Arno Forsius

Lepra eli spitaali

Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.

Lepra eli spitaali on vaikuttanut syvästi maailman kulttuureihin vuosituhansien ajan. Siihen on osittain syynä se, että taudille on annettu Raamatussa yhteiskunnalliseen syrjintään johtava leima. Vaikka lepraa ei enää esiinny kehittyneissä maissa, on se edelleen suuri terveydenhoidon ongelma monissa kehitysmaissa. Lepraa on usein pidetty eteläisten maiden tautina, mutta sitä on esiintynyt runsaasti myös arktisilla alueilla, mm. Grönlannissa ja Siperiassa.

Raamatun spitaali

Vanhassa testamentissa kirjoitetaan (3. Moos. 13: 45–46): "Spitaalitautia sairastavan tulee käyttää repaleisia vaatteita, pitää hiuksensa hajallaan ja kasvojensa alaosa peitettynä sekä huutaa: 'Saastainen, saastainen.' - Niin kauan kuin hän potee tautiaan, hän pysyy saastaisena. Hänen on asuttava erillään leirin ulkopuolella."

Pappien tehtävänä oli tarkastaa ihmiset, joille oli ilmaantunut tautiin viittaavia oireita. Niitä olivat ihossa esiintyvät valkoiset kyhmyt tai laikut, joiden kohdalla ihokarvat olivat muuttuneet valkoisiksi, sekä vereslihalla olevat kyhmyt ja paiseet, joiden kohdalla näkyi kellertäviä karvoja. Jos oireet olivat selvät, oli papin julistettava sairas saastaiseksi. Jos oireet eivät olleet varmat, oli sairas eristettävä seitsemäksi päiväksi ja tarvittaessa uudelleen seitsemäksi päiväksi. Jos tauti oli edennyt, oli kyseessä spitaali. Jos tauti ei ollut edennyt, oli hän puhdas.

Taudin epäiltiin pesivän myös talojen seinissä ja vaatekappaleissa, jos niissä todettiin punertavia tai vihertäviä läiskiä. Saastaisiksi todetut seinät oli puhdistettava ja vaatekappaleet hävitettävä.

On aivan varmaa, että Raamatussa spitaalia sairastaviksi tuomittiin ihmisiä, joilla oli monenlaisia muita ihosairauksia, kuten ihotuberkuloosi, psoriasis, partasieni, päänahan silsa ja muut ihosienet, jotka saattoivat aiheuttaa ihossa vaaleita arpimuutoksia.

Jotkut tutkijat ovat arvelleet, että Raamatun spitaali oli todellisuudessa kuppatautia. Kuppataudin esiintymisestä "vanhassa maailmassa" ei ole kuitenkaan varmoja todisteita ennen Amerikan löytämistä vuonna 1492.

Lepran leviäminen länsimaihin

Lepraa on varmaankin esiintynyt ihmiskunnassa vuosituhansien ajan. Lepraan viittaavia kuvauksia on olemassa muinaisesta Egyptistä, vanhasta Kiinasta ja antiikin Kreikasta. Länsimaihin lepran arvellaan levinneen jo Rooman valtakunnan sotajoukkojen mukana ensimmäisinä vuosisatoina jKr. Aivan ilmeisesti tauti yleistyi Euroopassa voimakkaasti ristiretkeläisten palatessa kotiin Pyhältä maalta 1000-luvun alussa.

Lepraan sairastumisen syytä ei tiedetty, mutta kokemuksen mukaan tauti oli tarttuva. Siihen viittasi myös tautiin sairastuneiden eristäminen yhteiskunnan ulkopuolelle. Tarttuvuuden lisäksi pelkoa ja inhoa lepraa kohtaan aiheuttivat taudin aiheuttamat ulkonäön muutokset sekä tautiin liittyvät märkivät ja haisevat haavat.

Tartuntavaaran ja inhon vuoksi lepraa sairastavat suljettiin jo varhaisissa kulttuureissa leirin, kylän tai kaupungin ulkopuolelle tai heidät lähetettiin menehtymään autiomaahan. Kun leprasairaita oli paljon, heistä muodostui siirtokuntia asutuksen liepeille, niemiin, saariin tai luoliin.

Eristettyinä asuvat saattoivat parhaimmillaan elää omatoimisesti ravintoa hankkien, mutta yleensä he olivat vakinaisen asutuksen hyväntekeväisyyden ja kerjäämisen varassa. Lepran levitessä tautia sairastavien joukot muodostuivat vakavaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi erityisesti kehittyneissä kulttuureissa.

Orleansin kirkolliskokous velvoitti vuonna 549 jokaista piispaa huolehtimaan hiippakunnassaan leprasairaista. Siitä syystä alettiin rakentaa leprasairaille laitoksia, mm. jo ennen vuotta 580 Chalons'iin Saône'iin. Sen lisäksi annettiin vuonna 583 määräys rajoittaa sairaiden liikkumista. Leprasairaiden hoitolaitokset lisääntyivät hiljalleen ja vuonna 634 leprasairaiden hoitolaitoksia oli mm. Maastrichtissa, Metzissä ja Verdunissa ja ennen vuotta 700 myös Bremenissä. Niitä kutsuttiin nimellä leprosorium.

Langobardien valtakunnassa määrättiin vuonna 644 säädöksellä "Edictus Rothari" karkottamaan sairaat kansan tai tuomarin päätöksellä asutuskeskusten ulkopuolelle. Samoin frankkien kuningas Kaarle Suuri puolestaan määräsi vuonna 789 leprasairaat eristettäväksi muun kansan keskuudesta.

Frankkien kuningas Pipin Pieni, Kaarle Suuren isä, julisti vuonna 757 lepran avioeron perusteeksi, jolloin terve puoliso saattoi solmia uuden avioliiton. Kirkko kuitenkin kielsi menettelyn.

Lepran valtakausi Euroopassa

Pyhälle maalle, nykyisen Israelin ja Palestiinan alueelle 1000-luvun alussa tapahtuneiden ristiretkien seurauksena lepra lisääntyi Euroopassa. Samalla tapahtui huomattavaa muutosta suhtautumisessa lepraan. Monet pyhiinvaeltajat saivat tämän sairauden, jota ei mitenkään voinut heidän kohdallaan pitää rangaistuksena synneistä. Leprasta tuli suorastaan pyhä sairaus, jonka uhrit olivat kristillisen lähimmäisenrakkauden tarpeessa.

Pyhällä maalla perustettiin vuonna 1048 Pyhän Lasaruksen veljeskunta, joka alkoi huolehtia leprasairaiden hoidosta ja rakentaa sairaaloita heitä varten. Ristiretkeltä palaavien mukana järjestö ja sen hoitolaitokset levisivät Eurooppaan. Näitä laitoksia kutsuttiin Pyhän Lasaruksen mukaan nimellä lasaretti tai lasaretto.

Leprasairaita sijoitettiin Keski-Euroopassa myös muihin hoitolaitoksiin, joiden nimenä oli yleensä hospitaali tai siitä johtuva nimitys. Hospitaalien hoidettavia kutsuttiin esim. Saksassa nimellä "Spitaler" ja sen seurauksena leprasairaita alettiin nimittää spitaalisiksi. Samasta syystä tautikin sai mm. suomen kielessä nimen spitaali.

Ranskassa Philipp August määräsi vuonna 1223, että kaupunkien on perustettava kivistä rakennettu leprahoitola. Louis (Ludvig) VIII perusti valtakuntaan 2000 leprataloa. Mathieu Pariisilaisen mukaan Euroopassa oli 19 000 leprahoitolaa vuonna 1244. Dauphinessa oli lepratalo vain aatelisia varten. Pohjois-Saksassa leprataloja kutsuttiin nimellä St.-Jürgens-Häuser, ne oli siis omistettu Pyhälle Georgiukselle, lepratautisten suojelijalle. Leprasairaalat rakennettiin yleensä syrjäisiin paikkoihin asutuskeskusten ulkopuolelle, kuitenkin lähelle vilkkaita teitä, niin että sairaiden oli helpompaa kerjätä.

Lepraa sairastavan eristäminen yhteiskunnasta oli vakava asia. Keskiajalla lepra oli ilmoitusvelvollisuuden alainen ja velvollisuus kuului rangaistuksen uhalla kirkkoherralle. Jo 1200-luvulla leprasairaiksi epäillyt joutuivat ennen leprahoitolaan ottamista tarkastukseen. Sen suoritti kaupungin raadin nimeämistä lääkäreistä ja kirurgeista koottu toimikunta. Päätös tehtiin oikeudenkäyntiä vastaavalla tavalla. Kölnin kaupungissa lääketieteellisellä tiedekunnalla oli laajalla alueella Länsi-Saksassa oikeus hyväksyä päätöksen täytäntöönpano. Myöhemmällä keskiajalla päätösten tarkoituksena oli toisaalta estää, etteivät kiertelevät köyhät hakeutuneet tarpeettomasti elätettäviksi leprataloihin.

Vaikka yhteiskunta hylkäsi sairaat, Kristus ei hylännyt heitä. Sen vuoksi leprataloissa oli omat kirkkonsa tai kaupunki rakensi lepratautisia varten oman kirkon kaupungin muurin ulkopuolelle, kuten Ruotsin Visbyssä. Jos sairaat kävivät kylän kirkossa, oli heille varattu omat paikat ja omat vihkivesimaljat. Mitään varsinaista hoitoa lepraan ei ollut, kiinalaisten jo 1300-luvulla tuntemaa chaulmoogra-öljyä lukuun ottamatta. Taudin hoidossa turvauduttiin yleensä rukouksiin, vihkiveteen ja pyhimyksiin

Vaikka suhtautuminen lepratautisiin olikin muuttunut, tulivat vanhat käsitykset heistä yhteiskunnan hylkiöinä ajoittain esiin. Ranskassa Philip Kaunis antoi polttaa lepratautisia vuonna 1313 syytettynä kaivojen myrkyttämisestä. Samoin Aachenissa poltettiin vuonna 1321 "lasersche Lüde" (spitaalista roskaväkeä), koska heidän uskottiin aiheuttaneen kulkutaudin myrkyttämällä kaivon.

Koko Euroopassa 1300-luvun puolivälissä alkanut paiseruttoepidemia, "musta surma", tappoi keskimäärin 1/4 osan väestöstä, monin paikoin lähes jokaisen. Suurin osa Euroopan lepratautisista kuoli ruttoepidemian uhreina ja lepra alkoi nopeasti vähentyä. Taudin syitä etsittäessä epäilyt kohdistuivat juutalaisiin ja lepratautisiin. He joutuivat sen yhteydessä syntyneiden mellakoiden seurauksena polttoroviolle mm. Sveitsissä ja Elsassissa (Alsace).

Leprasairaiden elämä

Lepratautisten hoitolat eli leprosoriot muistuttivat enemmän työlaitosta kuin sairaalaa. Niissä oli ankeat olosuhteet ja kova kuri. Monessa paikassa hengissä pysyminen perustui hyväntekeväisyyteen ja kerjäämiseen. Sairaiden oli noudatettava kerjuulla kulkiessaan erityisiä ohjeita. Heidän oli muista erottuakseen pukeuduttava vihreään viittaan ja muita ihmisiä lähestyessään heidän oli varoitettava näitä torvella, kulkusilla tai kalistimilla.

Lepratautisten elämää yhteiskunnasta eristettyinä kuvaavat seuraavat Trierin kaupungin keskiaikaiset ohjeet (teoksessa H. Vuori, Lääketieteen historia esitetyssä muodossa):

"Sinä et saa koskaan astua kirkkoon, markkinoille, myllyyn, leipomoon etkä ottaa osaa [väen]kokouksiin.

Sinä et saa koskaan pestä käsiäsi tai mitä muuta tahansa haluatkin pestä lähteessä, ja kun haluat juoda, sinun tulee ottaa vettä kupillasi tai muulla samanlaisella astialla.

Minne ikinä menetkin, sinun tulee kantaa lepratautisen viittaa niin että muut sinut tuntevat ja sinä et saa koskaan kulkea talosi ulkopuolella paljain jaloin.

Mitä ikinä haluatkin ostaa, sitä sinä et saa koskettaa muuten kuin kepillä.

Sinä et saa astua sisään majataloon etkä muuhunkaan taloon ja kun ostat viiniä, sinun tulee kaataa se omaan pulloosi.

Sinulla ei saa olla sukupuoliyhteyttä kenenkään naisen, ei edes oman vaimosi kanssa.

Jos joku kohtaa sinut matkalla ja tekee sinulle kysymyksen, älä vastaa, ennen kuin olet astunut syrjään, tuulen alapuolelle.

Mikäli kuljet sillan ylitse, älä koske kaiteeseen ennen kuin olet pistänyt käsineesi käteesi.

Sinä et saa koskettaa lapsia tai muita nuoria ihmisiä. Et myöskään saa antaa heille mitään, mikä kuuluu sinulle.

Sinä et saa syödä etkä juoda muiden ihmisten seurassa vaan ainoastaan lepratautisten seurassa ja sinun tulee tietää, että kun sinä kuolet, sinua ei tulla hautaamaan kirkkoon [lattian alle]."

Lepraan liittyvää nimistöä

Lepraan liittyvä nimistö liittyy erottamattomasti kulttuuriin. Taudin yleisin nimi lepra on alunperin kreikkaa. Sen pohjana on kreikan sana lepos, suomu, joka viittaa taudissa esiintyviin ihomuutoksiin. Kreikan leprasta johtuvat mm. latinan lepra, italian lebbra, ranskan lèpre, espanjan lepra ja englannin leprosy. Samaa juurta on leprahoitolaa tarkoittava leprosorium.

Toinen sanaryhmä liittyy nimeen Lasarus, joka viittaa Uudessa Testamentissa mainittuihin, Jeesuksen parantamiin ja kuolleista herättämiin ihmisiin. Ristiretkien aikana perustettiin Pyhällä maalla vuonna 1048 Pyhän Lasaruksen Veljeskunta huolehtimaan leprapotilaiden hoidosta, kuten edellä on mainittu. Lasaruksen nimestä tuli hoitolaitoksen nimeksi lasaretti ja lasaretto sekä lepran erääksi nimeksi Lasaruksen tauti.

Pariisissa on yhä kaupunginosa St. Lazare muistona siellä sijainneesta leprasairaalasta. Lasaruksen taudin ranskankielisestä nimestä "le mal Ladre" johtuen sitä sairastavia kutsuttiin nimellä melaatit. Flaaminkielessä lepratautinen on yhä melaatsch. Sekä Kölnissä että Aachenissa entisen leprahoitolan alueen nimenä on nykyäänkin Melaten.

Aikaisemmin on jo mainittu, että sairaanhoitolaitosten nimestä hospital niissä hoidettuja kutsuttiin nimellä Spitaler. Koska näissä laitoksissa hoidetut usein olivat lepraa sairastavia, alkoi Spitaler tarkoittaa lepratautista. Sen johdosta lepra on tanskassa spedalskhed, ruotsissa spetälska ja suomessa spitaali (tai pitaali).

Vanhassa yläsaksassa lepran nimenä oli misalsucht, myöhemmin Mieselsucht, joka johtuu latinan sanoista miser (onneton, kurja) ja misellus (viheliäinen, raukka). Vanhassa ranskassa lepra oli mesel ja englannissa meazel, mm. Shakespearella. Englannissa measles tarkoittaa nykyään tuhkarokkoa, mutta adjektiivilla measly on myös merkitys kurja, surkea.

Saksassa lepran nimenä on sekä (die) Lepra että (der) Aussatz, joista jälkimmäinen on yleisempi. Se johtuu sanasta aussätziger (ulkopuolelle karkoitettu) ja viittaa siten vanhaan saastaisuuden perinteeseen. Unkarin kielessä lepran nimenä on poklossag, helvetintauti, joka kuvaa tautia kohtaan tunnettua kauhua.

Lepran taudinkuva

Lepran aiheuttaja on bakteeri, Mycobacterium leprae, jonka norjalainen Gerhard Henrik Armauer Hansen (1841–1912) eristi ja osoitti leprapotilaan nenän eritteestä vuonna 1873. Bakteeria esiintyy myös runsaasti taudin aiheuttamiin ihokyhmyihin ilmaantuvien haavaumien eritteessä. Norjalaiset ja usein muutkin käyttävät leprasta nimeä Hansenin tauti. Se olikin varsin yleinen Norjassa vielä 1800-luvun loppupuolella.

Lepra tarttuu huonosti ja usein tarvitaan vuosikausien kosketus sairaan kanssa. Itämisaika on vuosia, ehkä vuosikymmeniä. Miehet saavat tartunnan kaksi kertaa niin usein kuin naiset. Tartunta tapahtuu ilmeisesti useimmin nenän limakalvon kautta. Tartuntavaara on suurin lapsilla ja tartunta onkin tavallinen äidistä lapseen. Aviopuolisoiden välillä tartuntavaara on vähäisempi. Tatuointi ja injektiot ovat satunnaisesti aiheuttaneet tartunnan.

Lepra on elimistön yleisinfektio, mutta sillä on kaksi ulkoisesti toisistaan poikkeavaa taudinkuvaa. Ihotyypin lepralle ovat ominaisia kyhmymäiset ihopaksuntumat kasvoissa, erityisesti nenässä, otsalla ja korvalehdissä, joiden vuoksi puhutaan lepraa sairastavien "leontiaasista", leijonamaisista kasvonpiirteistä.

Hermotyypin lepralle on ominaista ihossa täplittäin esiintyvä tunnottomuus ja värimuutos. Varsinkin raajoissa esiintyvä tunnottomuus, neurotrofiset muutokset sekä niihin liittyvät vammat ja tulehtuneet haavaumat johtavat vuosikausien mittaan raajojen halvauksiin, nivelten virheasentoihin ja kudosten vaikeaan typistymiseen.

Lepran diagnoosiin johtaa usein tyypillinen taudinkuva. Epäselvissä tapauksissa diagnoosi varmistetaan mikroskooppisella tutkimuksella nenän tai kudosten eritteestä tai haponkestävien sauvojen osoittamisella kudosnäytteessä. Leprabakteeria ei ole pystytty viljelemään millään keinotekoisella elatusaineella eikä sitä voida tuberkuloosibakteerin tapaan viljellä marsuissa. Leprabakteeri voidaan saada kasvamaan vain vyötiäisessä (armadillo) ja sen lisäksi se on onnistuttu 1960-luvulla istuttamaan hiiren käpälän polkuanturaan. Lepraa muistuttavaa tautia on todettu joillakin eläimillä, mm. rotilla (Mycobacterium lepraemurium) ja Indonesiassa puhveleissa.

Lepra nykyaikana

Lepraa sairastavia on maailmassa nykyään arviolta 12–15 miljoonaa. Endeemisiä alueita ovat varsinkin Kaakkois-Aasia, Filippiinit, Uusi-Guinea, Kiina, Korea, Afrikka, Tyynenmeren saaret ja latinalainen Amerikka. Tautia on myös Balkanin niemimaalla sekä Venäjän ja Yhdysvaltojen eteläosissa. Ensimmäinen kansainvälinen leprakonferenssi pidettiin vuonna 1897.

Kiinalaiset tunsivat lepran hoitona jo 1300-luvulla chaulmoogra-öljyn (hydnocarpus tai hydnocardia öljy), jota saatiin puristamalla intialaisen luumupuuheimon Hydnocarpus -sukuun kuuluvien puiden siemenistä. Öljyä käytettiin suun kautta, myöhemmin myös ruiskeina lihakseen annattuna. Öljyn teho oli kiistanalainen, mutta se oli yleishoidon ohella lepran ainoa hoito aina 1940-luvulle asti. Tuberkuloosin ehkäisyyn käytetyllä BCG-rokotteella oli jonkinverran tehoa myös lepran ehkäisyssä. Nykyään tehdään kokeiluja BCG-rokotetta ja tapettuja leprabakteereita sisältävällä rokotteella.

G. H. Faget ja hänen työtoverinsa alkoivat Yhdysvalloissa käyttää vuonna 1941 lepran hoitoon ns. sulfoniryhmän lääkkeitä, diaminodiphenylsulphone -johdannaisia, joista eräät, promin ja diasone, osoittautuivatkin pitkään annettuina tehokkaaksi tautia vastaan. Niitä annettiin viisi–kuusi vuotta ja sivuvaikutukset olivat yleisiä.

Myöhemmin on todettu uusien tuberkuloosilääkkeiden tehoavan myös lepraan. R. J. W. Rees, J. M. H. Pearson ja M. F. R. Waters osoittivat vuonna 1970, että varsinkin rifampisiini tehoaa leprabasilliin. Nykyään leprassa käytetään yhdistelmähoitona klofatsamiinia, dapsonea ja rifampisiinia tai rifabutiinia. Hoidon kesto on lievissä tapauksissa puoli vuotta, vaikeissa kaksi vuotta. Hoidon teho on hyvä eikä tauti yleensä uusiudu. Bakteerikannoissa on kyllä todettu resistenssin kehittymistä nykyisiä lääkkeitä kohtaan.

Lepraa pelätään edelleenkin siellä, missä sitä esiintyy. Kristinuskon vaikutusalueilla näyttää olevan suurempi taipumus kuin muissa kulttuuripiireissä eristää lepratautiset yhteisöstä. Siten Vanhan Testamentin käsitykset vaikuttavat vieläkin.

Kristinuskon piirissä sekä katolisella että reformoidulla kirkolla on ollut halua yhdistää lähetystyö lepratautisten hoitoon. Jo vuonna 1874 perustettiin kansain- ja kirkkojenvälinen lepralähetysseura, jonka työhön myös suomalaiset ovat osallistuneet. Toisena esimerkkinä on filantrooppi ja lääkäri Albert Schweitzer, joka piti 1900-luvun alkupuolella vuosikymmenien ajan yllä leprahoitolaa Lambarenessa Kongon alueella Afrikassa.

Maailman terveysjärjestö WHO on arvioinut vuonna 1998, että lepra olisi eräs niistä taudeista, jotka voitaisiin hävittää maailmasta valistuksen, rokotusten ja lääkkeiden jakelun avulla yhden sukupolven aikana. Sairastuneiden kohdalla tarvitaan lääkehoidon ohella kuntoutusleikkauksia, lääkintävoimistelua ja sosiaalisia toimenpiteitä.

Lepra Suomessa

Suomessa ja Pohjoismaissa lepraa on esiintynyt erityisesti rannikkoseutujen asukkaissa. Sen vuoksi on aikoinaan epäilty, että lepra tulisi kalan syömisestä. Syynä on ilmeisesti kuitenkin tavallista suurempi kosketustartunnan mahdollisuus kalastusaluksien ja kalamajojen ahtaissa yösijoissa, joissa oli usein myös lapsia mukana.

Seurakuntien väkilukutauluissa kuolinsyynä oli vuosina 1774–1801 ja 1802–1811 spetälska, vuosina 1812—1877 Elfkarlebysjukan eller elephantiasen. Viime mainituista edellinen viittaa taudin yleisyyteen Älvkarlebyn seudulla Ruotsissa ja jälkimmäinen taudin aiheuttamaan ihon paksunemiseen elefantin nahkaa muistuttavaksi. Elias Lönnrot käyttää taudista 1830-luvulla nimitystä pitali.

Suomessa on ollut lepraa jo keskiajalla. Osa sairaista on hoidettu hospitaaleissa. Turun Pyhän Yrjänän (Pyhän Georgiuksen) hospitaalissa, joka mainittiin ensimmäisen kerran vuonna 1355, oli hoidettavia viitisenkymmentä. Viipurin Maria Magdaleenan hospitaalissa, joka perustettiin vuonna 1475, oli hoidettavia jonkinverran enemmän. Molemmissa kaupungeissa oli lisäksi vaivaistupa eli Pyhän Hengen huone, jossa hoidettiin myös avuttomia sairaita. Helsinkiin rakennettiin pienehkö hospitaali pian kaupungin perustamisen jälkeen. Ensimmäinen maininta siitä on vuodelta 1555.

Lepraa sairastavien määrä lisääntyi Suomessa 1600-luvun alkutaitteessa. Siksi Kustaa II Aadolf määräsi vuonna 1619, että maahamme oli perustettava uusi hospitaali. Sen paikaksi valittiin Nauvon pitäjään kuuluva syrjäinen Seilin saari. Hospitaalin valmistuttua kolme tai neljä vuotta myöhemmin siirrettiin sinne 50 lepratautista Turun Pyhän Yrjänän hospitaalista ja 20 "pyhänhengenvaivaista" kaupungin vaivaistuvasta. Samalla näiden laitosten toiminta päättyi ja Pyhän Yrjänän hospitaalin rakennukset määrättiin tartunnanvaarallisina poltettavaksi.

Turkuun perustettiin kuitenkin melko pian uusi hospitaali, joka toimi vain joitakin vuosia. Turun akatemian lääketieteen professorin Elias Til-Landzin aikana hoidettiin Turussa leprapotilaita Kupittaalla Pyhän Henrikin lähteellä vielä 1680-luvun lopulta alkaen muutamien vuosien aikana.

Pohjanmaata varten rakennettiin hospitaali Kruunupyyn Korpholman niemelle, missä se aloitti toimintansa vuonna 1632. Lepran leviämisen vuoksi perustettiin 1600-luvun puolivälissä vielä uudet hospitaalit Ahvenanmaalla Gloskäriin, Pohjanmaalla Mustasaareen ja Kaarleporin kreivikuntaan (nykyisen Uusikaarlepyyn tienoille), Kainuussa Paltamoon sekä Kuusamossa Pudasjärvelle.

Pian lepra alkoi vähentyä nopeasti. Ahvenanmaalla sijaitseva Gloskärin hospitaali lakkautettiin vuonna 1672 ja siellä olleet potilaat siirrettiin Seilin hospitaaliin. Samoihin aikoihin päättyi myös Mustasaaren, Kaarleporin, Paltamon ja Pudasjärven hospitaalien toiminta, kun niiden hoidokit siirrettiin Kruunupyyn hospitaaliin.

Helsingin hospitaali yhdistettiin vuonna 1777 perustettuun Uudenmaan ja Hämeenlinnan läänin lääninlasarettiin, joka siirrettiin vuonna 1785 Hämeenlinnaan. Lepratautisten vähentyessä jäljellä olevat hospitaalit muuttuivat yhä enemmän mielisairaiden hoitolaitoksiksi. Viimeinen leprapotilas kuoli Seilin hospitaalissa vuonna 1785. Vuodesta 1841 alkaen Seilin hospitaali oli virallisesti pitkäaikaisten mielisairaiden turvalaitos ja sen toiminta päättyi vuonna 1962.

Muuhun Suomeen vuonna 1812 liitetyn "Vanhan Suomen" alueella Viipurissa ollut Maria Magdalenan hospitaali muutettiin vuonna 1813 lääninlasaretiksi. Sen jälkeen autonomisessa Suomen suuriruhtinaanmaassa olivat vain Seilin ja Kruunupyyn hospitaalit. Vielä 1820-luvulla suunniteltiin erillisen leprahoitolan rakentamista Kruunupyyn hospitaalin viereen, sillä Kuusamon alueella esiityi yhä lepraa, mutta hanke jäi toteuttamatta. Leprapotilaiden määrä väheni edelleen ja Kruunupyyn hospitaali lakkautettiin vuonna 1841. Lepran uskottiin silloin olevan häviämässä Suomesta.

Yleisiä siviilisairaaloita koskevassa asetuksessa vuodelta 1875 kiellettiin ottamasta parantumattomia lepraa sairastavia valtion sairaaloihin. 1890-luvulla havaittiin yllättäen, että leprapotilaiden määrä maassamme oli kasvamassa. Asiaa tutki erityisesti lääkintöneuvos L. W. Fagerlund. Vuonna 1892 todettiin maassamme 51 leprapotilasta ja vuonna 1896 heitä oli 67. Helsingin yleisen sairaalan Vanhalla klinikalla oli vuonna 1897 hoidettavana 11 leprapotilasta eristysosastolla.

Lepran lisääntymisen vuoksi perustettiin Helsingissä Sörnäisten Hörnebergiin Andsténin tehtaalle kuuluneeseen rakennukseen tilapäinen 30-paikkainen leprahoitola, joka avattiin vuonna 1900. Samalla suunniteltiin 50-paikkaisen laitoksen perustamista lähellä Helsinkiä olevaan Lammassaareen. Siitä kuitenkin luovuttiin, kun leprapotilaiden määrä ei enää merkittävästi lisääntynyt.

Sen sijaan avattiin vuonna 1904 Orivedellä leprasairaala Oriveden lakkautetun reservikomppanian kasarmirakennuksissa. Laitoksessa oli aluksi 20 hoitopaikkaa ja sinne siirrettiin Hörnebergin hoitolassa olleet potilaat. Uuteen laitokseen ilmoitettiin kuitenkin eri puolilta maata niin paljon uusia potilaita, että se laajennettiin 45-paikkaiseksi. Leprapotilaita oli koko maassa tilastojen mukaan 95 vuonna 1904 ja 115 vuonna 1906. Määrän nousu johtui suureksi osaksi siitä, että pitkään sairastaneita potilaita oli jäänyt aikaisemmin toteamatta.

Leprapotilaiden määrä kääntyi taas laskuun. Heitä oli 57 vuonna 1924 ja 7 vuonna 1950. Suomessa annettiin vuonna 1945 pitalitautilaki, jossa määrättiin tautia sairastavien hoidosta ja eristämisestä sekä hoidon kustantamisesta. Oriveden leprasairaala suljettiin vuonna 1953 ja viimeiset neljä potilasta siirrettiin Helsingissä toimivaan Kumpulan sairaalaan. Sinne otettiin Helsingistä myös yksi uusi potilas, joka hoidettiin lääkkeillä terveeksi. Kumpulan sairaala suljettiin vuonna 1962. Sen viimeiset leprapotilaat olivat sen jälkeen vielä muutaman vuoden hoidettavina "Vanhan klinikan" (Ihotautiklinikan) piharakennuksessa ennen kuolemaansa.

Kirjoitettu lokakuussa 1999. Seilin hospitaalin vaiheita selvennetty huhtikuussa 2006.

Kirjallisuutta:

Cedercreutz, A.: Spetälskans förekomst i Finland. Finska Läkaresällskapets Handlingar 1925: 67: 143–153.

Fagerlund, L. W.: Spetälskan i Finland. Finska Läkaresällskapets Handlingar 1891: 33: 767–813; 1893: 35: 495–555; 1897: 39: 1287–1345; 1904: 46 II: 495–585.

Müller, R.: Mikrobiologie. Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage. Nördlingen 1950.

Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Ed. by Kenneth F. Maxcy. Seventh Edition (1951).

Vuori, H.: Lääketieteen historia – sosiaalihistoriallinen näkökulma. Jyväskylä 1979.

Haastattelut 30.9.1999: A. Sakari Härö; Kirsti Kauppinen.

Lisäyksiä kirjallisuuteen 2015:

Lylykangas, Kimmo: Korpholmenin kirkko. Wood in Culture – Puun ja kulttuurin äänenkannattaja.08 (1908) s. 35–37. [Korpholmenin kirkko on Kruunupyyn leprasairaalan hävinneen kirkon paikalle hirsistä muistomerkiksi vuonna 2007 rakennettu "uudiskirkko".]

Turunen, Sakari ja Achté, Kalle: Seilin hospitaali 1619–1962. Käytännön lääkäri 1/1976.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON