Arno Forsius

Lääkärin sairaskäyntilaukku

Kunnanlääkärin työssä kotikäynneillä oli huomattava osuus. Usein niitä joutui tekemään päivittäin ja varsin usein iltaisin ja yöaikaan. Jos kunnassa oli kunnansairaala, muodostui siitä tavallisesti eräänlainen päivystyspoliklinikka, joka vähensi kotikäyntien tarvetta. Kotikäyntien yleisyys riippui myös yleisestä tavasta ja kunnanlääkärin halukkuudesta tehdä niitä.

Aikaisemmin yhteydet kunnan syrjäosista lääkärin asuinpaikkaan olivat hankalat ja pitkät. Toisinaan lääkärin tulo potilaan luokse oli yksinkertaisesti helpompaa kuin sairaan tulo lääkärin luokse. Vielä 50 vuotta sitten oli monin paikoin olemassa asumuksia, joihin voi kulkea kesäaikana vain jalan. Talvella oli ehkä mahdollista kulkea sinne hevoskyydillä rekeä käyttäen. Silloin vaikeasti sairaan siirtäminen sairaalahoitoon saattoi olla varsin hankalaa tai jopa mahdotonta.

Pitkät matkat lääkäriin ja apteekkiin vaativat sairaskäynnille lähtevältä lääkäriltä hyvää varustusta, varsinkin kun koskaan ei voinut varmuudella tietää, millainen potilas perillä odotti. Vielä 1940-luvulla monissa kunnissa synnytettiin kotona, silloin tavallisesti kylläkin kätilön avustuksella.

Toisinaan synnytyksessä tapahtui häiriöitä, jotka vaativat kunnanlääkärin hälyttämistä paikalle. Näissä tapauksissa saatettiin joutua turvautumaan synnytyspihteihin tai ulosvetokoukkuihin sekä istukkapihteihin ja kyretteihin synnytyksen aiheuttamien verenvuotojen hoitamiseksi. Joskus synnytykseen liittyi kohdun nurin kääntyminen, joka oli palautettava ennalleen kädellä painamalla. Synnytysvälineet oli tavallisesti steriloitava keittämällä synnytyksen tapahtumapaikassa, mitä varten oli kuljetettava mukana kookasta kuparista keitintä.

Lääkärin tavallinen kotikäyntilaukku oli perinteisesti laatikkomallinen, pyöreäkulmainen nahkalaukku, joka aukesi yläosastaan sankojen avulla leveästi, tai jokin vastaavantyylinen laukku. Kotikäynneillä tai useampaan kohteeseen kohdistuvalla sairasmatkalla saatettiin tarvita melko runsaasti välineistöä, joten laukun oli oltava tilava ja yleensä se oli myös painava. Useimmilla sairauskäynneillä tultiin kuitenkin toimeen tavanomaisilla tutkimusvälineillä, kynällä ja reseptilehtiöllä.

Seuraava kuvaus kunnanlääkärin sairaskäyntilaukusta liittyy omiin kokemuksiini 1950-luvun puolivälissä.

Periaatteessa myös kotikäynnillä oli tehtävä merkinnät potilaskortistoon. Jos potilaalla oli kortti ennestään, oli tietenkin hyödyllistä ottaa se mukaan. Reseptit kirjoitettiin aikaisemmin ns. reseptilehtiön lehdille, jotka olivat noin 9,5 x 21 cm suuruisia. Reseptit kirjoitettiin niille "poikittain" ja samoille lehdille kirjoitettiin "pitkittäin" mm. lähetteet sairaalaan tai muuhun jatkohoitoon sekä tavallisesti myös yksinkertaiset sairauslomatodistukset. Reseptilehtiön lehdet oli yleensä leimattu vastaanotolla etukäteen kunnanlääkärin leimasimella tai niissä oli yläreunassa painettuna lääkärin nimi. Kirjoittamiseen käytettiin aikaisemmin mustetäytekynää tai kosmoskynää, mutta 1950-luvun alusta tuli yleisesti käyttöön kuulakärkikynä.

Nuoremmilla lääkäreillä ja viransijaisilla oli tapana pitää apunaan ja tukenaan mukana jonkinlaista itse koottua reseptikirjaa tai reseptikopioiden kokoelmaa, sillä varsin moni lääke valmistettiin siihen aikaan vielä apteekissa lääkärin kirjoittaman reseptin mukaisesti. Ohjekirjana käytettiin yleisesti Therapia fennica -teosta, jonka eri alojen asiantuntijat olivat laatineet Lääketieteenkandidaattiseura ry:n toimeksiannosta. Kirjan ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1952.

Tutkimusvälineistä tärkeimmät olivat stetoskooppi keuhkojen ja sydämen kuuntelua varten, kello pulssin tiheyden määrittämistä varten ja verenpainemittari valtimopaineen mittaamista varten. Joskus oli hyötyä kätilön stetoskoopista sikiön sydänäänten kuuntelussa. Elohopeapatsaaseen perustuva ja melko suurikokoinen verenpainemittari oli varsin kauan käytössä, mutta sairaskäynneillä pienempi aneroidimittari oli tietenkin kätevämpi. Kuumemittari oli tarpeen, sillä sitä ei ollut monessa kodissa. Muita tärkeitä tutkimusvälineitä olivat taskulamppu ja kielilastain kurkun tähystystä varten. Lapsipotilailla tarvittiin yleensä korvatähystintä, yleensä käytettiin yhdistettyä oto-oftalmoskooppia. Refleksivasara voitiin korvata sormilla naputtamalla. Pään ympäri kiinnitettävä luppi oli hyödyllinen mm. silmistä rikkoja poistettaessa.

Laboratoriotutkimuksia varten lääkärin laukussa oli vain kahta reagenssia pienissä pulloissa, Nylanderin reagenssia virtsan sokerin toteamiseksi ja 10 %:sta typpihappoa valkuaisen toteamista varten. Virtsan kuumentamiseen tarvittiin koeputkia ja spriilamppua sekä tietenkin tulitikut. Tuohon aikaan ei ollut vielä olemassa käteviä testiliuskoja.

Sairaskäynnillä jouduttiin varsin usein antamaan lääkkeitä ruiskeina. Sen vuoksi varustukseen kuului useampia 2, 5 ja 10 ml:n injektioruiskuja, jotka silloin olivat lasisylinterillä ja metallimännällä varustettuja. Ruiskut säilytettiin keittämällä steriloituina metallisissa koteloissa. Injektioneulat säilytettiin kuumailmakaapissa steriloituina erityisissä neulaputkissa. Usein oli mukana myös paksumpia steriilejä punktioneuloja koeputken tapaisissa lasiputkissa. Punktioneuloja tarvittiin veren, märän tai nesteen poistamiseen.

Muita joskus tarvittavia hoitovälineitä olivat korvanhuuhteluruisku, mahanhuuhteluletku, tracheakanyyli, virtsakaterit miehiä ja naisia varten sekä kaarimalja.

Ihon, injektiopaikkojen ja haavojen puhdistamista ja hoitoa varten tarvittiin steriilejä vanutuppoja metallisäiliössä sekä steriilejä harsotuppoja ja harsotaitoksia metallisäiliössä tai paperipakkauksissa. Haavojen ja vammojen sitomisessa tarvittiin lisäksi steriilejä harsositeitä, heftaa ja heftasidettä, ideaalisidettä ja mitella. Puhdistusaineena käytettiin spriitä, Betadinea ja Amiseptia.

Haavojen hoidossa ja pienissä leikkauksissa tarvittiin valmiiksi steriloituja välineitä, yleensä metallikotelossa säilytettynä. Näihin välineisiin kuuluivat leikkausveitsi, neulankuljettaja, sakset, atulat, kirurgisia ompeluneuloja, steriiliä ompelulankaa, hakasia eli aggraffeja ja agraffiatulat. Toimenpiteissä tarvittiin lisäksi steriilit kumihanskat. Puudutuksessa käytettiin prokaiiniliuosta paikallisesti ruiskutettuna.

Sairaskäyntilaukussa oli pidettävä myös ensiapulääkkeitä, sillä sairaskäynneillä jouduttiin hoitamaan päivystysluontoisesti äkillisiä sairaustapauksia. Sepelvaltimokipuja varten mukana oli nitroglycerin-tabletteja. Sydämen toiminnanvajavuudessa ja eteisvärinän hoidossa käytettiin strofantiinia tai Cedilanidia (digitalisglykosidi) ruiskeina. Sydämen toiminnanvajavuuden aiheuttamia turvotuksia hoidettiin antamalla ruiskeena elohopeadiureettia. Koviin kipuihin annettiin injektiona joko morfiini-atropiinia, Allaudania (morfiinia sisältävä valmiste) tai Petidiniä, vatsakipu- ja munuaiskivikohtauksiin laukaisevana lääkkeenä myös papaveriinia. Adrenaliinia käytettiin ruiskeina vaikeisiin allergisiin oireisiin ja hätätilassa sydänpysähdyksessä suoraan sydämeen ruiskutettuna. Allergiaoireissa annettiin myös kalkkia ruiskeina. Keuhkoastmassa annettiin teofyllamiinia suoneen. Stimulanssina käytettiin injektiona Corditonia tai kofeiinia. Synnytinverenvuotoja hoidettiin Methergin-ruiskeilla. Rauhoittavana aineena annettiin tarvittaessa Luminalia ja vaikeissa tiloissa morfiinia. Suun kautta annettavana kipulääkkeenä oli mukana Staralgin-tabletteja ja lapsia varten kipu- ja kuumelääkkeenä aminofenatsoni -peräpuikkoja. Tulehdustautien hoitamiseksi annettiin tarvittaessa alkuhoidoksi penisilliiniä injektiona, myöhemmin myös muita antibiootteja aloitusannoksina.

Kirjoitus on valmistunut kesäkuussa 2000. Tarkistettu lokakuussa 2000.

Kirjallisuutta:

Cross, C.: What would a doctor have carried in his bag. Friends of the Wellcome Institute Newsletter Issue, No 20, Spring 2000

Railo, J. E.: Zacharias Topelius vanhempi ja hänen matka-apteekkinsa. Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 1985: 79—98. Helsinki 1985

Myöhemmin ilmestynyt:

Strandberg, H.: Kunnanlääkärin laukun kertomaa. Kunnallislääkäri 2000: 7: 35—38

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON