Arno Forsius

Lääkintähuolto Lahdessa vuoden 1918 taistelujen aikana. Osa 1.

[Seuraava jakso, Osa 2.]

Tämä kirjoitus kuvaa kansalais- ja vapaussodan lääkintähuoltoa Lahdessa keväällä 1918. Kirjoituksissa pyritään kertomaan tapahtumista mahdollisimman puolueettomasti eikä tarkoituksena ole esittää syytöksiä ketään kohtaan. Rauhan ajan menettelytavat ja yhteiskuntasäännöt eivät olleet silloinkaan voimassa taistelevien osapuolten kesken.

Kansalais- ja vapaussotaa kohden

Venäjällä maaliskuussa 1917 tapahtuneen vallankumouksen jälkeen eräissä Suomen sosialidemokraattien piireissä ehdotettiin suurlakon aikana vuonna 1905 perustetun punakaartin henkiin herättämistä. Puolue kuitenkin ehkäisi hankkeen aluksi, mutta lopulta se hyväksyi punakaartin puoluelaitokseksi, kun Tampereella oli perustettu ensimmäinen punakaarti lokakuun alkupuolella 1917. Punakaartin johtajat pitivät 16.–18.12.1917 Tampereella kongressin, jossa kaarti päätettiin lopullisesti vapauttaa puolueen johdon holhouksesta ja kaartille vahvistettiin yhtenäinen järjestysmuoto.

Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi 6.12.1917. Tammikuun puolivälissä 1918 valkoisetkin alkoivat suunnitella punakaartin vastapainoksi porvarillisen Suomen oikeuksia puolustavan suojeluskaartin eli myöhemmän valkokaartin perustamista ja niin olivat asetelmat kansalaissodan alkamista varten valmiina. Valkoisten tavoitteena oli järjestyksenpidon ohella vapauttaa maa venäläisistä sotajoukoista, jotka olivat jääneet tänne vastoin itsenäisyysjulistuksen henkeä. Valkoisten ryhtyessä Pohjanmaalla toteuttamaan vapauttamisoperaatiotaan aloittivat punaiset 27.1.1918 vallankumouksen. Sen seurauksena eteläinen Suomi joutui punaisten hallintaan, mutta oikeistolaiset valkoiset pystyivät pitämään maan pohjoisosat hallinnassaan. Heti tämän jälkeen syttyi kansalaissota punaisten ja valkoisten joukkojen välillä.

Punaisten lääkintäorganisaatio

Jo ennen punakaartin itsenäistymistä sen lääkintähuollon elimeksi perustettiin 8.11.1917 Ensi-Avun Osasto, jonka paikallisten toimintaosastojen tuli muodostua 10 miehestä ja 10 naisesta. Ensi-Avun Osaston toiminta näyttää jääneen silloin pelkästään harrastelun asteelle. Paikalliset punakaartit perustivat ensiapuosastoja ilman keskitettyä johtoa, nähtävästi vain oman aktiivisuutensa mukaisesti.

Heti kansalaissodan alettua punakaartin ensiaputoiminta yhtenäistettiin. Lääkintäorganisaation johdossa oli 5.2.1918 perustettu yleisesikunnan ambulanssiosasto, joka oli hallinnollisesti ja raha-asioissa punakaartin intendenttilaitoksen alainen. Kaikki punakaartin ensiapuosastot olivat sille alistettuja 10.2. alkaen. Osaston päälliköksi määrättiin F. A. Hyrsky, jolla ei ollut minkäänlaista lääkintäalan koulutusta. Hän toimi käytännössä hyvin itsenäisesti, kunnes ambulanssiosasto siirrettiin 22.2. kokonaan yleisesikunnan alaisuuteen.

Piiriviranomaisista olivat aluksi tärkeimpiä ne, jotka ohjasivat ja valvoivat ensiapukoulutusta, organisointia, joukkojen terveydentilaa sekä tilastotietojen toimittamista. Piiritasolla toimivat myös komissaarit tai ambulanssiosastojen päälliköt, apunaan matkajärjestäjät. Näiden alaisia olivat taas mm. sairaaloiden ja sairasjunien komissaarit. Uudenmaan piirissä, johon Lahti kuului, toimi järjestäjänä J. H. Ahokas. Hän oli käynyt samariittikurssin vuonna 1908. Ahokas saapui saamansa tehtävän nojalla 14.2. Lahteen järjestämään täällä olevaa ensiapuosastoa yleisten ohjeiden mukaiseksi.

Alkuvaiheessa oli epäselvyyttä siitä, minkälaista tunnusta punakaartin ensiapuosastot käyttäisivät. Eräät ehtivät jo ottaa käyttöön valkoisen ristin punaisella pohjalla. Suomen Sveitsiläisten Yhdistyksen puututtua lehdistössä asiaan ilmoitettiin, että ainoa sallittu merkki oli punainen risti. Vastaavasti punaisen tähden piti olla eläinlääkintäosastojen tunnuksena.

Valkoisten lääkintäorganisaatio

Punaisten haltuunsa ottamalla alueella Etelä-Suomessa sairaanhoito vaikeutui monin tavoin, sillä punaisten hallintojärjestelmä toimi kankeasti ja epäluuloisesti. Punaisten hallitsemalla alueella sairaalat ja terveydenhuollon henkilökunta olivat lähes poikkeuksetta valkoisten kannalla ja antoivat tukensa näille.

Sotatoimien alkaessa valkoiset saattoivat hallitsemallaan alueella turvautua olemassa oleviin sairaaloihin ja terveydenhuollon järjestelmään. Vaikeutena oli kuitenkin se, että lääkintätarvikkeiden varastot olivat varsin niukat maan pohjoisosissa. Lääkintätoimen keskushallinto oli myös jäänyt Helsinkiin, kunnes Vaasaan perustettiin 4.3. väliaikainen lääkintöhallitus "Valkoista Suomea" varten. Sen pääjohtajana toimi dosentti Valter Osvald Sivén.

Ylipäällikön 18.2.1918 antamassa käskyssä mainittiin armeijan lääkintäosaston päällikkönä Ludvig Lindström. Tämä antoi 20.2. ensimmäisen päiväkäskynsä, jossa oli yksityiskohtaiset ohjeet miehistön ja asuntojen hygienian valvonnasta ja vaatetuksesta. Armeijalla oli ylilääkäri jokaista neljää rintamaosaa varten. Sodan aikana esiintyi jonkin verran hankauksia työnjaossa väliaikaisen lääkintöhallituksen ja armeijan ylilääkärin välillä, sillä väliaikaisen lääkintöhallituksen pääjohtaja oli antanut määräyksiä ja käskyjä myös sotajoukoissa palveleville lääkäreille.

Suoritetuissa tarkastuksissa haavoittuneiden ja sairaiden hoidon todettiin olleen esikuvallisessa kunnossa. Ainoa vakava puute olikin se, että sotilaallisessa organisaatiossa ei ollut kenelläkään riittävää valtaa johtamaan sotilaallista lääkintätointa rintaman lisäksi myös rintaman takana.

Rintamilla tarvittiin tietenkin ensiapujoukkoja sekä kenttäsairaaloita, joita perustettiin paikkakuntien kunnansairaaloihin tai sopivasti sijaitseviin taloihin. Kenttäsairaaloissa oli oltava tilat vähintään 20 haavoittuneelle. Lääkäreitä saatiin palvelukseen melko runsaasti ja lääkärin tehtävissä oli myös huomattava määrä lääketieteen kandidaatteja. Sen lisäksi rintamien ensiapujoukoissa ja kenttäsairaaloissa tarvittiin tietenkin lääkintämiehiä eli sanitäärejä, joiksi koulutettiin halukkaita ja sopivia henkilöitä.

Annettujen ohjeiden mukaan jokaisessa joukko-osastossa oli oltava kaksi lääkintämiestä 100 sotilasta kohden. Heidän tehtävänään oli antaa ensiapua haavoittuneille ja kuljettaa heidät sidontapaikalle, joka oli sijoitettava tuliaseiden kantomatkan ulottumattomiin. Taistelujen aikana huutavin puute olikin paarinkantajista ja paareista. Ylikuormitettuihin sairaaloihin saatiin hoitoapulaisia kouluttamalla nuoria naisia, joita tarjoutui tehtävään yllin kyllin.

Valkoisten sotajoukot saivat merkittävää lääkintäapua Ruotsin, Norjan ja Tanskan Punaisen Ristin ambulansseilta sekä tietenkin Punaisen Ristin Suomen osaston (jäljempänä SPR, Suomen Punainen Risti) ambulansseilta eli liikuteltavilta kenttäsairaaloilta. Ne olivat hyvin varustettuja ja taitavien kenttäkirurgien johtamia. Kun saksalaiset joukot nousivat maihin Hangossa 3.4.1918, oli heillä mukanaan omat lääkintäjoukot.

Punaisten ensiavun järjestäminen Lahdessa

Lahden punakaartissa toimi ainakin marraskuusta 1917 alkaen ensiapuosasto, joka oli pääasiallisesti naisten käsissä kuten Tampereellakin. Lahden osaston johdossa oli hierojatar Fanny Virtanen. Ensiapuosaston kymmenkunta naista muodostivat samalla järjestyskaartin sääntöjen mukaan suoraan esikunnan alaisen sairaalakomennuskunnan. Sotatoimien ensimmäisinä päivinä siihen lisättiin sairaankuljetuksia varten miehistä muodostettu ns. paarikomennuskunta, jonka suuruuden ensiapuosasto määräsi. Esikunta nimitti 2.2. Lahden ensiapuosaston ylimmäksi päälliköksi konemonttööri J. E. Lintosen, jolla ei liene ollut mitään lääkintäkoulutusta. Apulaiseksi tuli leipuri J. E. Porkkala Loviisasta.

Mainitut komennuskunnat yhdistettiin ambulanssiosastoksi, jolle kuului sairaiden ja haavoittuneiden hoito, joukkueiden järjestäminen ja lähettäminen sekä ensiapuopastuksen antaminen. Osasto sai ylipäälliköltä ja esikunnalta toimintamääräykset rintamalle. Lahden rykmenttien ambulanssiosaston päällikkönä toimi ensin J. E. Lintonen ja sitten hieroja Veikko Vahlroos Loviisasta ja eräs Helenius Orimattilasta.

Heidän lisäkseen Lahden ensiavun johtoportaaseen kuuluivat ylihoitajaksi valittu kätilö Helmi Härkönen, lääke- ja sidevaraston hoitaja Emmi Laatikainen, välskäri Vilho Tuhkanen, joka ilmeisesti huolehti hankinnoista, sekä hierojatar Fanny Virtanen. Ensiapuosaston kanslia sijaitsi Seurahuoneella (Rautatienkadun ja Harjukadun kulmauksessa) ja ambulanssiosaston toimisto kaupungintalolla toisessa kerroksessa.

Punaisten sanitäärien koulutus

Punakaartin ensiapuosasto antoi kaupungintalolla sidonta- ja ensiapukoulutustakin, jota ohjasi sairaanhoidollista koulutusta jonkin verran saanut kätilö Helmi Härkönen ja välskäri J. E. Porkkala. Myös joku venäläinen välskäri mainitaan ohjaajana.

Punaisten sanitäärien koulutuksessa oltiin vähäisen asiantuntemuksen varassa, kuten monessa muussakin asiassa, suomalaisten lääkärien yhteistyöhaluttomuuden ja venäläisen lääkintähenkilökunnan kielivaikeuksien vuoksi.

Lahteen tuli sodan alussa neljä rintamalääkäriksi lupautunutta lääketieteen kandidaattia, joilla oli SPR:n todistus, Eero Haapalaisen myöntämä matkalupa sekä joitakin kirurgisen sairaalan instrumentteja. Erään mukana olleen kandidaatin mukaan he olivat saaneet SPR:n varastoista vähäisen määrän haavanpuhdistus- ja sideaineita sekä sakset ja veitsen. Heidän todistuksilleen ei ollut annettu Kouvolassa mitään arvoa, vaan heidät oli siellä pidätetty 21 muun kandidaatin kanssa. Toimilupa myönnettiin vasta monien vaiheiden jälkeen, jolloin heidän oli sitouduttava punaisten palvelukseen näiden omina lääkäreinä koko sodan ajaksi.

Pidätysvaiheen jälkeen mainitut neljä nuorta lääketieteen kandidaattia (Reino Lönnqvist, Aarre Seppälä, Ekman ja Väinö Puranen) ohjattiin Lahteen. Siellä punaiset ottivat heidät ystävällisesti vastaan ja iloitsivat, että saivat luotettavia lääkäreitä kaupungin lääkärien sijaan. Toiveikkuus oli sitäkin suurempi, kun kandidaatit ilmoittivat pitävänsä samariittikurssin. Punaisten ilo osoittautui kuitenkin lyhyeksi. Kandidaateilla ei ollut aikomustakaan jäädä punaisten palvelukseen, sillä yhden ainoan luennon pidettyään he korjasivat tavaransa ja hävisivät, lahtelaisten lääkärien avustuksella, vähin äänin yöllä Lahdesta rekikyydissä valkoisten puolelle Sysmään.

Myöhemminkään valkoiset lääkärit eivät avustaneet punaisia sairaanhoitokoulutuksessa. Kun kunnallissairaalassa järjestettiin lääkärien toimesta kursseja valtavan työruuhkan vuoksi vapaaehtoisesti harjoittelijoiksi ja hoitoapulaisiksi tarjoutuneille oikeistolaisille neitosille, alkoivat punakaartilaiset vaatia vastaavia kursseja myös heikäläisille. Lääkärit torjuivat vaatimuksen vedoten ankaraan työtaakkaansa, mutta samalla myös aloitetut kurssit täytyi lopettaa.

Punaisten lääkintätarpeiden hankinta

Lääkkeitä riitti punaisten joukoissa koko sodan ajan, sillä apteekit ja rohdoskaupat toimivat lähes normaalisti. Hankinnat suoritettiin ostoina, jotka punakaartin intendenttilaitos tai esikunta laskun perusteella maksoivat, tai takavarikkoina kuittia vastaan. Punakaartin Lahden rykmentin ensiapuosasto oli ryhtynyt hankkimaan lääkkeitä heti sodan alkaessa. Lääkevaraston varusteisiin kuului helmikuun puolivälissä denaturoitua spriitä 6,5 l, ja puhdasta spriitä 500 g, jodispriitä 500 g, aspiriinia 14 pulveria, amidopyriiniä 12 pulveria, lysoliliuosta 8 l, boorivettä 7,5 l, kiniiniä 14 pulveria, kamferia jauheena 500 g ja boorihappoa 500 g. Lahden Rohdoskaupasta takavarikoitiin risiiniöljyä, lysolia ja muuta tavaraa yhteensä 2000 mk:n arvosta. Alkuvarastot olivat ainakin taistelutoimintaa ajatellen kovin niukat.

Joukko punakaartilaisia takavarikoi 17.2. Lahden Polttimon ja Hiivatehtaan väkijuomavarastot, jotka asetettiin vartiointiin. Varastossa oli maaliskuun alussa 30 000 l denaturoitua spriitä, josta noin 1/10 osa sekä 500 l puhdistettua spriitä lähetettiin punakaartin yleisesikunnan ambulanssiosastolle Helsinkiin. Lahden esikunnan tarkoituksena oli nähtävästi aloittaa huhtikuussa Polttimolla raa´an spriin tislaus puhtaaksi apteekkeja varten, mutta hankkeesta ei tullut mitään. Tehtaan tarkastaja ilmoitti, että viinanpoltto ja -tislaus sekä hiivan valmistus oli lopetettu jo helmikuussa viljan puutteen vuoksi. Esikunta tyytyi selitykseen, vaikka se ehkä ei pitänyt paikkaansa.

Siteistä oli yleensä suurempi puute kuin lääkkeistä. Siteet hankittiin takavarikoimalla tai kangaskaupasta ostamalla. Esikunnan määräyksestä takavarikoitiin ensiapuosastolle 17.2. myös SPR:n side- ja vaatevarasto, arvoltaan 10 000 mk, jota oli säilytetty Jalosen urheiluliikkeessä. Se käytettiin ilmeisesti lähes kokonaan punaisten ensiavun sairaalassa kansanopistolla. Erityisen kaaosmaiseksi tilanne muodostui Lahden taistelussa 19.–20.4., kun Lintonen oli lähtenyt Viipuriin viemään sairaita ja ottanut mukaansa sairaalan koko sidevaraston. Laaditussa raportissa häntä pidettiin yhtenä syyllisenä Lahden menetykseen ja hänelle vaadittiin kuolemantuomiota.

Punaisten lääkintähuolto Lahdessa

J. E. Lintosen ja kunnallissairaalan lääkärin G. A. von Zweygbergin neuvottelut yhteistyöstä eivät johtaneet sodan alussa myönteiseen tulokseen. Vaikka virallisesti ei päästykään sopimukseen, tapahtui yhteistoimintaa kuitenkin käytännössä. Kunnallissairaalaan sijoitettiin alusta alkaen punaisten haavoittuneita SPR:n passituksilla. Esikunta hyväksyi punakaartin potilaiden hoidon sairaalassa kuitenkin vain tilapäisesti ja suunnitteli samaan aikaan oman sairaalan avaamista.

Punakaartin edustajat kävivät jo 28.1.1918 vaatimassa kansanopistoa käyttöönsä. Muutamaa päivää myöhemmin eli 2.2.1918 kansanopistolta otettiin punakaartin sairaalaksi juhlasali eli Isopirtti ja henkilökunnan asunnoiksi kaksi huonetta. [Katso myös kirjoitusta Lahden Kansanopisto sotien jaloissa vuosina 1915–1918 ja 1939–1946.]

Tarkoituksena oli ilmeisesti näyttää Lahdessa kuten muuallakin, että punakaarti tuli toimeen ilman porvarillisia lääkäreitä ja sairaaloita.

Lahdessa oltiin kuitenkin ainakin aluksi täysin riippuvaisia oman kaupungin lääkäreistä. Vain yksi heistä, kaupunginlääkäri Oskar Nordqvist, sekä yksi sairaanhoitajatar suostuteltiin erikoiskorvauksella sairaskäynneille kansanopistolle. Epävirallista yhteistyötä jatkui maaliskuun puoliväliin asti, jolloin Nordqvist kieltäytyi haavoittuneiden hoidosta, kun Lahteen oli kutsuttu venäläinen lääkäri ja sanitääriryhmä. Nordqvist suostui tosin edelleen vastaanottamaan sisätautitapauksia kansanopistolla.

Rintamalle toimitetut Lahden ambulanssiosaston ensiapuryhmät olivat aluksi poikkeuksellisen suuria. Niinpä ensimmäinen Oittiin kolmen vuorokauden komennukselle 9.2. lähetetty ryhmä käsitti 21 henkilöä, 16 miestä ja 5 naista. Komennusten pituus vaihteli muutamasta päivästä viiteenkin viikkoon. Paikallisista lääkäreistä saatiin Hollolan kunnanlääkäri J. H. Vitali painostuksella uhkaamalla rintamalääkäriksi Heinolaan lyhyeksi ajaksi siellä käydyn ensimmäisen taistelun jälkeen.

Valkoisten lääkintähuolto Lahdessa

Valkoisten lääkintähuolto perustui alkuvaiheessa kokonaan Lahden kunnallissairaalan toimintaan. Sen ainoana lääkärinä oli taitavana kirurgina tunnettu Georg Adolf von Zweygberg. Lahden kunnallissairaalassa lääkärit ja sairaanhoitajat joutuivat työskentelemään koko punaisen hallinnon ajan, varsinkin sen alussa, alituisten epäluulojen ja häirinnän alaisena.

Punaisten epäluuloihin oli sikäli aihettakin, että sairaalan henkilökunta avusti monin tavoin "maanalaista" vastarintaa ja toimi salaa valkoisten hyväksi. Se valmisti ja kätki sidetarpeita sairaalan ullakolle sekä antoi sairaalassa suojan eräille punakaartin ahdistamille, sairaaksi tekeytyneille henkilöille. Lääkäri von Zweygberg oli jo Mommilan retkestä lähtien ollut punaisten uhkailujen kohteena, kun matruuseja retkeen yllyttänyt suutari Skott oli kunnallissairaalaan tuotuna kuollut haavoittumisen seurauksena. Huhujen mukaan Skott oli kuollut myrkytettynä ja se pantiin von Zweygbergin syyksi, vaikka kaupunginlääkäri oli ruumiinavauksessa todennut kuolinsyyksi ampumavammat eikä myrkkyä. Saman totesi myöhemmin punaisten Lahteen lähettämä venäläinen lääkäri hautauksen jälkeen suorittamassaan uudessa ruumiinavauksessa. Siitä huolimatta von Zweygberg sai sodan aikana toistuvasti kuulla tappouhkauksia. Hän kertoi: "Päätin kumminkin pysyä paikallani ja tehdä velvollisuuteni kykyni ja voimieni mukaan loppuun asti."

Kunnallissairaala oli asetettu jatkuvaan vartiointiin ja punaiset asettivat sinne oman komissaarinsakin, muurari Oskar Halmeen, sekä joitakin omia hoitajiaan. Kerran punakaartilaisia tunkeutui 7.3. leikkaussaliinkin, esittäen uhkauksia ja vaatimuksia, kun siellä juuri suoritettiin ampumavamman aiheuttamaa vatsaleikkausta punakaartin sotilaalle, häiriten siten omien haavoittuneittensa pelastustoimenpiteitä.

Punaisen Ristin toiminta

Suomalaiset lääkärit eivät punakaartin yrityksistä huolimatta lähteneet sen ensiavun palvelukseen. He olivat tosin valmiita työskentelemään humanitaarisista syistä, mutta vain Punaisen Ristin Suomen osaston (SPR) tai omien järjestöjensä kautta. SPR käsitti Geneven sopimuksen periaatteiden hengessä velvollisuudekseen hoitaa haavoittuneita ja sairaita ideologioihin katsomatta. Tilanne oli nyt kuitenkin poikkeuksellinen, sillä sisällissodista ei ollut olemassa oikeussäännöstöä. Toisaalta jäsenkunnaltaan lähes täysin oikeistolainen SPR ja maan lääkärikunta eivät suuremmin peitelleet sympatioitaan valkoisia kohtaan.

Punaiset suhtautuivat yleensä vieroksuen SPR:iin pitäen sitä porvarillisena järjestönä eivätkä tunnustaneet sitä. SPR ja sen osastot joutuivatkin heti epäiltyjen listalle. Osapuolten välejä heikensi edelleen Helsingissä helmikuun alussa 1918 tapahtunut lääketieteen kandidaatti Gösta Schybergsonin murha.

Ylipäällikkö Haapalainen julkaisi 31.1. tiedonannon punakaarteille tähdentäen SPR:n luvanneen hoitaa puolueettomasti molempien osapuolten haavoittuneita, mutta siitäkään huolimatta ei vältytty erilaisilta selkkauksilta. Valkoiset eivät puolestaan suostuneet tunnustamaan punaisten ensiapua. Kukaan suomalainen lääkäri ei halunnut lähteä rintamalle punaisten joukoissa, koska taistelevat puolet loukkasivat toistensa ambulanssien koskemattomuutta ja suojaa.

Sodan alussa punakaarti omaksui periaatteen, että molempien osapuolten haavoittuneita tuli hoitaa puolueettomasti. Vaikka punakaarti oli eräin paikoin mm. keskisen rintaman alueella suosiollinen SPR:lle, niin punakaartin Lahden rykmentin johtajien asenne oli ehdottoman kielteinen. SPR:n Lahden osaston toiminta vaikeutui jo heti alussa, kun yhteistyöstä lääkärien kanssa ei päästy sopimukseen.

Joukko punakaartilaisia takavarikoi 19.2. Jalosen urheiluliikkeessä säilytetyn SPR:n side- ja vaatevaraston arvoltaan 10 000 mk. Osaston puheenjohtajan Ernst G. Mestertonin valitettua esikunnalle oikeudenloukkauksesta ja vaadittua anastettua omaisuutta takaisin, mitään ei luovutettu. Kuukautta myöhemmin poistettiin SPR:n osaston toimiston ovesta Punaisen Ristin merkki ja julkaistiin tiedonanto, jonka mukaan oli vain yksi punaisten oma ensiapujärjestö, jota sanottiin myös Punaiseksi ristiksi.

Punakaartin Ensiavun ja Punaisen Ristin välillä vallitsi eräänlainen kilpailuasetelma. Ensiapu pyrki itsenäisyyteen SPR:n ja suomalaisten lääkärien suhteen, joskin Lahdessa huonolla menestyksellä. Rosénin mukaan punakaartin haavoittuneet ja sairaat – myös venäläiset – alkoivat itse pyrkiä ensiapuosastojen ohi Punaisen Ristin lääkärien ja sairaaloiden potilaiksi.

Lahdessa kilpailu ilmeni lähinnä siten, että Ensiapuosasto käynnisti propagandahyökkäyksen kunnallissairaalan henkilökuntaa vastaan syyttäen sitä punaisten potilaiden laiminlyönnistä ja jopa myrkyttämisestä. Kyseiset potilaat ilmaisivat kuitenkin julkilausumassa, joka esitettiin Toveri -lehdessäkin, tyytyväisyytensä sairaalan lääkintähenkilöstöön ja saamaansa asialliseen hoitoon.

Kansalaissodan myöhemmissä vaiheissa Ruotsin, Norjan ja Tanskan Punainen Risti lähettivät ambulansseja Suomeen valkoisten puolelle, kun taas Venäjän Punainen Risti antoi apuaan punaisten puolelle, kuten myöhemmin kerrotaan.

Punaisten lääkintähuollon kehittäminen

Tuloksena Ahokkaan tarkastusmatkasta 14.2. parannettiin ilmeisesti Lahden ensiavun organisaatiota kiinnittämällä huomio siihen asti huonosti järjestettyyn hallinnollisen ja taloudelliseen puoleen. Lahden ensiapuosastoon kuului 17.2. yhteensä 136 henkeä. Helmikuun lopun eli 15.2.–28.2. palkkalistaan merkityistä 121 henkilöstä oli 85 eli suurin osa naisia.

Uusien kansallis- ja talousjaostojen sekä aikaisemmin perustetun ambulanssijaoston tehtävät määriteltiin yksityiskohtaisemmin 21.2. Hyrskyn määräyksellä. Kansallisjaoston tuli pitää luetteloa sairaista, haavoittuneista ja kuolleista sekä ensiapuosaston henkilökunnasta. Se lähetti myös raportit piiriportaalle. Talousjaosto huolehti ensiapuosaston taloudesta, sairaiden ja henkilökunnan ruokinnasta sekä sairaanhoitovälineiden kuten siteiden ja lääkkeiden hankinnasta, varastoista ja jakelusta.

Ahokas sai Lahden matkallaan ilmeisesti aikaan niin tuntuvan pienennyksen, että vakioryhmäksi muodostui 9-henkinen sanitäärijoukkue, viisi miestä ja neljä naista.

Myöhemmin joukkueita supistettiin vielä tästäkin. Piirijärjestö pyrki kuukautta myöhemmin Lahdessa ollessaan uuteen järjestelyyn. Naisten luku pysytettiin ennallaan, mutta jokaisen komppanian sairaankantajina toimineiden miesten luku pudotettiin viidestä kahteen, kuten 8.3. annettu yleinen määräyskin edellytti.

Haavoittuneiden määrän kasvaessa punaiset vaativat 15.3.1918 Lahden kansanopistolta sairaalakäyttöön lisäksi kolme luokkahuonetta, opiston suuren keittiön ja kaksi opettajanhuonetta. Enimmillään tähän sairaalaan mahdutettiin peräti 200 hoitopaikkaa. Lisäksi punakaartilla oli sairaala Hennalan varuskunnassa sekä sairastupia palokunnantalolla, Kansallis-Osake-Pankin rakennuksessa ja Rukoushuoneella sekä lyhyen aikaa Työväentalolla. Viime mainittuun hankittiin kiireessä sänkyjen puutteessa vain rukiin olkia makuusijoja varten.

Paikkakunnille, joilla rintama pysyi kauan paikoillaan, perustettiin myös kenttäsairaaloita, kuten Asikkalan Särkijärvelle ja Padasjoen Maakeskeen sekä Heinolaan. Rintamalle Lahteen tulleilla Helsingin ja Riihimäen rykmenttien kaartilaisilla oli omat sanitääriryhmänsä ja kenttäsairaalansa, joskin näiden rykmenttien kaartilaisia hoidettiin myös Lahden ensiavussa (ja päinvastoin).

Paikallisen sairaanhoitohenkilökunnan kasvaessa kohtuuttomasti oli jouduttu muutoksiin kaikkialla. Pienemmät ensiapuosastot aiottiin lakkauttaa kokonaan ja piirien ammatillisesti paras ensiapuhenkilöstö oli keskitettävä 3–4 paikkaan kussakin piirissä. Myös Lahdesta kaavailtiin silloin 100 sanitäärin keskusta. Suunnitelmaa ei ehditty toteuttaa täällä sen paremmin kuin muuallakaan. Sana ei mennyt Lahdessa ajoissa perille, sillä täällä oli miltei koko henkilöstö silloin rintamapalveluksessa. Lintonen ei nähnyt muutenkaan tarvetta keskittämiseen. Ahokas, jolle suunnitelman toteuttaminen oli uskottu, totesi Lahdessa 20.3. käydessään, että silloin palveluksessa oleva 100 sanitäärin määrä vastasi juuri asetettua ylärajaa. Henkilömäärässä oli kyllä tapahtunut vähennystä edelliseen kuukauteen nähden, sillä venäläisen lääkintähenkilöstön saavuttua Lahteen oli erotettu henkilöitä, jotka eivät olleet käyneet sanitäärikurssia.

Kirjallisuusluettelo on osan 2 lopussa.

Seuraava jakso, Osa 2.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON