Arno Forsius

Puutiaisten levittämä Lymen tauti eli borrelioosi

Kansanperinteessä täintarhalla ymmärrettiin rengasmaista sieni-ihottumaa, savipuolta, jonka aiheuttaa eräs ihossa viihtyvä silsasieni, trichophytia superficialis. Koska täintarhaa pidettiin täiden aiheuttamana, käytettiin samankaltaisuuden periaatteen mukaisesti täitä myös sen parantamiseen. Hoidon katsottiin tehoavan parhaiten, jos täit oli otettu kaksosista tai kaksosten äidistä.

Täintarhalla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä täiden kanssa ja luultavasti perinne on sekoittanut keskenään täin ja puutäin eli puutiaisen, joka kuuluu punkkeihin. On hyvin mahdollista, että täintarhalla onkin alunperin tarkoitettu puutiaisen pureman ympärille kehittynyttä rengasmaista erythema migrans -muodostuma, Lymen taudin ensioiretta. Tämä hitaasti laajeneva, reunoistaan hieman punoittava ja koholla oleva ihottuma ilmaantuu tavallisesti näkyviin parin kolmen viikon kuluttua puutiaisen puremasta. Ihottuman kesto on useista viikoista kuukausiin.

Erythema migransin taudinkuvan esitti ensimmäisenä ruotsalainen A. Afzelius vuonna 1908. Lipschütz ym. kuvasivat vuonna 1909 erythema migrans chronicumin ja samana vuonna Afzelius totesi puutiaisenpureman ja erythema migrans chronican välisen yhteyden. Bäfverstedt kuvasi vuonna 1911 Lymphadenosis benigna cutiksen, saman taudin toisen ilmenemismuodon.

Ranskalaiset C. Garin ja C. Bujadoux kuvasivat vuonna 1922 puutiaisenpureman yhteyden eräisiin neurologisiin oireisiin. Samoihin päätelmiin tulivat ruotsalainen S. Hellerström vuonna 1930 meningoencephaliitin ja Bannwarth vuonna 1941 lymfosytaarisen meningoradikuliitin kohdalla.

C. Lenhoff totesi jo vuonna 1948 spirokeettaa muistuttavia organismeja erythema migrans -taudin ihonäytteissä ja vuonna 1951 ruotsalainen E. Hollström onnistui hoitamaan erythema migrans -taudin penisilliinillä. Tämän perusteella tautia oli syytä pitää mikrobin aiheuttamana tulehduksena. Suomessa C.- E. Sonck (s. 1905) yritti istuttaa erythema migransin potilaasta itseensä vuonna 1951, mutta ei onnistunut. Potilas hoidettiin penisilliinillä. E. Binder siirsi työtoveriensa kanssa vuonna 1955 erythema migrans -potilaalla tulehduksen terveeseen paikkaan. Sonck puolestaan onnistui vuonna 1957 siirtämään erythema migransin eräästä potilaasta itseensä. Sonckin saama erythema migrans parani kuukausien kuluessa itsekseen, mutta potilas, jolta hän sai tautinsa, sairasti myöhemmin vaikeita neurologisia häiriöitä.

Lymen kaupungissa ja sitä ympäröivässä samannimisessä piirikunnassa Yhdysvaltojen Conneticutissa oli havaittu 1960-luvulta lähtien sekä lapsilla että aikuisilla useita taudintapauksia, joissa oli oireina niveltulehduksia ja ihottumaa. Allen G. Steere ja Stephen Malawista pystyivät 1970-luvun puolivälissä selvittämään, että useimmilla potilailla oli ollut ennen mainittujen oireiden alkamista erythema migrans, joka tunnetusti oli seuraus puutiaisenpuremasta. He antoivat vuonna 1975 sairaudelle nimen Lymen tauti.

Steere sai työtoverikseen Willy Burgdorferin, joka oli tutkinut aikaisemmin punkkien levittämiä tauteja. He löysivätkin tutkijatoveriensa kanssa vuonna 1982 puutiaisista aikaisemmin tuntemattoman spirokeetan, joka osoittautui Lymen taudin aiheuttajaksi. Spirokeetalle annettiin nimeksi Borrelia burgdorferi. J. L. Benach eristi työtoveriensa kanssa spirokeetan potilaista vuonna 1983. Vasta nyt Lymen taudin kokonaiskuva alkoi selkiytyä. Avuksi tulivat myös vasta-ainemääritykset epäselvissä tapauksissa.

Tarinaan liittyy vielä eräs sivujuonne. Ruotsissa oli käytetty menestyksellisesti penisilliiniä vuonna 1946 acrodermatitis atrophicans -taudin hoidossa. Tämä tautihan ei ollut uusi, sillä Karl Herxheimer (1861–1944) oli kuvannut sen jo vuonna 1883. Hoidon tulokset viittasivat voimakkaasti infektioon taudin syynä. Myös Helsingin yleisen sairaalan sisätautiklinikalla hoidettiin vuonna 1951 acrodermatitis atrophicans-potilaita penisilliinillä. Taudin perimmäinen syy oli edelleen tuntematon, kunnes ruotsalainen E. Åsbrink osoitti vuonna 1984, että acrodermatitis atrophicans oli eräs Lymen taudin monista ilmenemismuodoista.

Lymen taudin kehityksessä on kolme eri vaihetta. Primaarivaihe on erythema migrans, joskus harvoin lymphadenosis benigna cutis. Sekundaarivaiheessa tauti leviää suuriin niveliin ja tertiaarivaiheessa se aiheuttaa oireita keskus- ja ääreishermostossa, aistinelimissä, sydämessä, lihaksissa, sidekudoksessa ja luustossa. Silmäoireita voi olla taudin kaikissa vaiheissa.

Taudin siirtäjinä eli vektoreina ovat Yhdysvalloissa punkkeihin kuuluvat puutiaiset Ixodes dammini ja Ixodes pacificus, Suomessa Ixodes ricinus. Ne saavat tartunnanaiheuttajan itseensä nuoruusmuotonsa aikana eli nymfinä ollessaan, ja tartunnan siirtäjinä voivat toimia sekä nymfit että sukukypsät naaraat. Yhdysvalloissa Borrelia burgdorferin tärkein isäntäeläin on valkojalkahiiri, Pohjoismaissa metsämyyrät ja metsähiiret. Kaliforniassa mikrobia on todettu rotissa, joista tarvitaan ihmiseen kahden eri punkkilajin tartuntaketju. Ruotsalaiset tutkijat ovat havainneet Borrelia burgdorferin aiheuttamia infektioita myös linnuissa.

Lymen tauti on aina hoidettava antibiooteilla, sillä krooniseksi ehdittyään se on vaikeasti parannettavissa ja saattaa jatkuessaan aiheuttaa pitkällisen ja invalidisoivan keskushermoston tulehduksen. Taudin hoitoon käytetään yleisimmin amoksisilliinia tai doksisykliiniä riittävinä annoksina. Lymen taudin aikana elimistössä kehittyy vasta-aineita sen aiheuttajaa kohtaan, mutta sairastettu tauti ei anna suojaa uutta tartuntaa vastaan.

Suomessa Borrelia burgdorferin tartunnan voi saada etenkin Ahvenanmaalla sekä Lounais- ja Etelä-Suomessa, harvinaisena Kainuuseen saakka. Puutiaiset tarttuvat ihmiseen ja eläimiin kosteista ruohikoista eikä puista, kuten tavallisesti uskotaan. Tartunta leviää yleensä vasta puutiaisen oltua kiinni ihossa vähintään kahdeksan tuntia tai kauemmin. Taudin aiheuttajaa on Suomessa nykyään (vuonna 2003) noin joka viidennessä punkissa.

Tartunnanvaarallisilla alueilla kesäaikana liikkuessa on aiheellista pitää joka ilta huolellinen puutiaistarkastus. Puutiaisen nymfimuodot ovat pieniä ja vaikeasti havaittavia. Pureman huomaamista vaikeuttaa sekin, että puutiainen erittää syljessään puuduttavaa ainetta.

Yhdysvalloissa on myönnetty myyntilupa borrelioosirokotteelle vuonna 1998. Se ei kuitenkaan tehoa eurooppalaisia bakteerikantoja vastaan, minkä vuoksi Euroopassa ollaan kehittämässä tänne soveltuvaa rokotetta. Se saadaan yleiseen käyttöön todennäköisesti vasta muutaman vuoden kuluttua.

Kotisivuilla on erillinen kirjoitus Punkit lääketieteen historiassa.

Kirjoitus on luonnosteltu vuonna 1992 ja viimeistelty maaliskuussa 2000. Tarkistettu kesäkuussa 2001 C.-E. Sonckin kokeilujen osalta. Tarkistuksia tehty toukokuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Encyclopædia Britannica 1990, useat hakusanat ja artikkelit.

Lääketieteellinen mikrobiologia. Toim. O. Mäkelä ja muut. Duodecim. 6. uudistettu laitos. Jyväskylä 1993.

Sonck, C.-E.: Kirjallinen tiedonanto, kesäkuu 2001.

Wahlberg, P.: Budskapet från Lyme. Nordisk Medicin vol. 108, 1993: 5: 157–158.

Wahlberg, P.: Lymen borrelioosi eilen, tänään ja huomenna. Duodecim 111. vsk., 1995: 14: 1298–1303.

Uusi kirjoitus:
Wahlberg, P. ja Nyman, D.: Voiko Lymen borrelioosi kroonistua? Duodecim 125. vsk., 2009: 12: 1269–1276.

Internet-sivuja:

http://www.punkki.net

http://www.zecke.de

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON