Arno Forsius

Antiikin Rooman lääketiede

Apenniinien eli Italian niemimaalla oli ennen Rooman valtakunnan syntyä etruskien valtio, joka joutui roomalaisten alaisuuteen noin vuonna 500 eKr. Etruskit osasivat jo silloin valmistaa tekojäseniä sekä tekohampaita ja kultaisia hampaan täytteitä. Heidän lääkintätaitonsa oli voimakkaasti magian sävyttämää. Erityistä painoa etruskit panivat uhrieläinten sisäelinten tulkinnalle, jota papit suorittivat. Varsinkin maksan perusteella tehtiin päätelmiä sairauksista ja niiden ennusteesta.

Tiedot antiikin Rooman lääketieteestä perustuvat suureksi osaksi kirjailija Aurelius Cornelius Celsuksen (n. 30 eKr.–50 jKr.) julkaisemaan 8-osaiseen teokseen "De re medicina libri octo". Vaikka Celsus ei ollutkaan lääkäri, on hän kirjoituksista päätellen ollut harvinaisen hyvin selvillä lääketieteellisistä asioista. Teos ilmestyi painettuna ensimmäisen kerran Firenzessä vuonna 1478.

Rooman kaupungissa raivosi rutto vuonna 293 eKr., jolloin tarun mukaan pyydettiin apua kreikkalaisten lääkintätaidon jumalalta Asklepiokselta. Tämän Epidauroksessa olleesta temppelistä noudettiin käärme, joka saatettiin juhlallisesti Roomaan Tiberjoen saarelle pystytettyyn Asklepioksen eli Aesculapiuksen temppeliin.

Ylimysluokka piti lääkärin ammattia arvottomana ja suuri osa lääkäreistä olikin Kreikasta tulleita orjia tai vapautettuja. Sensori Caton (234–149 eKr.) kerrotaan närkästyneen kreikkalaisten suuresta vaikutuksesta ja hän koetti saada roomalaiset lääkintätavat uudelleen käyttöön. Hän suositteli kaalia ja viiniä terveyden sairauksien hoitoon, mutta yhdisti hoitoihin myös maagisia menoja ja loitsuja. Kun Julius Caesar karkotti ulkomaalaiset Roomasta vuonna 46 eKr. nälänhädän vuoksi, hän salli lääkäreiden jäädä ja antoi heille kansalaisoikeudet.

Rooman varhainen lääkintätaito omaksui suuren joukon yliluonnollisia jumalolentoja, osan etruskeilta ja osan kreikkalaisilta. Niitä palvottiin monin tavoin parannuksen toivossa. Sen lisäksi uskottiin kaikenlaisiin taikakeinoihin. Caius Plinius vanhempi (23–79 jKr.) pilkkasikin niitä, jotka uskoivat tähtien ja oraakkelien suosioon, sanomalla "Sors ipso pro deo sit" (Jokaisella näyttää olevan arpa jumalan sijalla). Kirurgia oli melko kehittynyttä ja eräitä taitavia haavalääkäreitä eli kirurgeja tunnetaan.

Plinius kirjoitti laajan kokoomateoksen "Historia naturalis", joka sisälsi monenlaista tietoa kaikilta mahdollisilta aloilta. Hän vihasi lääkäreitä ja sanoi heidän puuhailevan ihmisten hengen kanssa, jotta he löytäisivät jotain uutta saadakseen itselleen mainetta: "He panevat meidän ruumiimme vaaralle alttiiksi ja tekevät kokeitaan kunnes ihminen kuolee, ja lääkäri on ainoa henkilö, jota ei rangaista murhasta."

Rooman lääketiede perustui valtakunnan suuruuden aikana antiikin Kreikan lääketieteeseen ja sen kehittämään humoraalioppiin. Monet Rooman valtakunnan lääkäreistä olivat saaneet oppinsa joko Kreikassa tai Alexandriassa. Eräs heistä oli Asklepiades Bitynialainen (124–56 eKr.). Hänen mukaansa kylvyillä oli tärkeä osa sairauksien hoidossa ja häntä nimitettiinkin kylmävesilääkäriksi. Kylmiä kylpyjä pidettiin terveellisinä, koska ne tekivät ruumiin kiinteäksi, aiheuttivat kasvoihin hyvän värin, antoivat hyvän ruokahalun, edistivät ruoansulatusta ja paransivat sieluntilaa. Lämpimistä kylvyistä oli vastaavasti seurauksena löystynyt liha, kalpea kasvojen väri sekä huono ruokahalu. Lämpimien lähteiden eli termien vaikutuksen katsottiin perustuvan siihen, että ne aiheuttivat ihmisessä parantavaa kuumetta. Asklepiades on kuvannut ensimmäisenä trakeotomian eli henkitorven avauksen hengitysvaikeuksien hoidossa.

Metodismin perustaja oli Roomassa toiminut Themison (noin 50 eKr.), Asklepiadeksen oppilas. Hän selitti tautien johtuvan ihon aukkojen eli huokosten supistumisesta tai avautumisesta. Tämä puolestaan ilmeni potilaiden eritystoiminnan muutoksina ja kuumeena. Jos aukot olivat supistuneet, käytettiin hoitoina niukkaa ruokaa, lämpimiä kylpyjä, hauteita, suoneniskua sekä ulostuslääkkeitä. Jos aukot olivat avautuneet, käytettiin runsaasti ruokaa, kylmiä kylpyjä ja suoliston toimintaa hillitsevää lääkitystä. Themison suoritti suoneniskuja nimenomaan veren vähentämiseksi eikä nesteiden suhteen muuttamiseksi. Hän lienee myös ottanut ensimmäisenä käyttöön verijuotikkaat veren poistamiseksi. Silloin tarkoituksena oli erityisesti imeä niiden avulla pois "mustaa melankolista verta". Humoraaliopin mukaan verijuotikkaiden käytössä oli seurattava samoja periaatteita kuin suoneniskussa ja kuppauksessa.

Dioskorides Pedanios (n. 40–n. 90 jKr.) vaikutti Roomassa vuosien 70–90 aikoihin ja myös hän edusti antiikin Kreikan lääketiedettä. Dioskorides on laatinut ensimmäisen laajan teoksen "Lääkeaineista", joka oli esikuvana vastaaville lääkekirjoille satojen vuosien ajan.

Pneumaatikkoja oli pääasiallisesti Roomassa 1. ja 2. vuosisadalla jKr. ja oppisuunnan perustaja oli Athenaios Attalialainen (noin 50 jKr.). Sen lähtökohtana oli käsitys, että ihminen hengitti pneumaa, joka kulki keuhkoista sydämeen ja levisi sieltä valtimoiden välityksellä kaikkialle. Sairauden ymmärrettiin aiheutuvan muutoksista pneuman, lämmön ja kosteuden välisissä suhteissa. Pneumaatikot käyttivät suoneniskua yleensä vain kuumeessa, jos nesteiden määrä oli riittävä, mutta muuten he pitivät ulostuslääkkeitä parempana. Myös silloin, kun oli tarkoituksena poistaa vain pieni määrä verta, pitivät monet pneumaatikot kuppausta parempana kuin suoneniskua. Kuppauksessa he käyttivät ns. kuivaa kuppausta, jossa kuppauskohtaan ei tehty lainkaan verta vuotavia haavoja. Athenaios kiinnitti huomiota myös yhteiskunnan terveysoloihin, mm. puhtaaseen veteen ja asuntoihin.

Pneumaatikkoihin kuulunut Aretaios Kappadokialainen (81–n. 138 jKr.) kirjoitti teoksen "Äkillisistä ja pitkäaikaisista sairauksista", josta suurin osa on säilynyt. Hän esittää teoksessaan mm. diabeteksen, jäykkäkouristuksen, kurkkumädän ja lepran taudinkuvat. Aretaios noudatti kylpyjen kohdalla Asklepiadeksen ohjeita. Aretaioksen hoitotavoista voidaan päätellä, että hän oli hyvin tietoinen suoneniskuun liittyvistä vaaroista, joita hän punnitsi tarkoin ajateltavissa olevaan hyötyyn verrattuna. Hän rajoittikin suoneniskun käytön ankariin kuumetauteihin sekä joihinkin vakavana pidettyihin sairauksiin. Suoneniskua ei saanut suorittaa kuumeen ollessa korkeimmillaan, vaan vasta sen laskiessa. Aretaios oli lisäksi innokas kuppauksen harrastaja ja hän mainitsi myös verijuotikkaiden käytön.

Pneumaatikoista irtautuneet eklektikot selittivät sairauksien syntyä ja hoitotapoja valikoiden, liittymättä kiinteästi mihinkään olevaan oppisuuntaan. Roomassa toiminut Arkhigenes (n. 100 jKr.) teki teräviä huomioita oireista, taudinmäärityksestä, lääkehoidosta ja erityisesti kirurgiasta. Hän sitoi raajan katkaisun yhteydessä verisuonet, käytti puristussidettä verenvuodon pysäyttämiseen sekä katkaisi raajan myös sellaisissa vammoissa, joissa olisi myöhemmin ollut seurauksena kuolio. Hän otti lisäksi huomioon potilaan yleistilan eikä tehnyt leikkauksia liian heikkokuntoisille.

Myöhemmin Rooman lääketiede perustui kreikkalaissyntyisen Claudios Galenoksen (129–n. 200) oppeihin. Hän kannatti humoraalioppia, mutta hänen mukaansa tärkeintä ei ollut nesteiden määrän vaan niiden ominaisuuksien muutokset. Galenos loi ns. temperamenttiopin, jossa perusnesteiden ominaisuuksien eri asteisilla sekoituksilla oli ratkaiseva merkitys tautien synnyssä ja hoidon määrittämisessä. Tämän opin perusteella ihmiset jaettiin myöhemmin perusnesteiden vallitsevuuden mukaan erilaisiin luonnetyyppeihin, jotka olivat sangviinikko, flegmaatikko, koleerikko ja melankolikko. Galenos vei myös anatomian ja fysiologian tietämystä eteenpäin, mutta hänkin teki virheitä, sillä hän perusti havaintonsa eläinten leikkelyihin, olettaen niiden vastaavan ihmisen elimistöä. Galenoksen opit levisivät Rooman valtakunnan laajenemisen ja latinan kielen yleistymisen seurauksena. Hän viitoittikin eurooppalaisen lääketieteellisen ajattelun ja käytännön lähes 1500 vuoden ajaksi eteenpäin.

Galenos valmisti monia eri yrttejä sisältäviä lääkkeitä, jollaisia kutsutaan vieläkin galeenisiksi lääkkeiksi. Yrtit valittiin siten, että niiden uskottiin tasoittavan sairauden syynä olevia perusominaisuuksien häiriöitä. Lääkkeiden ohella Galenos käytti suoneniskua ja lisäksi hän pyrki auttamaan elimistöä ruokavaliolla, kylvyillä, liikunnalla ja levolla. Hän kehotti kuitenkin varovaisuuteen suoneniskussa ja huomautti aivan oikeutetusti pulssin seuraamisesta toimenpiteen aikana, verenhukasta johtuvan kuoleman välttämiseksi. Galenos harrasti myös kirurgiaa ja hänen aikanaan käytössä oli kehittyneitä instrumentteja. Kirurgia kohdistui yhä ulkoisiin sairauksiin ja vammoihin.

Roomassa toimi 100-luvulla Efesosta kotoisin ollut lääkäri Soranus, joka oli perehtynyt erityisesti synnytysten ja naistentautien hoitoon. Hänen kirjoittamiaan teoksia käytettiin oppikirjoina keskiajalle saakka. Soranus osoitti, että naiselta voidaan poistaa kohtu ilman hengen menetystä. Hän neuvoi tyhjentämään virtsarakon katetrilla synnytyksen alkaessa, käytti kalvojen puhkaisua synnytyksen nopeuttamiseksi ja varotti kohdun nurin kääntymisestä istukan käsin irottamisen yhteydessä. Soranus on kirjoittanut myös lastentautien hoidosta.

Myös kristinuskon synty ja leviäminen Rooman valtakuntaan vaikutti lääketieteeseen. Kristillinen lähimmäisenrakkaus sai länsimaissa aikaan sairaaloiden kehityksen. Varhaisimmat hoivalaitokset olivat sotilaita ja orjia varten. Rooman kaupungin ensimmäisen sairaalan, nosocomiumin, perusti kristitty patriisinainen Fabiola 390-luvulla. Samoihin aikoihin perusti Pammachius -niminen ylimys sairaalan, xenodochiumin, Rooman satamakaupunkiin Portoon. Myöhemmin sairaaloiden kehitys jatkui luostareiden yhteydessä.

Vedenkäytön turvaamiseksi rakennettiin suuria vesijohtoja sekä mahtavia viemäreitä. Rooman kaupungissa vesijohtoverkon pituus oli 300-luvulla jo 500 km ja siinä virtasi vettä yli 1000 litraa henkeä kohden vuorokaudessa. Vesijohdot tekivät mahdolliseksi suurten kylpylöiden rakentamisen ja roomalaiset olivatkin innokkaita kylpyjen harrastajia. He keräsivät kaiken asiaan liittyvän tietouden ja heistä tuli nykyaikaisen kylpyhoidon eli balneologian uranuurtajia.

Roomalaisten hallinto ja lainsäädäntö olivat kehittyneitä. Laeissa otettiin huomioon myös terveydellisiä näkökohtia. Jo niinkin varhain kuin vuoden 450 eKr. tienoilla annettiin "12 taulun lait", joissa oli määräyksiä elintarvikkeiden tarkastuksesta, likavesien johtamisesta ja ruumiiden hautaamisesta kaupungin porttien ulkopuolelle. Rooman valtakunnassa annettiin vuonna 88 eKr. Lex Cornelius, jonka mukaan lääkäriä voitiin rangaista, jos potilaan kuoleman katsottiin johtuneen hoitavan lääkärin taitamattomuudesta. Suurimmissa kaupungeissa oli erityinen kaupunginlääkärijärjestelmä.

Galenoksen ansiosta antiikin lääketieteellä ja erityisesti siihen kuuluvalla humoraaliopilla oli voimakas vaikutus keskiajan lääketieteeseen. Rooman valtakunnan häviön jälkeen lääketiede säilyi erityisesti Galenoksen omaksumassa muodossa arabien keskuudessa. Arabien valloitettua Espanjan antiikin lääketiede palasi Eurooppaan ja levisi latinaksi käännettynä kaikkialle läntiseen maailmaan. Galenoksen kehittämä humoraaliopin sovellutus eli temperamenttioppi muodostui lääketieteen ohjenuoraksi monen vuosisadan ajaksi, mutta toisaalta siitä tuli myös lääketieteen kehitystä hidastava tekijä.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1998: 8: 883. Tarkistettu ja lisätty kesäkuussa 2001. Muutettu ja lisätty useita Galenosta edeltäneitä roomalaisia lääkäreitä elokuussa 2002.

Kirjallisuutta:

Ackerknecht, E. H.: Geschichte der Medizin. 7. überarbeitete und ergänzte Auflage von Axel Hinrich Murken 1992. Ferdinand Enke Verlag, Stuttgart. Calw 1992.

Companion Encyclopedia of the History of Medicine, Volumes 1–2. Edited by W. F. Bynum and R. Porter. First published 1993, Reprinted 1994. London.

Dumesnil, R. und Schadewaldt, H.: Die Berühmten Ärzte. 2. deutsche Auflage. (Köln, ilman painovuotta)

Fåhræus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, I. Stockholm 1944.

Hirvonen, L.: Lääketieteen historia. Recallmed. Hanko 1987.

Lundberg, U.: Ur antikens och orientens medicin. C. W. K. Gleerups förlag, Lund, Malmö1948.

Perret, L.: Aurelius Cornelius Celsus, eräs Rooman lääketieteen harrastelija. Hippokrates 1989: 9–17.

Schott, H. (und Mitarbeiter): Die Chronik der Medizin. 1. Auflage 1993, Printed in Belgium 1997.

Sigerist, H. E.: Grosse Ärzte. Eine Geschichte der Heilkunde in Lebensbildern. München 1932.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON