Arno Forsius

Lukkarit sairaiden hoitajina

Vielä 1700-luvulla vallitsevan käsityksen mukaan suonenisku oli tehokas hoito miltei jokaisessa sairaudessa. Lääkärien ja välskärien harvalukuisuudesta johtuen väestöllä ei ollut Ruotsissa ja varsinkaan Suomessa juuri mahdollisuuksia päästä osalliseksi tästä verrattomasta parannuskeinosta.

Collegium medicum esitti sen vuoksi vuonna 1750 maaherroille toivomuksen, että lukkarit voisivat palvella sairaita suonta iskemällä. Asian tärkeyden vuoksi myös terveyskomissio kysyi vuoden 1753 valtiopäivillä, "eikö lukkareiksi otettavien pitäisi tästä lähtien osata suonen avaaminen, koska seurakunnan jäsenillä olisi silloin sairauden sattuessa mahdollisuus päästä jonkun lähellä asuvan verenlaskijan luokse ja välttyä turvautumasta naisväkeen tai muihin, jotka eivät ymmärrä avata oikeaa suonta."

Collegium medicum teki vuonna 1755 asiasta esityksen suoraan kuninkaalle, joka hyväksyi sen. Sekä silloisten että tulevien lukkareiden oli nyt hankittava taito iskeä suonta. Collegium medicum lupasi ilmoittaa asiasta tuomiokapituleille, joiden tuli saattaa määräykset seurakuntien tietoon papiston välityksellä. Vuoden 1756 valtiopäiviä varten laatimassaan kertomuksessa Collegium medicum ilmoittikin huolehtineensa kuninkaan käskyn mukaan, ”ettei ainoastaan piirilääkärien, vaan myös lukkareiden joka pitäjässä, on osattava avata suoni sairaalta.”

Lukkarien käyttäminen muullakin tavalla apuna sairaanhoidon tehtävissä tuli jälleen esille Collegium medicumissa vuonna 1794. Silloin ehdotettiin, että lukkarien olisi suoneniskun lisäksi opittava mm. sitomaan murtumia ja haavoja, avustamaan sukupuolitautien hoidossa, tuntemaan tavallisimmat taudit ja lääkeyrtit, laatimaan kertomuksia taudeista sekä säilyttämään ja jakamaan lääkkeitä. Suunnitelma näyttää kuitenkin rauenneen silloin.

Asia sai Suomessa uuden käänteen, kun vuonna 1797 perustettu ”Suomalainen Huonenhallituxen Seura” eli Suomen Talousseura otti huolekseen isorokon torjunnan järjestämisen. Näihin aikoihin seura joutui muutoinkin pohtimaan maamme lääkintähuollon kurjaa tilaa. Eräänä ratkaisuna pidettiin välskärintaitojen opettamista lukkareille.

Turun akatemian kirurgian ja lapsenpäästöopin professori Josef Pipping (1760–1815, vuodesta 1812 aateloituna Pippingskiöld) puolsi lämpimästi ratkaisua. Lääkäreille kuuluvien tehtävien uskominen lukkareille herätti toisaalta myös melkoista vastustusta. Pippingin mielestä "meidän suomalainen rahvaamme on äkillisesti ilmaantuvien sairauksien sattuessa todella jätetty kohtalonsa käsiin. Ainoa apu, joka voidaan ottaa lukuun, on kutsua lukkari, jota suoneniskutaitonsa vuoksi yleisesti nimitetään pitäjän tohtoriksi." Eräin paikoin lukkarit olivat jopa pitäneet kotiapteekkiakin, josta he saattoivat jakaa yksinkertaisia rohdoksia seurakuntalaisille.

Pipping ei pitänyt lukkarin taitoja riittävinä sisätautien hoitoa ajatellen. Hän ei ollut myöskään kovin ihastunut juuri suoneniskentään, vaan olisi mieluummin nähnyt peräruiskun lukkarien hoitovälineenä. Pipping toivoi kuitenkin, ”että Suomen tuleville lukkareille annettaisiin monenlaisia hyödyllisiä tietoja, joiden avulla he voisivat vaarallisten tilanteiden uhatessa palvella maanmiehiään.”

Suomen Talousseura teki kuitenkin vuonna 1802 kuninkaalle esityksen, että lukkarit velvoitettaisiin hankkimaan rokonistuttamisen ja rokottamisen taito. Rokonistuttamisella tarkoitettiin isorokon keinotekoista istuttamista käsivarren iholle hengenvaarallisen isorokkotartunnan ehkäisemiseksi. Se oli osoittautunut tehokkaaksi keinoksi vähentää ratkaisevasti isorokkoepidemioiden varsin huomattavia väestötappioita. Juuri samoihin aikoihin tuli tunnetuksi brittiläisen lääkärin Edward Jennerin vuonna 1798 kuvaama rokottaminen, jossa isorokolta suojaaminen tapahtui lehmärokon avulla.

Esityksessään Suomen Talousseura piti lisäksi hyödyllisenä, että lukkarit samalla voisivat oppia joitakin välttämättömiä tietoja ja taitoja helppojen ja vähemmän vaativien kirurgisten toimenpiteiden suorittamiseksi, kuten lääkitsemään tuoreita haavoja, sitomaan yleisimpiä murtumia, pysäyttämään verenvuotoja, parantamaan käärmeenpuremia ja antamaan peräruiskeita. Kustaa IV Aadolf hyväksyi maaliskuussa 1803 seuran ehdotukset.

Kuninkaallinen majesteetti ilmoitti tahtonsa olevan, että lukkarin toimiin pyrkivien oli tästä lähtien osoitettava lääkärin antamalla todistuksella taitonsa suorittaa rokonistutusta ja rokotusta, minkä lisäksi heidän oli siinä laajuudessa kuin mahdollista hankittava kyky hallita tavallisimpia välskärin tehtäviä.

Rokottamisen saattoi oppia piirilääkärin luona tai lääninlasaretissa. Välskärin taitoja lukkarit joutuivat harjoittelemaan lasaretissa keskimäärin kolme kuukautta. Annettujen todistusten mukaan heille opetettiin mm. tuoreiden ja märkäisten haavojen hoitoa ja sitomista, tulehdusten, märkäpaiseiden, kuolioiden, paleltumien ja palovammojen hoitoa, sijoiltaan menneiden jäsenten paikoilleen asettamista ja murtumien sitomista, päähän, silmiin, rintaan, niveliin ja valtimoon sattuneiden vammojen hoitoa sekä peräruiskeiden, verijuotikkaiden, espanjankärpäsen ja vetohaavojen käyttöä.

Suomen Talousseura aloitti rokotukset jo kesällä 1803 eräillä eteläisen Suomen paikkakunnilla. Seuran suunnitelmat rokotuksen järjestämiseksi koko maassa hyväksyttiin ehdotusten mukaisesti keväällä 1804. Päätöksessä rokotuksesta huolehtiminen määrättiin Suomen Talousseuran tehtäväksi. Se huolehtikin asiasta aina vuoteen 1824 saakka. Rokottajina toimivat pääasiallisesti seurakuntien lukkarit.

Tässä yhteydessä on aiheellista mainita, että Turun tuomiokirkon lukkari Erik Forssell suoritti vuonna 1808 onnistuneen kokeilun lehmärokon istuttamiseksi lehmään, jonka rokkorakkuloista saatiin rokkoainetta lähetettäväksi eri puolille maata.

Vuodesta 1825 maa jaettiin piirilääkärien valvomiin rokotuspiireihin, joihin valtio palkkasi rokottajat. Moni lukkari ryhtyi valtion rokottajaksi eli rokkoherraksi, kuten kansa heitä tapasi nimittää. Alkuvaiheessa rokottajista oli lukkareita noin kolmannes, mutta heidän osuutensa pieneni jatkuvasti. Lukkarien rokotustaidon vaatimus pysytettiin voimassa vuosien 1825 ja 1859 rokotusjulistuksissa, mutta ei enää vuoden 1883 rokotusasetuksessa.

Suomen Talousseura ponnisteli vielä 1810-luvun loppupuolella lukkarien opastamiseksi seurakuntalaisten avuksi mitä erilaisimmissa lääkintätehtävissä, sillä seura oli isorokon tuhojen lisäksi aivan aiheellisesti huolissaan erityisesti katovuosien, punataudin, hukkumisten ja eläintautien aiheuttamien menetysten johdosta.

Suomen Talousseura pyysi lääketieteen tohtori Adolph Reinhold Bouchtia laatimaan lukkareiden opettamiseksi ja kansan valistamiseksi taulukon ”Pelastuskeinoja äkillisessä hengenvaarassa ja valekuolemassa”. Ne onnettomuuksien uhrit, joiden auttamiseksi taulukon ruotsinkielisessä luonnoksessa annetaan ensiapuohjeita, olivat ”Hukkuneet”, ”Häkään, savuun ja höyryihin tukehtuneet”, ”Myrkytetyt”, ”Kuristetut ja hirtetyt”, ”Paleltuneet”, ”Palaneet”, ”Putoamisesta tai törmäyksestä murskaantuneet tai puristuksiin joutuneet”, ”Salamaniskemät”, ”Valekuolleet vastasyntyneet lapset”, ”Hullujen koirien tai eläinten puremat”, ”Myrkyllisten käärmeiden pistämät” sekä ”Verenvuodot haavoista”. Yleisinä parannuskeinoina esitettiin ”Hierominen kuivilla esineillä”, ”Hierominen märillä pyyhkeillä”, ”Lämpimät kylvyt”, ”Ilman puhaltaminen suun kautta”, ”Tupakkaperäruiskeet”, ”Oksettaminen”, ”Aivastuttaminen” ja ”Kastamiskylvyt kylmään veteen”.

Suomen Talousseura oli pyytänyt taulukkoluonnoksen johdosta lausunnon Collegium medicumilta. Tämän tammikuussa 1819 luonnoksesta antaman lausunnon mukaan esitetyistä keinoista olisi väärin käytettynä enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä ohjeissa ei ollut vaadittavaa ”selvyyttä, tarkkuutta ja täydellisyyttä”. Lisäksi niissä mainittiin voimakkaasti vaikuttavia rohtoja, joita voimassa olevien säännösten mukaan ei saanut käyttää ilman lääkärin joka tapausta varten erikseen antamaa määräystä. Siksi keisarillinen kollegium ei voinut pitää luonnosta sen laatuisena, ”että sen julkaiseminen voisi tuottaa tarkoitettua hyötyä.”

Collegium medicumin kielteisen lausunnon vuoksi yritys taulukon julkaisemiseksi raukesikin. Lukkarien oli 1850-luvulla käytettävä aikansa suurimmaksi osaksi lasten opetukseen eikä vaatimusta välskärin taitojen hallitsemisesta pidetty enää ehdottomana. Vaikka taitojen tarpeellisuudesta vielä keskusteltiinkin vuonna 1869 uuden kirkkolain valmistelun aikana, ei vaatimusta kuitenkaan otettu silloin lakiin.

Viimeistelty 24.3.1999. Julkaistu lyhennettynä Suomen Lääkärilehdessä 1991: 26: 2355. Lukkari Erik Forssellia koskeva tieto lisätty maaliskuussa 2004.

Kirjallisuutta:

Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuoteen 1865. Lahden kaupunki. Hämeenlinna 1982. (Väitöskirja)

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900- luvulla. Porvoo 1980

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON