Arno Forsius

 

Lutikka eli seinälude – verta imevä syöpäläinen

 

Katso myös kirjoituksia: Syöpäläisistä ja niiden torjunnasta, Syöpäläisuskomuksista, Eläimet tautien välittäjinä eli vektoreina.

 

Lutikka eli seinälude on verta imevä hyönteinen, joka käyttää ihmistä ravintoeläimenään, ja on siten ihmisen syöpäläinen. Nykyisen käsityksen mukaan lutikka on alun perin lepakkoeläinten syöpäläinen, joka on sopeutunut sittemmin käyttämään ihmistä ravintoeläimenään. Lepakkojen luteiden on todettu kelpuuttavan nykyäänkin ihmisen tarvittaessa ravintolähteekseen.

 

Lutikasta on tietoa jo 3500 vuotta sitten verta imevänä hyönteisenä Egyptissä. Kuten alussa mainittiin, arvellaan lutikkaa alun perin lepakkojen loiseksi. Suomessa lutikka on tunnettu jo 1500-luvulla ja Mikael Agricola mainitsi luteet ja täit ”Psaltarin” suomennoksessa vuodelta 1541 eräinä ”vahingollisina turilaina”. Mahdollisesti mannereurooppalaiset ovat kuljettaneet mukanaan lutikan Amerikan mantereille, Australiaan ja Uuteen Seelantiin. Etelä-Amerikan Chilessä lutikka tunnettiin vasta vuoden 1850 tienoilla.

 

Lutikka on n. 4,5–5,5 mm:n pituinen, päältäpäin litistynyt, punaruskea, siivetön, kuusijalkainen hyönteinen. Se piileksii päivät seinissä, vuoteissa, huonekaluissa ja taulunkehyksissä olevissa raoissa. Se on melko hidasliikkeinen, mutta yöllä se etsiytyy taitavasti vuoteessa nukkuvien ihmisten iholle imemään verta, ja osaapa se jopa pudottautua katosta vuoteeseen. Tavallisesti lutikka aterioi noin viikon välein, mutta se saattaa toisaalta tulla yhdellä veriaterialla toimeen jopa vuoden ajan.

 

Naaraslutikka munii noin 4 kertaa vuodessa noin 50 munaa. Munasta kuoriutuu viikon kuluttua toukka, joka kehittyy viisi kertaa tapahtuvan nahanluonnin jälkeen täysikasvuiseksi 1-3 kuukauden kuluessa. Toukkavaihe muistuttaa muodoltaan täysikasvuista ludetta ja se tarvitsee veriaterian ennen jokaista nahanluontia.



Kuvat vasemmalta: Täysikasvuinen lutikka päältä ja alta, suurennus noin 10-kertainen. Keskellä munasta vastakuoriutunut toukka, suurennus on noin 30-kertainen. Seuraavassa kuvassa on rykelmä lutikan munia, suurennus on noin 10-kertainen. Viimeisenä oikealla olevassa kuvassa on lutikan ulostusjälkiä, ylhäällä paikallaan ollessa ja alhaalla liikkeellä ollessa muodostuneita, suurennus on noin 5-kertainen. Kuvat ovat teoksesta Lieberkind, I.: Vaarallisia vieraita. Eläimet tartunnanlevittäjinä ja taudinaiheuttajina. Vanamon kirjoja N:o 28. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. Helsinki 1929. 
 

Lutikan eli seinäluteen tieteellinen nimi on Cimex lectularius (latin. lectus, vuode). Roomalainen Plinius antoi luteelle nimen animal foedissimum, siis ”kaikkein inhottavin eläin” (latin. foedus, inhottava). Luteen inhottavuutta lisää sen levittämä epämiellyttävä haju. Ruotsin kielessä lutikka on vägglus (vägg, seinä), ja saksan kielessä Wandlaus tai Wanze (Wand, seinä) tai Bettwanze (Bett, vuode).

 

Lutikka nähdään harvoin, koska se liikkuu vain yöaikaan. Sen sijaan sen jättämiä mustia, pistemäisiä ulostusjälkiä voidaan usein löytää lähellä sen yöpymispaikkoja, mm. vuoteen puuosissa, taulujen kehyksissä ja seinänrakojen ympärillä.

 

Lutikkaa ei myöskään nähdä juuri koskaan ihmistä puremassa, sillä se liikkuu huomaamatta ja sen purema on kivuton. Puremakohtaan kohoaa punainen, n. 1 cm:n läpimittainen paukama, joka alkaa pian kutista, ja siihen voi kohota nokkosrokon tapaista turvotusta tai kutisevia näppyjä ja vesirakkuloita. Toistuvien puremien seurauksena voi tapahtua herkistymistä ja kehittyä ekseeman tapaista ihottumaa. Usein kutina kestää monta päivää. Jos luteita on paljon, voi puremajälkiä olla samanaikaisesti kymmeniä. Tavallisesti ne ovat vartalolla, mutta niitä voi olla myös kasvoissa ja raajojen yläosissa. Kuvatunlaisten ihottumaoireiden esiintyessä on muistettava ottaa huomioon myös lutikat niiden aiheuttajina. Kaikki ihmiset eivät saa reaktioita lutikanpuremista.

 

Moni vertaimevä hyönteinen on ollut ihmiskunnan kannalta ajatellen vaarallisten tartuntatautien levittäjä eli vektori. Tässä suhteessa lutikka ei ole ollut mitenkään tärkeässä asemassa, ainakaan Suomessa. Tosin sen merkitystä tarttuvien tautien välittäjänä ei tunneta kovin tarkkaan. Lutikan tiedetään tartuttavan riketsian aiheuttamaa Q-kuumetta ja Trypanosoma cruzi –alkueläimen aiheuttamaa ns. amerikkalaista trypanosomiaasia. Sen lisäksi on olemassa viitteitä siitä, että lutikka voi joissakin olosuhteissa tartuttaa viruksen aiheuttamaa keltakuumetta, Brasiliassa tavattavaa riketsian aihauttamaa Minas-Geraës –pilkkukuumetta, spirokeetan aiheuttamaa toisintokuumetta, spirokeetan aiheuttamaa leptospiroosia ja mahdollisesti spirokeetan aiheuttamaa kuppatautia.

 

Lutikka katosi Suomesta ja muista kehittyneistä maista viimeistään 1940-luvun puolivälissä sotavuosien jälkeen. Muutamien viime vuosien havainnot ovat osoittaneet, että lutikat ovat jälleen yleistyneet lähes kaikkialla maailmassa, ja niin myös Suomessa. Meille ne ovat yleensä tulleet muuton mukana ulkomailta, joko huonekalujen tai matkatavaroiden mukana. Jotkut lutikkaesiintymät ovat ilmeisesti olleet peräisin talojen vinteillä asustaneista lepakoista.

 

1940-luvulla ja melko pitkään sen jälkeenkin DDT (dikloori-difenyyli-trikloorietaani) tehosi lutikoihin, mutta vähitellen ne kehittyivät vastustuskykyisiksi tälle aineelle. Nykyään lutikoiden hävittämiseen tarvitaan vähintään kaksi myrkytyskertaa deltametriinillä ja klooripyrifossilla. Tuholaisten hävittämistä suorittavat nykyään yksityiset, asiaan erityisesti perehtyneet yritykset.

 

Lutikoiden menneiden aikojen historiaa

 

Lutikoiden hävittämiseen käytettiin ”vanhaan aikaan” maagisia taikakeinoja. Eräs keino oli jättää talo kylmilleen pakkasten ajaksi, jos oli käytettävissä toinen asunto vastaavaksi ajaksi. Tosin pakkanen tehoaa lutikoihin varsin huonosti. Eräs ruotsalainen apteekkari suositteli 1700-luvun puolivälissä käyttämään ludelautaa. Se oli laudanpalanen, johon oli kairattu riveihin lukuisia reikiä. Lauta asetettiin huoneen seinustalle, ja kun luteet olivat asettuneet asumaan sen reikiin, tapettiin ne kuumentamalla lautaa avotulen yläpuolella. Ludelaudat olivat Suomessakin käytössä maaseudulla aina 1900-luvulle saakka.

 

Taikoja lutikoiden hävittämiseksi:

 

"Lutukka, latukan poika,

Punaselkä seinän herra,

Veren ainainen imiä,

Selin mieheen,

Päin seinään!

Päin seinään,

Selin mieheen!

Selin mieheen,

Päin seinään!”

 

Tämä piti luettaman makuusijalla, ja loppusanat kolmasti kerrottaman. Sitte ei syönyt lutukat.

(Kärsämäki)

 

Luteiden ajaminen oli myös taikakeinoin mahdollista. Ne ajettiin ulos siten, että tehtiin pintapäreistä renkkusilta lattialta ikkunan kulmaan ja lasin toiselta puolen edelleen maahan, ja näiden siltojen väliseen ruuvun kulmaukseen tehtiin lutteenmentävä reikä. Kun nämä varusteet olivat kunnossa, piti tulla huoneeseen, lyödä lakki vihaisesti lattiaan ja sanoa jyrkästi:

 

"Sin on tie valmisna,

käskemättä olette tullut;

ja nyt pittä lähtiä!"

(Nivala)

 

Lutikat lähtee, kun ottaa vaimon päästä salaa yhden hiussuortuvan kuun kannalla [uudenkuun aikana] ja solmiaa sen pään siitä, joka on päässä ollut, lutikan vasempaan takajalkaan ja sittä vetää sen pois huoneesta; ja pitää sanoa vetäissään:

 

"Näin teijät kaikki veitään."

 

Se lutikka pitää viijä pohjoispuolelle kartanoa 30 sylen päähän.

(Kuhmoniemi)

 

Lutikat saapi pois, kun yheksästä puunlajista [tekee] luuvan ja lakasee sillä huoneen joko enne juhannusta eli kolme yötä jälkeen juhannuksen lattiansa ja ripsuu seinänsä ja viepi itsensä ja rikat takaperin ikkunasta ulos ja sanoo mennessänsä:

 

"Punaiset virkamiehet,

menkää pois!

Siitä tie mänöö!"

(Kuhmoniemi)

 

Luteet ajetaan: kuin löyvetään kolme yhenkokosta leppää yhestä juuresta kasvanutta, niin niistä otetaan yksi leppä ja sen tyvi halkastaan ja siihen toiseen puoliskoon jyrsitään kolo vasemen jalan ison varpaan kynnellä ja siihen koloon pannaan kolme yheksää lutikkaa; ja se toinen puoli pannaan sihhen katoksi, että ne luteet tulevat olemaan niinkuin sen lepän sisässä. Sittä kääritään kolmenlaisella langalla se leppä lujaan, että sinne rakoon ei mene vesi, että ne eläjät pysyy kuivana. Sittä jäihen lähön aikana tuorustaina nakataan se leppä virran mukana kulkevan jäälautan päälle ja sanotaan, että:

 

"Ukko teitä ulos kutsui,

Talon ukko taipalelle,

Pellolle perehen isäntä!"

 

niin muut menee perässä; vaa[n] jos näkee luteihen menevän, niin ei saa nauraa eikä ilvehtiä; ei pie olla näkevänänsä; jos niille nauraa, niin eivät mene.

(Utajärvi)

 

Kirkkovaatteet päällä tuorustaina ottaa virsikirjan kätteen ja pintapäreistä tehhään tie ulos. Sitten sannoo totisena:

 

"Nyt lähetään kirkkoon."

 

Sillon lutteet poistuu tietä myöten.

(Pyhäjoki)

 

Ensimmäisellä ukonilmalla ne meni kattoon akkunasta ja sitten sanonu:

 

"Kaikki punatakkiset,

turkkiset ja sinilakkiset

ukko käskee pois."

 

Sitte ne (syöpäläiset) on menny.

(Vihanti)

 

Edullisia ajankohtia lutikoiden hävittämiseksi K. Vilkunan mukaan:

 

Syöpäläisten hävittämisen on katsottu myös onnistuvan tammikuussa, jolloin luteet olivat tiineinä.

 

Kevätpäivän tasausta pidettiin vuoden kuivimpana päivänä, siksi lutikoiden hävittämisen pitäisi tapahtua kevätpäiväntasauksena.

 

Laurin päivänä (10.8.) lutikat ja torakat sanottiin irti talosta. Tehtiin mm. päreistä silta kynnyksen yli tai ikkunasta ulos, tai sitten pienin tempuin komennettiin kutsumattomat vieraat lähtemään talosta. Paikoin tällöin käskettiin "luteet Lauriin!"

 

Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivällä 29.8. oli samat ominaisuudet kuin kuuttomalla päivällä, joten se sopi mainiosti syöpäläisten hävittämiseen.

 

Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa on sanottu lutikat ja muut syöpäläiset irti Tuomaan päivänä 21.12. tai kolme päivää sitä ennen. Pantiin päre kynnyksen yli, jota pitkin saivat marssia ulos.

 

Joulun aika oli edullista syöpäläisiä tuhoavien taikojen tekoon.

 

Lutikoiden käyttöä tautien hoitona:

 

Vesi- ja muukin umpi eläimessä parannetaan siten, että pannaan kädellä satikaisia (ne ovat parhaita) tai sitten täitä tai myös luteita ja kirppujakin eläimen siitinelimiin tai peräsuoleen sisään. (Puumala)

 

Luteilla parannettiin koliikkia, ristiselän särkyä ja kaatumatautia. (Rytkönen)

 

Kaikki eläimet paranevat ummelta, jos niille antaa veden mukana lutikan. (Liperi)

 

Hevosen ammuksen hoito: Otetaan neljä ludetta sängystä pään puolelta ja kolme jalkapuolelta. Jos luteet on kylästä haettava, otetaan niitä yhdeksän. Leivän alakuoresta otetaan kaksi yhtä suurta viisikulmaista palaa. Luteet pannaan leivän kuoren väliin ja syötetään pala hevoselle. Se leipä, josta pala otetaan, viedään povessa talliin, päivä ei saa paistaa rikkinäiseen puoleen. Tallin ovi suljetaan ja leipä paloitellaan hevoselle. Kun hevonen oli palat syönyt, vietiin se ulos. (Puumala)

 

Kun sattui tulemaan korvapistos, niin piti elävä lutikka niellä veden mukana. Tälläkin keinolla uskottiin pistostaudin paranevan muiden parannuskeinojen ohella. (Sortavala)

 

Sijansa kuseville lapsille syötettiin luteita hapantaikinassa, että parani. (Mouhijärvi)

 

Kirjoitus on valmistunut maaliskuussa 2008.

 

Kirjallisuutta:

 

Hako, M. (toim.): Kansanomainen lääkintätietous. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 229:4 osa. Helsinki 1957.


Harva, U.: Suomalaisten muinaisusko. WS Oy, Helsinki–Porvoo. Helsinki 1948.

 

Laine, M., Huldén, L., Lokki, J. ja Reunala,T.: Lutikan puremat yleistyvät. Duodecim 2008 (124): 305–308.


Lieberkind, I.: Vaarallisia vieraita. Eläimet tartunnanlevittäjinä ja taudinaiheuttajina. Vanamon kirjoja N:o 28. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. Helsinki 1929.
 

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin—München 1950

 

Rytkönen, A.: Kansan syvistä riveistä. WS Oy, Helsinki–Porvoo. Forssa 1946.

 

Suomen kansan vanhat runot XII, 2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 1935.

 

Vilkuna, K.: Vuotuinen ajantieto, Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Toinen, korjattu ja lisätty painos. Otava. Helsinki 1968


TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON