Arno Forsius

Lääkintähuolto Lahdessa vuoden 1918 taistelujen aikana. Osa 2.

[Edellinen jakso. Osa 1.]

Punaisten ja venäläisen lääkintähenkilöstön yhteistyö

Yhteistyö venäläisen lääkintähenkilöstön kanssa alkoi virallisesti maaliskuun alussa samanaikaisesti ambulanssiosaston uudelleen järjestelyn kanssa. Ylipäällikön apulainen M. S. Svetshnikov välitti 3.3. Kansanvaltuuskunnan pyynnön saada vapaaehtoisia lääkäreitä, välskäreitä ja sairasjunia Venäjältä punaisten avuksi. Pyynnöstä päästiinkin sopimukseen Venäjän Punaisen Ristin ylitarkastajan I. Rammin käydessä ambulanssiosastossa 14.3. Koko lääkintähenkilöstö piti ottaa Pietarin Punaisen Ristin kautta.

Venäläisten lääkärien toiminta lähti humanitaarisista eikä poliittisista vaikutteista, kuten heidän suomalaisilla kollegoillaankin. Tästä johtuen sanitäärejä tuli Punaisen Ristin ohikin, varsinkin Jukka Rahjan toimesta, jolloin taas jouduttiin liikamiehitykseen ja sitä tietä irtisanomisiin. Vaikka venäläisen lääkintähenkilöstön tarkkaa määrää ei tunneta, se jäi pienemmäksi suomalaisen lääkäri- ja kandidaattikunnan rinnalla. Myös sairaanhoitajien ylivoimainen enemmistö oli suomalaisia, jopa osa välskäreistäkin. Venäläiset toimivat sekä rintamalääkintähuollossa että johtajina punaisten omissa sairaaloissa, joihin "porvarillista" lääkärikuntaa ei päästetty.

Lahteen tuli 17.3. kaksi Venäjän Punaisen Ristin autoa mukanaan lääkintähenkilöstöä. Siihen kuului kaksi lääkäriä, joista toinen valittiin kansanopiston sairaalan ylilääkäriksi. Suuri osa venäläisistä sijoitettiin työhön kansanopistolle sijoitettuun sairaalaan, jota juuri tähän aikaan laajennettiin ottamalla käyttöön lisätiloja. Yhteistyö täällä näyttää käynnistyneen heti alusta alkaen huonosti. Lintonen valitti asiasta ja pyysi Ambulanssiosaston toimenpiteitä jo 20.3. venäläisten töykeästä ja mielivaltaisesta esiintymisestä Kansanopistolla. Hyrsky lupasikin tulla skisman selvittäjäksi tarkastusmatkallaan. Tiedot riidan yksityiskohdista ja sovittelusta ovat kuitenkin tuntemattomia lähteiden puutteen takia. Vaikeuksia venäläisten kanssa aiheuttivat myös kielivaikeudet – tulkki oli tosin käytettävissä, mutta hän ei liene hallinnut erikoissanastoa – ja heidän ammattitaitonsa ja hoitomenetelmänsä eivät olleet arvostettuja.

Lisäksi muodostettiin Lahdessa kokonaan venäläisistä lääkintähenkilöistä Lentävä Saniteettiosasto Korpus 42. Tämän rintamalla kenttäsairaalassa toimineen osaston johtajalääkäriksi kutsuttiin Rakov -nimisen valtuutetun välityksellä Helsingistä Suomeen jäänyt tohtori Zetilov, Suomen Punaisen Ristin vielä silloin toimineen Lahden osaston kautta. Hän sai verraten korkeaa palkkaa, 1800 mk/kk sekä valmiin asunnon ja ruoan. Tämä venäläinen kenttäsairaala toimi ilmeisesti Maakesken rintamalla.

Eräät lähteet mainitsevat Lahdessa toimineen punaisena aikana myös sotilassairaalan, jossa hoidettiin venäläisiä sekä punaisia ja valkoisia suomalaisia. Kysymys lienee ollut vain vaatimattomasta varuskuntasairaalasta tai sairastuvasta. Siellä toimi kansalaissodan aikana vain yksi sotilaslääkäri, Nikolai Sviatski. Hän ei ollut punakaartin palkkalistoilla vaan venäläisten sotilasviranomaisten alainen, mutta sai punakaartilta vapaan ruoan. Punaiset suunnittelivat maaliskuun alussa kaikkien venäläisten sotilassairaaloiden ottamista punakaartin ambulanssiosaston haltuun, mikä liittyi osana venäläisen sotilasomaisuuden luovutuskysymykseen. Oman selityksensä mukaan punaiset eivät kuitenkaan olisi päästäneet venäläisiä välskäreitä lähtemään kotimaahansa ammattitaitoisten sanitäärien pulan vuoksi.

Lintonen antoi 10.3. käskyn siivottomassa tilassa olevien kasarmien kunnostamisesta aikoen sijoittaa sinne 200 vuodepotilasta. Hennalan kasarmeilla toimiva sairaala toimi kuitenkin surkeissa oloissa. Vesijohdot olivat epäkunnossa, kosteusvaurioita, ikkunat ja asvalttipermanto rikkoutuneet, keittiö hajalla. Venäläinen punaisten sairaalain ylitarkastaja A. Rabov arvioi korjausten kestävän noin kolme kuukautta. Sairaala sijoitettiin väliajaksi kansakoululle, ilmeisesti Lahden kylän läntiselle koululle lähellä Mytäjäistä. Siellä oli kaikkiaan 120 vuodepaikkaa ja kasvunkin varaa oli vielä 50 sängylle. Vaikeimmin haavoittuneet siirrettiin Helsinkiin.

Punaisten vammoista ja kuolinsyistä

Lahden ensiapuosaston luetteloihin oli merkitty 2.4. mennessä 278 haavoittumis- ja sairaustapausta. Ei ole täysin luotettavaa tietoa, miten nämä tapaukset jakautuivat eri sairaaloiden kesken. Luetteloiden mukaan näistä 205 vietiin punaisten omiin Lahden Ensiavun sairaaloihin, 15 Lahden kunnallissairaalaan ja 58 muiden paikkakuntien sairaaloihin hoidettaviksi.

Erityisesti kunnallissairaalan vähäinen osuus on silmiinpistävä, mutta luettelosta käy vain esille, mihin potilaat on ensin viety, mutta ei lopullista hoitopaikkaa ehkä alustavan lajittelun jälkeen eikä milloin ja mistä he ovat päässeet pois.

Kunnallissairaalaan tulleet ovat sitä paitsi voineet tulla ehkä SPR:n passituksella punaisten Ensiavun ohi. Kunnallissairaalassa oli haavoittuneita enemmän kuin siviilipotilaita ja loppuaikana siellä oli jo tilanahtauttakin, niin että lievemmin haavoittuneet ja paranemassa olleet siirrettiin sieltä kansanopistolle. Vakavammat, erityisesti kirurgiset tapaukset ohjautuivat suomalaisten lääkärien johtamille vakinaisille sairaaloille. Muuallakin punaisessa Suomessa sekä määrällinen että laadullinen johtoasema oli SPR:n tai vakinaisilla sairaaloilla.

Lahden ensiapuosaston luetteloihin merkityistä 278 tapauksesta oli haavoittumisia 162, tapaturmia 20, sairauksia 88, tuntemattomia 8. Haavoittumisten prosentuaalinen jakautuma eri ruumiinosien mukaan ei poikennut sanottavasti Lappalaisen laatimista tilastoista, vaikka havainnot onkin kerätty eri tavoin: pää ja kaula 9,9, olkapää ja olkavarsi 6, käsi ja kyynärvarsi 25,3, vartalo 16,5, alaraajat 24,7, ei tietoa 17,6 %.

Ala- ja yläraajavammoja oli melkein yhtä paljon, toisin kuin Lappalaisen taulukossa. Jokin osa niistä saattoi olla tahallisesti itse aiheutettuja rintamapalveluksesta vapautumisen toivossa kuten valkoisella puolellakin. Ampumavammoista oli samalla kertaa useampaan kuin yhteen kohtaan saatuja hyvin vähäinen osa, vain 11 %. Monivammojen vähyys johtui Lappalaisen mukaan kiväärikaliiperisten aseiden tulen suuresta osuudesta, luotien vähäisestä iskuenergiasta, alkeellisesta taktiikasta ja tulikurista, suuresta tulitusetäisyydestä ja (vihollisen) vähäisestä tykistön käytöstä. Punaisten raporttien väitteet, että valkoiset olisivat käyttäneet ajoittain rintamalla räjähtäviä ns. dum-dum -luoteja, eivät ainakaan saa tukea ensiapuluetteloista, joissa ei näy poikkeuksellisen pahaa jälkeä haavoittuneiden joukossa.

Tapaturmista olivat yleisimpiä loukkaantumiset, nyrjähdykset ja paleltumiset. Vahingonlaukauksia sattui huonon kurin vuoksi myös majoitustiloissa, vaikka siellä oli kielletty pitämästä ladattuja aseita. Sangen usein esiintyy tapaturmissa myös myrkytys, vaikka tarkasta diagnoosista on tuskin kyse. Myrkytystapaukset eivät johtuneet yleensä vihollisen jättämästä myrkytetystä ruoasta tai juomasta, sillä sotasaaliina saatuihin ruokatarpeisiin ei yleensä koskettu. Kyseessä lienevät olleet tavallisimmin ruokamyrkytykset. Suuri "joukkomyrkytys" sattui Heinolassa ensimmäisen taistelun jälkeen, jolloin 15 kaartilaista sairastui raportin mukaan pahoinvointiin nautittuaan apteekki- ym. virvokkeita. Vaikka tapausta käytettiin valkoisten vastaisessa sotapropagandassakin, selitettiin sen johtuneen kauan vähällä muonalla olleiden miesten yhtäkkiä nauttimista liian suurista ravintoannoksista ja mahdollisesti lääkkeistäkin. "Myrkytyksestä" selvittiin pelkällä säikähdyksellä eikä sitä kirjattu ensiavun luetteloihinkaan.

Sairauksista on vaikea saada tarkkaa kuvaa puutteellisen ja asiantuntemattoman diagnostiikan vuoksi. Suuri osa niistä, kolmannes, oli pelkkää kuumetta. Keuhkokuume ja -katarri, reumatismi ja sukupuolitaudit käsittivät kukin vähintään 5 tapausta. Epidemioita ei esiintynyt juuri lainkaan, vaikka sota-ajan olosuhteet: tuhansien ulkopaikkakuntalaisten yhteismajoitus Lahdessa ja rintamallakin olivat omiaan teoriassa edistämään niiden leviämistä. Lahdessa oli vain yksi isorokkotapaus punaisen vallan aikana. Punaisten rintamalla syötiin yleensä hyvin eikä ravinnon puute siten päässyt miehiä heikentämään. Hygienia oli verraten hyvällä kannalla ja majoituskylissä olivat saunat. Vaatehuoltokin oli Lahdessa hyvin järjestetty, sillä rykmentillä oli oma pesula.

Valkoisten lääkintähuollon kehitystä

Punaisten johtajien kapinan alussa osoittama epäluulo Lahden kunnallissairaalan lääkäriä kohtaan hävisi väitellen ja heidän haavoittuneittensa hoito oli sen jälkeen helpompaa. "Yleensä olivat punaiset haavoittuneet itse tyytyväisiä ja jopa kiitollisiakin, kunhan vain saivat olla rauhassa päälliköittensä kiihotukselta." Potilasmäärien kasvaessa von Zweygberg sai 10.2. apulaislääkäriksi lääketieteen kandidaatti Toivo Salosen.

Kun Punaista Ristiä ei Lahden rykmentin keskuudessa tunnustettu yleisesti, kariutuivat myös hankkeet SPR:n tilapäisten ensiapuasemien ja sidontapaikkojen perustamisesta. Tohtori Yrjö Kajava oli saanut 6.3. SPR:n toimiluvan aivan taajaman lähellä erääseen Okeroisten pysäkin lähellä olevaan huvilaan sijoitettuun sairastupaan, jossa oli leikkausmahdollisuudet ja neljä vuodepaikkaa. Se pysyi kuitenkin tyhjillään juuri SPR:n merkkien vuoksi eikä Kajava suostunut ottamaan sen palvelukseen punaisten sairaanhoitajia. Vasta Lahden taistelujen aikana huvilalla ja kahdella muulla SPR:n käyttöön otetulla lähinaapuritalolla oli enemmänkin kuin kädet täynnä työtä haavoittuneiden lääkintähuollossa.

Lahden valtauksen aika

Osalla punakaartilaisia oli suuri mieltymys apteekkitavaroista väkijuomiin ja erityisesti puhtaaseen spriihin tunnelman parantamiseksi. Punaisten johto syytti lääkäreitä ja apteekkeja siitä, että ne antoivat kaartilaisille "virkistykseksi" spriitä liian helposti, vaikka pirtulaput lienee osittain kirjoitettu aseellisen uhkan alaisena. Yhdestä esikunnan tietoon tulleesta omavaltaisesta tapauksesta on tietoakin: Joukon punakaartilaisia väitettiin kerran tunkeutuneen yöllä Aleksanterin- ja Rautatienkadun kulmassa olevaan apteekkiin vaatien sieltä mikstuuraa ja anistippoja. Asian johdosta pidettiin 30.3. Lahden apteekeissa reseptien tarkastus, jossa todettiin lääkäreiden määränneen spriitä lääkkeeksi sodan alkamisesta lähtien 28,65 kg. Ratsian jälkeen heille annettiin entistä ankarammat määräykset.

Loppuaikana varsinkin rintamalle määrätyt punakaartilaiset alkoivat pyytää lääkärintodistuksia vapautuakseen rintamapalveluksesta. Tällöin vähäisestä syystä vapautusta antaneet lääkärit joutuivat taas ahtaalle, eikä esikunta noteerannut todistuksia läheskään aina. Vähitellen punaisten johtajien viha lääkäreitä kohtaan yltyi niin suureksi, että erään valkoisiin kuulunen kaupunginvaltuutetun kuuleman puhelinkeskustelun mukaan esikunta oli antanut 18.4. eräälle punaisten osastolle määräyksen ampua kaikki Lahdessa olevat lääkärit. Määräystä ei kuitenkaan voitu enää panna toimeen taistelujen edettyä jo kaupungin alueelle.

Punaisten loppuajan toimenpiteisiin kuului myös sairaaloiden evakuointi saarroksiin joutumassa olevalta alueelta Riihimäen ja Viipurin välillä. Suomen punaisen kaartin ambulanssiosaston johtaja F. Hyrsky antoi määräyksen kansanopiston sairaalan siirrosta Viipuriin poiketessaan Lahdessa huhtikuun puolivälissä. Lahdesta kuljetettiin Viipuriin sairaita ja haavoittuneita sekä kunnallissairaalasta että kansanopistolta, mutta jälkimmäistä sairaalaa ei ehditty tyhjentää kokonaan.

J. E. Lintonen lähti viemään rouva Junnikkalan kanssa sairaita junalla määräpaikkaan. Viipurin Myllymäen ja Tyttölyseon sairaalakirjojen mukaan on niihin vastaanotettu 75 Lahden seudun rintamilla haavoittunutta kaartilaista. Valtaosa näistä oli haavoittunut vasta muutamaa päivää aikaisemmin käydyissä Uudenkylän, Vääksyn ja Pennalan taisteluissa. Joukossa oli paljon muitakin kuin Lahden rykmentin kaartilaisia. Naisten ja lasten pakolaisjunassa tuli vielä muutamia potilaita lisää. Kansanopistolle, jossa oli edelleen venäläinen välskäri palveluksessa, jäi vielä noin 200 haavoittunutta hoidettavaksi.

Kunnallissairaala taistelujen keskellä

Lahden kunnallissairaalan vaikeimmat päivät osuivat 19.4.–1.5.1918 väliseen aikaan, jolloin taistelu Lahden kaupungista oli kiivaimmillaan punaisten ja saksalaisten välillä. Punaiset toivat 18.4. illalla kaksi tykkiään kunnallissairaalan vieressä olevan synnytyslaitoksen alueelle. Koska kunnallissairaala oli vaarassa joutua suoraan ampumalinjalle, von Zweygberg katsoi velvollisuudekseen mennä apulaisensa kanssa punaisten esikuntaan. Siellä hän esitti tapaamalleen punaisten päällikölle ankaran vastalauseen sen johdosta, että sairaala-aluetta nähtävästi aiottiin käyttää taistelupaikkana ja sairaalan katolla liehuvia Punaisen Ristin lippuja tykkien suojana. Päällikkö lupasikin siirtää tykit kauemmaksi, sen verran kuin se on mahdollista "rateekisista syistä", kuten hän asian ilmaisi.

Kun tykit seuraavana aamuna alkoivat paukkua, totesi von Zweygberg, että ne oli siirretty vain muutamia metrejä itään päin, juuri synnytyslaitoksen rajan viereen. Taistelun kestäessä punaiset toivat noin klo 14 kaksi uutta tykkiä pihamaalle, josta ne avasivat pikatulen Lahden aseman takaiselle alueelle. Von Zweygberg kehotti siirtämään tykit pois, mutta turhaan. Sen jälkeen kunnallissairaalasta kävi lähetystö pyytämässä tykkien siirtämistä pois, uhaten samalla, että punaiset potilaat jäisivät ilman hoitoa, ellei pyyntöä noudatettaisi. Sen jälkeen tykit siirrettiinkin jonkin verran etäämmälle.

Saman päivän illalla saksalaiset joukot alkoivat lähetä sairaalaa idästä päin ja punaisten joukot alkoivat vetäytyä keskikaupungille päin. Kuulasade sairaalan ympärillä oli erittäin kiivasta. Illalla klo 20 punaiset olivat asettaneet vielä yhden tykin synnytyslaitoksen ja kansanopiston väliseen kulmaukseen ja ampuivat taukoamatta kunnallissairaalan ja synnytyslaitoksen välistä Heinolaan vievälle maantielle. Sieltä taas hyökkääjät vastasivat kiivaalla konekivääritulella, ja sen vuoksi "oli kuulasade, pauke ja rätinä aivan unohtumattoman ankara". Ammunta oli tauonnut klo 21, kunnallissairaala, synnytysosasto ja kansanopisto olivat vapautetut. "Sairaalan henkilökunnan riemu oli rajaton, vapautuksen tunne kuvaamaton."

Eräs saksalainen osasto majoittui nyt kunnallissairaalaan. Saksalaiset vaativat, että sairaala oli tyhjennettävä siviilipotilaista ja punaisista. Punaiset siirrettiin osaksi tyhjälle kulkutautiosastolle, osaksi kansanopiston rakennukseen. Siellä oli punaisia hoitamassa muuan vanhempi venäläinen lääkäri, jonka saksalaisten kerrottiin myöhemmin ampuneen, sekä heidän sanitäärinsä. Muut potilaat poistuivat kotiinsa tai kaupungille, lukuun ottamatta muutamia naispotilaita, jotka siirrettiin 2. kerroksen läntiseen saliin. Muut sairassalit ja hoitohuoneet järjestettiin sotilassairaalaksi haavoittuneille ja sairaille saksalaisille.

Saksalaisen 255. rykmentin ylilääkäri tri Heider otti apulaisineen tehtäväkseen maanmiestensä hoitamisen, pyytäen von Zweygbergiä tarpeen tullen suorittamaan suuremmat leikkaukset. Karkeimmat tehtävät – kantamiset, puhdistamiset ym. – toimittivat saksalaiset itse terveysvirkailijoittensa johdolla. Saksalainen intendentti hankki saksalaisille muonan ja muut tarpeet. Näin lasarettiosasto oli yhtä salia lukuun ottamatta järjestetty käden käänteessä sotilassairaalaksi.

Kaupungista vetäytyneet punaiset muodostivat uuden rintaman noin 1–2 kilometriä kaupungin länsipuolella oleville metsäisille kukkuloille, jonne kokoontui vähitellen myös lännestä perääntyvä punainen armeija. Näiltä kukkuloilta alkoivat punaiset 21.4. illalla ampua kaupunkia sekä konekiväärein että tykkitulella, jonka he kohdistivat erityisesti kaupungin julkisiin rakennuksiin. Kiväärinkuulia sateli joukoittain sairaalan alueelle ja sen rakennusten seiniin.

Seuraavana päivänä tulitus kiihtyi ja jatkui yötä päivää. Kranaatteja ja shrapnelleja, joita ei saksalaisten hyökätessä sattunut ainoatakaan sairaalan alueelle, räjähteli nyt tiheään lähiympäristössä ja pian niitä osui sairaalaankin. Liikkuminen sairaalan alueella oli vaarallista ja eräänä iltapäivänä von Zweygbergin päästyä juuri lasarettiosaston pääovesta sisään, räjähti kranaatti seinässä oven yläpuolella, jolloin eräs paikalla ollut valkoinen sotilas haavoittui vaikeasti. Kranaattia seurasi monta samanlaista, koko rakennus heilui ja rytisi ammusten osuessa siihen.

Potilaat kannettiin pois toisesta kerroksesta, siviilit kellarikerrokseen ja sotilaat ensimmäiseen kerrokseen. Sotilaista lähetettiin Loviisaan ne, jotka eivät mahtuneet ensimmäiseen kerrokseen. Tyhjennyksen aikana osui useita kranaatteja seinään tai tunkeutui sienien ja ikkunoiden läpi huoneisiinkin aiheuttaen niissä tuhoisaa hävitystä.

Pommitusten jatkuessa kranaatit muuttuivat suuremmiksi ja hävitys entistä tuhoisammaksi. Saksalaisten sotilaspäällystö antoi punaisille tiedoksi, että jokaisen sairaaloita kohden ammutun tykinammuksen seurauksena tuli olemaan neljän sotavangin ampuminen. Sekään ei auttanut.

Eräänä aamuna von Zweygbergin suorittaessa juuri eräälle haavoittuneelle saksalaiselle vatsaleikkausta räjähti useita shrapnelleja sairaalan pihassa ja suuri-ikkunaisen, lasikattoisen leikkaussalin yläpuolella. Se leikkaus oli todella vaarallinen sekä potilaalle, leikkauksen suorittajalle että hänen apulaisilleen. Kun leikkaus oli onnellisesti ohi, leikkaussali tyhjennettiin ja sen kalusto siirrettiin kellarikerroksessa olevaan konttorihuoneeseen, jossa leikkaukset suoritettiin sen jälkeen. Muutamana päivänä osui useita kranaatteja kulkutautiosaston rakennukseen, joka oli punaisten potilaiden sijoituspaikkana. Yksi kranaateista tuli sisään keittiön ikkunasta ja haavoitti vaikeasti kolmea sairaanhoitajatarta.

Kaikkein ankarin pommitus sattui 30.4., ratkaisevan taistelun tapahtuessa linjalla Simonkylä – Okeroinen. Silloin syttyi sairaalan talousrakennus tuleen palopommista, sen ylin kerros paloi ja katto luhistui. Muut rakennukset saatiin varjelluksi paikalle saapuneen palokunnan ja suojeluskuntalaisten avulla. Ankarassa kivääritulessa he suorittivat sammutustyön sairaalan pihassa.

Pommitus jatkui 1.5. klo 4 saakka aamulla, jolloin taistelut päättyivät. Sairaala oli nyt niin pahoin turmeltunut, että sitä ei voinut käyttää ennen korjaamista. Sen vuoksi saksalainen ylilääkäri antoi tyhjentää sairaalan. Väliaikainen sairaala järjestettiin Seurahuoneelle ja suurin osa saksalaisista potilaista lähetettiin Loviisaan.

Sairaalan rakennusten seinissä oli useita ammottavia aukkoja kranaattien täysosumien jäljiltä. Varsinkin lasarettiosaston läntisessä ja pohjoisessa seinässä, polikliinisen leikkaushuoneen ja varsinaisen leikkaussalin kohdalla, oli lukemattomia kuoppia konekiväärin kuulien ja shrapnellin sirpaleiden jäljiltä. Miltei kaikki lasarettiosaston ikkunat olivat säpäleinä tai kuulien lävistäminä. Eräs kranaatti oli tullut sisään poliklinikan ikkunasta tuhoten seinät, ovet, lattiat ja huonekalut.

Sen kymmenen vuorokauden aikana, jona punaiset olivat ampuneet sairaaloita, saapui kunnallissairaalaan joukoittain kaupungin pommituksessa haavoittuneita siviilihenkilöitä, suojeluskuntalaisia ja valkoisia sotilaita, jotka kaikki saivat siellä polikliinista hoitoa. Enimmin heitä saapui ratkaisutaistelun käynnissä ollessa 30.4. Samana iltana tuotiin kunnallissairaalaan mm. eräs 5-henkinen perhe, jonka kaikki jäsenet olivat haavoittuneet heidän asuntoonsa osuneesta tykinammuksesta.

Kun punaiset oli ratkaisevasti lyöty, antautuivat he 1.5.1918 joukoittain saksalaisten vangeiksi. Saman päivän iltana saapui von Zweygbergin luokse saksalaisen 255. rykmentin komentaja, everstiluutnantti von Luck ja ilmoitti, että hänellä oli 14 000 punaista sotavankia ja niiden joukossa paljon sairaita, jotka hän pyysi von Zweygbergiä sijoittamaan parhaansa mukaan.

Kunnallissairaala oli rikkiammuttu ja tyhjennetty, kansanopisto oli täynnä saksalaisia sotilaita, lukuun ottamatta juhlasalia, joka niinikään oli aivan täynnä punaisia sairaita ja haavoittuneita. Pahasti läpiammuttu kaupungintalo oli kaupungin viranomaisten ja valkoisen esikunnan hallussa, kansakoulu ja yhteiskoulu saksalaisten sotilaiden majapaikkoina.

Silloin olivat hyvät neuvot tarpeen. Von Zweygberg meni Lahden saksalaisen kaupunginkomendantin puheille ja sai aikaan sen, että Vuorikadun kansakoulu luovutettiin sotavankisairaalaksi. Von Zweygberg pyysi lääkäreitä ja sairaanhoitajattaria Helsingistä ja väliaikainen sairaala sotavankeja varten saatiin pian välttävään kuntoon.

Taistelujen tauottua terveemmät punaisista sairaalapotilaista vietiin Rautatehtaan vankileirille ja sittemmin "punaisuusasteen" mukaan joko vapauteen tai vankeuteen. Eräiden punaisten tietojen mukaan kansanopisto olisi tyhjennetty jo heti taistelun jälkeen ja potilaat viety erääseen latoon, jossa he joutuivat olemaan hyvin ahtaissa ja kurjissa oloissa.

Kunnanlääkäri J. H. Vitalin arkiston mukaan punaisia haavoittuneita oli 2.5.1918 majoitettuna työväentalolla noin 50, kansanopistolla 29, kulkutautisairaalassa 20 ja asematalossa 32. Viime mainitussa paikassa oli myös 3 hoitajatarta.

Kansanopisto taistelujen keskellä

Punaisten rintamalinjojen alkaessa pettää määrättiin jo huhtikuun puolivälissä, että kansanopistolla oleva sairaala on siirrettävä Viipuriin. Evakuointi ei kuitenkaan onnistunut enää tarkoitetulla tavalla ja kansanopistolle jäi hoidettavaksi noin 200 sairasta ja haavoittunutta sen joutuessa 19.4.1918 illalla saksalaisten haltuun. [Katso myös kirjoitusta Lahden Kansanopisto sotien jaloissa vuosina 1915–1918 ja 1939–1946.]

Osa sairaalan henkilökuntaan vielä kuuluneista venäläisistä ja punaisista sotilashenkilöistä yritti naamioitua hoidettaviksi. Kertomansa mukaan johtaja Rope Kojonen joutui erottelemaan valkoiset ja punaiset toisistaan, minkä jälkeen saksalaiset tarkastivat jokaisen. Ne punaiset, joilta tavattiin ase, vietiin pihalle ja ammuttiin heti. Seuraavana aamuna todettiin monia kuolleita kansanopiston nurkissa ja pihalla.

Saksalaisten toimeenpanemiin teloituksiin lienee ainakin osittain vaikuttanut se, että punaiset olivat Punaisen Ristin lipulla varustetun sairaalansa suojista tulittaneet ankarasti rautatieaseman suunnalla olleita saksalaisia joukkoja.

Juhakkalan mäki, jolla kansanopistokin sijaitsi, oli punaisten tykkitulen kohteena. Kansanopiston rakennukseen osui 21.4.–1.5.1918 välisenä aikana 14 tykinammusta ja lisäksi suuri määrä kiväärinkuulia. Lahden taistelujen tauottua 1.5.1918 siirrettiin hoidon tarpeessa vielä olleet punaisten sotilaat kunnallissairaalan lääkärin G. A. von Zweygbergin mukaan pian sotavankisairaalaan, joka oli perustettu Vuorikadun varrella olevalle kaupungin kansakoululle. Rope Kojosen tieto siitä, että punaisia olisi hoidettu kansanopistolla heinäkuun puoliväliin saakka, lienee virheellinen.

Saksalainen komppania oli Anelma Vuorion (o.s. Kojonen) mukaan majoitettuna kansanopistolle kenttäkeittiöineen, hevosineen ja kuormastoineen kaikkiaan kuusi viikkoa eli toukokuun loppuun. Saksalaisten sairaat ja haavoittuneet hoidettiin viereisen kunnallissairaalan kulkutautiosaston rakennuksessa. Kansanopiston suuressa ruokasalissa muonitettiin 21.4.1918 alkaen päivittäin myös yli tuhat valkoisten sotilasta. Saksalaisten lähdettyä kansanopisto oli kesä- ja heinäkuussa valkoisten joukko-osastojen käytössä. Kun opiston juhlasali oli saatu siivotuksi ja hieman korjatuksi, toimivat siellä valtiorikosoikeuden osastot 71–76 lokakuun lopulle saakka.

Anelma Vuorio kertoo kirjassaan "Kukaton morsian" opiston tilasta kansalaissodan tapahtumien jälkeen: "Kun opisto vihdoin lokakuun viimeisellä viikolla vapautui kaikista kutsumattomista vieraista, oli se hirveässä kunnossa. Asuinhuoneiden tapetit oli revitty, rappaus lohottu, seinät saastutettu riettailla kuvilla ja kirjoituksilla. Mädäntyneitä sillejä viskottu nurkkiin, tallattu polkuja lattioihin limaskikengillä. Osa ikkunoista oli säpäleinä, katto seulana, seinissä pommien aukot. Huonekalut oli rikottu, astiastot ja vuodevaatteet 'kävelleet' pois. Syöpäläisiä kuhisi kaikkialla. Kurjimmassa kunnossa oli näyttämö ja siihen liittyvä pukuhuone. Niissä olivat valtiorikosoikeudessa syytetyt odottaneet juttunsa käsittelyä ja tuomiota." Tilojen kunnostamisen ja siivoamisen jälkeen uusi lukuvuosi pääsi alkamaan 1.11.1919.

Punaisten sankarihautaukset

Punaiset joutuivat nopeasti suunnittelemaan ja toteuttamaan kaatuneiden huollon sodan alussa. Kaartilaiset halusivat evakuoida kaatuneet toverinsa kotiseudulleen, vaikka johto aikoi ensin haudata kaatuneet väliaikaisesti kentälle ja myöhemmin pitää juhlallisen yhteishautauksen. Yhteisiä toverihautoja, jotka eivät yleensä sijainneet kirkkomaalla, perustettiin vallankumouskeskuksiin – Lahdessa kirkkopuistoon.

Punakaarti kustansi arkkujen hankinnan. Lahdessa takavarikoitiin Vesalan puusepänliikkeestä kaikki "sellaiset tarpeet, joita tarvittiin ruumisarkkuja valmistaissa". Lintonen käynnisti kaartin oman arkkujen valmistamisen 10.3. eräässä ruumisarkkuliikkeessä, joka valmisti arkkuja noin kymmenen päivässä.

Lahdessa pidettiin punaisten aikana kolmet sankarihautajaiset, 3.3., 17.3. ja 7.4, joista muodostui vaikuttavia muistojuhlia ja samalla vallankumouksen katselmuksia. Surujuhlien ohjelmaan kuului punakaartin sotilaiden kunniavartiosto, hautajaissaatto kaartin soittokunnan ja tykkien kunnialaukausten säestämänä, punakaartin johtajien Ilmari Kauton ja Voitto Elorannan sekä lahtelaisen kansanvaltuutetun Matti Airolan juhlapuheet ja runot sekä omaisten ja järjestöjen seppelten laskut. Joukkohautauksiin ei liittynyt kirkollista siunausta, mutta omaiset saivat halutessaan suorituttaa sen.

Kirjallisuus:

Anttila, O.: 75 vuotta sosialidemokratiaa Lahdessa. Turenki 1975.

Forsius, A.: Sotilassairaalat Lahdessa 1939–1945. RUK 178:n kurssijulkaisu (Lahti 1985).

Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuosina 1866–1985. Vammala 1993.

Halila, A.: Lahden historia. Lahti 1958.

Hämäläinen, E.: Lahden työväen järjestyskaarti-punakaarti vv. 1917–18 organisaationa ja sodankäyntivälineenä. HY hist. tutkielma. Helsinki 1983.

Kertomukset Lahden kaupungin kunnallishallinnosta vuosilta 1914–18, Lahti 1915–1919.

Kojonen, R.: Lahden kansanopisto kapinavuonna 1918. Teoksessa Kansanopisto ja vapaustaistelu, toim. Rope Kojonen. Suomen Nuorison Liiton Kirjasto N:o 5, Edistysseurojen Kustannus Oy, Helsinki 1920.

Lahden Kansanopiston vuosikirjat 1914–1915, 1915–1916, 1916–1917, 1919–1920, 1920–1921, Lahti 1915–1921.

Lahden Kansanopiston ja Kansankorkeakoulun vuosikirjat 1940–1941, 1946–1947, Lahti 1941, 1947

Lappalainen, J. T.: Matkajärjestäjiä ja sanitäärinaisia. Punakaartin lääkintähuollosta 1. Helsingin Lääkärilehti 1, 1977.

Lappalainen, J. T.: Suomalaisia ja venäläisiä lääkäreitä. Punakaartin lääkintähuollosta 2. Helsingin Lääkärilehti 2, 1977.

Lappalainen, J. T.: Jodoformia ja kunnialaukauksia. Punakaartin lääkintähuollosta 3. Helsingin Lääkärilehti 3, 1977.

Lappalainen, J. T.: Punakaartin sota 1–2. Punaisen Suomen historia 1918. Helsinki 1981.

Metsämäki, L.: Hennalan vanki N:o 1. Moniste, Helsinki 1975.

Puranen, V.: Rintaman läpi ambulanssilääkäriksi. Suomen Vapaussota N:o 2, 36–40, 1936.

Vuorio, A.: Kukaton morsian. Kuvia isovanhempieni sekä vanhempieni Rope ja Edla Maria Kojosen elämäntaipaleelta. Hämeenlinna 1975.

von Zweygberg, G. A.: Lahden sairaalassa tykkitulen alla. Suomen Vapaussota N:o 2, 59–63, 1936.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON