Arno Forsius

Signe Löfgren (1897–1969) – legendaarinen lahtelainen silmälääkäri

Signe Löfgren oli Viipurissa ja Lahdessa elämäntyönsä tehnyt silmälääkäri, joka nautti harvinaislaatuista arvostusta ja kunnioitusta potilaiden, oman ammattikunnan, työtoverien, ystävien ja lähimmäisten keskuudessa. Signe Löfgren oli eräs niistä ihmisistä, joiden voidaan oikeutetusti sanoa olleen legenda jo eläessään.

Lapsuus ja nuoruus

Signe Ingrid Löfgren syntyi 20.06.1897 Viipurissa. Hänen vanhempansa olivat levyseppä Kalle Löfgren ja Vilhelmina Sjöblom. Perheessä oli kaksi muuta tytärtä ja yksi poika: Dagmar Eleonora (1884–1959), Tyyne Maria (1887–1962) ja Väinö Armas (1894–1940).

Signe Löfgren menetti vanhempansa jo lapsena. Sen jälkeen viipurilainen liikemies, konsuli William Otsakorpi (1870–1927) ja hänen vaimonsa Ester (1877–1928) ottivat Signen hoiviinsa, kouluttivat hänet ja avustivat häntä taloudellisesti. Otsakorven perheen ja hänen suojattinsa suhteet olivat läheiset. Signe vietti usein kesäkaudet Otsakorpien huvilalla tai nämä järjestivät hänelle kesänviettopaikan Pamppusaaresta tai joistakin muusta Viipurin lähellä olevasta saaresta.

Otsakorpien testamenttivaroilla perustettiin Viipurissa vuonna 1928 William ja Ester Otsakorven säätiö, joka on yhä toiminnassa. Se myöntää huokeakorkoisia lainoja pienyrittäjille ja opintolainoja korkeakoulutasoa alempien oppilaitosten oppilaille. Signe Löfgren toimi pitkän aikaa tämän säätiön hallituksessa.

Opiskelu ja erikoistuminen

Signe Löfgren kirjoitti ylioppilaaksi Viipurin Suomalaisesta yhteiskoulusta 7.6.1915. Sen jälkeen hän alkoi opiskella lääketiedettä Helsingin yliopistossa. Hän suoritti medikofiilitutkinnon 3.11.1917, lääketieteen kandidaatin tutkinnon 22.12.1919 ja lääketieteen lisensiaatin tutkinnon 7.4.1925.

Jo opiskeluaikanaan Signe Löfgren kiinnostui silmätaudeista. Kandidaattina olleessaan hän toimi vuosina 1922–1923 12 kuukauden ajan apulaislääkärinä helsinkiläisen lääkärin Elis G. F. Kuhlefeltin (1865–1935) pitämässä silmäpoliklinikassa sekä amanuenssina Helsingin yleisen sairaalan silmätautien osastossa.

Sen lisäksi Signe Löfgren oli opiskeluaikanaan amanuenssina Helsingin yleisen sairaalan sisätautien, lastentautien sekä korva-, nenä- ja kurkkutautien osastoissa. Hän oli myös vt. kunnanlääkärinä Alajärven ja Soinin kunnissa 3 kk:n ajan vuosina 1923–1924.

Signe Löfgren oli vuosina 1924–1925 yhdessä lääketieteen ja kirurgian tohtori Yrjö Reenpään kanssa valmistelemassa Ilmailuvoimien psykofysiologisen laitoksen toimintaohjelmaa. Reenpää oli määrätty laitoksen johtajaksi sen perustajan professori Robert Tigerstedtin kuoltua vuonna 1923.

Lääketieteen lisensiaatiksi valmistuessaan Signe Löfgrenillä oli siis varsin monipuolinen kokemus lääkärin työstä useilla erikoisaloilla. Silmätaudit kuitenkin kiinnostivat häntä eniten. Hän toimi professori Väinö Grönholmin johtamassa Helsingin yleisen sairaalan silmätautien osastossa ensin vapaaehtoisen apulaislääkärinä 7.9.1925–29.4.1926 ja jatkoi sen jälkeen vakinaisena apulaislääkärinä 29.4.1926–1.9.1928. Silmätautien erikoislääkärin oikeuden hän sai vuonna 1928.

Lääkärinä Viipurissa

Signe Löfgren aloitti tutkimustyön silmätautien osaston apulaislääkärinä toimiessaan, mutta käytännön työ vei hänet mukaansa pian kokonaan. Viipurin Diakonissalaitoksen silmäosaston lääkärin virka oli tullut avoimeksi kesällä 1928, jolloin lääket. ja kir. tri J. Lindberg siirtyi Helsinkiin. Osaston ylilääkäriksi valittiin 1.6.1928 lääket. lis. Osmo Neovius, mutta hän kuoli yllättäen jo vuoden 1929 alussa. Hänen jälkeensä viran ainoa hakija oli Signe Löfgren, joka oli toiminut sijaisena sairaalassa muutaman kuukauden ajan. Hänet myös valittiin siihen 1.6.1929 alkaen, ensimmäisenä naisena silmätautien osaston ylilääkärin virkaan Suomessa ja Pohjoismaissa.

Viipurin Diakonissalaitoksen sairaalan silmätautien osasto oli perustettu vuonna 1905 nimellä "Professori G. J. Strömborgin silmäklinikka". Osasto oli saanut alkunsa Viipurin lääninsairaalan lääkärinä toimineen Strömborgin ja hänen omaistensa rahalahjoitusten pohjalta. Signe Löfgrenin tullessa osaston ylilääkäriksi vuonna 1929 osastolla oli noin 30 hoitopaikkaa, joista 10 oli varattu lapsille. Oman sairaalansa ohessa Signe Löfgren hoiti vuosina 1929–1932 silmäpotilaita myös Viipurin yksityissairaalassa.

Signe Löfgren osallistui Viipurissa 1930-luvun alkutaitteessa Diakonissalaitoksen uuden sairaalan ja sen silmätautien osaston suunnitteluun. Uudisrakennuksessa, joka valmistui vuonna 1931, oli yhteensä 102 sairaansijaa, niistä 52 sisätautiosastolla ja 50 silmätautien osastolla. Vuonna 1937 silmätautien paikkoja oli pidettävä käytössä jo 62.

Viipurin Diakonissalaitoksen johtokunta valittiin uusien säännösten mukaisesti vuoden 1933 alusta. Silloin johtokuntaan kuului kuusi itseoikeutettua jäsentä ja kuusi näiden valitsemaa jäsentä. Yksi itseoikeutetuista oli silmäosaston ylilääkäri ja näin alkoi Signe Löfgrenin 35 vuotta kestänyt toimikausi Diakonissalaitoksen johtokunnassa. Vuodesta 1941 alkaen hän oli johtokunnan varapuheenjohtaja.

Suomessa oli 1930-luvun alussa vain kaksi silmätautien osastoa, toinen oli Helsingin yleisen sairaalan silmätautien osasto, jossa oli 58 hoitopaikkaa. Turun lääninsairaalassa avattiin 34-paikkainen silmätautien osasto vasta vuonna 1938.

Viipurissa Signe Löfgrenin tärkeänä tehtävänä oli toimia vielä yleisen trakooman hävittämiseksi, sillä kyseinen tauti oli siihen aikaan suurin sokeuden aiheuttaja Suomessa. Tässä tehtävässä saavutettiinkin merkittäviä tuloksia, niin että sodan aiheuttama siirtokarjalaisten muutto ei enää levittänyt tautia muualle Suomeen, josta se oli saatu hävitetyksi jo aikaisemmin.

Viipurissa Signe Löfgren oli Diakonissalaitoksen sairaanhoitajakoulutuksen johtokunnan jäsen vuodesta 1932 alkaen. Ernst Knapen vuonna 1913 ruotsiksi ja vuonna 1915 suomeksi julkaistu silmäsairaanhoitajien oppikirja vaati uudistamista. Tehtävä lankesi Signe Löfgrenille, joka joutui 1930-luvun alussa kouluttamaan sairaanhoitajattaria Viipurin Diakonissalaitoksen uutta silmäosastoa varten.

Signe Löfgrenin oppikirja "Silmätautioppi sairaanhoitajattarille" ilmestyi vuonna 1934 ja uutena painoksena vuonna 1940. Kirjan 3.–5. painoksissa, jotka ilmestyivät vuosina 1943, 1950 ja 1955, oli mukana ylihoitaja Rakel Wernerin kirjoittama osa "Käytännöllinen silmäsairaanhoito". Laajennettu kirja ilmestyi myös ruotsiksi nimellä "Ögonsjukdomarna och deras behandling" vuonna 1943.

Diakonissalaitos siirtyy Lahteen

Talvisodan syttymisen seurauksena Viipurin Diakonissalaitos evakuoitiin Karkkuun, jossa laitos toimi kristillisellä kansanopistolla. Sairaala oli sijoitettu aluksi emäntäkoululle ja myöhemmin kansanopistolle. Signe Löfgren oli silloin opettajana Poriin siirretyllä Helsingin yliopiston silmäklinikalla.

Välirauhan seurauksena Viipuri menetettiin keväällä 1940 eikä laitos voinut palata sinne. Heinäkuussa 1940 ostettiin Lahdesta ns. Weltheimin talo Tapionkatu (myöh. Sibeliuksenkatu) 6:ssa laitoksen uudeksi sijoituspaikaksi, jonne myös sairaala sijoitettiin varsin ahtaisiin tiloihin. Signe Löfgrenillä oli tärkeä osuus tarvittavan lainan hankkimisessa Kansallis - Osake - Pankista. Ensimmäinen silmätautipotilas otettiin osastolle jo syyskuun lopulla 1940. Sairaalassa oli silloin yhteensä 63 sairaansijaa, jotka jakautuivat puoliksi sisätautien ja silmätautien osastojen kesken.

Diakonissalaitoksen koko sairaalan ylilääkärinä toiminut Nikolai Robert Roschier oli ollut sodan aikana puolustusvoimien palveluksessa. Hän kuoli lokakuussa 1940, jonka jälkeen Signe Löfgren toimi koko sairaalan v.t. ylilääkärinä. Johtokunta kutsui 20.6.1941 Signe Löfgrenin koko sairaalan johtavaksi ylilääkäriksi.

Jatkosodan alkaessa kesäkuun lopulla 1941 (Viipurin) Diakonissalaitoksen sairaalan silmätautien osasto muuttui 8. sotasairaalan osastoksi ja Signe Löfgren oli komennettuna puolustusvoimien palvelukseen. Koko sairaala oli silloin silmätautien osastona, jossa oli 65 potilaspaikkaa. Sairaala vapautui puolustusvoimien käytöstä kesällä 1942, mutta Signe Löfgren oli syksyyn 1944 saakka puolustusvoimien palveluksessa Kuusankoskella toimivan sotasairaalan lääkärinä. Hänen sijaisenaan Lahdessa oli silmätautiosaston alilääkäri Ragnar Eliel Mattson.

Vanhasta asuinrakennuksesta kunnostettu talo oli sairaalakäytössä ahdas ja epäkäytännöllinen. Varsinkin silmäosaston poliklinikka toimi pienissä tiloissa ja odotushuoneessa vallitsi yleensä suuri tungos. Kerran kun odotushuone oli jo tupaten täynnä, pyrki vielä eräs nainen ovesta sisään. Sisältä sanottiin silloin: "Ei tänne enää mahdu!". "Ehkäpä minä sentään jotenkin mahdun", vastasi Signe Löfgren iloisesti ja tunkeutui odottajien välistä vastaanottohuoneeseensa.

Monista vaikeuksista huolimatta silmätautien osasto toimi tehokkaasti ja siellä hoidettiin Lahden seudun asukkaiden lisäksi potilaita etenkin Itä- ja Pohjois-Suomesta, mutta myös pääkaupunkialueelta. Ylilääkäri Signe Löfgrenin apuna oli vuodesta 1946 alkaen alilääkäri Kaarlo Suo, joka oli varsinaisesti Lahteen siirretyn Keskussotilassairaala 2:n (KSS 2) silmätautiosaston lääkäri.

Uusi sairaala Lahdessa

Diakonissalaitoksen uutta sairaalarakennusta alettiin rakentaa vuonna 1948 ja se valmistui vuonna 1950. Rakennustöiden aikana sattui vuonna 1949 rakennusalan lakko, joka uhkasi pahoin viivästyttää sairaalan valmistumista. Silloin Signe Löfgren piti lakossa olleille rakennusmiehille "elämänsä parhaan puheen", kuten hän kertoi. Sairaalan rakennustyöt käynnistyivät, vaikka lakko muilla työmailla jatkui.

Diakonissalaitoksen uuteen sairaalaan tuli yhteensä 124 sairaansijaa, puoliksi sisätautien ja silmätautien osastoille. Sairaalan 62-paikkainen silmätautien osasto oli paljon suurempi kuin missään pian sen jälkeen perustetussa keskussairaalassa. Vain Helsingin yleisen sairaalan silmätautien osasto, jossa oli 126 sairaansijaa, oli sitä suurempi.

Signe Löfgren oli saanut itse suunnitella silmäosastolle toimivat tilat ja hän piti osaston hyvää varustusta myös tärkeänä. Niinpä hän hankki sairaalaan Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön lahjoitusrahoilla maamme ensimmäisen, Meyer-Schwickerathin kehittämän valokoagulaattorin verkkokalvon vaurioiden hoitamista varten.

Ylilääkärin lisäksi silmätautien osastolla oli alilääkäri ja apulaislääkäri. Alilääkärinä toimi edelleen KSS 2:n silmäosaston lääkäri Kaarlo Suo. Signe Löfgrenin aikana sairaalassa työskenteli yli 20 Suomessa silmälääkäriksi aikovaa lääkäriä, jotka saivat täällä hyvän alun erikoistumistaan varten.

Kuten aikaisemmin jo todettiin, Signe Löfgren toimi Diakonissalaitoksen sairaalan johtavana ylilääkärinä vuodesta 1941. Sen lisäksi hän kuului Diakonissalaitoksen johtokuntaan vuodesta 1933 alkaen ja toimi sen varapuheenjohtajana vuodesta 1941. Kun Diakonissalaitos perusti vuonna 1964 oman sairaanhoitajakoulun, valitsi Diakonissalaitoksen säätiön johtokunta sille oman johtokunnan, jonka puheenjohtajana Signe Löfgren oli vuoden 1967 loppuun saakka.

Yksityisten sairaaloiden toimintaedellytykset vaikeutuivat vähitellen 1960-luvulla. Vuoden 1965 aikana Diakonissalaitoksen sairaala vuokrasi sisätautiosastolta huomattavan määrän sairaansijoja lähikunnille ja myös Lahden kaupungille. Silmätautien osasto toimi edelleen yksityisenä ja kuormitus oli varsin suuri.

Signe Löfgren täytti 70 vuotta kesäkuussa 1967 ja siirtyi eläkkeelle 31.12.1967. Hän oli ollut laitoksen silmäosaston ylilääkärinä yli 38 vuotta, koko sairaalan johtavana ylilääkärinä yli 26 vuotta ja laitoksen johtokunnan jäsenenä 35 vuotta. Hänelle myönnettiin eläkkeelle siirtyessä valtion ylimääräinen eläke.

Signe Löfgrenin siirtyessä eläkkeelle vuoden 1967 päättyessä päättyi pian myös Lahden silmätautien osaston toiminta Diakonissalaitoksen toimintana. Silmätautien osaston ylilääkärin virkaa ei saatu enää täytetyksi. Silloin jouduttiin toteamaan, että silmätautien sairaalahoito Lahdessa saattoi jatkua keskussairaalan valmistumista odotettaessa vain, jos Lahden kaupunginsairaalaan perustettaisiin silmätautien osasto ja sitä varten ylilääkärin virka. Näiden perustaminen tapahtui 22.5.1967. Tarvittavien järjestelyjen kestäessä alilääkäri Kaarlo Suo hoiti ylilääkärin tehtävää viransijaisena toistaiseksi.

Diakonissalaitoksen ja Lahden kaupungin välillä tehtiin 13.2.1968 sopimus silmätautien osaston ja poliklinikan vuokraamisesta kaupunginsairaalan osaksi. Osaston paikkaluvuksi tuli silloin 31. Vihdoin ylilääkärin virka saatiin täytetyksi vuonna 1968, kun siihen valittiin Pekka Pohjanpelto. Myöhemmin perustettiin vielä apulaislääkärin virka. Vuoden 1972 alussa silmätautien osasto ja koko Diakonissalaitoksen sairaala siirtyi henkilökuntineen kaupunginsairaalan osaksi. Silmätautien osaston toiminta siirtyi kaupunginsairaalasta syksyllä 1976 saman vuoden keväällä avatun Päijät-Hämeen keskussairaalan toiminnaksi.

Toiminta lääkäriyhdistyksissä

Signe Löfgren liittyi Suomalainen Lääkäriseura Duodecimiin vuonna 1920 lääketieteen kandidaatiksi tultuaan, Suomen Yleiseen Lääkäriliittoon (myöh. Suomen Lääkäriliitto) vuonna 1925 lisensiaatiksi valmistuttuaan ja Kyminlaakson Lääkäriseuraan vuonna 1940 Lahteen muutettuaan. Näiden kaikkien yhdistysten jäsenenä hän oli kuolemaansa saakka.

Suomen Lääkäriliitossa Signe Löfgren oli valtuuskunnan jäsenenä vuosina 1958–1961. Muuten hän ei osallistunut edellä mainittujen yhdistysten luottamustehtäviin. Kyminlaakson Lääkäriseura oli Lahden seudun paikallinen ammatillinen yhdistys. Sen toimintaan Signe Löfgren osallistui aktiivisesti kokouksissa sekä seuran järjestämissä juhlatilaisuuksissa ja seuramatkoilla. Hänet valittiin seuran kunniajäseneksi vuonna 1958. Kyminlaakson Lääkäriseuraan kuuluneet ystävät järjestivät eläkkeellesiirtymisjuhlan Signe Löfgrenille 3.1.1968 hotelli Salpauksessa. Arkkiatri Arvo Ylppö oli kutsuttu mukaan tähän tilaisuuteen.

Lääkäriyhdistyksistä Signe Löfgrenille läheisin oli vuonna 1911 perustettu Suomen Silmälääkäriyhdistys. Sen jäseneksi Signe Löfgren tuli vuonna 1925, jolloin hän aloitti työnsä Helsingin yleisen sairaalan silmätautien osastossa apulaislääkärinä. Hän oli yhdistyksen varapuheenjohtajana vuonna 1938 ja sen jälkeen puheenjohtajana poikkeuksellisen pitkään sotavuosien 1939–1944 ajan. Hänet kutsuttiin yhdistyksen kunniajäseneksi vuonna 1961.

Signe Löfgren osallistui ahkerasti Suomen Silmälääkäriyhdistyksen kokouksiin ja käytti niissä vilkkaasti puheenvuoroja. Hän kävi yhdistyksen muiden jäsenten kanssa usein kongresseissa ulkomailla. Vuodesta 1956 yhdistyksen kokouspäivinä alkoi kokoontua naissilmälääkärien lounasseurue, johon myös Signe Löfgren kuului. Jokainen seurueen jäsen toimi vuorollaan tilaisuuden emäntänä, Signe Löfgren ensimmäisen kerran vuonna 1957 hotelli Vaakunan kabinetissa. Lounaat olivat rentoutumistilaisuuksia eikä niiden ohjelmassa ollut ammattiin liittyviä kysymyksiä.

Suomen Silmälääkäriyhdistys kokoontui vuonna 1931 Viipurissa. Siellä Signe Löfgren tutustutti kokouksen osanottajat uuteen Diakonissalaitoksen sairaalaan, jossa oli maamme ensimmäinen alunperin silmäsairaalaksi suunniteltu osasto. Vuonna 1950 yhdistys kokoontui Lahdessa, jossa Signe Löfgren saattoi esitellä Diakonissalaitoksen juuri valmistuneen sairaalan silmätautiosastoineen.

Puheenjohtajakaudellaan Signe Löfgren esitti vuonna 1941 yhdistyksen vuosijuhlassa 30-vuotiskatsauksen, josta ei ole olemassa kirjallista kertomusta. Vuonna 1943 yhdistys asetti toimikunnan ottamaan esille pommitusten aiheuttamat silmävammat. Toimikuntaan valittiin Aarni Ajo, Mauno Vannas ja Signe Löfgren. Asia ei kuitenkaan edistynyt, kunnes Kaarlo Suo joutui kiireellisesti laatimaan asiaa koskevat ohjeet asutuskeskusten suurpommitusten alkaessa vuonna 1944.

Kahden silmätautien sairaalan suunnitteluun ja rakentamiseen osallistuneena Signe Löfgrenistä oli tullut merkittävä sairaalasuunnittelun asiantuntija. Hän painotti yhdistyksessä vuonna 1948 vireillä olevien keskussairaaloiden silmätautiosastojen kunnollista suunnittelua ja varustusta. Keskussairaaloita suunniteltaessa oli herännyt ajatus perustaa silmätautien osasto vain joka toiseen keskussairaalaan. Silmälääkäriyhdistys vastusti supistamista.

Yhdistyksen hallitus ja Signe Löfgren kävivät vuonna 1952 tutustumassa tilanteeseen Joensuun keskussairaalassa ja käynnin seurauksena saatiin silmätautien osasto sinne. Signe Löfgren ajoi myös voimakkaasti vuonna 1955 silmätautien osaston rakentamista Etelä-Karjalan keskussairaalaan Lappeenrantaan. Siellä se onnistui luovuttamalla korvatautien osaston tiloista puolet silmätautien osastolle.

Valtiovarainministeriö oli perustanut vuonna 1949 Sairaala-alan suunnittelutoimikunnan (SASTO) avustamaan keskussairaalaverkoston rakennushanketta. SASTO pyysi Silmälääkäriyhdistykseltä asiantuntijoita silmätautien osastoja suunnittelevien lääkärien avuksi. Yhdistys nimesi tähän tehtävään professori Mauno Vannaksen, dosentti Sigurd Wernerin ja Signe Löfgrenin vuosina 1951–1954.

Suomen Silmälääkäriyhdistys perusti vuonna 1960 tutkimustyöhön myönnettävien apurahojen jakamista varten Silmäsäätiön. Signe Löfgren teki silloin huomattavan lahjoituksen säätiölle ja hänestä tuli itseoikeutettu hallituksen jäsen kuolemaansa saakka. Salme Vannaksen mukaan Signe Löfgren oli säätiön hallituksessa aktiivinen ja rohkeasti kantaa ottava jäsen, jolla oli myös auktoriteettia. Hän piti mm. tärkeänä säätiön aseman vakauttamista ja hallinnon uudelleen organisoimista.

Keväällä 1969 Signe Löfgren oli päättänyt testamentillaan lahjoittaa Silmäsäätiölle melkein koko omaisuutensa (mukana asunto-osake ja kesähuvila), lukuunottamatta eräitä ystäville ja kummilapsille lahjoitettavia eriä. Ilmoittaessaan asiasta Salme Vannakselle keväällä 1969 hän lisäsi evästyksenä: "Jakakaa sitten apurahoja nuorille väitöskirjatyön tekijöille. Itselläni ei ollut siihen aikanaan varaa." Silmäsäätiö perusti vuonna 1987, jolloin oli kulunut 90 vuotta Signe Löfgrenin syntymästä, Signe Löfgrenin palkintoapurahan jaettavaksi kaikille edeltävänä vuonna silmätautien alalta tohtoriksi väitelleille.

Signe Löfgren lääkärinä

Signe Löfgren sai jo Viipurissa legendaarisen maineen taitavana silmälääkärinä ja erityisesti silmäkirurgina. Hänen maineensa kasvoi edelleen hänen siirtyessään Diakonissalaitoksen mukana Lahteen, sillä täällä silmätautien osastolla hoidettiin potilaita melkein koko maan alueelta. Signe Löfgrenin potilaina Lahdessa oli monia julkisuudessa tunnettuja henkilöitä. Usein hänen luokseen tuli potilaita myös ulkomailta, varsinkin Ruotsista ja Yhdysvalloista. Ulkomaille tekemiensä matkojen aikana häntä pyydettiin tutkimaan eräitä huomattuja henkilöitä mm. Alankomaissa ja Ruotsissa.

Signe Löfgren tunnettiin erityisesti taitavana silmäkirurgina, joka teki leikkauksia sekä harmaakaihin että viherkaihin hoitamiseksi. Hän oli erittäin taitava kaihileikkausten suorittaja, leikatun silmän värikalvo oli ehjä ja silmäterä oli aivan keskeinen. Signe Löfgren suhtautui vakavasti leikkauksiin ja valmistautui niihin hyvin. Edeltävinä päivinä hän vältti mm. puutarhatöiden tekemistä, säilyttääkseen kätensä vahingoittumattomina ja herkkätuntoisina. Leikkauspäivinä hän käytti edeltävän ajan lepoon ja virkistykseen.

Signe Löfgren oli erittäin uuttera ja tunnollinen lääkäri. Kun hän oli kerran Silmälääkäriyhdistyksen kokoukseen Helsinkiin saavuttuaan soittanut Lahteen ja saanut kuulla potilaansa tilan huonontuneen, hän palasi viipymättä Lahteen.

Apulaislääkärinä toiminut Jorma Castrén on kuvannut Signe Löfgrenin työpäivää Lahdessa 1950-luvulla uuden silmäosaston aikana seuraavaan tapaan. Signe Löfgren aloitti yleensä työpäivänsä kahviaamiaisen jälkeen ottamalla kotona vastaan potilaita klo 8–9 alkaen. Lounaan jälkeen hän tuli sairaalaan, kiersi 62-paikkaisen osaston, tutki potilaita poliklinikalla ja sen jälkeen leikkasi yleensä iltaan saakka. Signe Löfgren oli työssä ainakin klo 17 asti, usein paljon myöhempäänkin. Joskus hän saattoi olla niin uupunut, ettei diakonissojen keittämä vahva kahvikaan auttanut. Silloin hänet oli saatava lähtemään kotiin suorastaan väkisin.

Signe Löfgrenin yksityisvastaanotto oli hänen asuntonsa yhteydessä Lahdenkatu 14 A:ssa. Vastaanottoapulaisena toimivat hänen sisarensa, joka hoitivat myös sisarusten taloutta. Eräs lahtelainen potilas oli kertonut Jorma Castrénille, että hän oli kerran mennyt 10 min. myöhässä vastaanotolle. Silloin sisar oli kehottanut potilasta lähtemään pois, koska tämä oli omasta syystään myöhässä. Signe Löfgren oli toista potilasta tutkiessaan kuullut oven läpi asian ja huutanut kovalla äänellä, ettei pidä lähteä pois vaan odottaa, "koska meidän kellomme käyvät kuin lehmänkellot".

Yksityisvastaanotolle oli ajanvaraus puhelimella vasta vuodesta 1958 alkaen. Siihen saakka aikoja jaettiin vastaanotolla, vuoden 1954 lääkäriluettelon mukaan "mieluimmin maanantaisin, tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin klo 9–11". Aikoja varanneet ovat kertoneet, että joinakin maanantaiaamuina vastaanoton oven takana ollut odottajien jono ulottui toisesta kerroksesta talon ulko-ovelle ja vieläpä ulos Lahdenkadulle. Jonottajina olivat sekä potilaat että heidän asiamiehensä. Kesäkuukausina yksityisvastaanottoa ei ollut.

Alilääkäri Kaarlo Suo ja apulaislääkäri hoitivat silmäpotilaita sekä vuodeosastoilla että poliklinikalla. He hoitivat myös päivystystapaukset, joita yöaikaan lähetettiin silmätautien poliklinikalle. Myös ylilääkäri Signe Löfgren hoiti potilaita poliklinikalla ajan salliessa. Suurella osastolla ja vilkkaalla poliklinikalla oli paljon työtä, mutta apulaislääkärit olivat kiitollisia saamastaan opetuksesta ja kokemuksesta. Diakonissalaitoksella toimineet apulaislääkärit antoivat Signelle Löfgrenille 60-vuotispäivänä lahjaksi kultaisen kaihiveitsen.

Signe Löfgren oli hyvin sosiaalisesti ajatteleva lääkäri. Lukemattomat olivat ne potilaat, joilta hän ei ottanut lainkaan maksua tutkimuksesta, leikkauksesta tai vieläpä sairaalahoidosta. Usein diakonissat kuulivat Signe Löfgrenin sanovan: "Sisar sannoo toimistoo jot' ottakoot sairaalalaskun miu tililtäin." Potilaalle, joka pelkäsi hoidon aiheuttamia kustannuksia, Signe Löfgren ilmoitti suorin sanoin, että raha ei ratkaise ja asian on pakko jotenkin järjestyä. Hän ei näyttänyt koskaan murehtivan lääkärinpalkkion saamatta jäämistä.

Kaikki Signe Löfgrenin potilaat eivät suinkaan olleet vähävaraisia. Eräs heistä lahjoitti hänelle hienon minkkiturkin. Lahjoituksen liittyi ehto, että turkin oli oltava professorin yllä hänen saapuessaan Helsinkiin seuraavan kerran. Ja silloin turkki todella olikin hänen yllään.

Signe Löfgren oli auktoriteettina ehdoton, mutta silti hän oli inhimillinen ja potilasta arvostava. Jos potilaalla oli henkinen hätä, Signe Löfgrenillä riitti aikaa kahdenkeskiseen keskusteluun. Monet potilaat tuntuivat avautuvan hänelle hyvin herkästi. Hänelle olikin taito kohdata jokainen potilaansa tasaveroisesti ihmisenä ja keskustella tämän kanssa aivan arkipäivän asioista ja ongelmista.

Eräässä Signe Löfgrenin kuoltua julkaistussa kirjoituksessa kerrottiin kuinka potilas ei ollut saanut muilta lääkäreiltä apua ja oli jo lähes sokea, kun professori suostui leikkaamaan. Leikkaus kuvattiin yksityiskohtaisesti, ja operatöörin sanat olivat jääneet tarkasti mieleen. Leikkauksen jälkeen piti maata molemmat silmä peitettyinä ja potilas ehti jo vaipua epätoivoon. Vihdoin kuitenkin kuuluivat lääkärin kevyet askeleet ja hänen enkelimäinen äänensä. Potilaan riemu oli suuri, kun side poistettiin ja valoa tulvahti näkyviin. Potilaan yllätykseksi sairaalalaskussa ei ollut lainkaan lääkärinpalkkiota.

Diakonissalaitoksen ylilääkärinä

Signe Löfgren oli esimiehenä ja työtoverina aina tukena ja turvana. Parhaansa yrittävä työntekijä sai häneltä aina täydellisen tuen. Hän ei myöskään unohtanut tunnustuksen antamista, silloin kun katsoi sen tarpeelliseksi. Virheen tai erehdyksen sattuessa hän ei jättänyt ketään pulaan, kun vain kertoi asian hänelle rehellisesti.

Signe Löfgren oli hyvin nopea työskentelyssään ja avustajien oli suorastaan aavistettava tapahtumat etukäteen, kun hän vaati toimimaan "äkisti". Temperamenttisen luonteensa vuoksi Signe Löfgren saattoi toisinaan pikaisesti sanoa avustajalleen sellaista, mitä ei pohjimmiltaan tarkoittanut. Mutta silloin hän oli heti kuin anteeksipyyntönä valmis antamaan tunnustusta ja sanomaan kannustavan sanan. Diakonissalaitoksen sisaret muistivat Signe Löfgreniä kunnioittavasti ja lämpimästi esimiehenä, työtoverina ja ihmisenä.

Signe Löfgrenin eläkkeelle siirtyessä pidettiin läksiäistilaisuus Diakonissalaitoksen juhlasalissa 2.1.1968. Laitoksen lääkärien puolesta puhui pitkäaikainen työtoveri ja ystävä, ylilääkäri Aarne Valle. Hän sanoi puheessaan mm. seuraavaa: "Tämä laitos, joka on luotu harjoittamaan diakoniaa – lähimmäisten auttamista, lähimmäisen palvelua – on Sinussa saanut päämääränsä arvoisen esimerkillisen työntekijän lähimmäistensä auttajana ja työtovereittensa monessa suhteessa esimerkillisenä esimiehenä. – Tämä laitos on toisaalta – antamalla käyttöösi suuren silmäsairaalan – antanut Sinulle mahdollisuuden toteuttaa itseäsi ja suorittaa se suurenmoinen elämäntyösi, joka on todella ainutlaatuinen Suomen lääketieteen historiassa. – Tämä Diakonissalaitoksen silmäsairaala on Sinun kauttasi – Sinun persoonallisuutesi ja Sinun ilmiömäisen taitavien käsiesi ansiosta - tullut kuuluisaksi kautta koko tämän maan piirin ja kaukana rajojemme ulkopuolellakin."

Huomionosoitukset

Signe Löfgrenille myönnettiin useita kunniamerkkejä, Vapaudenristi 4. lk vuonna 1940 ja Vapaudenristi 3. lk vuonna 1943 sekä Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkki vuonna 1950. Viime mainitun luovutti lääkintöhallituksen pääjohtaja Oskari Reinikainen hänelle diakonissalaitoksen uuden sairaalarakennuksen vihkiäisjuhlassa 2.6.1950.

Signe Löfgrenille oli tiettävästi ehdotettu yliopiston henkilökohtaista professuuria, mutta siitä hän oli ehdottomasti kieltäytynyt. Sen sijaan hänelle myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1955, jolloin silloinen pääministeri Urho Kekkonen kävi ilmoittamassa sen myöntämisestä 1.11.1955 Lahden kaupungin 50-vuotisjuhlan yhteydessä.

Taiteilija Aale Hakava maalasi Lahden Diakonissalaitoksen toimeksiannosta Signe Löfgrenin muotokuvan hänen 60-vuotispäivän johdosta. Se paljastettiin kesäkuussa 1957 ja ripustettiin laitoksen seinälle.

Lahden Diakonissalaitos perusti Signe Löfgrenin kuoltua syksyllä 1969 laitoksen 100-vuotisjuhlan kunniaksi hänen nimeään kantavan muistorahaston, Professori Signe Löfgrenin muistorahaston, johon lahjoitettujen varojen korot oli käytettävä Lahden diakoniaopiston tukemiseen. Rahasto on myöhemmin yhdistetty kahteen muuhun samaa tarkoitusta palvelevaan rahastoon.

Lähimmäinen – ystävä – hyväntekijä

Signe Löfgren asui Lahdessa yhdessä kahden sisarensa kanssa Lahdenkadun varrella neljän huoneen ja keittiön huoneistossa, johon oli liitetty viereinen kaksio vastaanottotiloiksi. Sisaret huolehtivat myös kotitalouden hoidosta ja yksityisvastaanoton apulaisen tehtävistä. Kukaan kolmesta sisaruksesta ei solminut avioliittoa. Sisarten kuoltua Signe Löfgrenillä oli apunaan palkattu taloudenhoitaja.

Vaikka Signe Löfgren oli hyvin seurallinen ihminen muiden parissa, hän viihtyi myös paljon yksinäisyydessä. Hänellä oli joitakin erityisen hyviä ja pitkäaikaisia ystäviä. Heistä on aiheellista mainita hänen koulu- ja opiskeluaikojensa toveri, viipurilainen Artur Valter Forsman (1897–1944). Tämä poikamieheksi jäänyt keuhkosairauksien erikoislääkäri oli viimeksi Härmän parantolan ylilääkäri vuodesta 1933. Myös hänen sisarensa, Helsingissä asunut hammaslääkäri Fanni Siinto oli Signe Löfgrenin hyvä ystävä, samoin kuin arkkiatri Arvo Ylppö.

Signe Löfgrenin kesäasuntona oli Nastolasta Salajärven rannalta ostettu huvila. Siellä hän nautti kesäisin puutarhanhoidosta. Niukaksi jääneinä vapaa-aikoinaan hän luki erityisesti ammattikirjallisuutta ja oman alansa aikakauslehtiä, mutta sen lisäksi myös muuta kirjallisuutta. Varsinkin salapoliisiromaanit olivat hänen mielilukemistaan.

Signe Löfgrenin ulkoista olemusta kuvasi äärimmäinen vaatimattomuus. Hän pukeutui tavallisesti vanhaan harmaaseen ulsteriin ja mustaan baskeriin. Arkipäivän vaatetuksena oli yleensä jakkupuku. Juhlatilaisuuksiin hän pukeutui niiden arvoa vastaavalla tyylikkyydellä. Jos Signe Löfgrenillä joskus harvoin oli yllään jokin uusi asuste, niin se kyllä heti huomattiin. Erästä Sveitsin matkaa varten hän oli hankkinut kaikkien yllätykseksi vanhan baskerinsa tilalle kauniin olkihatun. Kotimatkalla moni ihmetteli, kun hattua ei enää näkynyt. Signe Löfgren kertoi nauraen, että nälkäinen sveitsiläinen lehmä oli siepannut sen häneltä murkinakseen.

Matkustaminen oli Signe Löfgrenille mieleen ja hän osallistui useihin ulkomaisiin kongresseihin yhdistäen siten hyödyn ja huvin. Kuolemasta puhuessaan Signe ihmetteli usein sanontaa "Nähdä Napoli ja kuolla". Hänen mielestään olisi kyllä voinut kuolla jo silloin, kun hän oli vuonna 1962 Intiaan suuntautuneen kongressimatkan yhteydessä nähnyt Nepalissa kuutamon valossa Taj Mahalin temppelin.

Signe Löfgreniä arvostettiin hauskana, vilkkaana, iloisena ja valloittavana seuraihmisenä. Hänellä oli nauru herkässä, välillä työnkin lomassa. Hän oli varsin puhelias ja kertoili hyvin hauskasti tapahtumia elämästään ja matkoistaan, ja erityisesti hänelle rakkaasta Viipurista. Kerrotaan, että Signe Löfgrenillä oli kotonaan Lahdessa aina kaksi matkalaukkua pakattuna siltä varalta, että muutto Viipuriin olisi vielä tullut mahdolliseksi. Hänen mielilaulunsa oli "Viipurin linnan sillan päässä on Nuutinpojan passas, Viipurilaisen rakkaus asuu syvämmes' ja vassas'".

Signe Löfgrenin luona kävi paljon vieraita varsinkin kesähuvilalla. Hänen tarjoamansa ruoat ja juomat olivat aina ensiluokkaisia. Kesähuvilalla hänellä oli suuri kellari, jossa oli runsas varasto hienoja viinejä ja muita juomia, joita hän oli tuonut osaksi monilta matkoiltaan. Vierailukäyntien illat olivat iloisia tapahtumia, joissa puhe solisi ja laulu kaikui. Signe Löfgren oli kaikkien mielestä avoin, lämminsydäminen, ihastuttava ihminen.

Signe Löfgren saattoi myös kokousten yhteydessä tai ravintolassa innostua tarjoamaan samppanjaa koko seurueelle. Hän yritti myös piristää Silmälääkäriyhdistyksen kokousten jälkeisiä illallisia mm. hankituttamalla jäsenille laulukirjat, joita ei kuitenkaan muistettu kovin usein käyttää. Signe Löfgren tupakoi myös jonkinverran, muutaman savukkeen päivässä aterian ja kahvin jälkeen sekä iltatilaisuuksissa. Hän kertoi aloittaneensa tupakoinnin opiskeluaikana patologian laitoksella, kuten moni muukin.

Vierailulle mennessä Signe Löfgrenillä oli aina mukanaan lähes ylettömän kallis kukkakimppu. Hänen mielikukkiaan olivat ruusut ja kielot. Hän muisti muutenkin ystäviään juhlapäivinä kukkakimpuilla.

Signe Löfgren oli itse saanut nuoruudessaan taloudellista tukea Otsakorven perheeltä. Lahdessa Signe tutustui 1950-luvun puolivälin jälkeen melkeinpä sattumalta erääseen Diakonissalaitoksen palveluksessa olleeseen tyttöön, joka työn ohella pyrki jatkamaan koulunkäyntiään. Signe Löfgren totesi, että tyttö oli tarmokas ja opinhaluinen, alkoi tukea tätä taloudellisesti, avustaa häntä opiskelun järjestämisessä ja opastaa häntä elämänkoulussa. Hän varoitteli myös nuorta suojattiaan aloittamasta tupakoinnin pahaa tapaa. Signe Löfgrenin tuki jatkui aina tytön ammatillisen koulutuksen päättymiseen asti. Seurauksena oli myös luottamuksellinen ystävyys näiden kahden, eri sukupolvia edustaneen ihmisen välillä.

Signe Löfgren oli avulias ja antelias ihminen. Voi melkein sanoa, että hän ei ajatellut asioita henkilökohtaisen taloutensa kannalta. Potilaittensa ohella hän auttoi erittäin monia ihmisiä rahallisesti. Hän oli tästä niin tunnettu, että hänelle lähetettiin runsaasti avustuksenpyyntökirjeitä. Niitä oli paljon hänen kotonaan hänen kuoltuaan. Avustettavien ja avustusten määristä ei ole varmoja tietoja. Tiedetään kuitenkin, että heidän joukossaan oli monenlaisia ihmisiä pienyrittäjistä aina elämän laitapuolen kulkijoihin asti.

Signe Löfgren kuului Kansainväliseen Soroptimistijärjestöön, virka- ja liikenaisten aatteelliseen järjestöön, joka oli perustettu Yhdysvalloissa vuonna 1921. Suomeen perustettiin ensimmäiset soroptimistien klubit vuonna 1952 Helsinkiin, Turkuun, Tampereelle ja Lahteen. Signe Löfgren oli Lahden klubin sekä klubien yhdyssiteeksi perustetun Suomen Soroptimistiklubien Unionin perustajajäseniä. Hän toimi unionin presidenttinä 1955–1956. Järjestön tarkoituksena on mm. pitää yllä korkeata eettistä tasoa virassa ja ammatissa, elvyttää palveluhalua sekä rakentaa eri aloilla toimivien ja eri kansallisuutta olevien naisten välistä ystävyyttä.

Eräällä soroptimistien matkalla Lausannessa kerrotaan hienon hotellin henkilökunnan ihmetelleen Signe Löfgrenin yksinkertaista ja vanhaa vaatetusta, kun hän kuitenkin antoi heille suorastaan ruhtinaallisia juomarahoja jopa mitättömän pienistä palveluista. Kongressin muiden osanottajien piti selittää hotellin henkilökunnalle, kuinka merkittävästä henkilöstä oli kyse. Signe Löfgren joutui myös puolustautumaan matkatoveriensa esittämien huomautusten johdosta. Hän ilmoitti nauttivansa siitä, että näki juomarahan saaneen kasvoilla onnellisen hymyn.

Elämän ehtoo

Signe Löfgren oli mukana työelämässä varsin pitkään, vähän yli 70-vuoden ikään asti. Hän oli eläkkeelle siirtyessään jo sairas, sillä hän kärsi alaraajojen vaikeasta valtimoverenkierron vajavuudesta. Kyminlaakson Lääkäriseuran piirissä 3.1.1968 järjestettyyn läksiäisjuhlaansa hänen oli tultava aamutohveleissa, koska hän ei saanut kenkiä mahtumaan jalkoihinsa. Kukaan ei kuitenkaan huomannut mitään erikoista pitkän hameen alta.

Elokuussa 1968 Signe Löfgren oli saanut vasemman jalkateränsä selkään haavan risun raapaisusta. Haava alkoi märkiä eikä alkanut parantua, vaikka potilas yritti sitä hoidella omin neuvoin kotona. Hän ei puhunut asiasta myöskään muille ihmisille eikä kysynyt neuvoja muilta lääkäreiltä. Haava jalassa kasvoi hiljalleen ja jalassa esiintyi ankaria kipuja. Lääkärinä hän aavisti itse, että hoitona tulisi kysymykseen vain amputaatio. Eräälle läheiselle tuttavalleen hän sanoi, että ei voisi ajatella elämää vajavaisena ja toisista riippuvaisena.

Maaliskuussa 1969 tilanne oli pahentunut siinä määrin, että tuttavat ryhtyivät toimenpiteisiin potilaan saamiseksi hoitoon. Signe Löfgren otettiin hoidettavaksi Lahden kaupunginsairaalan kirurgian osastolle 31.3.1969. Silloin vasen jalka oli polvesta alaspäin turvoksissa, jalkaterä oli sininen ja sen selkäpuolella oli kämmenen kokoinen haavauma, jonka pohjalla näkyivät kuolioon menevät jänteet paljaina. Myös oikea jalkaterä oli sinipunainen, jalkaterä ja sääri olivat turvoksissa. Kummassakaan alaraajassa ei voitu tuntea reisivaltimon sykettä.

Potilaalle tehtiin heti selväksi, että ainoa pelastava hoito olisi vasemman alaraajan amputaatio reidestä, ja ilmeisesti edessä olisi pian myös oikean alaraajan amputaatio. Potilas ei kuitenkaan suostunut leikkaukseen. Vasemman jalkaterän kuolioista haavaa hoidettiin paikallisesti ja antibiooteilla, mutta ilman tulosta. Kipulääkkeitä jouduttiin antamaan lisääntyvästi ja yleiskunto heikkeni jatkuvasti. Heinäkuun puolivälissä potilaan tajunta sameni ja nousi korkea kuume. Pari päivää myöhemmin hän menehtyi tautiinsa illansuussa 17.7.1969.

Signe Löfgrenin siunaus haudan lepoon toimitettiin Helsingissä Hietaniemen kappelissa 24.7.1969. Läsnä oli runsas joukko omaisia, ystäviä ja työtovereita. Siunauksen toimittivat yhdessä Diakonissalaitoksen johtokunnan varapuheenjohtaja, asessori Pertti Ranta ja laitoksen johtaja, rovasti Pentti Erkamo. Siunauksen jälkeen vainaja saatettiin Hietaniemen hautausmaan perhehautaan veljensä ja sisartensa viereen.

Pentti Erkamo lausui puhuessaan mm. seuraavasti: "Kun erinomaiseen ammattitaitoon liittyi altis, uhrautuva ja itsensä unohtava mielenlaatu, ei ollut ihme, että hän nautti potilaittensa jakamatonta luottamusta. Tällaisena jäsenenä diakonissalaitoksen työyhteydessä hän oli myös muiden työntekijöiden esikuva. Hänen työkykynsä oli hämmästyttävä ja saavutuksensa kunnioitettavat, samalla kun hän persoonallisesti oli mitä vaatimattomin ihminen. Viipurin ja sittemmin Lahden Diakonissalaitos, joiden sairaalain luomisessa hänellä oli suuret ansiot, muodosti hänen työkenttänsä, jonka vaiheisiin hänen nimensä erottamattomasti liittyi. Nimenomaan hänen työnsä ja maineensa teki tämän laitoksen tunnetuksi."

Kirjoituksen alkuosa on ilmestynyt lehdessä Hollolan Lahti 1999: 3: 4–7, loppuosa 1999: 4: 4–7. Julkaistu lyhennettynä: Suomen Lääkärilehti 2000: 18: 2015. Korjattu Viipurin Pumppusaari Pamppusaareksi toukokuussa 2004.

Lähteitä:

Castrén, J.: Professori Signe Löfgren 1897–1969. Elämänvaiheet ja toiminta. English Summary. Silmäsäätiön julkaisuja. Survey of Eye Foundation, Vol. 1, No 2, 1987, Helsinki 1987

Erkamo, P.: Vuosisata diakoniaa Viipurissa ja Lahdessa. Viipurin–Lahden Diakonissalaitos 1869–1969. Pieksämäki 1969

Forsius, A.: Sotilassairaalat Lahdessa 1939–1945. RUK 178 Lääkintähuoltolinja. [1985]

Forsius, A.: Kyminlaakson Lääkäriseura 1909–1984. Lahti 1983

Forsius, A.: Diakonissalaitoksen sairaala Lahdessa. Hollolan Lahti 4: 13–15, 1991

Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa 1866–1985. Lahden kaupunki. Jyväskylä 1993.

Forsius, H. ja Nikupaavo, A.: I Suomen oftalmologia vaiheista. II Suomen Silmälääkäriyhdistyksen historia vv. 1911–1989. Helsinki 1990

Kivelä, T. ja Nikupaavo, A.: Helsingin yliopiston Silmätautien klinikka 1871–1996. Helsinki 1996

Lahden Diakoniasäätiö, Leikekirjat

Lahden lääkäriluettelot 1941–1969

Löfgren, S.: Die Resultate der Glaukomoperationen. Acta Ophthalmologica 1932; 10: 77–87

Löfgren, S.: Silmätautioppi sairaanhoitajattarille. 1. p. Helsinki–Porvoo 1934. 2. painos 1940. Painoksissa 3.–5. (1943, 1950, 1955) mukana Rakel Wernerin kirjoittama osa "Käytännöllinen silmäsairaanhoito".

Löfgren, S. och Werner, R.: Ögonsjukdomarna och deras behandling. Helsingfors 1943.

Reenpää, Y.: Ajateltua ja koettua. Keuruu 1974

Samulinen, M.: Valo tulee pimeydestä. Omistettu professori Signe Löfgrenille. Kotiliesi 1969

Vannas, S., Nikupaavo, A. ja Jokivartio, M.: Helsingin yliopiston Silmäklinikan historia 1871–1971. Käytännön Lääkäri n:o 2, 1971. Helsinki 1971

Väänänen, K.: Kyminlaakson Lääkäriseura 1909–1959. Lahti 1959

Haastattelut 1999:
Kanervaara, Liisa 18.5.1999
Olki, Liisa 10.5.1999
Pakarinen, Marja 12.5.1999
Pelkonen, Sirkka-Liisa 27.5.1999
Starckjohann, Liisa 18.5.1999
Telkki, Laina 18.5.1999

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON