Arno Forsius

Lastenhoidon neuvonnan historiaa

Ihmisen avuton ja pitkä lapsuus vaatii äidin tai muun läheisen antamaa huolellista hoivaa. Varhaisissa kulttuureissa äidin omat tai muilta saamat kokemukset ovat opastaneet lastenhoidon menetelmissä. Pieni lapsi osoittaa itkemällä, että se tarvitsee jotakin, ja nukkumalla, että se on tyytyväinen. Syöttäminen, puhtaana pitäminen ja tapaturmilta varjeleminen ovat olennaisia tehtäviä kasvun ja kehityksen kannalta. Sen lisäksi tarvitaan läheisyyttä ihmiseksi kasvamisessa.

Lasten sairaudet

Varsinkin historian varhaisina aikoina pikkulapsen hoidosta on saatavissa tietoa lähinnä sairauksien yhteydessä. Roomassa 100-luvulla jKr. toiminut efesolainen Soranos (98–138), joka oli erityisesti perehtynyt synnytyksiin ja naistentauteihin, antoi kirjoituksissaan neuvoja myös lasten hoidosta ja lastentaudeista. Islamilaisen lääketieteen edustaja Rhazes (noin 865–925) on kirjoittanut ensimmäisen lastentautien oppikirjan. Ensimmäinen eurooppalainen lastentautien kuvaus "The Children's Practice" ilmestyi 1100-luvulla ilman tekijän nimeä. Fiumessa (nyk. Rijeka) toiminut italialainen lääkäri Paolo Bagellardo (k. 1494) kirjoitti vuonna 1472 tutkimuksen lastentaudeista.

Vasta 1600-luvulla valistuksen aikana lasten oloihin ja lapsuusiän erityispiirteisiin alettiin kiinnittää huomiota. Valtioiden huolen aiheena oli varsinkin lasten suuri kuolleisuus, joka hidasti väestönkasvua. Tilastot ovat epävarmoja, mutta kehittymättömissä yhteiskunnissa vuoden aikana syntyneistä lapsista on kuollut ennen 1 vuoden iän saavuttamista noin 25 % ja lisäksi 25 % eli saman verran ennen 10 vuoden iän saavuttamista. Toisin sanoen syntyneiden vuosiluokasta eli 10-vuotiaiksi vain puolet.

Imeväisikäisten lasten tärkeimpiä kuolinsyitä olivat erilaiset infektiotaudit, ja varsinkin ripuli aiheutti kuolemantapauksista noin kymmenesosan. Tautien hoitoon oli käytettävissä vain oireenmukaisia keinoja. Lisäksi moni lapsi menehtyi suoranaisesti ravinnon puutteeseen, ellei äiti pystynyt häntä imettämään. Rintamaidon korvaaminen lehmän tai muun kotieläimen maidosta valmistetulla ravinnolla oli harvinaista ja sitä paitsi juuri se oli kokemuksen mukaan omiaan aiheuttamaan ripulia.

Vakavien kulkutautien vuoksi lapset menettivät usein toisen tai molemmat vanhempansa, ja äidit saattoivat menehtyä toistuviin synnytyksiin. Lasten hylkääminen "ei-toivottuina" oli yleistä ja sen vuoksi yhteiskunnat ja luostarijärjestöt perustivat orpokoteja ja löytölastenkoteja. Erityisesti Vincentius Paulilaisen (1581–1660) perustama ns. Vincentiuksen sisarkunta eli "Laupiaat sisaret" kohdisti toimintansa löytölasten vaikeuksiin. Koska lapsissa oli synnynnäisten vikojen, tapaturmien ja sairauksien vuoksi paljon vammaisia, olivat lastenkodit ainakin osittain vajaakykyisten lasten hoivalaitoksia.

Lasten hoitoa valistuksen ja romantiikan aikana

Lasten erityiset piirteet kasvavana ja kehittyvänä yksilönä alkoivat tulla lisääntyvän mielenkiinnon kohteeksi 1600-luvun loppupuolelta lähtien kasvatusopin, sosiaalisen huollon ja terveydenhuollon piirissä. Samalla alettiin pohtia niitä keinoja, joilla voitaisiin vaikuttaa edistävästi lasten kehitykseen, terveyteen ja kasvatukseen. Lähtökohtana olivat suureksi osaksi yleishyödylliset tavoitteet turvata valtioiden väkiluvun kehitys ja työvoiman saanti.

Koulunkäynti ja lasten terveyden seuranta ovat liittyneet toisiinsa varhaisista ajoista saakka. Tšekkiläinen pappi ja opetustoiminnan uranuurtaja Johan Amos Comenius eli Jan Amos Komensky (1592–1670) toi teoksessaan "Didactica magna" (1657, suom. Suuri opetusoppi) esiin terveyden merkityksen opetustyön onnistumisen kannalta ja lisäksi hän korosti myös tyttöjen ja naisten tarvetta ja oikeutta saada kouluopetusta. Samoin englantilainen lääkäri ja filosofi John Locke (1632–1704) tähdensi teoksessaan "Some Thoughts concerning Education" (1693, suom. Muutamia mietteitä kasvatuksesta) terveyden suurta osuutta lapsen kehityksessä ja kasvatuksessa. Kolmas terveyden merkitystä lapsen kasvatuksessa korostanut oli ranskalainen Jean-Jacques Rousseau (1712–1778), jonka teos "Émile ou de l'education" (Émile eli kasvatuksesta) ilmestyi vuonna 1762. Rousseaun lääketieteellisenä asiantuntijana oli ranskalainen lääkäri Jean-Charles Desessarts (1729–1811) ja tämän teos "Tutkimus ruumiillisesta kasvatuksesta varhaisessa lapsuudessa" vuodelta 1760.

Ranskassa suunniteltiin vuoden 1789 vallankumouksen jälkeen lääkärintarkastusten järjestämistä koulujen oppilaille, mutta se ei onnistunut varojen puutteen ja hallinnon vaikeuksien vuoksi. Kouluterveydenhuollon toiminta käynnistyi Euroopassa yleisesti vasta lähes sata vuotta myöhemmin, 1800-luvun puolivälin jälkeen. Sen kehitystä ei seurata tämän kirjoituksen puitteissa.

Lasten sairaudet ja ns. lastentaudit alkoivat muotoutua omaksi erikoisalakseen vasta 1600-luvun lopulta lähtien. Kuurojen lasten opetukseen alettiin kiinnittää huomiota jo 1600-luvun alkupuolella. Ranskassa kuningas Louis (Ludvig) XIV rakennutti Pariisiin vuonna 1669 suuren löytölasten hoitolaitoksen, jota on pidetty myös sairaalana. Englantilainen Harris julkaisi kirjoituksen lastentaudeista vuonna 1689 ja Lontoossa avattiin vuonna 1741 Foundling Hospital, joka oli eräs ensimmäisistä lasten sairaaloista.

Ruotsissa ja siihen kuuluneessa Suomessa on oltu varsin edistyksellisiä lasten hoitoon liittyvissä asioissa. Kun vuonna 1748 perustettu taulustolaitos ryhtyi seuraavana vuonna keräämään väestöä koskevia tilastoja, havaittiin sangen pian lasten kuolleisuuden olevan tavattoman runsasta etenkin Suomessa. Yhtä vuotta nuorempina kuolleiden osuus oli runsas viidennes syntyneiden määrästä, mutta Pohjanmaan ruotsalaisseuduilla kuoli kaikista syntyneistä alle yhden vuoden ikäisenä melkein kolmannes, joskus jopa puolet.

Rintamaidon saannin turvaamiseksi varakkailla oli mahdollisuus turvautua vieraaseen imettäjään ja monilla kansannaisilla oli tilaisuus hankkia imettämisen avulla lisäansioita. Usein imettäjän oma lapsi jäi silloin melkeinpä heitteille ja sai hengellään maksaa vieraan lapsen pelastumisen kuolemalta. Imettäjiä tarvittiin myös julkisten lastenkotien vuoksi, ja imettäjien hankintaa varten perustettiin jopa erityisiä toimistoja, jollaisia oli esim. Tukholmassa.

Lokakuussa 1752 päivätyssä kuninkaallisessa kirjeessä Collegium medicumille annettiin määräys ryhtyä laatimaan luetteloita soveliaista kotilääkkeistä, joita voisi olla vähin kustannuksin rahvaan saatavilla lastentauteja vastaan kotona tai pappien luona. Painettavia luetteloita oli säilytettävä kirkoissa ja niitä oli myös jaettava rahvaan keskuuteen. Lisäksi Collegium medicum julkaisi vuonna 1755 laajan ja seikkaperäisen imeväisten hoitoa käsittelevän kirjoituksen, joka ilmestyi vuonna 1756 suomeksi, otsikkonaan "Pienden Lasten Tarpellinen Holhomus ja Perääncatzomus". Lastenhoitoa koskevia ohjeita annettiin myös vuoden 1756 suomalaisen almanakan kirjoituksessa "Muistutus Yhteiselle-Cansalle, että tarkimman waarin pitää hengestänsä ja terweydestänsä, cuin enimiten tapahtu".

Ruotsissa Nils Rosén von Rosenstein (1706–1773) julkaisi vuonna 1765 noin 550- sivuisen lastentauteja käsittelevän kirjan "Underättelse om Barns Sjukdomar och deras Bote-Medel". Osia siitä oli ilmestynyt edeltävinä vuosina Ruotsin Tiedeakatemian julkaiseman almanakan liitteinä. Suomessa eräs lastenhoidon edistämiseen tähtäävä toimenpide oli lastenkodin perustaminen Brändön rusthollin maille lähellä Helsinkiä. Se tapahtui Suomenlinnan linnoitustöiden johtajan Augustin Ehrensvärdin aloitteesta 1750-luvun alussa, ja lastenkoti oli toiminnassa runsaat kymmenen vuotta. Lastenhoitoa pyrittiin toisaalta edistämään myös veropoliittisin keinoin. Vuonna 1770 myönnettiin nimittäin verohelpotusta perheille, joissa oli vähintään neljä elävää lasta, kunnes nuorin lapsista täyttäisi 8 vuotta.

Ensimmäinen varsinaisena lastensairaalana pidettävä laitos L'hôpital des Enfants-Malades avattiin Pariisissa vuonna 1802. Se oli ollut sitä ennen 1660-luvulta saakka augustinolaismunkkien ylläpitämä orpojen ja varattomien tyttöjen turvakoti, Hospice de l'Enfant-Jésus. Ranskalainen Charles Billard (1800–1832) julkaisi vuonna 1828 teoksen vastasyntyneiden ja imeväisten sairauksista. Berliinissä perustettiin vuonna 1830 Charité -lastensairaala. Sveitsiläinen Frédéric Rilliet (1814–1861) ja ranskalainen Ernest Barthez (1811–1891) kirjoittivat yhdessä vuonna 1843 ensimmäisen modernin "Lastentautien oppikirjan". Ruotsissa perustettiin maailman ensimmäinen itsenäinen lastentautiopin professuuri vuonna 1845.

Sikiökauteen, synnytykseen ja vastasyntyneiden sairauksiin liittyvää lasten lääketieteen ja sairaanhoidon kehitystä tarkastellaan erillisessä kirjoituksessa Perinatologian eli sikiölääketieteen vaiheita.

Lastenhoidon neuvonta-asemat

Järjestelmällinen pikkulasten hoidon neuvonta alkoi vasta 1890-luvun alkutaitteessa. Ripulin ja aliravitsemuksen yleisyyden vuoksi oli ymmärrettävää, että hoidossa kiinnitettiin huomiota erityisesti ravitsemuskysymyksiin. Valistuksen avulla pyrittiin korostamaan varsinkin imettämisen tärkeyttä ja siisteyden merkitystä. Eräiden tietojen mukaan Espanjan Barcelonassa oli jo vuonna 1890 imeväisten huoltoklinikka.

Müncheniläinen maatalouskemisti Frans von Soxhlet (1848–1926) keksi vuonna 1885 "lastenmaidon" valmistuslaitteen. Hän kuvasi vuonna 1891 ilmestyneessä kirjassaan menetelmän, jolla lehmänmaidosta valmistetun "lastenmaidon" säilyvyys parani ratkaisevasti. Päivän kuluessa tarvittavat maitoerät kuumennettiin omissa pulloissaan yhdellä kertaa kiehuvassa vedessä, suljettiin huolellisesti, säilytettiin viileässä ja käytettiin pullo kerrallaan. Soxhletin menetelmä on monin paikoin käytössä yhä edelleen.

Saksan kanssa vuosina 1870–1871 käyty tappiollinen sota aiheutti Ranskassa voimakkaan poliittisen keskustelun, jonka aiheena oli väestönkasvun turvaaminen suurten väestötappioiden jälkeen. Keskusteluissa tuotiin esiin myös huoli lasten runsaasta kuolleisuudesta, ja sen yhteydessä ryhdyttiin pohtimaan keinoja asiantilan korjaamiseksi. Sen seurauksena Ranskasta tuli 1890-luvulla uudenaikaisen lastenneuvonnan esimerkkimaa.

Nancyssä synnytysklinikan johtajana toiminut lääkäri François-Joseph Herrgott (1814–1907) perusti vuonna 1890 hyväntekeväisyysyhdistyksen "Oeuvre de la maternité", jonka tavoitteena oli rohkaista, opastaa ja avustaa synnyttäneitä äitejä lastensa imettämisessä. Pariisissa Charité -sairaalan johtajalääkäri Pierre Budin (1846–1907) alkoi 1890-luvun alussa kutsua synnyttäneitä naisia jälkitarkastukseen kuuden kuukauden kuluttua tai myöhemmin. Silloin hän sai toistuvasti todeta, että huomattava osa naisista oli menettänyt imeväisikäisen lapsensa jo aivan pienenä.

Budin avasi sen vuoksi vuonna 1892 synnyttäneille naisille synnytyslaitoksen yhteydessä erityisen imeväisten vastaanoton, "Consultations de Nourissons", jossa hän otti vastaan äitejä lapsineen perjantaiaamuisin. Lapset tutkittiin ja punnittiin, ja samalla pidettiin kirjaa lasten kasvusta ja kehityksestä, hampaiden saannista ja sairauksista sekä ruokintamenetelmästä ja ravinnosta. Asioista keskusteltiin äitien kanssa ja heitä opastettiin ymmärtämään lapsen kasvua ja terveyden merkitystä. Vastaanotolla käyneiden lasten sairastavuus ja kuolleisuus osoittautuivat pian paljon pienemmiksi kuin väestöllä keskimäärin. Budinin ystävä, poliitikko ja filantrooppi Paul Strauss (s. 1852) toimi voimakkaasti asian puolesta ja toiminta kasvoi nopeasti. Kymmenessä vuodessa Pariisiin perustettiin 25 imeväisten vastaanottoasemaa, joista 12 oli yksityisiä ja 13 kaupungin rahoittamia.

Samoihin aikoihin Pariisissa toiminut lastenlääkäri Felix-Joseph-Gaston Variot (1855–1930) perusti Bellevillessä, eräässä Pariisin köyhimmistä asutusalueista, pikkulasten neuvonta-aseman "Belleville dispensaire". Täällä lasten äidit eivät olleet imetystä aloittavia vaan yleensä sen jo lopettaneita. Variot jakoi neuvonta-asemalla steriiliä maitoa ilmaiseksi tai halpaan hintaan köyhille äideille, jotka olivat yleensä tehdastyöläisiä. Hän teki toimintaansa tunnetuksi julkaisemalla lehteä "La Clinique infantile", ja sen ansiosta asia herätti suurta mielenkiintoa ja innostusta myös sivistyneistön piirissä. Vastaavan neuvonta-aseman perusti lääkäri Leon Dufour (1856–1928) Normandian Fécampissa vuonna 1894. Dufour antoi neuvonta-asemalleen nimen "Goutte de Lait" (Maitopisara), josta tuli pian maidonjakeluasemien yleinen nimi. Asemat avustivat lapsia yleensä noin kahden vuoden ikään saakka.

Variot'n ja Dufourin maidonjakeluasemat osoittivat nopeasti hyödyllisyytensä ja ne saivat pian seuraajia Yhdysvalloissa, Kanadassa, Brittein saarilla ja monissa muissa läntisen maailman kehittyneissä maissa. Yhdysvalloissa perustettiin newjerseyläisen lääkärin Henry L. Coit'in ja eräiden hänen virkaveljiensä aloitteesta jo vuonna 1891 ensimmäiset toimikunnat parantamaan myytävän maidon laatua ja kehittämään hyvälaatuisen maidon saantia erityisesti lapsia varten. Toinen merkittävä hyväntekijä oli newyorkilainen Nathan Straus (1848–1931), joka perusti hyvin laajaksi kasvavan maidonjakelujärjestelmän Manhattanille vuonna 1893. F. Drew Harris avasi Doufourin esimerkin mukaan ensimmäisen maidonjakeluaseman vuonna 1899 Brittein saarilla, mutta siellä aate ei saanut suurta kannatusta. Uudessa-Seelannissa lääkäri Trubie King organisoi Plunkett Society -nimisen järjestön imeväisten maitoruokinnan neuvontaa varten.

Ruotsissa perustettu "Mjölkdroppen" -yhdistys avasi ensimmäisen neuvontatoimistonsa Tukholmassa vuonna 1901. Suomessa perustettiin vuonna 1904 Helsinkiin neiti Greta Klärichin aloitteesta ensimmäinen "Maitopisarayhdistys", joka aloitti lastenhoidon neuvontatoiminnan vuonna 1905. Tämän yhdistyksen puheenjohtajana ja lääkärinä oli vuosina 1904–1907 lastentautien lääkäri Elis Alexander Lövegren (1873-1937). On huomattava, että nämä maidonjakeluun ensisijaisesti perustuneet lastenneuvonnan toimistot olivat kaikkialla varsin pitkään yksityisten henkilöiden tai järjestöjen perustamia.

Yhdysvalloissa lastenhoidon neuvonnan uranuurtajaksi tuli Sara Josephine Baker (1873–1945), joka valmistui lääkäriksi vuonna 1898. Hänestä tuli vuonna 1907 New Yorkin kaupungin terveydenhuoltoviraston lasten terveydenhuollon tarkastaja ja seuraavana vuonna virastoon ensimmäisenä maailmassa perustetun lasten terveydenhuoltotoimiston johtaja. New Yorkin osavaltiossa perustettiin terveysvirastoon lasten terveydenhoidon osasto vuonna 1914.

Yhdysvalloissa oli perusongelmana kaupunkiväestön ja varsinkin monista maista ja kulttuureista saapuneiden siirtolaisten keskuudessa vallinnut köyhyys ja tietämättömyys, joiden vuoksi pikkulasten kuolleisuus oli huomattavan korkea. Baker oli vakuuttunut koulutuksen tärkeydestä lasten terveydenhuollon kehittämisessä maidonjakelun ja tavanomaisen sairaanhoidon ohella. Hänen toimintansa ansiosta kaupunkiin perustetuista maidonjakelupisteistä tuli pian lasten terveysasemia, Baby Health Stations, ja sen lisäksi pyrittiin tekemään myös kotikäyntejä. Maidonjakelu oli silti tärkeä osa toimintaa, ja sen ylläpitämisessä ja laajentamisessa terveydenhuoltotoimisto sai merkittävää taloudellista tukea varakkaalta Mrs J. Borden Harrimanilta (1870–1967). Eräs Bakerin oivallus oli, että yleisissä kouluissa alettiin vuodesta 1909 antaa lastenhoidon opastusta 12 vuotta täyttäneille tytöille, jotka joutuivat huolehtimaan kotioloissa pienistä lapsista äitien työssä ollessa. Sen lisäksi väestölle pyrittiin jakamaan lehtisiä ja vihkosia lastenhoidosta sekä levittämään tietoa pikkulasten neuvonta-asemien olemassaolosta ja toiminnasta.

Lastenhoidon neuvonnan aate levisi pian Brittein saarille ja Manner-Eurooppaan sekä vähitellen eri puolille maailmaa, mm. Uuteen-Seelantiin. Neuvonta oli lähtenyt liikkeelle lähinnä varattomista työväenluokan äideistä, mutta 1910-luvulla kävi ilmeiseksi, että myös varakkaammat tarvitsivat samankaltaista opastusta. Pian alkanut ensimmäinen maailmansota keskeytti kehityksen, mutta sodan päätyttyä kehitys jatkui 1920 luvulla entistä voimakkaampana. Lastenhoidon neuvonnan levitessä ja vakiintuessa sen yhteiskunnallinen merkitys tunnustettiin ja valtiot alkoivat tukea sitä säädösten avulla. Samalla neuvonta liitettiin entistä selvemmin terveydenhuollon järjestelmään, jolloin myös lääketieteen käytännön sovellutukset saatiin mukaan neuvontatyöhön. Isossa-Britanniassa annettiin vuonna 1918 laki raskaana olevien ja imettävien naisten sekä alle kouluikäisten lasten terveydenhuollosta. Sitä muutettiin vasta vuonna 1946, jolloin tuli voimaan National Helth Service Act. Yhdysvalloissa annettiin vuonna 1921 Infant and Maternity Act eli Sheppard-Towner Act, jonka perusteella osavaltioille myönnettiin valtionapua äitiys- ja lastenhuollon terveysohjelmia varten. Vuonna 1935 annettu Social Security Act toi mukaan toimintaan myös vammaiset lapset.

Lastenneuvolan kehitystä 1900-luvulla ensimmäisen maailmansodan jälkeen seurataan jäljempänä Suomea esimerkkinä käyttäen.

Lastenneuvolan kehitys Suomessa 1900-luvulla

Kiinnostus lapsen yhteiskunnallista asemaa kohtaan oli 1900-luvun alussa edelleen kasvamassa. Kuitenkin käytännön toimenpiteet ajatusten toteuttamiseksi kypsyivät varsin hitaasti. Toiminta suuntautui pääasiallisesti kahtaalle, toisaalta turvattomiin eli orpoihin, vanhempien laiminlyömiin ja pahoinpitelemiin lapsiin sekä sairauden tai vajaakykyisyyden vuoksi avun tarpeessa oleviin lapsiin, sekä toisaalta suojelukasvatusta tarvitseviin eli sopeutumattomiin lapsiin ja nuoriin. Lisäksi lapsen normaaliin kehitykseen oli alettu kiinnittää lisääntyvästi huomiota.

Suomen itsenäistyminen vuoden 1917 lopussa johti nopeaan muutokseen monella yhteiskunnallisella alueella. Eräänä käynnistäjänä oli lastenhuollon vaikea tila vuoden 1918 keväällä käydyn kansalaissodan jälkeen. Barnavårdsföreningen i Finland oli kouluttanut lastenhoitajia vuodesta 1910 alkaen ja vuonna 1920 Helsinkiin oli perustettu yksityinen lastensairaala, Lastenlinna, jonka omistajaksi ja ylläpitäjäksi tuli samaan aikaan perustettu Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitto (MLL). Myös viime mainittu järjestö aloitti vuonna 1921 suomenkielisen lastenhoitajakoulutuksen, jota varten Lastenlinnan yhteyteen perustettiin lastenhoitajien oppilaitos.

Lasten terveydenhoidon kannalta oli merkityksellistä, että MLL alkoi järjestää vuodesta 1921 kursseja sairaanhoitajattarien perehdyttämiseksi pienten lasten hoitoon ja suuri osa kurssin käyneistä sijoittuikin MLL:n osastoihin lastenhuolto- ja valistustyöhön. Vuodesta 1922 alkaen MLL järjesti kouluhoitajakursseja ja vuonna 1924 se aloitti terveyssisarkoulutuksen yhdistämällä tuberkuloosihoidon, lastenhuollon ja kouluhoitajien kurssit. Vastaavasti Samfundet Folkhälsan järjesti ruotsinkielistä terveyssisarkoulutusta. Terveyssisarien koulutus siirtyi vuonna 1931 Valtion Terveydenhuolto-opiston tehtäväksi.

MLL:n aloitteesta perustettiin Lastenlinnan yhteyteen vuonna 1922 maamme ensimmäinen lastenneuvola. Sen toiminnan aloittamisessa ja järjestämisessä oli suuret ansiot Arvo Ylpöllä, joka oli saanut Saksassa lastentautien erikoisalan perusteellisen koulutuksen ja nimitetty Helsingin yliopiston lastentautiopin professoriksi. Ylpön johdosta lastenneuvolatyön esikuvaksi Suomessa tuli Saksassa noudatettu käytäntö. Ruotsinkielinen järjestö Samfundet Folkhälsan i Svenska Finland perusti ensimmäisen lastenneuvolan vuonna 1924.

Vähitellen MLL, Samfundet Folkhälsan i Svenska Finland ja Maitopisarayhdistys perustivat lisää lastenneuvoloita kaupunkeihin ja muihin asutuskeskuksiin sekä joitakin myös maaseudulle. Lisäksi neuvoloita perustivat eräät teollisuuslaitokset ja muutamat kunnat. Vuonna 1930 yksityisiä neuvoloita oli noin 100 ja vuonna 1939 noin 160. Kaupunkien ja kuntien ylläpitämiä neuvoloita oli silloin vain kymmenkunta. Talvisodan 1939–1940 seurauksena neuvoloiden lukumäärä väheni, mutta vuonna 1940 perustettu Suomen Huolto toimitti välirauhan ja vuosien 1941–1944 jatkosodan aikana neuvolan varustukset 113 neuvolaa varten, jolloin neuvoloiden määrä nousi kaikkiaan lähes 300:aan. Osa Suomen Huollon neuvoloista oli kiertäviä, eli ne pitivät määräaikoina vastaanottoja eri paikoissa haja-asutusalueilla. Jatkosodan aikana järjestettiin neuvolatoimintaa myös Suomen miehittämän Itä-Karjalan alueella.

Yksityiseen toimintaan perustuva lastenneuvola ei ollut valtakunnallisesti kattavaa eikä sillä ollut järjestettyä ja keskitettyä johtamis- ja ohjausorganisaatiota. Kunnalliseen terveydenhuoltoon sillä oli kytkentä sitä kautta, että neuvoloiden lääkärit olivat yleensä kuntien tai kaupunkien palveluksessa. Keskitettyä ohjausta ja valvontaa saatiin aikaan, kun MLL ja Suomen Punainen Risti perustivat vuodesta 1936 alkaen yhteisiä piiritoimistoja, joihin palkattiin piiriterveyssisaret, jokaista lääniä kohden yksi ja suurimpiin kaksi. Myös Samfundet Folkhälsanilla oli omat piiriterveyssisarensa.

Lastenneuvolat oli tarkoitettu alle kouluikäisille lapsille, siis 0–6 vuotiaille. Työ lastenneuvolassa oli ennalta ehkäisevää, äitejä ja koteja opastavaa. Sairaiden lasten hoito ei kuulunut neuvolatoimintaan, mutta lastenneuvoloissa toimivat terveyssisaret joutuivat kunnan terveyssisaren ominaisuudessa usein hoitamaan neuvolansa lapsia myös sairauksien vuoksi. Ennalta ehkäisevässä työssä kiinnitettiin huomiota lapsen yleiseen kehitykseen, puhtauteen, syöpäläisten jälkiin iholla, maitoruven esiintymiseen, ravitsemustilaan, riisitaudin oireisiin ja mahdolliseen anemiaan sekä myrkytysten ja tapaturmien ehkäisyyn. Riisitaudin ehkäisyyn suositeltiin D-vitamiinivalmisteita ja anemiaan rautavalmisteita.Usein esiin tulleita synnynnäisiä sairauksia olivat mm. sydänviat, lonkkavika, kampurajalka sekä napa- ja nivustyrät.

Sotavuosien 1939–1944 aikana lasten terveydenhoito oli osittain jäänyt vaille riittävää huomiota. Sota-ajasta huolimatta kotirintamalla jatkui rauhanajan lainsäädännön valmistelu. Vuonna 1937 asetetun väestökomitean ehdotukset tulivat jatkokäsittelyyn vuonna 1942, ja sodan vielä jatkuessa annettiin 31.3.1944 lait kunnankätilöistä, kunnallisista terveyssisarista sekä kunnallisista äitiys- ja lastenneuvoloista. Ne tulivat voimaan jo 1.7.1944, mutta laissa kunnallisista äitiys- ja lastenneuvoloista oli viiden vuoden siirtymäkausi. Vastaavat asetukset annettiin 17.6.1944. Lääninhallituksiin perustettiin 1.8.1944 17 lääninterveyssisaren tointa ja lääkintöhallitukseen vuoden 1945 alusta terveyssisartoimen ja kätilötoimen tarkastajien virat.

Neuvolalain siirtymävaiheen aikana monissa kunnissa oli suuria käytännön vaikeuksia ja toisinaan terveyssisaret joutuivat ottamaan lapsia vastaan omassa, usein varsin ahtaassa asunnossaan. Rauhan tultua Ruotsin kunnat lahjoittivat Suomelle varat lukuisien terveystalojen ja niiden yhteydessä olevien neuvoloiden rakentamista varten. Kunnallisen äitiys- ja lastenneuvolaverkoston rakentaminen saatiin siirtymäkauden vuoksi valmiiksi ja koko maan kattavaksi vasta vuonna 1949. Aikaisemmin yksityisten järjestöjen sekä muiden viranomaisten kuten lastensuojelulautakuntien alaiset neuvolat siirtyivät pian terveydenhoitolautakuntien toiminnaksi.

Vasta nyt saatiin lapset koko maassa terveydenhuoltojärjestelmän piiriin ennen kouluikää, yleensä pian syntymän jälkeen. Neuvoloissa käyvillä lapsilla ensimmäinen terveystarkastus tehtiin siten jo imeväisiällä, kun se aikaisemmin tapahtui vasta 7-vuotiailla kansakoulussa. Lastenneuvolatoiminnan ansiosta synnynnäisten ja varhaislapsuuden häiriöiden ja sairauksien toteaminen nopeutui ratkaisevasti. Sillä oli suuri merkitys monen vamman tai sairauden hoitamisen ja ehkäisemisen kannalta. Äitiysneuvolatoiminnassa voitiin raskaana olevien tilaa seurata ja varautua synnytykseen siten, että synnytystapahtuman lapselle aiheuttamat vaarat jäisivät mahdollisimman vähäisiksi.

Kulkutaudit aiheuttivat aikaisemmin huomattavan osan lasten kuolemantapauksista. Sen vuoksi yleisten rokotusten käyttöön ottamisella on ollut aivan ratkaiseva osuus lasten kuolleisuuden vähentämisen kannalta. Isorokkorokotus, joka oli tullut pakolliseksi jo 1880-luvulla, annettiin tavallisesti alle 2-vuotiaille lapsille. BCG- eli ns. Calmette -rokotus tuberkuloosia vastaan aloitettiin Suomessa vuonna 1941, yleensä vastasyntyneille jo synnytyslaitoksella. Varsin ratkaisevia olivat vuonna 1943 aloitettu kurkkumätärokotus ja vuonna 1952 aloitettu hinkuyskärokotus, jotka kuuluivat pian neuvolassa käyvien lasten normaaliin terveysseurantaohjelmaan. Seuraavana aloitettiin jäykkäkouristus (tetanus)-rokotus vuonna 1956, vuodesta 1957 yhdessä hinkuyskä (pertussis)- ja kurkkumätä (difteria)-rokotuksen kanssa ns. PDT -kolmoisrokotetta käyttäen. Muista rokotuksista aloitettiin polio- eli lapsihalvausrokotus vuonna 1957 ja tuhkarokkorokotus vuonna 1975.

Keskosten ja heikkokuntoisten imeväisten ruokinnassa äidinmaidolla on tärkeä osuus. Keinotekoisilla äidinmaitovalmisteilla voidaan joissakin tapauksissa korvata rintamaito, mutta ei suinkaan aina. Sen vuoksi on ryhdytty keräämään äidinmaitoa sellaisilta synnyttäneiltä, joilla rintamaidon eritys on omaa tarvetta runsaampaa tai jotka syystä tai toisesta ovat menettäneet lapsensa. Äidinmaidon kerääminen edellyttää hyvin järjestettyä toimintaa. Maitopisarayhdistys perusti Helsingissä vuonna 1948 Suomen ensimmäisen äidinmaitokeskuksen, joka siirtyi vuonna 1958 Helsingin kaupungin ylläpitämäksi. Sittemmin äidinmaitokeskuksia on perustettu useimmille paikkakunnille, joilla toimii lastentautien erikoisalan osasto keskososastoineen.

Pikkulasten ruumiillisen kehityksen ja terveyden seuraamisessa on alettu tavanomaisten kehityspiirteiden lisäksi kiinnittää huomiota mm. hampaiden kehitykseen ja kuntoon, puhehäiriöihin sekä kasvatusongelmiin ja psyykkisiin häiriöihin. Niiden arvioinnissa on tarvittu yhteistyötä terveydenhuollon muiden ammattiryhmien kuten hammaslääkäreiden, puheterapeuttien, psykologien ja psykiatrien kanssa.

Lastenneuvolatoiminnan ansiosta äidit ja vanhemmat ovat oppineet paremmin ymmärtämään lasten sairauksien hoidon ehkäisyä ja tottuneet turvautumaan sairauksien sattuessa ajoissa lääkärin ja terveyssisaren apuun. Kemoterapeuttisten ja antibioottisten bakteerilääkkeiden kehittyminen on parantanut ratkaisevasti lasten bakteeritulehdusten hoitamista. Aikaisemmin oli varsin tärkeätä suojata lapset sisälmysloisten tartunnalta valistustoiminnan avulla. Eräs sairauksien ennalta ehkäisyyn liittyvä toiminta oli ennen niin yleisten syöpäläisten hävittäminen.

Aivan ratkaisevaa lastentautien hoidon ja lastenneuvonnan kannalta oli maamme keskussairaalaverkoston valmistuminen vuosien 1953–1976 aikana. Keskussairaaloiden ansiosta lasten terveydenhuollon tietämys kohosi myös niiden koko toiminta-alueen terveydenhuollon laitosten ja henkilökunnan keskuudessa. Kaikkiin keskussairaaloihin tuli osastot keskosten hoitoa varten, jolloin myös pikkulasten synnynnäisten kehitysvirheiden ja vakavien sairauksien tutkimus ja hoito saatiin vähitellen nykyaikaiselle tasolle.

Vuoden 1972 kansanterveyslaki merkitsi erillisten neuvoloiden muuttumista yhdentyneiksi terveysneuvoloiksi, joiden asiakaspiiriin tulivat kuulumaan pikkulasten lisäksi myös kouluikäiset lapset, nuoret, työikäiset, eläkeläiset ja vanhukset, siis kaiken ikäiset asiakkaat. Samalla terveyssisarten ja kätilöiden virat muuttuivat terveydenhoitajan viroiksi. Alkuvaiheessa kätilön ja terveyssisaren koulutuksen saaneiden terveydenhoitajien töiden järjestämisessä esiintyi ongelmia. Ne vähenivät ja poistuivat vähitellen, kun kätilöiden ja sairaanhoitajien koulutukset yhdentyivät.

Lastenneuvonta tapahtuu yhä erillisinä neuvolavastaanottoina, mutta niiden sisältö ja tavoitteet ovat muuttuneet. Rutiinimaisia ikäkausien mukaisia käyntejä vastaanotolla on pyritty vähentämään erityisesti 1,5 ikävuoden jälkeen ja järjestämään niitä yksilöllisen tarpeen mukaan. Samalla toimintaa on kehitetty enemmän yhteisölliseen suuntaan. Osa vastaanotoista tapahtuu lääkärin tai terveydenhoitajan luona, mutta tarpeen mukaan vastaanotoilla on mukana terveydenhuollon muiden ammattiryhmien ja tarvittaessa sosiaalitoimen edustajia. Neuvoloissa pidetään myös ryhmävastaanottoja erilaisiin vertaisryhmiin kuuluville, esim. samanikäisille lapsille ja heidän vanhemmilleen. Kodin merkitystä neuvontatyössä on muutenkin pyritty korostamaan. Toiminta ei ole enää niin tiukasti ohjeistettua kuin aikaisemmin, minkä vuoksi neuvolakäytännöissä voi olla olosuhteista johtuvia eroavuuksia eri kuntien välillä.

Imeväisikäisen rintaruokinnan merkitystä on pyritty jälleen korostamaan, koska imettämisestä oli luovuttu 1970-luvulta alkaen yhä enemmän. Rokotussuojan kattavana pitäminen on ollut hyvin tärkeää epidemioiden estämiseksi. Uutena rokotteena otettiin vuodesta 1982 käyttöön yhdistetty tuhkarokko (morbilli)-, sikotauti (parotiitti)- ja vihurirokko (rubeola)-rokote eli MPR -rokote. Sen lisäksi on 1980-luvulta lähtien annettu pikkulapsille Haemophilus influenzae B eli hib-rokote, koska kyseinen bakteeri saattaa aiheuttaa hengenvaarallista aivokalvontulehdusta ja monia muita vakavia tulehdussairauksia.

Lasten neuvolajärjestelmä on varmasti lisännyt alle kouluikäisten lasten terveyttä ja antanut heille myös paremmat lähtökohdat myöhempiä ikävuosia ja koko elämää varten. Samaan suuntaan on vaikuttanut edistys useilla muilla terveydenhuollon ja sosiaalitoimen ym. aloilla, kuten lastentautien hoidossa, elintasossa, ravitsemuksessa, asunto-oloissa, liikenteessä jne. Pikkulasten hoitotason mittarina on yleisesti käytetty ns. imeväiskuolleisuutta eli alle 1 vuoden ikäisenä kuolleiden lasten osuutta elävänä syntyneistä. Tilastoihin liittyy aina epätarkkuuksia, mutta siitä huolimatta esitetään lopuksi imeväiskuolleisuuden keskimääräiset lukemat Suomessa vuosina 1750–2000.

Alle 1-vuotiaana kuolleiden lasten keskimääräiset osuudet elävänä syntyneistä Suomessa vuosina 1750–2000

Vuodet 1750 1800 1850 1900 1920 1940 1970 2000
Imeväis. kuoll. % 25 20 17 13 10 6 1,2 0,4

Kirjoitus on valmistunut helmikuussa 2004.

Kirjallisuutta:

Benson, I.: Tyyne Luoma, terveydenhoitajatyön uranuurtaja. Eripainos Sairaanhoidon vuosikirja X:stä 1973. Hämeenlinna 1973.

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Comenius, J. A.: Suuri opetusoppi. WSOY, Porvoo. Rauma 1928.

Cooter, R. and Pickstone, J.: Companion to Medicine in the Twentieth Century. Routledge, London and New York. Great Britain 2003.

Kiple, K. F. (ed.): The Cambridge Historical Dictionary of Disease. Cambridge University Press. Printed in USA 2003.

Locke, J.: Muutamia mietteitä kasvatuksesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia, 91 osa. Helsinki 1914. (Johdannon kirjoittanut ja teoksen suomentanut J. V. Lehtonen.).

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.

Pulma, O. ja Turpeinen, O.: Suomen lastensuojelun historia. Lastensuojelun Keskusliitto, Helsinki. Kouvola 1987.

Punto, A.: Terveyssisarkoulutuksen ja terveyssisarten neuvontatoiminnan kehitys Suomessa vuosina 1912–1944. [Väitöskirja.] Sairaanhoitajien koulutussäätiö. Vaasa 1991.

Haastattelu: osastonhoitaja Tuija-Kaisa Näränen, Lahden Paavolan terveysasema, 29.1.2004.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON