Arno Forsius

Asetus lääkärintoimen harjoittamisesta vuodelta 1890

Collegium medicumin ohjesäännössä vuodelta 1816 ja lääkintätoimen ylihallitusta koskevassa asetuksessa vuodelta 1830 määrättiin, että kaikkien Helsingin yliopistossa valmistuneiden lääkärien oli ilmoittauduttava laillistamista varten lääkintätoimen ylihallituksessa laillistamista varten ja annettava siellä uskollisuuden- ja kuuliaisuudenvala.

Muissa yliopistoissa promovoitujen lääketieteen tohtorien ja kirurgian maisterien oli vuonna 1823 annetun keisarillisen kirjeen mukaan suoritettava Collegiumin edessä kuulustelu, ns. colloquium familiare, ennen lääkärintoimeen oikeuttavan luvan saamista.

Myöhemmin vuonna 1878 annetussa keisarillisessa kirjeessä taas määrättiin, että niiden, jotka eivät olleet suorittaneet Suomessa täällä vaadittuja tietopuolisia näytteitä, oli suoritettava sanottu kuulustelu yliopiston lääketieteelliselle tiedekunnalle, jos he halusivat harjoittaa täällä ammattiaan. Annetut määräykset olivat ristiriitaisia jo tutkinnon suorituksen osalta.

Sen lisäksi vuonna 1823 annetun kirjeen mukaan ulkomailla opiskelleet lääkärit ja myös kirurgian maisterit olisivat voineet pelkästään suoritetun kuulustelun jälkeen saada oikeuden harjoittaa lääkärintointa ja päästä myös valtion virkaan ilman tiedekunnalle suoritettua tutkintoa. Siten myös määräykset ulkomaisten lääkäreiden oikeuksista toimia lääkärinä Suomessa olivat epäyhtenäiset ja osin ristiriitaisetkin.

Suomen Lääkäriseura (Finska Läkaresällskapet) kiinnitti huomiota asiaan ja käsitteli asiaa yleisessä kokouksessaan vuonna 1883. Lääkintöhallitus piti vuonna 1886 tarpeellisena määräyksiä, joilla väestöä voitaisiin suojella kääntymästä vähemmän pystyvien lääkäreiden puoleen ja samalla suojella oman maan lääkärien toimintaa. Senaatti antoikin silloin yleisohjeet asetuksen laatimista varten ja vuonna 1886 lainvalmistelukunta lähetti ehdotuksensa senaatille.

Ehdotuksen mukaan oli mahdollista myöntää oikeus toimia lääkärinä myös eräille henkilöille, joilla ei ollut vaadittavaa koulutusta. Suomen Lääkäriseura (Finska Läkaresällskapet) oli tosin ollut aikaisemmin samalla kannalla. Kun lääkintöhallitus käsitteli lausunnon antamista asiasta vuonna 1888, piti esittelijänä toiminut lääkintöneuvos Johan August Florin (1841–1902) pykälää puoskaroinnin laillistamisena. Mikäli sanotunlainen toiminta oli tarkoitus sallia, olisi ollut myös aiheellista järjestää tarkoitusta varten erikseen välskärikoulutusta. Lääkintöhallituksessa ei haluttu kuitenkaan vastustaa pykälän ottamista asetukseen, mutta sen sanamuotoa toivottiin muutettavaksi niin, että lääkärinä toimimisen sijasta mainittaisiin vain mahdollisuudesta hoitaa eräitä ulkonaisia vammoja silloinkin, kun hoitajalla ei ollut alan tieteellistä koulutusta.

Helmikuussa 1890 annettu Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus lääkärintoimen harjoittamisesta Suomessa määräsi, että lääkärintointa saivat harjoittaa Suomen yliopistossa lääketieteen tutkinnon suorittaneet Suomen kansalaiset. Heidän oli esitettävä lisensiaattitodistuksensa lääkintöhallituksessa ja vannottava säädetty lääkärinvala voidakseen nauttia asetuksessa määrättyjä laillistetun lääkärin oikeuksia. Vain heillä oli mahdollisuus tulla määrätyksi valtion menosäännön mukaisiin lääkärinvirkoihin sekä kaupungin ja kunnan lääkärinvirkoihin. Sama koski yksityisen sairaanhoitolaitoksen ja muun hoitolaitoksen lääkäreiden sekä teollisuuslaitosten ja yritysten työväen lääkäreiden toimia.

Oikeus lääkärintoimen harjoittamiseen oli myös Venäjän keisarikunnassa rajoituksitta lääkärintoimeen oikeutetuilla lääkäreillä lääkintöhallituksen vahvistuksen jälkeen sekä Venäjän sotaväen Suomessa toimivilla lääkäreillä. Ulkomaalaisen, joka oli Suomessa suorittanut lääketieteen lisensiaatin tutkinnon, oli esitettävä lisensiaattitodistuksensa lääkintöhallitukselle saadakseen oikeuden harjoittaa lääkärintointa.

Ulkomailla tieteellisen koulutuksen ja ilman rajoituksia myönnetyn lääkärinoikeuden saaneella oli oikeus toimia Suomessa tilapäisesti lääkärinä. Jos hän aikoi toimia lääkärinä pysyvästi, oli hänen esitettävä yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan todistus hyväksytystä kuulustelusta, että hänellä on tarpeellinen taito lääkärintoimessa. Jos hän oli Suomen kansalainen, voi hän saada lääkintöhallitukselta oikeuden vannoa lääkärinvalan ja nauttia laillistetun lääkärin oikeuksia.

Kiistanalainen 6. pykälä oli seuraava: "Luvan lääkärinä hoitaa jotakin tahi joitakin taudin, ruumiinvamman tahi vian lajia saattaa Senaatti, Lääkintöhallituksen esityksestä, myöntää myöskin sille, jolla ei ole tieteellistä lääkärioppia, mutta joka Lääkintöhallitukselle on näyttänyt omaavansa tarpeellista tietoa ja kykyä." Käytännössä lääkintöhallitus ei näitä lupia puoltanut.

Annetut säännökset eivät koskeneet "semmoisia toimituksia, jotka ovat luettavat pienempään kirurgiaan tahi kuuluvat kätilön tehtäviin." Valtakunnassa oli vielä paljon lukkareita ja kätilöitä, jotka olivat aikaisemmin rokottajana toimimiseen liittyvien määräysten perusteella saaneet koulutusta "pienemmässä kirurgiassa".

Asetus ei koskenut myöskään naispuolisia lääkäreitä eikä naispuolisia lääketieteen kandidaatteja. Naispuolisten lääkäreiden oli valmistuttuaan yhä anottava erivapaus lääkärintoimen harjoittamista varten. He pääsivät täysin samanarvoiseen asemaan virkaveljiensä kanssa vasta sen jälkeen, kun vuonna 1925 annettiin laki lääkärintoimen harjoittamisesta. Vuonna 1926 annettu asetus, joka sisältää täydentäviä säännöksiä naisen kelpoisuudesta valtionvirkaan, oli yhä esteenä naisen nimittämiselle puolustuslaitoksen lääkärin virkaan tai toimeen.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1990: 26: 2259. Tarkistettu ja lisätty joulukuussa 2003. Täydennetty huhtikuussa 2006.

Kirjallisuutta:

Finlands Medicinal-Författningar VI 1887–1893. Utg. A. von Collan. Helsingfors 1894.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva. Porvoo 1980.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON