Arno Forsius

Lahden Yksityissairaala 1947–1970

Lahden Yksityissairaala Oy sai alkunsa synnytyslaitospaikkojen puutteesta Lahdessa ja sen ympäristössä. Lahden kaupunginkätilöksi vuonna 1938 tullut Kerttu Jantunen oli joutunut ammattinsa vuoksi hoitamaan maaseudulta tulleita synnyttäjiä milloin missäkin, kun Lahden kaupungin synnytyslaitos ei pystynyt ottamaan heitä tilanpuutteen vuoksi hoitoon ja kun synnyttäjien tila ei enää useinkaan sallinut lähettämistä Helsinkiin tai muualle. Eräänä syynä oli myös se, että Lahden kaupungin synnytyslaitoksella oli jääty kehityksestä jälkeen monella tavalla. Olosuhteet olivat puutteelliset eikä synnytyslaitoksessa ollut alan erikoislääkäriä.

Ajatus yksityisen sairaalan perustamisesta Lahteen syntyi jo vuonna 1945 ja silloin kätilö Kerttu Jantunen kävi Helsingissä Naistenklinikalla puhumassa asiasta naistentautien ja synnytysten erikoislääkäriksi valmistuneen Yrjö Talvitien kanssa. Yritykseen tulivat mukaan myös Kerttu Jantusen (avioit. myöh. Muroma) sisaret ylihoitaja Toini Roine (o.s. Jantunen) ja sairaanhoitaja Maire Jantunen (avioit. myöh. Rajaniemi). Lääkintöhallituksessa suhtauduttiin myönteisesti hankkeeseen, mutta sen virkamiehet ennustivat tämän taloudellisesti uhkarohkean yrityksen kariutuvan pian.

Tarvikkeiden hankinta aloitettiin jo syksyllä 1945. Ajankohta oli erityisen vaikea uuden laitoksen perustamista ajatellen. Kaikki oli säännösteltyä ja sotien jälkeisenä pula-aikana oli puutetta kaikesta, mutta puolustusministeriön talousosastolta saatiin ostaa sotasairaaloiden käytöstä vapautunutta tarvikkeistoa, mm. instrumentit, liinavaatteet ja astiat. Instrumentarium Oy:stä saatiin vähitellen ostetuksi potilassängyt, yöpöydät, leikkaus- ja tukimuspöydät, leikkaussalin valaisimet sekä muut tarvittavat tutkimus- ja hoitovälineet. Hankitut tarvikkeet varastoitiin Launeen sairaalan tiloihin, missä niitä jouduttiin säilyttämään vuoden verran. Sillä välin Yrjö Talvitie oli muuttanut vuonna 1946 Lahteen n.s. Naistensairaalan ylilääkäriksi.

Keväällä 1947 saatiin vuokratuksi metsänhoitaja Ove Andersenilta Jalkarannan kaupunginosassa oleva Salpaushovi -niminen talo 1.4.1947 alkaen. Rakennus, joka oli alunperin rakennettu hiihtohotelliksi ja täysihoitolaksi, oli ollut viimeksi Keskussotilassairaala 2:n sisätautiosastona ja sen jälkeen vielä sairaalan henkilökunnan asuntolana. Melkoisten korjaustöiden jälkeen kiinteistöön saatiin sijoitetuksi 15 synnytyspaikkaa sekä 20 kirurgista ja naistentautien sairaansijaa. Pula-aika aiheutti monenlaisia vaikeuksia. Kun rakennuksen vuotava katto piti uusia, oli ostoluvat bitumihuopaa, rautanauloja ja kattotervaa myöten haettava Helsingistä saakka Kansanhuoltoministeriöstä.

Potilashuoneita oli kaksikerroksisen rakennuksen kummassakin kerroksessa. Yläkerrassa oli lisäksi synnytyshuone, vastasyntyneiden huone, tutkimushuone ja puhdas leikkaussali. Alakerrassa oli epäpuhdas leikkaussali, keittiö sekä hoitohenkilökunnan ja talonmiehen asunnot. Poliklinikkaa, laboratoriota ja röntgeniä rakennukseen ei voitu järjestää tilanpuutteen vuoksi. Laboratoriotutkimukset suoritettiin Lääkintälaboratorio Hemossa ja röntgentutkimukset suoritettiin pääasiallisesti Lahden Diakonissalaitoksen sairaalassa, osittain myös Lahden kaupunginsairaalassa.

Lahden Yksityissairaala OY:n toimitusjohtajana ja sairaalan ylihoitajana oli yhtiön ja sairaalan koko toimikauden ajan Toini Roine. Sairaalan toiminta oli tarkoitus aloittaa kesäkuun alussa 1947, mutta silloin lääkintöhallitus aikoi siirtää avaamista syksyyn, ettei vaikeutettaisi muiden sairaaloiden toimintaa viemällä niistä lomakauden aikana pois sairaanhoitajia ja kätilöitä. Voimaan tullut työaikalaki aiheutti nimittäin omalta osaltaan melkoisen vajauksen hoitohenkilökunnan kohdalla eikä koulutusta ollut vielä lisätty. Avaamislupa saatiin kuitenkin siten, että laitos voi aloittaa toimintansa 9.6.1947.

Kansanhuoltoministeriön kehotuksesta oli lääkintöhallitukselta haettava hyväksyminen hoitomaksuille. Lääkintöneuvos Aleksis Tähkä oli pessimistinen: "Onhan aivan samaa, mitkä maksut teille hyväksyn, koska viimeistään parin vuoden perästä olette konkurssissa." Siitä huolimatta Yksityissairaalalle ei haluttu anoa edes valtionapua, "vaan luotettiin suomalaisen jääräpäisen sitkeyden ja pahan sisun tuomaan onneen", kuten ylihoitaja Toini Roine asian ilmaisi.

Sairaalan ylilääkärinä toimi naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Yrjö Talvitie, Lahden kaupungin naistensairaalan ylilääkäri, vuoden 1962 loppuun asti. Hänen lisäkseen sairaalassa toimivat yhtiöön kuulumattomina kirurgian erikoislääkäri, Keskussotilassairaala 2:n osastonlääkäri Haakon Kurtze, sekä korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri Jaakko Taskinen, hänkin Keskussotilassairaala 2:n osastonlääkäri. Sairaalan ylihoitajana ja taloudenhoitajana oli ylihoitaja Toini Roine, ylikätilönä ja vuodeosaston osastonhoitajana kätilö Kerttu Jantunen ja leikkaussalin hoitajana sairaanhoitaja Maire Jantunen. Henkilökuntaa oli lääkärien lisäksi 20 henkeä, osakkeenomistajat mukaan luettuna. Ensimmäisen puolen vuoden aikana sairaalassa hoidettiin 344 synnyttäjää ja 181 leikkauspotilasta, joille kertyi hoitopäiviä yhteensä lähes 4700.

Seuraavina vuosina potilaiden määrä oli 1200–1300 ja hoitopäivien määrä 10000–11000. Sairaalan kuormitusprosentti oli 80–90. Henkilökuntaa lisättiin jonkin verran vuosien mittaan. Vuonna 1950 sairaalan osakkeenomistajiksi tulivat Lahden kunnallissairaalan ylilääkäri, kirurgian erikoislääkäri Emil Tiitinen, kunnallissairaalan alilääkäri, kirurgian erikoislääkäri Sakari Vainio sekä Hollolan ja Nastolan kunnanlääkäri Antero Puolanne. Sairaalan toimintaan osallistui edelleen myös osakkeita omistamattomia lääkäreitä, mm. naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Sakari Lankinen, korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri Sirkka Lankinen sekä anestesiaerikoislääkäri Jorma T. Airaksinen. Synnyttäjien määrä alkoi vuodesta 1951 laskea, mutta eri alojen leikkauspotilaiden määrä kasvoi vastaavasti.

Vuoden 1954 toimintakertomuksessa todettiin seuraavasti: "Kun sairaala on pieni ja sen henkilökunta harvalukuinen, vallitsee sairaalassa erittäin kodikas ja sydämellinen ilmapiiri. Muitten töitten lomassa, varsinkin potilaitten vierastuntien aikana keräännytään kahvikupin ääreen seurustelemaan. Samalla tehdään yhdessä sidetarpeita ja kunnostetaan sairaanhoitovälineitä."

Toiminta vanhassa rakennuksessa oli kuitenkin monessa suhteessa vaikeata. Vähitellen useita vuosia vireillä ollut suunnitelma uuden, varta vasten sairaalaksi suunnitellun huoneiston saamiseksi alkoi vähitellen toteutua. Asiaan liittyi monenlaisia mutkia, sillä kaupunginjohtaja Olavi Kajala pyrki eri tavoin vastustamaan hankkeen toteuttamista. Vuonna 1954 saatiin lopulta varatuksi Yksityissairaalalle uusi sairaalahuoneisto Asunto Oy Koulupuiston talosta, Kirkkokatu 1 – Fellmaninkatu 3. Sairaalan tilat olivat yhteiseltä pinta-alaltaan 820 m². Ne sijaitsivat talon pohjakerroksessa ja 1. asuinkerroksessa, minkä lisäksi siihen kuului yksi hoitajien asuinhuoneisto 3. kerroksessa. Sairaalaan oli oma sisäänkäynti Fellmaninkadun puolelta pohjakerroksen kautta.

Uuden sairaalahuoneiston saamiseksi aiottiin yhtiön osakepääomaa nostaa ja hankkia mukaan uusia osakaslääkäreitä. Asiaa ajoivat tarmokkaimmin Sakari ja Sirkka Lankinen. Tarvittavan lisärahoituksen järjestämiseen osallistui kymmenen lääkäriä, aikaisempina osakkeenomistajina Yrjö Talvitie, Sakari Vainio ja Jaakko Taskinen sekä uusina osakkeenomistajina Sakari Lankinen, Sirkka Lankinen, kirurgian erikoislääkäri Veijo Taivainen, röntgenerikoislääkärit Martti J. Hämäläinen ja Pentti Taskinen sekä kaupunginlääkäri Kauko Pylkkänen. Professori Emil Tiitinen muutti pois Lahdesta ja osakkeiden omistuksessa tapahtui myöhemminkin joitakin muutoksia.

Uuteen huoneistoon siirryttiin syyskuussa 1956. Alakerrassa oli kaksi leikkaussalia, synnytyshuone, tutkimushuone, röntgenhuone, toimistot, liinavaatevarasto, henkilökunnan pukuhuone, ruokasali, keittiö, odotushalli sekä tarvittavat sosiaalitilat. Yläkerrassa oli varsinainen vuodeosasto, osaston kanslia, jakelukeittiö, saniteettitilat ja sosiaalitilat. Kerrosten välille oli rakennettu erillinen hissi potilaskuljetuksia varten. Omaa laboratoriota ei ollut täälläkään, vaan näytteet lähetettiin tutkittavaksi Oy Hemoon. Sairaalassa ei ollut myöskään erillistä välinehuoltoa, joten leikkaussalin sairaanhoitajat kunnostivat kaikki sairaanhoitovälineet, tekivät sidetarpeet ja suorittivat niiden steriloinnin autoklaavissa. Henkilökuntaa oli nyt 28 henkeä toiminnan lisääntyessä.

Sairaansijoja Yksityissairaalassa oli virallisesti 30, mutta käytännössä niitä oli aina 35. Uutta oli poliklinikkatoiminnan aloittaminen ja röntgenkuvausten suorittaminen myös ulkopuolisille potilaille. Sairaalan lääkäreinä toimivat pääasiallisesti osakaslääkärit. Kaupunginlääkäri Kauko Pylkkäsen omistamalla sairaansijalla hoiti hammaspotilaita hänen puolisonsa, hammaslääkäri Kaarina Pylkkänen.

Sairaalan taloudellinen tilanne kääntyi kuitenkin huonompaan suuntaan, minkä vuoksi vuoden 1958 aikana ryhdyttiin neuvotteluihin sairaansijojen vuokraamisesta Hollolan ja Nastolan kunnille. Neuvottelut johtivatkin vuokrasopimuksen tekoon vuoden 1959 alusta, jolloin Hollolan ja Nastolan yhteiselle kunnansairaalalle vuokrattiin 15 sairaansijaa. Niistä Hollolan osuus oli 8 sairaansijaa ja Nastolan osuus 7 sairaansijaa. Käytännössä kunnansairaalan potilaat hoidettiin aivan samalla tavalla kuin Yksityissairaalan muut potilaat.

Hollolan ja Nastolan, myöhemmin yksistään Hollolan kunnanlääkäri toimi kunnansairaalan johtavana lääkärinä, joka lähetti kuntien potilaat sairaalaan ja allekirjoitti lääkintöhallitukseen menevät raportit. Kunnat maksoivat Yksityissairaalalle vuokraa huoneistosta sekä instrumenttien ja kaluston käytöstä. Röntgen- ja laboratoriomaksut sekä lääkket ja sidetarpeet kunnat maksoivat sairaalalle kokonaan. Samoin kunnat maksoivat hoitaville lääkäreille palkkiot toimenpidetaksan mukaan. Lisäksi kunnat maksoivat hoitopäivämaksun sairaalalle, osan etumaksuna kuukausittain ja lopun vuositilityksen yhteydessä.

Kuntien potilaat muodostivat vuonna 1959 jo hieman yli 40 % kaikista potilaista. Vuoden 1962 alusta kunnille luovutettiin käyttöön 3 sairaansijaa lisää. Sen seurauksena kuntien potilaiden osuus nousi noin 50 %:iin. Vuosi 1962 oli Yksityissairaalan kannalta sekä toiminnallisesti että taloudellisesti menestyksellinen. Vuoden 1963 alusta Yksityissairaalan ylilääkäriksi tuli naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Sakari Lankinen, joka hoiti tätä tehtävää sairaalan toiminnan päättymiseen asti. Kun kunnat pitivät kiinni vaatimuksestaan, että sairaansijasopimusten kattorajaa ei saa ylittää, ja kun kustannukset jatkuvasti nousivat, muuttui toiminta jo vuonna 1963 tappiolliseksi. Osittain siihen oli syynä myös sairaalahuoneiston perusteellinen korjaus.

Vuonna 1964 saatiin sitkeät, 1,5 vuotta kestäneet neuvottelut kuntien kanssa päätökseen ja kattoraja poistettiin vuoden 1965 alusta. Näin Yksityissairaala voi periä kunnilta todellisten kustannusten mukaisen hoitopäivämaksun. Yksityissairaalan viralliseksi paikkaluvuksi vahvistettiin 33 sairaansijaa vuonna 1964 ja samalla kunnille luovutettiin jälleen kaksi lisäpaikkaa, joten kuntien sairaansijojen määrä oli nyt yhteensä 20. Vuonna 1966 Nastolalle luovutettiin vielä yksi sairaansija. Seuraavina vuosina Yksityissairaalan toiminta jatkui entiseen tapaan. Kuntien sairaansijoilla hoidettujen potilaiden osuus oli 1960-luvun lopulla noin 65 % kaikista potilaista. Henkilökuntaa jouduttiin työaikasäännösten mukaan lisäämään niin, että sitä oli lääkärien lisäksi 40 henkeä.

Yksityissairaalan mahdollisuudet toimia pienenä yksikkönä ilman valtionapua olivat tulevaisuutta ajatellen heikot. Lahden kaupunginsairaalan laajennusosa otettiin käyttöön vuonna 1970 ja sen seurauksena synnytystoiminta Yksityissairaalassa lopetettiin syyskuussa 1970. Lahden (vuodesta 1978 Päijät-Hämeen) keskussairaalan rakentaminen alkoi myös olla näköpiirissä.

Niinpä vuonna 1970 kypsyi ajatus lopettaa Lahden Yksityissairaalan toiminta, kun Salpakankaan paikallissairaalan kuntainliitto, johon kuuluivat Hollola, Koski Hl, Kärkölä ja Nastola, oli halukas ottamaan sairaalan hoitaakseen. Kuntainliitto otti Yksityissairaalan työntekijät palvelukseensa vanhoina työntekijöinä ja Yksityissairaalassa toimineet lääkärit jatkoivat entiseen tapaan työtään sairaalan uusissa puitteissa. Yksityissairaala myi kuntainliitolle irtaimistonsa ja varastonsa. Lahden Yksityissairaala Oy:n omistama huoneisto siirtyi perustetulle avoin yhtiö Denyksille, joka vuokrasi huoneiston kuntainliitolle.

Vuoden 1971 alusta entisen Lahden Yksityissairaalan huoneistossa toimi Hollolan, Kosken Hl., Kärkölän ja Nastolan kuntien muodostaman Salpakankaan paikallissairaalan kuntainliiton ylläpitämä sairaala. Siinä hoidettiin pääasiallisesti kirurgian, korva-, nenä- ja kurkkutautien sekä naistentautien erikoisalojen potilaita kuntainliiton osakaskunnista. Lahden eli nykyään Päijät-Hämeen keskussairaala aloitti toimintansa asteittain 1.3.1976 lähtien. Huomattava osa Salpakankaan paikallissairaalan henkilökunnasta siirtyi keskussairaalaan ja Salpakankaan paikallissairaalan toiminta päättyi käytännössä kokonaan 30.6.1976 ja virallisesti 31.12.1976.

Julkaistu aikaisemmin: Hollolan Lahti 1992: 1: 7–9. Tarkistettu heinäkuussa 2004.

Lähteet:

Lahden Yksityissairaala Oy:n toimintakertomukset 1947–1970

Haastattelut: Toini Roine, Sakari Lankinen, Sirkka Lankinen 1991

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON