Arno Forsius

Antiikin Kreikan lääketiede

Yleistä

Kreikan varhaisin lääkintätaito perustui uskontoon ja sen näkyvin muoto oli Asklepioksen ja muiden lääkintätaidon jumalien palvonta, josta on kotisivuilla erillinen kirjoitus Antiikin Kreikan lääketieteen jumalat. Varhaisten kreikkalaisten filosofien ajattelu johti vähitellen siihen, että ihmiset eivät enää uskoneet pelkästään yliluonnollisiin vaikutuksiin vaan alkoivat etsiä järkiperäisiä syitä ja selityksiä luonnon ilmiöille.

Tieteellisen ajattelun ja lääketieteen juuret ovat antiikin Kreikassa 600-luvulla eKr. ja antiikin Kreikan lääketieteen kukoistuskausi alkoi 400-luvulla eKr. Varsin pian Kreikan kulttuuri alkoi kuitenkin rappeutua ja helleenisen lääketieteen opetuksen ja tutkimuksen painopiste siirtyi sittemmin Alexandriaan, jonka Aleksanteri Suuri perusti vuonna 331 eKr. Alexandrian kausi kesti noin vuoteen 100 eKr., minkä jälkeen lääketieteen keskukseksi tuli Rooma.

Luonnontieteen kehitystä

Miletoksen koulukunnan filosofit ovat vaikuttaneet ratkaisevalla tavalla myös lääketieteen kehitykseen. Anaksimandroksen (n. 610–545 eKr.) mukaan maailmankaikkeutta hallitsivat yleispätevät lait. Sen rakenteesta vallitsi alkuvaiheessa erilaisia käsityksiä. Thales (n. 640–548 eKr.) piti vettä elämän perusaineena, kun taas Anaksemenes (n. 585–525 eKr.) piti ilmaa perusaineena ja elämän edellytyksenä. Herakleitos Efesolaisen (n. 550–475 eKr.) mukaan perusaine oli tuli ja luonnossa kaikki oli muuttuvaa.

Empedokles (n. 504/495–435/433 eKr.) esitti 400-luvulla eKr., että maailma koostuu neljästä alkuaineesta, vedestä, maasta, tulesta ja ilmasta, joiden perusominaisuudet olivat kosteus, kuivuus, kuumuus ja kylmyys. Tämä luonnonfilosofinen oppirakennelma vaikutti ratkaisevasti lääketieteeseen, sillä sen pohjalta kehittyi myös oppi sairauksien selittämiseksi neljän perusnesteen avulla.

Lääketieteen perusta

Kreikkalaista Hippokratesta (460–377 eKr.) voidaan monestakin syytä pitää länsimaisen lääketieteen perustajana. Hän oli tunnetuin antiikin Kreikassa eläneistä lääkäreistä ja Kosin saarella vaikuttaneen hippokraattisen koulukunnan johtohahmo. Hän oli myös ensimmäisiä niistä, jotka halusivat erottaa lääketieteen uskonnosta ja pappien toiminnasta.

Hippokraattisen käsityksen mukaan kaikilla taudeilla oli luonnollinen syynsä. Hippokrates ja hänen seuraajansa pyrkivät ymmärtämään lääketiedettä järjen pohjalta. Hoidon oli perustuttava huolelliseen havaintojen tekoon ja tosiasioiden täsmälliseen muistiin merkitsemiseen. He uskoivat myös kokemuksen antamaan opastukseen. Hippokrateen koulukunnan suuriin ja kestäviin periaatteisiin kuului eettisen näkemyksen korostaminen, joka tulee esiin Hippokrateen nimeä kantavassa lääkärinvalassa.

Hippokrateen aikana Kreikassa kehittyi ns. humoraaliteoria, jonka mukaan ihmisen elimistöä vallitsi neljä perusnestettä, veri, lima, sappi ja musta sappi. Tämän oppirakennelman vakiinnutti Hippokrateen vävy, Polybos. Perusnesteiden oikea tasapaino, eukrasia, merkitsi terveyttä, kun taas niiden epätasapaino, dyskrasia, oli syynä sairauksien syntyyn. Tämä filosofinen oppijärjestelmä oli myös kaikkien hoitokeinojen perusteena.

Humoraaliteoria pääsi valta-asemaan aikana, jolloin Kreikan tiede eli filosofisen ajattelun lumoissa. Tiede ei kehittynyt, sillä se kääntyi ulkoisesta sisäiseen maailmaan, metafysiikkaan, moraaliin ja etiikkaan. Kokeilumenetelmiä ei käytetty, vaan tyydyttiin havaintoihin ja kokemukseen ilman vertailuja. Siksi myös lääketiede jäi suurelta osin hyödyttömän ja virheellisiin perusteisiin nojaavan pohdiskelun varaan.

Humoraalioppi

Humoraaliopista on kotisivuilla laajempi erillinen selostus. Humoraaliopin ajattelutavan mukaan ruumiin nesteet koostuivat eri määristä lämmintä ja kosteaa verta, kylmää ja kosteaa limaa, lämmintä ja kuivaa keltaista sappea sekä kylmää ja kuivaa mustaa sappea. Terveellä ihmisellä elimistön neljä perusnestettä olivat tasapainossa. Jos jotakin nestettä oli liikaa tai liian vähän, oli seurauksena sairaus. Nesteiden suhteita muuttivat sekä ulkoiset että sisäiset tekijät. Ulkoisia tekijöitä olivat ilmasto, tuulet ja vuodenajat, sisäisiä tekijöitä ruokavalio ja liikunta. Antiikin Kreikan lääketieteen aikana havaittiin jo, että tietyn rakenteen omaavilla ihmisillä oli erityinen diateesi, alttius sairastua. Tämä selitettiin siten, että kyseisillä henkilöillä oli siihen altistava constitutio, humoraalitasapainon perusrakenne.

Nesteiden tasapainohäiriön jatkuessa ruumis reagoi muutokseen sairauden oireilla. Lopuksi tapahtui kriisi, jonka seurauksena potilas tervehtyi tai menehtyi tautiinsa. Verenvuotoa, liman eritystä nenästä, oksennusta, ripulia, virtsaamista ja hikoilua pidettiin osoituksena haitallisten nesteiden poistumisesta. Ruokajärjestyksellä, lääkkeillä, kylvyillä, kuppauksella ja suoneniskuilla pyrittiin eri tavoin palauttamaan perusnesteiden oikea tasapaino.

Koska ulkoisten syiden kuten ilmaston, tuulen ja vuodenaikojen uskottiin vaikuttavan ihmisen humoraaliseen tasapainoon, kiinnitettiin Kreikan lääketieteessä paljon huomiota myös ympäristötekijöihin. Hippokrates teki havaintoja asuntojen, ympäristön ja ilmaston merkityksestä terveydelle. Eräällä hänen kuuluisimmista teoksistaan, "Ilmasta, vedestä ja asuinpaikoista", joka kuvaa ympäristön ja ilmaston vaikutuksia terveyteen ja sairauteen, on pelkästään hygieeninen sisältö. Siinä korostetaan mm. hyvän juomaveden merkitystä ja kerrotaan juomaveden puhdistamisesta, keittämisestä ja säilyttämisestä hopea-astiassa. Lisäksi hippokraattisen koulukunnan muista teoksista neljässä käsittellään elintarvikkeita. Hippokrateen kirjoituksissa on maininta myös kivityömiesten keuhkosairaudesta ja keuhkotaudista.

Muita oppisuuntauksia

Humoraalipatologisen koulukunnan ohella antiikin kreikkalaisessa lääketieteessä esiintyi monia muitakin oppisuuntia. Platonia 300- ja 200-luvulla eKr. seuranneita lääkäreitä kutsuttiin dogmaatikoiksi, joille järkeily merkitsi enemmän kuin havainnot. Heihin kuuluivat mm. Hippokrateen pojat Thessalos ja Drako sekä hänen vävynsä Polybos. He väittivät seuraavansa Hippokrateen periaatteita, mutta he eivät noudattaneet tämän objektiivisuutta vaativaa henkeä ja hoitotapoja.

Knidoksen saarella vaikutti lääketieteellinen koulukunta, jonka mukaan sairauksien ilmenemispaikkoja olivat elimistön kiinteät kudokset eikä suinkaan perusnesteiden tasapainon häiriö. Siitä syystä knidoslainen lääketiede pyrki myös käyttämään paikallisia hoitotoimenpiteitä perusnesteisiin vaikuttavien yleisten hoitojen sijasta.

Alexandriassa Erasistratos (n. 304–n. 240 eKr.) piti nesteiden sijaan atomeja ruumiin perusrakenneosina. Hän uskoi niiden saavan sisäänhengitysilmasta aktivoivaa pneumaa, joka kulki verettömissä valtimoissa. Sydämen vasemmassa kammiossa pneuma jakautui pneuma psychikoniksi, psyykkiseski pneumaksi, joka kulkeutui kovaan aivokalvoon, ja pneuma zotikoniksi, elimelliseksi pneumaksi, joka vastasi ruumiin vegetatiivisista perustoiminnoista.

Empiristejä eivät kiinnostaneet sairauksien syyt vaan pelkästään kokemukset hoidon vaikutuksista oireisiin ja taudin ennusteeseen. Yksipuolisen näkemyksensä vuoksi he löivät laimin anatomian ja fysiologian eivätkä antaneet myöskään arvoa ruumiinavauksille. Heidän keskuudessaan käsitykset anatomiasta, fysiologiasta ja patologiasta olivatkin hyvin puutteelliset. Myöhemmin Roomassa vaikuttaneita muita koulukuntia olivat metodistit, pneumaatikot ja eklektikot.

Potilaan tutkiminen

Potilaan tutkimisessa pyrittiin huolellisuuteen. Sairastuneen oireet, elämäntavat ja mielentila selvitettiin ja myös paikkakunnan ilmastoon kiinnitettiin huomiota, sillä potilas pyrittiin siten näkemään ympäristönsä osana. Hippokrates korosti auktoriteettien sijasta omiin havaintoihin luottamista. Havainnot rajoittuivat kuitenkin näön ja kuulon sekä osaksi käsillä tapahtuvan tunnustelun tuloksiin sekä eritteiden ulkonäköä koskeviin havaintoihin. Hankittujen tietojen perusteella arvioitiin taudin ennustetta ja suunniteltiin suoritettavat toimenpiteet.

Humoraalipatologian aikakaudella suoritettiin jonkin verran luonnontieteeseen perustuvia havaintoja ja tutkimuksia, mutta teoreettisen ja filosofisen ajattelutavan vuoksi niistä tehdyt johtopäätökset olivat yleensä virheellisiä.

Alkmaion (n. 500 eKr.) oli filosofi, lääkäri ja anatomi, joka suoritti eläinkokeita ja anatomisia ruumiinleikkauksia. Myös eräät dogmaatikot tekivät merkittäviä anatomisia havaintoja. Empedokles (n. 504/495–435/433 eKr.) selitti elämän syntyneen mekaanisesti. Platon (n. 429–347 eKr.) pohti sielun ja aineen olemusta, tekemättä kokeita, ja päätyi virhepäätelmiin, jotka vaikuttivat kauan luonnontieteissä.

Myös Aristoteleellä (384–322 eKr.) oli suuri vaikutus lääketieteeseen. Hän teki huolellisia havaintoja eläimistä ja ihmisistä. Aristotelesta voidaan pitää vertailevan anatomian perustajana. Hän kuvasi sikiön sydämen kehitystä ja lyöntejä sekä verisuonia ja virtsanjohdinta. Hän ei kuitenkaan erottanut hermoja, jänteitä ja nivelsiteitä toisistaan. Aristoteles oli sitä mieltä, että sikiö ei hengitä kohdussa. Hän esitti, että poika- ja tyttösikiöt eivät kehity eri lokeroissa, kuten yleensä luultiin. Aristoteles sijoitti sielun toiminnat sydämeen ja uskoi uniin tulevaisuuden enteinä.

Praksagoras (noin 341 eKr.) erotti valtimot ja laskimot toisistaan, mutta hän luuli kummassakin virtaavan ilmaa. Hän erotti ruumiissa 11 eri nestettä ja korosti pulssin merkitystä sairauksissa. Diokles (noin 300 eKr.) erotti keuhkokuumeen ja keuhkopussintulehduksen toisistaan ja piti kuumetta pikemminkin oireena kuin tautina.

Hellenistisellä kaudella Alexandriassa vaikutti useita merkittäviä oppineita, joiden suosijoina toimivat hallitsijat. Ptolemaios I Soter ja Ptolemaios II Philadelphos perustivat Alexandriaan suuret kirjastot ja museot sekä kasvi- ja eläintieteelliset puutarhat. Tunnetuimpia oppineita olivat Euklides (n. 300 eKr.) ja Arkhimedes (n. 287–212 eKr.) sekä lääketieteilijät Herofilos (n. 335–280 eKr.) ja Erasistratos Aleksandrialainen (300–250 eKr.). Viime mainittujen aikana Alexandriassa toimi antiikin ajan kuuluisin lääketieteen oppilaitos.

Herofilos toimi erityisesti anatomian tutkijana. Hänen kirjoituksensa ovat hävinneet ja ne tunnetaan vain myöhempien tutkijoiden selostuksista. Herofilos leikkeli ruumiita ja hänen väitettiin käyttäneen tutkimuksissaan myös eläviä ihmisiä. Hän kuvasi aivot, suolet, imusuonet, maksan, sukuelimet, silmän ja verisuoniston. Hänen ehkä tärkeimmät havaintonsa koskivat hermostoa ja hän erotti hermot ja jänteet toisistaan. Hän kuvasi aivokammiot ja aivokalvojen suonet sekä erotti isot ja pikku aivot toisistaan. Hän oli selvillä myös aivojen ja hermojen toiminnallisesta suhteesta. Herofilos piti sydämen eteisiä ja kammioita erillisinä lokeroina sekä erotti valtimot ja laskimot toisistaan niiden rakenteen perusteella, mutta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt valtimoiden toimintaa. Hän selitti pulssin johtuvan sydämen toiminnasta ja hän kuvasi sen vaihteluita. Hän käytti vesikelloa pulssin tiheyden laskemiseen.

Erasistratos harrasti anatomiaa ja siihen liittyen myös patologista anatomiaa. Hänen anatomiset havaintonsa kohdistuivat aivoihin, henkitorveen, sydämeen, verisuonistoon ja kurkunpäähän. Erasistratos kuvasi tarkoin sydämen läpät, mutta hänellä ja muilla sen ajan lääkäreillä ei ollut oikeaa käsitystä verenkierrosta, joskin he arvelivat valtimoiden ja laskimoiden välillä olevan yhdyssuonia. Vaikka Erasistratos ei erottanut hermoja ja jänteitä vakuuttavasti toisistaan, niin hän havaitsi kuitenkin eron tunto- ja liikehermojen välillä. Hän havaitsi myös, että aivopoimujen runsauden ja älykkyystason välillä vallitsi positiivien vastaavuus.

Lääkärien koulutus ja työ

Ennen Hippokrateen aikakautta lääkäri oli Kreikassa vielä käsityöläisiin kuuluva ammatinharjoittaja, jonka koulutus tapahtui oppipoikaperiaatteella. Opetus tapahtui korvausta vastaan ja oppilas harjaantui ammattiin mestarinsa avustajana. Myös naisia oli lääkäreinä ja usein he toimivat nimenomaan naispotilaiden hoitajina. Hammastautien hoitoa ei pidetty erikoisalana. Eläinten lääkintä katsottiin antiikin Kreikassa omaksi alakseen sen vuoksi, että eläimiltä puuttui sielu. Silti tavalliset lääkärit saattoivat toisinaan hoitaa myös eläimiä, tavallisimmin hevosia.

Lääkäreillä oli vastaanottoja tietyillä paikkakunnilla tai he kiertelivät hoitamassa sairaita eri kaupungeissa. Usein he antoivat hoitojaan sairaiden kodeissa ja saattoivat viipyä niissä pitempiä aikoja. Myös leikkaukset tehtiin kodeissa, sillä antiikin Kreikassa ei ollut vielä erityisiä sairaanhoitolaitoksia. Myöhemmässä vaiheessa kaupungit palkkasivat omia lääkäreitä, joiden kuului hoitaa kaikkia kaupungin asukkaita, myös orjia ja varattomia. Aikaisemmin lääkärit hoitivat myös leikkauspotilaita, mutta myöhemmin se oli kirurgien tehtävänä. Lääkärit hoitivat kyllä edelleen tapaturmia, kuten murtumia, sijoiltaan menoja ja urheiluvammoja. Sotajoukoilla oli palveluksessaan omia kirurgeja

Koska lääkärien toimintaa ei ollut säädelty mitenkään, he joutuivat kilpailemaan yrttiparantajien, Asklepioksen pappien ja itseoppineiden maallikkoparantajien kanssa. Muodollisia pätevyysvaatimuksia ja yhteiskunnan järjestämää terveydenhuoltoa ei ollut, lukuun ottamatta tilapäisiä, tavallisesti vuoden mittaisia sopimuksia kaupunkivaltioiden kanssa. Lääkärien asema oli siten epävarma ja heidän yhteiskunnallinen asemansa vaihteli, mutta yleisesti he nauttivat arvostusta terveydenhoidon suuren suosion vuoksi.

Potilaan ennusteen arviointi oli tärkeä psykologinen ase luottamuksen saavuttamiseksi. Kieltäytyminen hoitamasta tapauksia, joissa tauti oli saavuttanut yliotteen, palveli samaa tarkoitusta, koska lääkärit olivat tietoisia siitä, että kaikki ei ollut lääketieteelle mahdollista. Potilaalle tämä merkitsi ihmisten hylkäämäksi jäämistä, vaikka tautia ei olisikaan koettu jumalien rangaistukseksi. Toisaalta kirjoituksissa todettiin myös, että lääkärin tuli tehdä kaikkensa potilaan auttamiseksi.

Antiikin Kreikan lääketieteen kestävintä perintöä ovat olleet Hippokrateen eettiset periaatteet. Monissa tuon ajan tutkielmissa käsiteltiin lääkärin käyttäytymistä ja menettelytapoja. Niissä varotettiin myös ahneudesta, ja lääkäriä kehotettiin palkkiota määrätessään ottamaan huomioon potilaan varallisuus ja olemaan valmis tarpeen vaatiessa hoitamaan hänet ilmaiseksi. Potilas suoritti lääkärille palkkion, mutta äkillisesti sairaan tai rahavaikeuksissa olevan potilaan kanssa oli vältettävä puhumasta palkkiosta. Lääkärin oli hallittava mielentilansa ja kyettävä keskustelemaan kiihkottomasti ja muita ärsyttämättä. Hänen oli myös huolehdittava ulkonäöstään ja hyvinvoinnistaan sekä pukeuduttava siististi.

Lääkäriksi aikovalla tuli olla luontainen taipumus työtään kohtaan, sillä silloin opettaminen sujui helposti. Sen vuoksi lääkäriksi aikovan kasvatuksesta oli huolehdittava hyvin lapsesta alkaen. Lisäksi tarvittiin hyvän tuloksen saavuttamiseksi aikaa ja uutteruutta pitkään kestävää opetusta varten. Lääketieteen opiskelua voitiin verrata kasvin kasvattamiseen, joka vaatii hyvän maaperän ja siemenen, kylvön oikeaan aikaan ja otolliset olosuhteet kasvua ja kypsymistä varten.

Kreikan lääketieteen arvokkaimpia perintöjä on Hippokrateen nimeen liitetty lääkärin vala. Se on todennäköisesti saanut lopullisen muotonsa vasta vähän myöhemmin. Vaikka eräät siinä esitetyt periaatteet ovatkin olleet ristiriidassa silloisen käytännön kanssa, on sen yleispäteviksi tunnustetut eettiset näkemykset otettu pohjaksi myös meidän aikamme terveydenhuollon eettisille ohjeille.

Sairauksien hoito

Maagisia hoitoja kuvataan kirjoituksessa Antiikin Kreikan lääketieteen jumalat. Kokemusperäinen ja osittain tieteellisyyteen perustuva hoitokäytäntö kehittyi Kreikassa 500-luvulta eKr. alkaen. Vaikka neljän nesteen oppi olikin hoitojen perustana, ei hoito perustunut yksinomaan siihen. Hoidon periaatteena oli avustaa luontoa, auttaa potilasta hyväksi koettujen keinojen avulla, jos se oli mahdollista, ja välttää potilasta vahingoittavia hoitoja. Toivottomiin tapauksiin ei sen sijaan puututtu.

Alkmaion (n. 500 eKr.) käytti jo hoitona dietetiikkaa, terveyttä edistävän päiväjärjestyksen noudattamista. Siihen kuului myös ruokavaliota, liikuntaa ja kylpyjä. Muut hoitokeinot käsittivät kuppausta, suoneniskentää, lääkkeitä, hauteita ja kirurgisia toimenpiteitä. Sisäisten lääkkeiden tarkoituksena oli palauttaa elimistön perusnesteiden tasapaino. Yleensä siinä pyrittiin poistamaan liiallisia nesteitä. Veren koostumus oli terveyden kannalta suuresta merkityksestä. Jos sitä oli liikaa tai jos siihen oli sekoittunut muita perusnesteitä, oli häiriö poistettava verta vähentämällä. Siihen käytettiin tavallisimmin suoneniskua ja kuppausta.

Alunperin suoneniskua käytettiin sairaudessa nimeltä plethora, joka vastaisi nykyaikana lähinnä verenpainetautia. Sittemmin suoneniskun käyttö laajeni kaikkiin sairauksiin, joissa elimistön nesteet katsottiin jostakin syystä huonoiksi. Koska varsin monien sairauksien katsottiin johtuvan mainitusta syystä, oli suonenisku hyvin yleinen hoitomenetelmä. Tällaisia sairauksia olivat mm. kuumeet, halvaukset, kouristukset, tulehdukset, keuhkokuumeet, keuhkopussintulehdukset, niveltulehdukset ja nestekertymät ruumiin sairaissa osissa. Jotta suoneniskulla ei olisi häiritty ravinnon sulamista, vältettiin suoneniskua ruoansulatuksen aikana. Sopivin ajankohta runsaan aterian jälkeen oli sen vuoksi vasta toisena tai kolmantena päivänä.

Jos sairaus oli luonteeltaan yleinen, tapahtui suonenisku kyynärtaipeesta. Jos tauti oli paikallinen, iskettiin suonta niin läheltä sairasta paikkaa kuin mahdollista, mitä mm. Aristoteles (n. 445–n. 385 eKr.) suositteli. Koska verenkiertoa ei tunnettu, oli kreikkalaisten käsitys sairaiden nesteiden kertymisestä vereen paikallisesti aivan ymmärrettävä. Käytännössä suonenisku suoritettiin tavallisimmin kuitenkin kyynärtaipeesta tai nilkan seudusta.

Jos saatiin kirkasta punaista verta, kokenut lääkäri keskeytti toimenpiteen, koska veren silloin katsottiin olevan tervettä, erotukseksi paksusta ja tummasta verestä. Huomioon otettiin myös sairaan ikä ja voimat sekä sairauden voimakkuus. Lapsilla ja vanhuksilla toimenpidettä ei tullut käyttää. Verevät henkilöt sietivät toimenpiteen paremmin kuin vähäveriset. Tietyissä sairauksissa, esim. melankoliassa, tehtiin suonenisku myös vähäverisille potilaille, koska veren väärä koostumus katsottiin haitallisemmaksi kuin verenvähyys.

Tumma veri viittasi erityisesti mustan sapen runsaaseen määrään, vaaleus taas veren suureen osuuteen. Jos verihera erottui selvästi, se viittasi keltaiseen sappeen. Jos verisolut ehtivät astiassa laskeutua ja päällimmäiseksi jäävä fibriini erottua, arveltiin sen osoittavan liman lisääntymistä. Suonenisku toistettiin yleensä useampana päivänä, jolloin samanaikaisesti pyrittiin vahvistamaan sairasta hunajavedellä tai muilla virkistävillä aineilla.

Toisinaan suoneniskun tarkoituksena oli muuttaa verenvirtausta ns. antispasisken avulla. Siinä suoni avattiin mahdollisimman kaukana sairaasta paikasta ja silloin aina eri puolella ruumista. Tällä tavalla uskottiin esimerkiksi voitavan vetää verta pois vuotavasta paikasta ja siten lopettaa verenvuoto. Niinpä verenvuodossa oikeasta keuhkosta iskettiin suonta vasemmasta jalasta. Myöskin alkavissa turvotuksissa ja tulehduksissa käytettiin toisinaan hyväksi antispasista.

Kuppausta käytettiin antiikin Kreikassa enimmäkseen paikallisissa sairauksissa, joten kuppausväline sijoitettiin sairaalle alueelle, kuten päälaelle, niskaan, lapaluiden väliin, rintaan, selkään, sydämenseutuun jne. Kuppausta käytettiin myös silloin, kun potilaan voimat eivät sallineet suoneniskua. Haitallisten nesteiden poistamisen ohella kuppauksella lievitettiin kipuja, vedettiin sairauteen liittyviä eritteitä ihon pinnalle, ehkäistiin verenvuotoja, kuivatettiin limatulehduksia, aiheutettiin kuukautisia, kiihotettiin ruokahalua, lievitettiin horkkatautia ja muita jaksottaisia sairauksia sekä parannettiin unettomuutta.

Toinen tärkeä perusneste oli lima, jonka ylimäärää pidettiin erityisesti aivojen ja mielen sairauksien syynä. Ylimääräisen liman poistamiseen käytettiin mm. aivastuksia, limanvuotoa nenästä, oksennuksia ja ripulia aiheuttavia lääkkeitä. Sekä Epamenidas että Pythagoras käyttivät lääkkeenä scilla maritimaa eli merisipulia jo noin vuonna n. 600 eKr. Koska lima oli luonteeltaan kylmää ja kosteaa, pyrittiin siihen kohdistuvina hoitoina käyttämään nimen omaan näihin kahteen ominaisuuteen vaikuttavia menetelmiä. Dogmaatikkojen hoitomenetelmiin kuului liman liiallisuuden yhteydessä olennaisena osana myös sopiva ruokavalio.

Kreikkalaiset saivat kylpemistapansa Egyptistä. Varhaisantiikin aikana oli kylpylaitoksia mm. Kreetalla ja Mykenessä. Kreikkalaisten humoraalioppien mukaan kylmällä ja lämpimällä sekä kostealla ja kuivalla oli vaikutusta ruumiin neljän nesteen tasapainon säilymiselle. Herodotos mainitsee jo kuumailmakylvyt ja sitä varten rakennetut huoneet. Vesijohtoja ja lämminvesikylpylöitä perustettiin eri puolille Kreikkaa. Spartassa oli höyrykylpylöitä ja kylmävesialtaita. Spartassa pantiin erityistä painoa henkilökohtaiselle hygienialle ja korostettiin ruumiinliikunnan merkitystä, kohtuullisia elintapoja, karaisemista ja itsehillintää. Ennen kylpyjä suositeltiin kevyttä liikuntaa ja hierontaa öljyllä.

Iliaksessa mainitaan toista sataa erilaista haavoittumista sota-aseista, ennen kaikkea keihäiden ja nuolien aiheuttamia. Niiden hoitona oli nuolen- ja keihäänkärkien poistaminen, verenvuotojen tyrehdyttäminen sekä haavojen sitominen lääkitseviä yrttejä käyttäen.

Tieteellisen lääkintätaidon aikana leikkauksista huolehtivat kirurgit. Lääkärit eivät käyttäneet veistä, kuten Hippokrateen valastakin voidaan päätellä. Kirurgit tekivät monipuolisia pikkukirurgisia toimenpiteitä, mutta myös tyräleikkauksia ja virtsarakon kivien poistoja suoritettiin. Kivun lievittämiseen käytettiin unikkovalmisteita ja mandragoraa.

Tuon ajan haavanhoidon tulokset eivät kuitenkaan olleet kovin hyvät, sillä vammautuneista lienee ainakin kolme neljännestä kuollut. Leikatuista potilaista suuri osa kuoli haavatulehduksiin. Kreikkalaiset pyysivät kyllä jumaliltaan suojelusta sota-aseiden osumista vastaan, mutta heiltä ei pyydetty apua kirurgisen parantamisen kohdalla.

Luiden ja nivelten vammat olivat usein hoidon kohteena. Sijoiltaan menojen ja murtumien hoidossa saavutettiin hyviä tuloksia. Siinä käytettiin apuna myös vipuja ja lastoituksia. Polttorautaa käytettiin pinnallisten kasvaimien, haavojen ja tulehdusten hoitoon. Haavoja ja haavaumia hoidettiin puhdistamalla ja sitomalla. Puhdistukseen käytettiin tavallisesti yrttihauteita, joiden eräänä aineosana oli tavallisesti viini. Usein haava alkoi märkiä ja märän kehittymistä pyrittiin suorastaan edistämään, koska sitä arveltiin hyödylliseksi.

Kulkutaudit

Thukydides (n. 460–n. 390 eKr.) tiesi Ateenan ruttoa kuvatessaan, että se oli tarttuva ja jätti jälkeensä vastustuskyvyn uutta tartuntaa vastaan. Myös Hippokrates piti joitakin sairauksia tarttuvina. Kun läheskään kaikissa taudeissa ei voitu osoittaa mitään kosketusta sairaaseen tai hänen tavaroihinsa, täytyi olla olemassa jokin muu sairauden leviämistapa. Sellaisena pidettiin miasmaa, jonka lähteenä oli mätänevä elollinen aines kuten tautiin kuolleiden ruumiit tai suot ym. Tähän käsitykseen vaikutti aivan ilmeisesti niihin liittyvä epämiellyttävä haju. Tuulten uskottiin kuljettavan miasman saastuttamaa ilmaa ja levittävän tautia paikkakunnalta toiselle. Etelätuulia pidettiin tässä suhteessa erityisen vaarallisina.

Joidenkin ihmisten säästyminen ruton tartunnalta selitettiin myös humoraalipatologian avulla. Sairastumisalttiita olivat erityisesti ne, joilla oli liikaa nesteitä ja ne, joiden ihohuokoset olivat avautuneet ylenmääräisen kylpemisen vuoksi. Myös naiset, lapset ja huonosti ravitut olivat humoraalisen tilansa vuoksi alttiita tartunnalle. Sairautta vastaan voitiin suojautua parhaiten välttämällä yhteyttä sairaisiin ja heidän käyttämiinsä esineisiin. Talot yritettiin rakentaa siten, että ne olivat suojassa etelätuulelta ja että ne eivät olleet lähellä seisovaa vettä tai suota. Sairaat eristettiin ja heidän vaatteensa sekä kaikki heidän kanssaan kosketuksessa olleet tavarat poltettiin. Ilmassa olevaa tartunta-ainetta, contagiumia, yritettiin hävittää myös sytyttämällä suuria nuotioita. Vaikka contagiumin luonnetta ei tunnettukaan, eristystoimenpiteet olivat joskus tehokkaita.

Antiikin Kreikan lääketieteen merkitys

Antiikin Kreikan lääketieteellä ja erityisesti siihen kuuluvalla humoraaliopilla oli voimakas vaikutus antiikin roomalaisten ja keskiajan arabien lääketieteeseen. Rooman valtakunnan häviön myötä Kreikan lääketiede jäi taka-alalle, mutta erityisesti Claudios Galenoksen omaksumassa muodossa se säilyi arabien keskuudessa arabiaksi käännettynä. Arabien valloitettua Espanjan antiikin lääketiede palasi Eurooppaan ja levisi latinaksi käännettynä kaikkialle läntiseen maailmaan. Siten antiikin Kreikassa syntynyt lääketiede vaikutti monen vuosisadan ajan länsimaisen lääketieteen kehitykseen.

Kirjoitus on valmistunut elokuussa 2002.

Kirjallisuutta:

Ackerknecht, E. H.: Geschichte der Medizin. 7. überarbeitete und ergänzte Auflage von Axel Hinrich Murken 1992. Ferdinand Enke Verlag, Stuttgart. Calw 1992.

Companion Encyclopedia of the History of Medicine, Volumes 1–2. Edited by W. F. Bynum and R. Porter. First published 1993, Reprinted 1994. London.

Dumesnil, R. und Schadewaldt, H.: Die Berühmten Ärzte. 2. deutsche Auflage. (Köln, ilman painovuotta).

Fåhræus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, I. Stockholm 1944.

Hirvonen, L.: Lääketieteen historia. Recallmed. Hanko 1987.

Kudlien, F.: Der Beginn des medizinischen Denkens bei der Griechen von Homer bis Hippokrates, Artemis Verlag, Zürich und Stuttgart, Zürich 1967.

Lundberg, U.: Ur antikens och orientens medicin. C. W. K. Gleerups förlag, Lund, Malmö 1948.

Schott, H. (und Mitarbeiter): Die Chronik der Medizin. 1. Auflage 1993, Printed in Belgium 1997.

Sigerist, H. E.: Grosse Ärzte. Eine Geschichte der Heilkunde in Lebensbildern. München 1932.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON