Arno Forsius

Linnut ja kansanlääkintä

Suomalaisessa kansanparannuksen perinteessä ihmisen elämä, terveys ja taudit kytkeytyvät voimakkaasti luonnon ilmiöihin ja maagisiin vaikutuksiin. Siinä yhteydessä on oma osuutensa myös linnuilla, joiden sulava muoto, usein loistava höyhenpuku, liikkumistapa ja ääntely erottavat ne merkittävästi muusta luomakunnasta.

Suomen muinaiskulttuuri juontuu osaksi kaukaa Keski-Aasian altailaisuudesta, jossa samaania pidettiin tarujen mukaan linnun siittämänä. Heimojen kantaisiä ja totemieläimiä olivat kotka, pöllö, kurki, joutsen, hanhi, sorsa, kaakkuri, käki, korppi ja varis. Sellaisia lintuja, erityisesti kotkaa, korppia ja riekkoa, joiden hahmoon samaanin uskottiin voivan muuttua, kutsuttiin vaakalinnuiksi.

Sielulintuina pidettiin niitä lintuja, joissa sielun uskottiin poistuvan ruumiista. Niitä olivat mm. kyyhkynen, joutsen ja vieläpä korppi. Myös kuukkelia ja riekkoa pidettiin vainajien hengen kantajina. Sielulinnut asuivat maailmanpuussa, josta taivaanjumala-kotka kuljetti niitä kynsissään maan päälle. Toisen käsityksen mukaan myös muuttolinnut olivat sielulintuja, jotka lensivät talveksi vainajien luokse Lintukotoon ja palasivat sieltä keväällä elävien pariin.

Tauteja parantaessaan samaani käytti vaatetusta, joka viittasi peuraan, karhuun tai lintuun. Yleisin oli lintua muistuttava puku. Siipiä ja pyrstöä jäljittelivät siinä erilaiset rihmat. Sulkina pidettiin pieniä lehtimäisiä tai pillimäisiä rautahelyjä, joilla puku oli peitetty jalkineita myöten. Päähine oli puolestaan linnunsulista tehty. Taikakalujen säilyttämistä varten valmistettu kukkaro saattoi olla tehty kaakkurin tai muun linnun nahasta höyhenineen. Kalevalan mukaan samaani etsi puuttuvia parannussanoja "pääskysen päälaelta".

Kansanlääkinnässä taudit jaettiin Jumalan tauteihin ja panentatauteihin. Panentataudit katsottiin pahansuopien ihmisten, pahanilkisten haltioiden tai paholaisen lähettämiksi. Ne oli aiheutettu manaamalla, kiroamalla, loitsimalla, ampumalla tai pahalla silmällä katsomalla. Taikuudella saatujen tautien parantamiseen tarvittiin samaania, tietäjää tai noitaa, joka osasi tunkeutua salaiseen maailmaan. Parantamiseen liittyi olennaisesti taudin syntyloitsu, parannusloitsu ja usein manaus. Manauksella tauti lähetettiin kaukaiseen paikkaan, josta se ei enää osannut takaisin. Loitsuissa pahaa henkeä saatettiin pelotella kotkan kourilla ja haukan kynsillä tai pyytää korppia kantamaan huolet kalattomiin lampiin.

Loitsujen ja muiden taikakeinojen ohella on tautien parantamiseen käytetty myös yrttejä ja muita lääkkeen tavoin vaikuttavia aineita. On kuitenkin todettava, että sisäisesti ja ulkoisesti käytettyjen kansanlääkkeiden teho on perustunut enimmäkseen niiden maagiseen vaikutukseen. Siten ne ovat oikeastaan olleet samaanin taikakaluihin verrattavia aineita, jotka on annettu sairaan omaan haltuun. Joitakin kansanparannuksen käyttämiä rohtoja on saatu myös linnuista.

Ilmassa lentävät linnut yhdistettiin myös kulkutautien leviämiseen. Rastasparvien uskottiin ennustavan ruttoa. Ruton arveltiin yrittävän harakan selässä kylästä toiseen, minkä estämiseksi oli pantava pyssymies vahtiin kylien välille. Erään tarun mukaan rutto oli kerran siirtynyt kukkoon ja pysähtynyt siihen. Kansa uskoi, että erityisesti punainen kukko saattoi suojata ihmiset rutolta. Pääskysen pesän särkemisen arveltiin aiheuttavan tekijälleen sokeuden tai ainakin savennäköisiä pilkkuja kasvoihin. Riisitaudin kuviteltiin alkaneen veripisarasta, joka oli pudonnut korpin nokasta. Varisten uskottiin aiheuttavan lapsille keväisin jalkojen rohtumisesta variksen saappaat, minkä vuoksi lapsia peloteltiin variksilla.

Linnut saattoivat myös pilata eli paskoa ihmisen, mikä tiesi hänelle monenlaista vaivaa ja vaikeutta. Uskomuksen mukaan erityisesti käki saattoi kokonaisen vuoden ajaksi paskoa ihmisen, jos tämä syömättä ja juomatta kuuli keväällä käen ensi kerran kukkuvan. Sen varalta, että kukunta sattuisi öiseen aikaan, ihmiset pitivät keväällä tyynyn alla ruokapalaa, josta heti herättyään haukkasivat. Jos pilaaminen oli kuitenkin päässyt tapahtumaan, saattoi sen vielä tehdä tehottomaksi puremalla kasvavaa puuta. Pilaajalintuina pidettiin eräitä muitakin kovaäänisiä lintuja, kuten kaakkuria, kurkea, kuovia sekä riekkoa ja kapustarintaa.

Pahoja lintuja, paholaisen tai pirun edustajia, olivat mm. korppi, harakka, varis, huuhkaja, kaakkuri sekä tervapääsky. Uskomusten mukaan kuolemaa ennustivat esim. metso pihapiiriin tullessaan ja teeri talon katolle lentäessään. Kuoleman saattajina pidettiin lisäksi leppälintua, palokärkeä ja naakkaa. Leppälintu ennusti myös punataudin ilmaantumista karjaan.

Käkeä pidettiin ennustajalintuna, jonka kukunnasta vanhukset laskivat jäljellä olevia elinvuosiaan. Sairas ei kuollut keväällä, jos ehti kuulla käen kukkuvan. Silmäpaskolta eli trakoomalta säästyi, jos keväällä ennen käen kukuntaa syleksi kusiaispesään ja antoi kusiaisten kusta silmilleen. Hampaita lakkasi pakottamasta, jos ehti ennen käen kukuntaa ottaa käärmeen, kuivata sen ja polttaa sitä piipussa. Myös pääskyseen liittyi taikavoimia. Jos keväällä ensi kerran pääskysiä nähdessään pesi kasvonsa maidolla tai ainakin vedellä, pysyivät silmät terveinä koko vuoden. Jos halusi saada selkänsä kesän töitä kestäväksi, oli heittäydyttävä selälleen ensimmäisen pääskysen nähdessään ja valitettava: "Voi, voi, kun on selkäni kipeä!"

Linnuista saatavien parannuskeinojen osuus kansanlääkinnässä on ollut suhteellisen vähäinen. Seuraavassa on eräitä esimerkkejä niiden käytöstä ihmisten tautien hoidossa.

Keltataudin hoidoksi syötiin keltasirkun tai keltajalkaisen kananpojan lihaa. Tämä on tyypillinen esimerkki uskosta samankaltaisuuden maagiseen tehoon.

Maahiseksi sanottiin maasta ja merehiseksi merestä noussutta tautia. Maitomaahinen oli vetistävä rokahtuma ja sen hoitoon käytettiin keitettä, jossa oli mukana mm. valkean linnun höyheniä ja variksen muna. Merehiseksi tai raanitaudiksi nimitettiin märkivää tulehdusta sormessa. Sen hoidoksi käytettiin paikallisesti nuoressa maidossa vellimäiseksi keitettyä pääskysenpesää. Merehisen hoitoon käytettiin myös munanvalkuaista.

Ruusu oli kuumeinen, punoittava ihotulehdus. Sitä parannettiin ruusunkääreellä, jota valmistettaessa käytettiin monenlaisia aineksia, yhtenä niistä kukon- tai kananpaskaa. Palaneen rakkoa hoidettiin kananrasvalla.

Silmäpaskon eli trakooman hoitoon käytettiin kananmunan valkuaista. Sitä pantiin riepuun, jolla paineltiin silmiä. Saamelaiset ovat hoitaneet näärännäppyjä pyyhkimällä silmää joutsenen pyrstösulalla. Sokeutta on hoidettu sivelemällä tai voitelemalla silmiä palokärjen munalla. Korvasärkyä hoidettiin panemalla korvaan lämpimänä kukonpaskaa miehillä ja kananpaskaa naisilla.

Lapsen sampaiden hoitoon käytettiin kukon tai kanan harjasta otettua verta. Hammaspakotusta hoidettiin kaivamalla hammasta hammastikulla, joka oli tehty kuivattamalla tikan tai palokärjen kielestä. Hammassäryn ja päänkivun voiteeksi käytettiin viinaa, jossa oli liotettu korpin päätä. Hammassärky voitiin myös siirtää pois. Kipeää hammasta kaiveltiin tikulla, kolme lihanpalaa siveltiin ikenistä vuotaneella verellä ja viskattiin linnuille. Se lintu, joka nielaisi syötin, sai kivun itseensä.

Eläinten taudeista johtuvat haitat ja eläinten menehtyminen niihin aiheuttivat etenkin karjanomistajille usein korvaamattomia taloudellisia menetyksiä. Sen vuoksi tehtiin monenlaisia taikoja kotieläinten onnen ja menestyksen turvaamiseksi. Eräs keino oli naulata haukka tallin oven yläpuolelle selkä seinään ja kasvot tulijaan päin, sillä sen uskottiin pitävän sekä taudit että varkaat loitolla.

Eläintaudeista vakavin oli amputauti, ammus tai lento, jossa eläin nopeasti meni huonoon kuntoon, sortui maahan ja menehtyi. Taudin uskottiin aiheutuvan paholaisen lähettämästä nuolesta tai ammuksesta. Todellisuudessa taudintilan syynä oli useimmiten äkillinen suolenkiertymä, ähky tai vaikea tulehdus, kuten pernarutto. Painajaisessa eläin tuli yöllä aivan hikiseksi ja tuskaiseksi. Sen aiheuttajan uskottiin olevan eläimellä ratsastava piru, mara tai muu painaja.

Ammusta hoidettiin sekä hevosilla että lehmillä syöttämällä niille rohdossa tai appeessa pääskysenpesää tai kolmesta pääskysenpesästä otettua roskaa. Samaa keinoa käytettiin myös lehmän painajaisen hoitoon. Amputaudin, ähkynpurun ja äkillisten vaivojen hoitoon käytettiin myös pilaantunutta kananmunaa sekä kuivattua palokärkeä viinan seassa. Lehmän painajaista hoidettiin vielä ripustamalla harakka roikkumaan navetan katosta sen yläpuolelle. Kananmunaa käytettiin raakana eläinten punataudin hoitoon ja tervan kanssa lehmän ehtymisen hoitoon. Hevosen kapia hoidettiin paikallisesti vedellä, jossa oli keitetty kukon ja kanan sontaa sekä tuomen juurta.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1995: 26: 2740, laajennettuna Tringa 1996: 1: 35–38. Tarkistettu maaliskuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Hako, M.: Kansanomainen lääkintätietous. Helsinki 1957.

Järvinen, A.: Linnut liitävi sanoja. Romanttinen tietokirja suomalaisesta lintuperinteestä. Keuruu 1991.

Lönnrot, E.: Kalevala. Porvoo 1958.

Lönnrot, E.: Om Finnarnes Magiska Medicin. Finska Läkaresällskapets Handlingar 1841–1843: 1. (Suom. 1985, Suomalaisten maagisesta lääketieteestä, Lapinlahden sairaala, HYKS).

Turunen, A.: Kalevalan sanakirja. Helsinki 1949.

Vuorela, T.: Kansanperinteen sanakirja. Porvoo 1979.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON