Arno
Forsius
Lectio praecursoria tohtorinväitöstilaisuudessa
4.9.1982
Lectio praecursoria tohtorinväitöstilaisuudessa
Helsingin yliopiston luentosalissa XII lauantaina
4. p:nä syyskuuta 1982 kello 10. Yliopiston
lääketieteellisen tiedekunnan määräämänä
kustoksena oli professori Kalle Achté ja
vastaväittäjänä professori Harald Teir.
Herra kustos, herra vastaväittäjä, arvoisat kuulijat.
Ruotsalainen pappismies Peder Månsinpoika oli vuonna 1522 Pyhän Birgitan hospitaalin esimiehenä Roomassa. Hän kirjoitti silloin ”Lääkekirjan” ja valitteli sen esipuheessa pohjoisen kotimaansa sairaanhoidon takapajuisuutta riimien muodossa seuraavaan tapaan:
”Se Ruotsin saattaa suureen häpeään ja turmioon,
kun taudin tullessa ain’ tartutaan vain lapioon.
Ei kukaan hoitokeinoja käy koskaan tuumaamaan,
ja joukot orpojen ja leskien näin kasvaa vaan.
Ei lääkäriä yhtäkään lie tässä valtakunnassa,
miss' ruokakin on kehnoa ja liikaa suolassa,
ei ole liioin ketään kirurgian tuntijaa,
sen sijaan monenmoista tääll’ on onnenonkijaa,
joill’ on oppinansa hölynpöly ja sen päätelmät,
ja heiltä hoitamatta jää jo rakot pienemmät.”
Totuuden nimessä on tunnustettava, että noihin aikoihin lääketieteen hoitomenetelmät olivat teholtaan varsin vaatimattomia, useat jopa paranemista haittaavia. Todellista hyötyä oli joistakin kirurgisista toimenpiteistä, joiden suorittaminen kuului parturiammattikunnan erikoistuneille käsityöläisille, välskäreille ja mestarivälskäreille. Nyt 460 vuotta myöhemmin tilanne on aivan toisenlainen. Käytettävissämme on teknisen kehityksen myötä niin runsaasti erilaisia hoitokeinoja, että joudumme tietyissä tapauksissa jo pohtimaan niiden tarkoituksenmukaisuutta ja oikeutusta elämän pitkittäjinä. Ihmisen tragedia ei ole suinkaan väistynyt, se on vain saanut uusia muotoja.
Terveydenhuollon kehitysvaiheet ovat olennainen osa ihmiskunnan historiaa, sillä sairaudet ovat aina olleet merkittäviä tekijöitä yhteisöjen ja yksilöiden taistelussa olemassaolonsa ja elämisen laatunsa puolesta. Menneinä aikoina raivonneet kulkutaudit ja muutkin sairaudet näyttäytyivät usein kohtalonomaisina tuhovoimina, joiden edessä ei ollut tehtävissä juuri muuta kuin alistua tai pyytää apua korkeammilta voimilta. Ilman sairauksia historian kulku olisi ollut kovin toisenlainen. Meidän on kuitenkin tutkiminen sitä historiaa, jota varjostavat sairauksien aiheuttamat kärsimykset.
Sairauksista ja niiden parantamisesta kertominen on kuulunut osana yleisen historian kuvaukseen jo alun perin. Lääketieteen historia puolestaan on ymmärrettävästi liittynyt lähinnä lääkärien ja oppihistorioitsijoiden tutkimuskohteisiin. Meidän maassamme lääketieteen historian varhaisimmat jäljet johtavat Turun akatemiaan 1600-luvun puolivälin aikoihin. Kansanlääkintä taas on ollut sekä lääkärien että kansatieteilijöiden mielenkiinnon kohteena. On kuitenkin havaittavissa, että historiallinen tarkastelutapa ei ole erityisemmin ollut lääketieteen tutkijoiden suosiossa. Sitä on pidetty suorastaan epätieteellisenä kokeelliseen ja kliiniseen tutkimukseen verrattuna.
Soveltavaan lääketieteeseen kuuluvan terveydenhuollon kehitys on aikaisemmin jäänyt historiankirjoituksen yhteydessä melko vähälle huomiolle, etenkin yleisen historian piirissä. Sosiaalihistoriaa ja siihen liittyvän sosiaalitoimen kehitystä on tavallisesti käsitelty jo huomattavasti laajemmin. Jokainen aika kirjoittaa oman historiansa osittain siksi, että sitä kiinnostavat menneisyydessä hieman eri asiat ja tapahtumat, erilaiset painotukset sekä yhtäläisyydet ja vastakohtaisuudet vallitsevien olojen kanssa. Kun kansanterveystyö nykyään, vihdoinkin, on eräänä terveydenhuollon muotona päässyt sille kuuluvaan asemaan lääketieteen osa-alueena, on kiinnostus nimenomaan sen aikaisempia kehitysvaiheita kohtaan selvästi lisääntynyt.
Terveydenhuolto on osa laajemmasta sosiaalisen huollon kokonaisuudesta, jonka avulla yhteisöt ovat pyrkineet huolehtimaan avun tarpeessa olevista jäsenistään. Sosiaalihuolto suppeana käsitteenä on useimmiten kohdistunut yhteisön vähävaraiseen osaan, kun taas terveydenhuollon kohteena on tavallisesti ollut koko väestö. Terveydenhuolto ja sosiaalihuolto ovat kuitenkin erottamattomasti sidoksissa toisiinsa. Tästä tultiin vakuuttuneiksi valistuksen aikana ja ensimmäisenä sen ilmaisi kirjallisesti saksalainen Johann Peter Frank 1700-luvun loppupuolella. On aiheellista mainita, että Ruotsissa ja siihen kuuluneessa Suomessa oli jo 1700-luvun alkupuolella ymmärretty eri hallinnonalojen yhteistoiminnan tärkeys ainakin kulkutautien torjunnan yhteydessä. Lainsäädännöllisiin toimenpiteisiin terveydenhuollon ja sosiaalihuollon kytkennät johtivat kuitenkin vasta liberalismin ajan Englannissa 1800-luvun puolivälin aikoihin.
Edellä selostettuun perustuen on terveydenhuollon kehitystä aiheellista tarkastella sosiaalisen huollon osana ja sosiaalitoimeen liittyvänä. Sitä paitsi terveydenhuoltotoimeen kuuluu nykyään sellaisia vastuualueita, jotka aikaisemmin liittyivät erottamattomasti sosiaalitoimen velvollisuuksiin. Näitä ovat mm. mielisairaiden huolto ja pitkäaikaissairaiden hoito. On mielenkiintoista todeta, että Suomen lääketieteen historian isä Otto E. A. Hjelt on perustavaa laatua olevassa teoksessaan ”Svenska och Finska Medicinalverkets Historia 1663–1812” käsitellyt terveydenhuollon kehitystä varsin kokonaisvaltaisesti ja myös sosiaalihuollon toimintoja mukaan ottaen. Hänen teoksensa jatkona on hiljattain ilmestynyt Niilo Pesosen teos ”Terveyden puolesta – sairautta vastaan, Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla”, jonka tarkastelukulma on myös melko laaja.
Nyt tarkastettavana olevan tutkimuksen tarkoituksena on ollut selvittää niitä ilmiöitä, joiden muodossa sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys on heijastunut erääseen maaseutupitäjään, Hollolaan, ja siitä irtautuvaan Lahteen. Tie nykypäivään on epäilemättä ollut hidas ja tuskallinen. ”Yhteisen kansan” tai ”rahvaan” omien tuntojen selostaminen ei juurikaan ole mahdollista, sillä se ei ole itse harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta halunnut tai osannut kertoa kärsimyksistään ja toiveistaan. Menneiden aikojen inhimillisen elämän ankeus pilkistää kuitenkin toisinaan esiin oikeudenkäyntien pöytäkirjoista ja rahvaanvalituksista. Nykyaikana on vaikeaa edes kuvitella sitä puutetta ja kurjuutta, jonka keskellä useat esivanhempamme saivat elää vielä muutama sukupolvi sitten.
Maalaiskansan historiaa tutkittaessa on pakko turvautua virkamiesten, papiston ja säätyläisten välittämiin tietoihin. Sama koskee sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämistarpeita. Senkin lähtökohdat olivat lähinnä niiden valistuneiden virkamiesten ja pappien käsissä, joiden havainnot ja myötäeläminen johtivat lainsäädännön ja hallintojärjestelmän kehittämisen kautta kansan parhaaksi. Kansan sivistystaso ja toimintaedellytykset olivat yleensä aivan liian vähäiset, jotta se olisi itse edes voinut vaatia jotain parempaa. Päinvastoin se usein vastusti kehittämispyrkimyksiä ymmärtämättä niiden hyödyllisyyttä. Tässä yhteydessä ei voi olla korostamatta sitä merkitystä, mikä seurakuntia johtaneen papiston asenteilla on ollut kansan mielipiteiden muokkaajana.
Hollolan emäseurakuntaa vastannut pitäjä soveltuu hyvin sosiaali- ja terveydenhuollon historian tutkimuskohteeksi. Se on riittävän suuri siinä mielessä, että esim. väestötapahtumien tilastollisessa käsittelyssä satunnaisilla vaihteluilla ei ole kohtuuttoman suurta vaikutusta kymmenvuotisjaksojen keskiarvoja laskettaessa. Toisaalta kyseinen alue on tarpeeksi suppea, jotta kaikkien asiaan mahdollisesti vaikuttavien seikkojen mukaan ottaminen käy päinsä Valitettavasti osa paikallisesta arkistoaineksesta on tuhoutunut tulipalossa Hollolan pappilan mukana 1750-luvulla. Tutkimuksen jatkuessa 1980-luvulle kohdealue tarjoaa tarkasteltavaksi uusia ja mielenkiintoisia kehitysvaiheita, joista erään muodostaa Lahden kauppalan ja kaupungin synty.
Kysymyksenasettelu ja pohdinta on tämäntapaisessa tutkimuksessa tuottanut tavanomaista suurempia ongelmia. Varmojen johtopäätöksien tekeminen syistä ja seurauksista on lukuisten ilmiöiden kohdalla näyttänyt tarkoituksettomalta aivan liian monen asiaan liittyneen ja vaikuttaneen tekijän vuoksi. Vastaavanlaatuisten tutkimusten puute on myös vaikeuttanut ilmiöiden vertailua ja niiden merkityksen arviointia. Raportti tutkimuksesta, etenkin historiallisesta, voidaan laatia kovin eri tavoin. Nyt tarkastettavana olevan tutkimuksen julkaisumuoto on selvästikin tavanomaisesta poikkeava. Sitä kirjoittaessani olen usein tuntenut itseni enemmän kronikoitsijaksi kuin analyytikoksi tai systemaatikoksi.
Taustan ja kehyksen laajuuteen on ollut syynä suomenkielisen yleisesityksen puute, mutta epäilemättä siihen on vaikuttanut myös oma kiinnostukseni kulttuurihistoriaa kohtaan. Tapahtumista historiaan jääneet jäljet eivät suinkaan ole aina määrältään suhteessa niiden merkittävyyteen. Siten historiankirjoittaja antaa aineistoa valitessaan, tahtomattaankin subjektiivisen leiman ilmaisulleen. Kuvauksessani olen tietoisesti pyrkinyt korostamaan inhimillisyyden ilmauksia tai peittämään niitä mahdollisimman vähän. Nyt tarkastettavana oleva tutkimus voidaan luokitella sosiaalihistoriaan ja terveydenhuollon historiaan kuuluvaksi, mutta julkaisumuotonsa puolesta se edustaa lähinnä paikallishistorian erityistutkimusta.
Pyydän Teitä, Herra Professori Harald Teir Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne muistutukset, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.
Vastaväittäjä, professori Harald Teir esitti väitöstilaisuuden aikana huomautuksensa ja arvionsa tarkastettavasta väitöskirjasta, ja sen lopussa hän ilmoitti antavansa Helsingin yliopiston lääketieteelliselle tiedekunnalle väitöskirjan hyväksymistä puoltavan lausunnon.
Väittelijä: Kiitän Teitä Herra Professori Harald Teir vastaväittäjänä väitöskirjani johdosta esittämästänne ansiokkaasta ja asiantuntevasta arvostelusta ja väitöskirjani hyväksymistä puoltavasta lausunnostanne.
Tämän jälkeen kehotan niitä arvoisia läsnäolijoita, joilla on jotakin muistuttamista väitöskirjaani vastaan, pyytämään puheenvuoron Herra Kustokselta.
Kustos, professori Kalle Achté: Puheenvuoroja ei ole pyydetty. Tilaisuus on päättynyt.
[Lisäys akateemiseen käytäntöön: Jos joku kuulijakunnasta esittää muistutuksen väitöskirjan johdosta, katsotaan hänet ylimääräiseksi vastaväittäjäksi. Akateemisen tavan mukaan väittelijän on tilaisuuden jälkeen esitettävä hänelle kutsu osallistua karonkkaan. Mutta tavan mukaan ylimääräisen vastaväittäjän tulee siinä tapauksessa ilmoittaa, että hän on estynyt osallistumasta karonkkaan.]
Kirjoitus on siirretty kotisivuille joulukuussa 2011.
Kirjallisuutta:
Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuoteen 1865. Akateeminen väitöskirja. Lahden kaupunki. Hämeenlinna 1982. (525 sivua.)
Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuosina 1866–1985. Lahden kaupunki. Vammala 1993. (606 sivua.)