Arno Forsius

Lääketieteen kielen kehitys

[Tämän kirjoituksen pohjalta on laadittu vuonna 2010 esitelmä ”Latina lääketieteen kielenä – historiallinen katsaus”, jossa käsitellään eräitä aihepiirejä yksityiskohtaisemmin.]

Jokaiselle yhteiskunnan toimintalohkolle kehittyy sille ominainen kielenkäyttö, joka saa erityispiirteensä toiminnan sisällöstä, ammatillisen osaamisen kehityksestä ja yhteyksistä toisiin kulttuureihin. Näin on tapahtunut myös lääketieteen kohdalla.

Antiikin kreikkalaisten lääketiede

Lääketieteen kielellä on selkeä lääketieteen historiaan liittyvä tausta. Antiikin Kreikassa käytettiin vielä Hippokrateen aikana 400-luvulla eKr. vanhaa kreikan kieltä, joka oli sen ajan tavallista käyttökieltä. Samoihin aikoihin kreikkalaiset toivat lääkintätaitoon tieteellisen ajattelutavan, joka alkoi muokata ja täsmentää ammattiin liittyvien sanojen käsitesisältöä. Näin muodostui vähitellen lääketieteellinen sanasto, terminologia.

Yhteyksien muihin kulttuureihin vilkastuessa Kreikan lääketiede kartutti ammattisanastoaan saamalla vaikutteita egyptiläisten, intialaisten ja arabien lääkintäperinteestä. Lääkärikunnan sisäisten siteiden vahvistuminen ja kansainvälisyyden lisääntyminen vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että lääketieteen ammattikieli erkani kansan käyttämästä kielestä.

Lääketieteen harjoittajien käyttämä terminologia käsitti sairauksien, hoitomenetelmien ja lääkkeiden lisäksi ruumiinosien ja elinten nimitykset. Antiikin Kreikassa nimistön kehittyminen noudatti jo tiettyä säännönmukaisuutta. Esimerkiksi jonkin elimen sairautta kuvaava sana muodostettiin liittämällä elimen nimeen pääte -itis. Siten sanasta rhinos, nenä, saatiin rhinitis, nuha. Myöhemmin pääte -itis elimen nimen yhteydessä tarkoitti erityisesti tulehduksen aiheuttamaa sairautta.

Antiikin roomalaisten lääketiede

Kun roomalaiset valloittivat Kreikan 100-luvulla eKr., joutuivat he kosketuksiin Kreikan korkean kulttuurin kanssa, joka puolestaan valloitti valloittajansa. Kreikasta siirtyi Roomaan suuri määrä lääkäreitä, jotka toivat mukanaan ammattikielensä kulttuuriin, jossa järjestelmällinen lääketiede oli vasta kehittymässä.

Rooman valtakunnassa roomalaisten lääkärien toiminta tapahtui yleensä latinan kielellä. Kuitenkin kreikkalaista alkuperää olleet lääkärit käyttivät työssään ja erityisesti kirjoituksissaan edelleen kreikan kieltä, jota myös roomalainen sivistyneistö hyvin hallitsi tuohon aikaan. Niinpä kuuluisa roomalainen lääkäri Galenos, joka oli lääketieteen suurin auktoriteetti aina 1500-luvulle saakka, hänkin syntyjään kreikkalainen, laati kirjoituksensa kreikan kielellä.

Kun latinan kieltä alettiin käyttää lääketieteessä, oli kreikan kielellä siinä vuosisataiset perinteet. Latinan kielessä oli kyllä olemassa ruumiin eri osien ja elinten nimitykset, mutta siitä huolimatta roomalaiset omaksuivat sairauksia ja hoitomenetelmiä kuvaavat ilmaukset suoraan kreikan kielestä. Siten lääketieteen kansainvälinen sekakieli sai alkunsa myöhäisantiikin Roomassa ensimmäisinä vuosisatoina ajanlaskumme alun jälkeen. Esimerkkejä roomalaisten käyttämistä latinalais-kreikkalaisista sanapareista ovat: auris (korva) - otitis (korvatulehdus), ren (munuainen) - nephropathia (munuaistauti), cerebrum (aivot) - encephalitis (aivotulehdus).

Keskiaika ja "munkkilatina"

Keskiaikaa pidetään yleensä kulttuurin kannalta pimeänä ajanjaksona, mutta lääketieteen näkökulmasta katsoen se oli ainakin yhdessä suhteessa varsin merkityksellinen. Sillä oli nimittäin tärkeä osuus lääketieteen kielen kehityksessä ja vakiinnuttamisessa.

Arabialainen kulttuuri teki keskiajalla suunnattoman arvokkaan työn kääntäessään arabian kielelle kreikkalaisen sivistyksen luomaa kirjallisuutta. Siten sen tiedot säilyivät jälkimaailmalle, vaikka alkuperäiset teokset tuhoutuivatkin suureksi osaksi Kreikan jouduttua roomalaisten valtaan ja Länsi-Rooman valtakunnan tuhouduttua puolestaan kansainvaellusten myllerryksissä.

Arabialaiset kehittivät erityisesti alkemian ja lääkkeenvalmistuksen menetelmiä, minkä vuoksi arabian kielestä välittyneitä sanoja on tullut varsinkin kemian terminologiaan. Myös vuosina 400—1400 jKr. länsimaista kulttuuria vallinnut astrologia on jättänyt lääketieteen sanastoihin eräitä jälkiä, joita on nykyäänkin havaittavissa sekä romaanisissa että germaanisissa kielissä.

Luostarilääketieteen kaudella munkit käänsivät kreikan ja arabian kielillä laadittuja lääketieteen teoksia latinaksi, minkä jälkeen ne levisivät kopioina kaikkiin silloisiin sivistyskeskuksiin. Läntisessä Euroopassa oli katolisella kirkolla ja sen käyttämällä latinan kielellä voimakas ylikansallinen vaikutus. Kirjapainotaidon keksiminen 1400-luvulla merkitsi latinan kielelle uutta välinettä tieteen levittäjänä.

Lääketieteen teoksia kääntäneet munkit olivat harvoin syvemmin lääketieteeseen ja kielitieteeseen perehtyneitä, ja koska lääkäritkään eivät olleet erityisemmin kielellisistä seikoista kiinnostuneita, syntyi keskiajalla lääketieteen latinaan paljon uudissanoja, joissa oli sekaisin latinan ja kreikan kielen rakenneosia.

Uusi aika ja tieteen kieli

Latinan kieli kreikkalaisine lisäpiirteineen on pystynyt säilyttämään yleismaailmallisen asemansa lääketieteellisen sanaston perustana. Lääketieteen kehittyessä myös sen sanasto uudistui ja monipuolistui, mikä vahvisti siinä ensisijaisesti latinan kielen osuutta, joskin kreikan kielen perinne kulki seurasi edelleen mukana. Latinan kieli on lisäksi pysynyt elävien kielien joukossa sen ansiosta, että se on Vatikaanivaltion toinen virallinen kieli, jota jatkuvasti kehitetään ja pidetään ajan tasalla.

Latinan säilymiseen yleismaailmallisena tieteen kielenä vaikutti myös valistuksen aikana 1700-luvulla herännyt tarve antaa latinankieliset nimet kaikille luomakuntaan kuuluville olioille. Tämä pyrkimys ulottui myös lääketieteessä käytettävään tautinimistöön. Aloitteen takana oli ranskalainen François Boissier de Sauvages (1706—1767), joka oli kasvien ja eläinten nimistöjen luojan Carl von Linnén suuri ihailija. Sauvages'in ensimmäinen tautinimistö "Nouvelles classes de Maladies, qui dans un ordre semblable à celui des Botanistes, comprennet les genres et l'espèces de toutes les maladies avec leurs signes et leurs indications" ilmestyi vuonna 1731 ja sen laajennettu laitos "Nosologia methodica sistens morborum classes, genera et species" ilmestyi vuonna 1763. Linnén tautinimistö "Genera morborum", jonka esikuvana oli Sauvages'in ensimmäinen tautinimistö, ilmestyi samoin vuonna 1763.

Myöhemmin eräät kansallisen lääketieteen korkeasuhdanteet ovat tosin onnistuneet tuomaan terminologiaan omia lisiään, enimmäkseen italiasta, ranskasta, saksasta ja viime aikoina erityisesti englannista. Sen lisäksi eräät primitiivisissä kulttuureissa ensin havaitut sairaudet ovat päässeet mukaan alkukieltä mukailevina termeinä. Eräitä esimerkkejä uudentyyppisistä nimikkeistä ovat Battered baby (pahoinpidelty lapsi), beri-beri ("heikkous", B 1 -vitamiinin puute), cat scratch fever (kissanraapimatauti, Afipia felis -bakteerin aiheuttama tulehdus), crush syndrome (musertumisvammaan liittyvä oireyhtymä), kala-azar (sisäelinten leishmaniaasi), kwashiorkor ("hän joka sai veljen", lapsen valkuaispuutos), missed abortion (sikiön kuoltua tapahtumatta jäänyt keskenmeno), pinta ("läiskä", Treponema carateumin aiheuttama ihotauti).

Tautinimistön ongelmia

Lääketieteellisten nimien ja käsitteiden toisistaan poikkeavista merkityksistä eri kielissä ja niistä aiheutuvista ongelmista on useita esimerkkejä. Rokkotaudin (suomen kielen isorokko) latinankielinen nimitys on variola. Sen kanssa saman tyyppinen mutta lievempi rokkotauti (suomen kielen vesirokko) on latinan kielessä nimeltään varicella eli pieni rokkotauti. Suomen kielessä variolasta tuli siis isorokko ja varicellasta vesirokko. Saksan kielessä variola on Pocken ja varicella on Varizellen. Englannin kielessä variolan nimenä on small pox (suomennettuna pikku rokko). Tämä johtuu siitä, että englannin kielessä käytettiin nimitystä pox tai great pox kuppataudin ihottumasta. Näin siis kansalliset eroavaisuudet saivat aikaan sen, että variolaa nimitetään englannin kielessä pikku rokoksi ja suomen kielessä iso rokoksi.

Pilkkukuumeen nimien kehitys kuvastaa hyvin käytönnön vaikeuksia. Pilkkukuume-epidemiat olivat erityisen tavallisia sotavuosina ja nälänhädän aikoina, jolloin väestön liikehtiminen oli runsasta. Taudin eräänä nimenä olikin siitä syystä febris ochlotica (kreik. okhlos, kansanjoukko). Se tunnettiin myös nimillä sotakuume, leirikuume, kenttäkuume, laivakuume, vankilakuume, nälkäkuume ja sairaalakuume.

Boissier de Sauvages alkoi 1760-luvulla käyttää pilkkukuumeesta nimitystä typhus, jonka hän otti silloin laatimaansa tautinimistöön. Alkujaan kreikan kielen sana typhos tarkoittaa savua ja höyryä, taudin nimen yhteydessä tajunnan samentumista ja sekavuutta. Tyyfuksen (typhus) tautinimikkeen takaa paljastui vähitellen useampia samantapaisin oirein esiintyviä tauteja.

Tyyfukseksi nimetyssä taudissa havaittiin jo varhain kaksi eri muotoa, vaikeampi ja lievempi, joita kutsuttiin Keski-Euroopassa nimillä typhus gravior ja mitior. Typhus gravior oli useimmiten pilkkukuumetta, joka sai sittemmin nimen typhus exanthematicus. Typhus mitior oli samantapaisin oirein esiintyvä, mutta lievempi tauti. Typhus mitiorista erottui puolestaan pian kaksi tautityyppiä, joille annettiin nimet typhus abdominalis ja typhus recurrens. Typhus abdominaliksen (suom. lavantauti) nimi johtui siitä, että taudissa oli vatsaoireita selvästi enemmän kuin tyyfuksen muissa muodoissa. Tyfus recurrensista alettiin 1840-luvulta alkaen käyttää nimitystä febris recurrens, engl. relapsing fever, saks. Rückfallfieber, ruots. återfallsfeber ja suom. toisintokuume.

Tyyfuksen nimiongelmat ovat jatkuneet eri kulttuurien välillä nykyaikaan saakka. Pilkkukuumeesta eli typhus exanthematicuksesta tuli Ranskassa fièvre typhoïde, Espanjassa fiebre tifoidea, Italiassa febbre petecchiale, Saksassa Fläckfieber tai Hungertyphus, Ruotsissa fläcktyfus jne. Ne tarkoittavat siis sekavuutta aiheuttavaa kuumetta tai pilkkukuumetta.

Tyyfuksella alettiin Manner-Euroopassa vähitellen tarkoittaa nimenomaan typhus abdominalista eli lavantautia. Se oli Saksassa Typhus, Bauchtyphus tai Abdominaltyphus, Ranskassa typhus, Italiassa tifo, Espanjassa tifus, Ruotsissa tyfus jne. Brittein saarilla kehitys oli päinvastainen. Siellä tyyfuksella tarkoitettiin typhus exanthematicusta eli pilkkukuumetta ja lavantaudista tuli siellä typhoid fever. Sama käytäntö siirtyi myös Yhdysvaltoihin.

Tyyfuksen monista nimistä on ollut seurauksena sekaannuksia ja väärinymmärryksiä varsinkin historiallisissa esityksissä. Kun historian tutkijat ovat lukeneet 1700- ja 1800-luvun mannereurooppalaisen kulttuurin asiakirjoja, he ovat kääntäneet sanan tyyfus nykyajan sanakirjojen mukaan ilman muuta lavantaudiksi, vaikka sillä todennäköisesti onkin tarkoitettu pilkkukuumetta. Väärin ymmärryksiä on syntynyt myös mannereurooppalaisessa ja angloamerikkalaisessa käytännössä vallitsevan eron vuoksi.

Sanastot ja luokitukset

Yhden kielen puitteissa sanojen merkitys säilyy kohtalaisen hyvin. Edellä olevat pilkkukuumeen nimityksiin liittyvät ongelmat osoittavat selvästi, miten useamman kielen yhteisille sanoille syntyy eri kielissä helposti ainakin toisistaan eroavia vivahteita. Päämerkityksensä mukaan käännetyillä sanoilla on eri kielissä usein erilainen käsitesisältö. Monesti toisessa kielessä ei ole vastaavaa sanaa lainkaan. Tämä osoittaa hyvin tarpeen kehittää yksiselitteisiä lääketieteellisiä sanastoja, jotka hyväksytään kaikissa kulttuureissa ja valtioissa.

Kansainvälisen yhteistyön kehittyessä heräsi tarve saada eri maissa käytetyt diagnoosit mahdollisimman yhdenmukaisiksi ja vertailukelpoisiksi. Brittiläinen William Farr (1807—1883) ja sveitsiläinen Marc d'Espine (1806—1860) ehdottivat vuonna 1853 kansainvälisessä tilastokongressissa kansainvälisen kuolinsyyluettelon aikaansaamista, mutta se osoittautui vaikeaksi. Ensimmäinen kansainvälinen kuolinsyyluettelo, josta ovat kehittyneet nykyiset tauti-, tapaturma- ja kuolinsyyluettelot, hyväksyttiin vasta vuonna 1893. Tilastoinnin ohella diagnoosiluetteloita on tarvittu apuna myös kansanterveyden tutkimisessa ja terveydenhuollon suunnittelussa. [Katso myös Diagnoosi.]

Diagnoosien lisäksi on lääketieteen ja terveydenhuollon alueella luotu kansallisia ja kansainvälisiä sanastoja, nimistöjä ja luokituksia mm. anatomiaa, laitteita ja toimenpiteitä koskevien sanojen ja nimikkeiden selkeyden ja ymmärrettävyyden parantamiseksi. Esimerkkinä voidaan mainita Baselissa vuonna 1895 hyväksytty anatominen nimistö (BNA), joka uudistettiin Jenassa vuonna 1935 (INA) ja Pariisissa vuonna 1955 (PNA). Nykyään tarkistaminen tapahtuu joka toinen vuosi. Käytännössä perinteiset käsitykset ja kansalliset pyrkimykset ovat kuitenkin olleet usein vaikeuttamassa järkeviä ratkaisuja.

Käytettävät terminologiat voidaan jakaa kolmeen eri tasoon. 1. Tieteellinen ja kansainvälinen sanasto, joka perustuu kreikkaan ja latinaan ja jossa jokaisella termillä on tietty merkityksensä. 2. Lääkärien ja potilaiden välinen normaali sanasto, jolla pyritään tieteellisiä ja vaikeasti ymmärrettäviä sanontoja välttäen mahdollisimman suureen selkeyteen ja ymmärrettävyyteen sairauksien, tutkimusten ja hoitojen kohdalla. 3. Lääkärien ja alan muiden ammattilaisten keskenään käyttämä jokapäiväinen sanasto, joka sisältää slangia, eponyymeja, lyhenteitä sekä paikallisia ilmaisuja ja jota ulkopuolisten on usein vaikeaa ymmärtää.

"Lääkärilatina"

Ammattislangi eli "lääkärilatina" on usein muodostunut lääkäreillä niin vakiintuneeksi tavaksi, että he huomaamattaan käyttävät sitä myös puhuessaan potilaiden ja omaisten kanssa. Tämä herättää toistuvasti kielteisiä reaktioita lääkäreiden kanssa asioivien keskuudessa. Näissä yhteyksissä lääkärien tulisikin käyttää mahdollisimman normaalia puhekieltä ja selventää tarvittaessa vierasperäisiä tai muuten outoja termejä. Kielen puhdistaminen kaikista vierasperäisistä sanoista ei ole mahdollista eikä järkevääkään. Ammattikunnan ja terveydenhuollon sisäisessä käytössä tietty ammatillinen "slangi" lisää sanoman tarkkuutta ja asiakirjoissa se saattaa myöskin vähentää mahdollisuuksia väärentää niitä.

Eräs sanastojen vaikeus on ns. eponyymien käyttö. Moni anatominen rakenne, taudinkuva ja oireyhtymä on aluksi tullut tunnetuksi keksijänsä tai kuvaajansa nimellä. Sama asia on saatettu havaita samoihin aikoihin toisessa maassa tai kulttuurissa, jossa se on saanut nimen toisen tutkijan mukaan. On jopa syntynyt selviä kiistoja kansallisista ensioikeuksista ja kompromissina on lopulta saatu aikaan eponyymi, joka sisältää kahden tai useamman keksijän nimet. Esimerkkinä olkoon lapsilla esiintyvä lonkkanivelen sairaus, morbus Calvé - Legg - Perthes, jonka nimessä mainituista ensimmäinen oli ranskalainen, toinen englantilainen ja kolmas saksalainen. Vaikeuksista on pyritty pääsemään eroon muodostamalla taudille tai oireyhtymälle latinalaistettu nimike, kuvatussa esimerkissä Coxa plana.

Aivan oman ongelmansa muodostaa kirjainyhdistelmien käyttö diagnoosien ja toimenpiteiden lyhenteinä, joista moni on ilman selityksiä ymmärrettävissä vain asiantuntijapiirissä. Ongelma koskee osittain myös terveydenhuollon ammattikunnan edustajia, mutta erityisesti maallikkoja, kuten potilaita ja heidän omaisiaan. Kirjainyhdistelmät ovat painetussa tekstissä käyttökelpoisia, kunhan ne muistetaan selittää ensimmäisen kerran mainittaessa. Esimerkkinä tunnetuista lyhenteistä on AIDS (aquired immunodeficiency syndrome) ja harvojen tuntemista vaikkapa TRAPS (TNF receptorassociated periodic syndromes).

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1992: 17: 1727. Lisätty ja tarkistettu joulukuussa 2000. Eräitä vähäisiä tarkistuksia toukokuussa 2010.

Kirjallisuutta:

Koskenniemi, H. ja Nienstedt, W.: Medicus latinus, Johdatus lääketieteelliseen latinaan. Lääketieteellinen oppimateriaalikustantamo. Tampere 1980

Lindskog, B. I.: Hur skapades medicinens terminologi? Läkartidningen Vol. 87, Nr 15, 1256—1258. 1990

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON