiin tai oireeseen raskauden aikana käytetty lääke aiheuttaa syntyvälle lapselle vakavia epämuodostumia. Esimerkkejä tällaisista lääkkeistä ovat raskauspahoinvoinnin hoitoon annettu talidomidi ja aknen hoitoon annettu isotretinoiini. Eräs nykyaikana lisääntyvistä synnynnäisten epämuodostumien aiheuttajista on raskauden aikana käytetty alkoholi.

Geenitekniikassa käytetään uusimpia lääkehoidon muotoja, jotka poikkeavat ratkaisevasti aikaisemmista menetelmistä. Siinä potilaaseen siirretään virusten mukana sairauden syynä oleviin soluihin hoidoksi tarkoitettuja geenejä, jotka estävät näissä poikkeavissa "sairaissa" soluissa syntyneet häiriöt. Esimerkkeinä geeniteknisellä menetelmällä hoidettavista sairauksista voidaan mainita elimistössä hajallaan esiintyvät syöpäsairaudet. Soluihin lähetetyt geenit voivat tuottaa niissä syöpäsoluja tuhoavia valkuaisaineita tai muuttamaan lääkkeiden esiasteet solumyrkyiksi vain sairaissa soluissa.

Eräiden syöpäsairauksien hoidossa voidaan käyttää lääkeaineita, joihin on kemiallisesti sidottu keinotekoisesti lyhytaikaisesti radioaktiiviseksi saatuja alkuaineita. Valmistettavat lääkeaineet valitaan siten, että ne kulkeutuvat ensisijaisesti haluttuun kohde-elimeen ja aiheuttavat siellä taudin hoidon kannalta edullisen vaikutuksen. Radioaktiivisesta hoidosta mainittakoon esimerkkinä kilpirauhasen syöpä tai liikatoiminta, jossa vaikuttavaa aineena on kilpirauhaskudokseen hakeutuva radioaktiivinen jodi. Hoidot toteutetaan siten, että radioaktiivisuuden haitat voidaan välttää mahdollisimman hyvin.

Ehkäisevä lääkehoito

Kun lääkehoidot aikaisemmin kohdistettiin todettuihin ja oireita aiheuttaneisiin sairauksiin, on 1900-luvun loppupuolella ryhdytty käyttämään lääkkeitä laajasti ehkäisemään todettujen sairauksien uusiutumista (sekundaaripreventio) tai sairauden puhkeamista (primaaripreventio). Esimerkkinä tästä on veren ja elimistön liiallinen kolesterolimäärä, joka voi johtaa valtimoahtaumien kehittymiseen ja valtimoiden tukoksiin aivovaltimoissa tai sydämen sepelvaltimoissa. Toinen tärkeä sairaus, jonka yhteydessä käytetään samalla tavalla ehkäisevää hoitoa, on verenpainetauti (eli valtimopaineen kohoaminen).

Monessa sairaudessa on tärkeä osuus elämäntavoilla, joiden pitäminen terveyden säilyttämisen kannalta oikeilla raiteilla on suurella joukolla ihmisiä tavattoman vaikeaa. Näissä tilanteissa on tullut yleiseksi käytännöksi antaa vaikeuksien kanssa taisteleville lääkkeitä, jotka helpottavat tai tukevat terveellisten elämäntapojen noudattamista. Tähän hoitoryhmään kuuluvat mm. ylipainoisuudesta, tupakoinnista ja alkoholinkäytöstä eroon pyrkivät ihmiset.

Kautta aikojen monilla ihmisillä on esiintynyt psyykkisiä oireita ns. hermoheikkouden muodossa ja tosinaan seurauksena on ollut ns. hermoromahdus. Näissä ei ole kysymys varsinaisesta mielenhäiriöstä vaan esim. olosuhteiden ja ihmissuhteiden aiheuttamasta hermostollisesta rasitustilanteesta. 1900-luvun loppupuolella tämäntapaisesta oireilusta on käytetty nimityksiä loppuunpalaminen (burn-out), hermostollinen stressitila ja viimeksi paniikkihäiriö. Näiden oireiden lääkityksenä on käytetty 1950-luvulta lähtien ns. tuskaisuuslääkkeitä (anxiolyyttejä), joiden väsyttävä vaikutus on ollut vähäinen, mutta jotka ovat usein aiheuttaneet lääkeriippuvuutta. 1900-luvun lopulla on ryhdytty käyttämään tavanomaisessa elämässä mielialaa kohottavia "onnellisuuslääkkeitä", joista tunnetuin on ollut fluoksetiini. Viimeisen kymmenen vuoden aikana miehillä erektiota parantavat lääkkeet ovat saavuttaneet tavattoman suosion seksuaalisen nautinnon lisääjänä, ilman että kysymyksessä on sairauden hoito.

Lääkeryhmien mukaisia jaksoja

Seuraavassa käsitellään 1900-luvun loppupuolen uusia lääkehoitoja Pharmaca Fennicassa käytetyn lääkeainejaottelun mukaisesti. Pharmaca Fennica on vuodesta 1976 alkaen vuosittain ilmestynyt lääkeluettelo, jossa on lueteltu eräin poikkeuksin kaikki Suomessa myytävät lääkkeet ja muut niihin verrattavat valmisteet. Luettelosta on julkaistu viime vuosina myös yleisölle myytävä lyhennetty laitos.

A. Mikrobilääkkeet

Antibioottiset lääkeaineet bakteeritautien hoitamiseksi yleistyivät 1950-luvulta lähtien nopeasti. Samanaikaisesti löydettiin uusia lääkkeitä myös alkueläinten, riketsioiden ja sienten aiheuttamia tauteja vastaan. Moneen aikaisemmin hengenvaaralliseen tai pysyviä haittoja aiheuttaneeseen tartuntatautiin saatiin tehokas hoito. Myös tuberkuloosi, joka oli aikaisemmin tuhoisa kansantauti, pystyttiin hoitamaan melkein aina.

Virustauteihin tehoavia lääkkeitä onnistuttiin kehittämään vasta 1960-luvulta alkaen. Nykyään pystytään useita virustauteja hoitamaan tai pitämään hallinnassa pitkiä aikoja. Kun esim. HIV-tartunta johti 1980-luvun alussa AIDS'iin ja kuolemaan 3–5 vuodessa, voidaan sairastuneet nykyään pitää hyväkuntoisina ja elossa usein jopa 20 vuoden ajan.

Vaikeita ongelmia tarjoavat lisääntyvästi ne tapaukset, joissa sairaus tai sairauden hoitoon käytettävät lääkkeet aiheuttavat elimistön normaalin puolustuskyvyn heikkenemisen. Kyseisillä potilailla esiintyy usein vaikeita tulehdustauteja, joiden hoitaminen vaatii tehokkaita mikrobilääkkeitä.

Osittain mikrobilääkkeiden käytöstä johtuen on kehittynyt runsaasti bakteerikantoja, jotka ovat vastustuskykyisiä lähes kaikkia niihin aikaisemmin tehonneita lääkkeitä kohtaan. Näitä todetaan useimmin sairaaloissa, minkä vuoksi niitä tavallisesti nimitetään sairaalabakteereiksi. Vaikeimman ongelman muodostavat ns. gram-negatiiviset sauvabakteerit, joihin resistenssiä aiheuttava ominaisuus siirtyy tavallista helpommin. Parhaillaan (vuonna 2007) on tutkittavana useita kymmeniä mahdollisia mikrobilääkkeitä, joista toivotaan apua erityisesti näiden vastustuskykyisiksi tulleiden mikrobien aiheuttamissa taudeissa.

B. Sydän- ja verisuonitautien (verenkiertotautien) lääkkeet

1900-luvun loppupuoli oli myös verenkiertosairauksien lääkehoidon voimakkaan kehityksen aikaa. Verenpainetaudin hoitoon saatiin aikaisemmin rauwolfia-valmisteita, suolan- ja virtsaneritystä lisääviä diureetteja, verisuoniston jänteystilaa alentavia beeta- ja alfasalpaajia, kalsiumkanavan salpaajia sekä viimeksi munuaisten verenpaineen säätelyyn vaikuttavia angiotensiinireseptorin salpaajia.

Sydämen rytmihäiriöiden hoitoon kehitettiin myös uusia lääkkeitä. Veren hyytymisominaisuutta vähentävä hoito eli "verenohennushoito" hepariinivalmisteilla ja ns. antikoagulanteilla tuli yleiseksi "veritulppatautien" hoidossa ja ehkäisyssä.

C. Hengityselinten sairauksien lääkkeet

Hengityselinten sairaudet ovin hyvin yleisiä edelleen, sillä monet virus- ja bakteeritaudit aiheuttavat tulehduksia hengitysteissä ja keuhkoissa. Vanhastaan niissä on käytetty hoitona yskänärsytystä lievittäviä ja limaneritystä helpottavia lääkkeitä. Ns. limaneritystä edistäviin lääkkeisiin suhtaudutaan nykyään kriittisesti. Mikrobilääkkeillä on tärkeä osuus bakteerien aiheuttamien keuhkotulehdusten hoidossa, sillä kyseiset taudit voivat olla hengenvaarallisia pienillä lapsilla, vakavia perussairauksia potevilla aikuisilla ja vanhoilla ihmisillä.

Keuhkoastma, joka johtuu allergiasta tai muusta keuhkoputkien ahtautta aiheuttavasta syystä, on yleistynyt voimakkaasti. Oireiltaan samantapainen on keuhkoahtaumatauti, jonka tärkein aiheuttaja on ollut tupakointi ja erityisesti savukkeiden polttaminen. Hengitysteiden ahtauden lievittämiseen käytetään mm. keuhkoputkien lihaskerroksen supistustilaa lievittäviä lääkkeitä eli beetareseptoreita stimuloivia lääkkeitä sekä sisään hengitettäviä kortisonijohdannaisia.

D. Ruoansulatuselinten ja urologisten (virtsaelinten) sairauksien lääkkeet

Ruoansulatuselinten sairauksien uusista lääkkeistä on aiheellista mainita mahahaavataudissa käytetyt histamiinin H 2-reseptorin salpaajat ja ns. protonipumpun estäjät, joilla on voitu vähentää mahahaavataudin leikkaustarvetta. Toinen uusi lääkitysalue on mahalaukun limakalvossa esiintyvän helikobakteeritulehduksen hoito, joka on myös mahahaavan paranemista edistävä ja sen syntyä ehkäisevä hoito. Huomattavaa edistystä on saavutettu lisäksi pitkäaikaisten suolistotulehdusten kuten haavaisen paksusuolentulehduksen ja ns. Crohnin taudin (ileitis terminalis) lääkehoidoissa.

Virtsaelinsairauksien lääkkeistä tavallisia ovat rakon toimintahäiriöissä tarvittavat lääkkeet. Uusi hoitoalue on eturauhasen hyvänlaatuisen liikakasvun eli prostatahyperplasian hoito testosteronivaikutuksen estäjien käytön avulla. Tähän lääkeryhmään luetaan tavallisesti myös miesten erektiohäiriöiden hoitoon käytettävät lääkkeet.

E. Sukupuolihormonit sekä naistentaudeissa ja synnytyksissä käytettävät lääkkeet

Lähes kaikkiin umpirauhasten häiriöihin on nykyään olemassa ainakin niiden vajaatoimintaa korvaava lääke, joissakin myös liikatoiminnan hoitoon soveltuva lääke. 1900-luvun loppupuolella vaihdevuosioireiden hormonihoito yleistyi voimakkaasti ja sitä mainostettiin korvaushoitona, mitä se ei suinkaan vaihdevuosina normaalisti ole. Viime vuosina pitkäaikaisen vaihdevuosi-iän hormonihoidon on lisäksi todettu lisäävän naisten sairastumista kohtu- ja rintasyöpään. Keinoalkuisten raskauksien käynnistämiseen liittyy monimutkaisia hormonihoitoja aivolisäkehormoneista alkaen.

Kohtuun sijoitettavien ehkäisyvälineiden eli "kierukoiden" tilalle tulivat 1950-luvulla naisen sukuhormoneista tai niiden kemiallisista muunnelmista valmistetut ehkäisytabletit eli "e-pillerit". Luotettavan ja lähes haitattoman raskaudenehkäisyn keksimisellä 1900-luvun puolivälissä oli suuri vaikutus yhteiskunnissa myös väestötasolla. Syntyneisyys laski useissa maissa voimakkaasti ja joissakin maissa väestökehitys kääntyi laskuun. Eräissä kulttuureissa ja uskonnoissa ehkäisytablettien käyttöä ei pidetä hyväksyttävänä. Ehkäisytabletteihin liittyy epävarmuutta käytön huolimattomuudesta johtuen. Sen vuoksi on kehitetty myös ns. jälkiehkäisytabletti eli "katumuspilleripilleri", joka voidaan ottaa ehkäisytabletin unohtumisen jälkeen. Lisäksi niiden käyttö voi aiheuttaa verisuonten tukoksia ja lisätä rinta- ja kohtusyövän vaaraa. Ehkäisytabletteihin liittyy yhä ongelmia mm. huolimattoman käytön vuoksi, minkä lisäksi ne voivat aiheuttaa verisuonten tukoksia ja lisätä syöpävaaraa.

F. Psyykenlääkkeet

1950-luku muodostui uusien psykiatristen lääkkeiden keksimisen ansiosta suorastaan käänteentekeväksi. Silloin saatiin käyttöön uudet antipsykoottiset lääkkeet, litium -valmisteet, masennuslääkkeet ja ns. tuskaisuuslääkkeet (anxiolyytit). Antipsykoottisten lääkkeiden avulla voitiin lievittää harhaisten ja levottomien potilaiden tilaa niin, että psykiatriset sairaalat muuttuivat muihin sairaaloihin verrattaviksi hoitolaitoksiksi. Litium -valmisteilla voitiin vaikuttaa maanisiin kiihkotiloihin ja masennuslääkkeillä vaikeisiin masennustiloihin. Vähitellen potilaita voitiin hoitaa yhä enemmän kotioloissa ja sairaalapaikkojen tarve väheni voimakkaasti. Avohoidon tarve lisääntyi vastaavasti, sillä suuri osa sairaaloiden ulkopuolella hoidettavista potilaista tarvitsi pitkäaikaista tai jatkuvaa seurantaa. Psyykkisten häiriöiden hoitoon käytettävät lääkkeet ovat tulleet 1900-luvun lopulla tehokkaammiksi, mutta osalla ovat haittavaikutukset samalla lisääntyneet.

Myös alkoholin, rauhoittavien lääkkeiden ja huumeiden käytöstä aiheutuvien mielenterveyden häiriöiden hoito kuuluu psykiatrian alaan. Huumeiden hoidossa joudutaan toisinaan korvaamaan huume jollakin toisella, vähemmän haittoja aiheuttavalla huumaavalla aineella tarkkailun alaisena. Esimerkkinä on vaikkapa heroiinin korvaaminen metadonilla, eräällä synteettisellä huumeella. Päihdyttävien ja huumaavien aineiden käyttö on ollut kehittyneissäkin kulttuureissa kasvava ongelma. Siinä on vaikeana taustatekijänä järjestäytynyt kansainvälinen rikollisuus.

G. Neurologisten sairauksien lääkkeet

Neurologisten eli keskushermoston ja ääreishermojen sairauksista merkittävä osa on aivokudoksen pitkäaikaisia ja hitaasti kehittyviä tauteja tai aivojen verenkiertohäiriöiden ja päähän kohdistuvien vammojen seurauksia. Osa aivosairauksista liittyy synnynnäisiin kehitysvammoihin. Pitkäaikaista tai jatkuvaa lääkehoitoa vaativia sairauksia ovat mm. epilepsia (kaatumatauti), MS-tauti (multippeli skleroosi) , Parkinsonin tauti (vapinahalvaus), Alzheimerin tauti (tylsistyminen), ALS -tauti (amyotrofinen lateraaliskleroosi), BSE-tauti ("hullun lehmän tauti") ja aivohalvauksen jälkitilat. Mainittuihin sairauksiin ei ole olemassa mitään parantavaa lääkehoitoa, mutta oireita lievittävät ja taudin kehitystä hidastavat lääkkeet ovat kehittyneet paljon. Niiden kehitystyöhön uhrataan runsaasti varoja. Useihin aivosairauksiin liittyy myös psyykkisiä oireita, joiden hoidossa käytetään psyykenlääkkeitä.

H. Allergialääkkeet

Allergia eli yliherkkyys määriteltiin oireyhtymänä jo 1900-luvun alussa, mutta sitä aiheuttavien syiden selvittäminen kesti varsin pitkään. Vähitellen allergisiksi taudeiksi osoitettiin mm. heinänuha, keuhkoastma, nokkosrokko, taiveihottuma, useat muut ihottumat sekä monet muut sairaudet. Allergian aiheuttamiksi todettujen sairauksien määrä on lisääntynyt jatkuvasti. Allergisia oireita voivat aiheuttaa monet ruoansulatuskanavan, hengityksen ja ihon kautta ympäristöstä elimistön kanssa kosketukseen joutuvat aineet, myös lääkkeet.

Allergisten oireiden ja sairauksien taustalla oleviin biokemiallisiin tapahtumiin kohdistunut lääkehoito on alkanut vasta 1940-luvulla. Hoidossa käytettäviä lääkkeitä ovat kortisonijohdannaiset sekä ns. antihistamiiniaineet, jotka vähentävät histamiinin eritystä ja vaikutuksia kudoksissa. Antihistamiiniaineista on aiheellista mainita kaksi jo 1940-luvun loppupuolella kehitettyä lääkettä. Toinen on difenhydramiini (Bendaryl ®), jota käytettiin yleisesti myös pahoinvointilääkkeenä, ja toinen oli prometatsiini, josta kehitettiin jo 1950-luvun alussa väsyttävän ja rauhoittavan haittavaikutuksensa perusteella ensimmäinen tehokas antipsykoottinen aine, klooripromatsiini. Eräs allergisten sairauksien lääkehoitoon verrattava menetelmä on desensibilisaatio eli siedätyshoito, jolla pyritään vähentämään elimistön herkkyyttä allergiaa ja sen oireita kohtaan.

I. Aineenvaihdunta- ja umpierityssairauksien lääkkeet

Tässä lääkeryhmässä on aiheellista käsitellä aluksi lyhyesti kortisonivalmisteita. Kortisonihormonit todettiin 1940-luvun lopulla lisämunuaisten kuorikerroksen erittämiksi stressihormoneiksi. Kortisonihormonien eritystä säätelee aivolisäkkeen erittämä ACTH. Pian todettiin kortisonivalmisteiden vaikuttavan lievittävästi mm. nivelreuman oireisiin. Lisätutkimuksissa ilmeni, että kortisoniyhdisteet vähentävät useita elimistön epänormaaleja reaktioita. Kortisonista ja sen kemiallisesti valmistetuista johdannaisista tuli nopeasti yleisesti käytetty lääke mm. reuma- ja sidekudossairauksissa, allergisissa taudeissa ja vaikeissa sokkitiloissa. Kortisonivalmisteet eivät paranna tauteja, mutta ne luovat usein edellytyksiä parantavien hoitojen käytölle. Kortisonivalmisteista aiheutuu pitkään käytettyinä melkein aina haittavaikutuksia.

Ylipainoisuuden tärkein hoito on ravinnon määrän vähentäminen ja sen laadun muuttaminen painon hallintaa tukevaksi. Ruokahalua hillitsevillä ns. laihdutuslääkkeillä saadut tulokset eivät ole yleensä kestäviä, ja eräät näistä lääkkeistä ovat piristäviä lääkeaineita, joilla on riippuvuutta aiheuttavia ominaisuuksia. Ylipainoisuus on usein osa ns. metabolista oireyhtymää, johon kuuluvat muina oireina kohonneet sokeriarvot, kohonnut verenpaine ja kohonneet rasva-arvot. Tämä oireyhtymä on hoitamattomana sairauden riskiä voimakkaasti lisäävä.

Diabeteksen hoitoon saatiin insuliinin lisäksi 1950-luvulla suun kautta annettavia lääkkeitä, jotka löydettiin 1950-luvulla eräiden tuberkuloosilääkkeiden verensokeria alentavan haittavaikutuksen perusteella. Nämä diabeteslääkkeet tehoavat vain ns. 2-tyypin tautiin ja heillä ne ovat voineet muun hoidon lisänsä lykätä insuliinihoidon aloittamista useita vuosia. Aivan viime vuosina on kehitetty uusia lääkkeitä, joilla voidaan tehostaa suun kautta annettavien diabeteslääkkeiden vaikutusta.

Eläimistä aikaisemmin saatu insuliini on viime vuosina korvattu eri menetelmillä biokemiallisesti aikaan saaduilla valmisteilla, jotka ovat kemiallisesti samanlaisia kuin ihmisen insuliini tai sen vaikuttavat osat. Kehitystyö uusien ja helpommin käytettävien insuliinijohdannaisten löytämiseksi on jatkuvasti käynnissä.

Veren rasva-aineiden liiallinen määrä on yleensä yhteydessä ravinnon laadun ja aineenvaihdunnan häiriöiden kanssa. Suomessa väestöllä on siihen myös perinnöllistä taipumusta. Rasva-aineiden liiallinen määrä on tärkeimpiä syitä valtimoiden ahtautumiseen rasvakalkkiutumien johdosta ja lisää siten merkittävästi mm. sepelvaltimoiden ja aivovaltimoiden tukosten esiintymistä. Nykyään on olemassa useita lääkkeitä veren rasva- ja kolesteroliarvojen alentamiseksi, ellei niitä saada normaaleiksi ravitsemusta muuttamalla.

Vanhojen ihmisten määrän lisääntyessä on iän myötä ja eräiden kroonisten sairauksien yhteydessä kehittyvä osteoporoosi eli luun haurastuminen muodostunut kasvavaksi ongelmaksi. Siihen liittyy lisääntynyt riski saada tapaturmien yhteydessä raajojen murtumia ja selkänikamien luhistumisia, jotka aiheuttavat usein pitkäaikaisia sairaalahoitoja. Osteoporoosin lääkehoito on kehittynyt merkittävästi 1900-luvun lopulla. Hoitona on käytetty mm. bisfosfonaatteja, eräitä hormonivalmisteita ja D -vitamiinia sekä kalsium-, strontium- ja fluoriyhdisteitä.

J. Ihotautilääkkeet

Ihotautien hoidossa on saavutettu lääkkeillä huomattavia tuloksia. Tulehduksissa on apua mikrobilääkkeistä ja allergisissa sairauksissa kortisonivalmisteista. Suuri ongelma on edelleen psoriaasi eli hilsetystauti, jossa käytetään paikallisia valmisteita ihottuma-alueelle joko yksinään tai ultraviolettivalohoitoa tehostamaan. Uutena sisäisenä lääkehoitona on annettu autoimmuunitaudeissa käytettävää metotreksaattia.

K. Kipu-, reuma- ja kuumelääkkeet

Kipu-, reuma- ja kuumelääkkeet on yhdistetty samaan lääkeryhmään siitä syystä, että useilla tämän ryhmän lääkkeillä on sekä nivelsärkyjä että kuumetta lievittäviä ominaisuuksia. Vanhojen särkylääkkeiden kuten asetyylisalisyylihapon ja "Hota" -pulverin tilalle tuli vähitellen uusia valmisteita. Niistä esim. parasetamolilla esiintyi vähemmän mahalaukun ärsytystä ja allergiaa, ja se oli suosittu erityisesti lasten kuumelääkkeenä.

1960-luvulla keksittiin ensimmäiset ns. tulehduskipulääkkeet indometasiini ja ibuprofeeni, joista on kehitetty lukemattomia muunnelmia ja parannelmia. Ajatuksena oli, että nämä lääkkeet lievittävät kipua vaikuttamalla parantavasti tulehdukseen. Nykyään tulehduskipulääkkeitä käytetään hyvin paljon päänsärkylääkkeenä, kuumelääkkeenä sekä nivelreuman ja nivelkulumien aiheuttamiin kipuihin. Tulehduskipulääkkeistä on tullut viime aikoina myös yleisesti käytettyjä "pahanolonlääkkeitä" huonoon oloon, päänsärkyyn, kuukautisvaivoihin ja epämääräisiin kipuihin. Nämä lääkkeet aiheuttavat yleisesti mahalaukkuun ja suolistoon kohdistuvia haittoja, joista tyypillisimpiä ovat mahahaava ja suolistoverenvuodot, erityisesti pitkäaikaisessa käytössä. ("nykyajan Hota"). Eräiden tulehduskipulääkkeiden on todettu tilastollisesti lisäävän mm. sepelvaltimovaivojen ja -tukosten esiintymistä.

1950-luvulla tulivat käyttöön kemiallisesti valmistetut vahvat kipulääkkeet kuten petidiini sekä metadoni. Uusimpia vahvoja kipulääkkeitä ovat mm. oksikodoni, fentanyyli, buprenorfiini ja tramadoli. Niillä on, kuten kaikilla vahvoilla kipulääkkeillä, voimakas riippuvuutta aiheuttava ominaisuus ja niitä onkin käytetty sen vuoksi yleisesti huumeina.

Nivelreuman hoitona käytettiin ruiskeina annettavia kultavalmisteita 1930-luvun alusta lähtien. 1900-luvun loppupuolella kehitettiin myös suun kautta annettavia kultalääkkeitä. 1950-luvun alusta asetettiin suuria toiveita kortisoniin, joka vähensi nopeasti oireita. Pian todettiin, että se ei paranna tautia ja että se aiheuttaa pitkään käytettynä mm. luun haurastumista. Myöhemmin kortisonia on käytetty lähinnä paikallisesti niveliin annettuina ruiskeina. Klorokiinivalmisteista on joissakin tapauksissa ollut apua. Vaikeissa, nopeasti etenevissä tapauksissa on annettu syöpähoitoihin käytettyä metotreksaattia ja viimeksi tuumorinekroositekijä-alfan estäjiä kuten infliksimabia. Viime mainittuihin hoitoihin saattaa liittyä vakavia haittavaikutuksia.

L. Paikallispuudutuksessa ja yleisanestesiassa käytettävät valmisteet

Leikkauksien ja muiden kipua aiheuttavien toimenpiteiden suorittamisessa on siirrytty mahdollisimman usein käyttämään paikallista puudutusta tai selkäytimen tai hermorungon kautta tapahtuvaa aluepuudutusta. Yleisnukutuksessa käytetään nykyään mahdollisuuksien mukaan suoneen annettavaa, nopeasti vaikuttavaa nukutusainetta, jonka avulla on mahdollista säädellä hyvin nukutuksen kestoa.

M. Elektrolyytti- ja nestetasapainohäiriöt sekä parenteraalinen ravitsemus

Tässä ryhmässä on mainittava suonensisäiseen ravitsemukseen käytettävät valmisteet, jotka ovat välttämättömiä eräiden vakavien ja pitkäaikaisten sairauksien ja vammojen hoidossa, jos potilas ei pysty nauttimaan ravintoa suun kautta.

N. Veritauti- ja syöpälääkkeet

Veritautien hoitoon käytettäviin lääkkeisiin luetaan verenmuodostusta edistävien lääkeaineiden lisäksi myös veren hyytymistä heikentävät ja lisäävät lääkeaineet.

Syöpätautien lääkkeiden kehittäminen lähti liikkeelle 1. maailmansodan aikana käytetyn sinappikaasun kudoksia tuhoavasta ominaisuudesta. 1900-luvun loppupuolella on kehitetty suuri määrä syöpätauteihin tehoavia lääkkeitä, joiden ansiosta naiden tautien hoitotulokset ovat parantuneet ratkaisevasti viime vuosikymmenien aikana. Vaikka syöpälääkkeiden vaikutus on suunnattu ensisijaisesti kasvainsoluihin, niillä on yleisesti myös normaaleihin soluihin kohdistuvia haittavaikutuksia. Leukemioiden hoidossa tarvitaan usein verta muodostavan luuytimen tuhoutumisen vuoksi usein luuydinsiirtoja. Rinta- ja eturauhassyövässä, jotka ovat yhteydessä sukurauhasten hormonitoimintoihin, käytetään myös hormonien vaikutuksia estäviä lääkkeitä.

Useiden elinten korvaaminen ulkopuoliselta luovuttajalta saadulla elimellä on tullut mahdolliseksi 1900-luvun loppupuolella. Eräitä harvoja tapauksia lukuun ottamatta on säännönmukaisesti seurauksena vieraan elimen hylkimisreaktio, joka on pystyttävä hallitsemaan lääkkeillä tuloksen turvaamiseksi. Hylkimisreaktio on jatkuva ja se vaatii pysyvää hoitoa. Siinä käytetään kortisonivalmisteita ja sekä muita elimistön immunologisia reaktioita hillitseviä lääkeaineita.

Ns. autoimmuunisairaudet voivat syntyä siten, että elimistössä käynnistyy jostakin syystä tapahtumaketju, jossa elimistö alkaa muodostaa tuhoavia vasta-aineita omista kudoksista tai soluista lähtöisin olevia biologisia rakenteita kohtaan. Tällaisia autoimmuunisairauksia ovat mm. nivelreuma ja LED (lupus erythematodes disseminatus), jotka kuuluvat ns. kollageenisairauksiin. Näiden tautien etenemistä ja vaikeutumista on voitu hidastaa immuunireaktioita ehkäisevillä lääkkeillä, jotka ovat samantapaisia kuin hylkimisreaktioissa käytettävät lääkkeet. Aivan viime aikoina on nivelreumassa saatu lupaavia tuloksia mm. reumalääkkeiden kohdalla mainitulla tuumorinekroositekijä-alfan estäjällä (infliksimabi). Haittavaikutusten riski rajoittaa vielä sen käytön yleistymistä.

O. Vitamiinit, hivenaineet ja enteraaliset (suolistoon annettavat) ravintovalmisteet

Merkittävimpiä vitamiinien käyttöön lääkkeinä liittyviä asioita ovat olleet B 12 -vitamiinin eristäminen ja kemiallinen synteesi. tätä vitamiinia tarvitaan pernisiöösin anemian hoitoon. Toisena on aiheellista mainita K -vitamiinin merkityksen osoittaminen veren hyytymistapahtuman säätelyssä.

P. Silmälääkkeet

Tärkeimmät silmätautien lääkitystarpeet liittyvät virustulehduksiin, silmän painetaudin eli glaukooman (viherkaihin) hoitoon sekä silmän takaosan eli suoni- ja verkkokalvon rappeutumissairauksiin. Verkkokalvon kosteassa rappeutumassa on voitu aivan viime aikoina ns. biologisilla lääkkeillä vuosina hidastaa merkittävästi taudin etenemistä ja säilyttää näkökyky paljon pidempään kuin aikaisemmin.

R. Korva-, nenä- ja kurkkutautien lääkkeet

Korva-, nenä ja kurkkutautien erikoisalalla ei ole tapahtunut lääkehoidossa merkittäviä muutoksia. Kehitystä on ollut lähinnä leikkaustoiminnan alueella.

S. Rokotteet, immunoglobuliinit, immunoseerumit

Toisen maailmansodan jälkeen saatiin väestön terveydenhuollon käyttöön yhä useampia rokotteita, joilla voitiin estää tavallisimmat kulku- ja tartuntataudit. Niillä oli ratkaiseva merkitys lasten terveystilanteeseen ja lapsikuolleisuuden vähenemiseen. Isorokkorokotukset voitiin lopettaa 1950-luvun lopulla. Yleiset rokotukset lisääntyivät nopeasti mm. tuberkuloosia, kurkkumätää, jäykkäkouristusta, hinkuyskää ja poliota vastaan. Myöhemmin kehitettiin rokotteet myös vihurirokkoa, tuhkarokkoa ja eräitä muita tartuntatauteja vastaan. Laajoja ja kattavia rokotusohjelmia voitiin toteuttaa yleensä vain kehittyneissä maissa. Aikuisten kohdalla merkityksellisiä ovat olleet mm. influenssa- ja keltakuumerokotteet. Nykyään etsitään kiihkeästi rokotteita mm. malariaan ja HIV-tartuntaan. Immunoglobuliineista tunnetuimmat ovat gammaglobuliinit, joita käytetään mm. hepatiitti A:n lyhytaikaiseen ehkäisyyn, pikkulasten Rh-immunisoitumisen ehkäisyyn sekä rabieksen ehkäisyyn tartunnan saamisen jälkeen.

T. Tekniset valmisteet

Tähän lääkeryhmään kuuluvat mm. desinfioimisaineet, joita käytetään sairaaloissa bakteerien hävittämiseen tai vähentämiseen pinnoilta ja iholta mm. leikkausten yhteydessä.

U. Diagnostiset valmisteet

Tähän lääkeryhmään kuuluvat sellaiset aineet, joita käytetään apuna mm. röntgen- ja ultraäänikuvauksissa sekä muissa niihin verrattavissa tutkimuksissa.

Kirjoituksen alkuosa: Osa 1.

Kirjoitus on valmistunut toukokuussa 2007.

Kirjallisuutta:

Bergmark, M.: Lust och lidande. Om droger på gott och ont. Prisma. Sjätte bearbetade upplagan september 1981. Malmö 1981. [1. painos Natur och Kultur, 1956.]

Brummer, P.: Mitridaatti ja teriakki. Lääketieteen historiaa tarinoina II. Huhtamäki Oy, Lääketeollisuus. Jyväskylä 1988.

Cowen, D. L., Helfand W. H.: Pharmacy, An Illustrated History, Harry N. Abrams, Inc, Publishers, New York. Printed and bound in Japan, 1990.

Enezian, G. M.: Herkunft und Verbindung der medizinisch-pharmazeutischen Kentnisse im Abendland und die Geschichte der Rheinfelder Apotheken. Basel, ilman painovuotta (noin 1995).

Klinge, E.: Lääkkeet ja myrkyt antiikissa. Mitkä ovat säilyneet? Teoksessa: Larsen, A. (toim.): Antiikin lääketieteen perintö. Yliopistopaino, Helsinki. Helsinki 2004.

Mez, L. und Kessler, M.: Womit der Apotheker einst Hantierte. Schweizerisches Pharmaziehistorisches Museum Basel. Basel [ilman painovuotta].

Mez-Mangold, L.: A history of drugs. Editiones Roche, Basle, 1971. Reprint 1989, Basle.

Peldán, K.: Suomen farmasian historia. Helsinki 1967.

Pharmaca Fennica 2007, osat I–III. Päätoimittaja Kirsi Kettunen. Lääketietokeskus Oy. Porvoo 2007.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].

Weatherall, M.: Drug therapies. Teoksessa: Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON