Arno Forsius

Maailman ikä ja maailmanlopun odotus

Maapallon ikä on aina kiinnostanut sen kamaralla asuvia ihmisiä. Asialla on merkitystä myös maapallon kehityksen, elämän synnyn, ihmiskunnan vaiheiden ja historian ymmärtämisen kannalta. Maapallon olemassaolon kestoa koskevan tieteellisen käsityksen ja eräihin uskontoihin perustuvan näkemyksen välillä vallitsee huomattava ristiriita.

Yleisen elämänkokemuksen mukaan kaikilla asioilla on alkunsa ja loppunsa. Näin on uskottu olevan myös maailman ja maailmankaikkeuden kohdalla. Euroopassa kristinuskon synty ja kohoaminen vallitsevaan asemaan toivat Raamatun ainoaksi oikeaksi maailman synnyn ja selittäjäksi. Sen mukaan maailmankaikkeus oli saanut alkunsa Jumalan luomistyön seurauksena.

Oppineet pyrkivät selvittämään maailman iän Raamatun sanoman perusteella. He perustivat laskelmansa lähinnä Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan, Genesikseen, jossa oli lueteltu ihmiskunnan sukupolvet Aatamista alkaen. Sukupolviin perustuva ajanmääritys oli kovin tulkinnanvarainen ja johti monenlaisiin päätelmiin. Siitä johtuen oppineet ja kirkonmiehet kiistelivät ankarasti laskelmiensa oikeellisuudesta.

Kristillisen kirkon jakauduttua katolisiin ja ortodokseihin muodostui näille uskontokunnille asiasta toisistaan poikkeavat käsitykset. Katolisessa maailmassa laskettiin Kristuksen syntymän tapahtuneen noin 3960-3962 vuotta maailman luomisen jälkeen. Ortodoksien keskuudessa taas uskottiin, että maailman luomisesta Kristuksen syntymään oli kulunut noin 5200 vuotta. Uskonpuhdistuksen ajan oppineista mm. Filip Melanchton ja Martti Luther hyväksyivät katolisen kirkon näkemyksen.

Keskiajalla maailman keston ajaksi arvioitiin Raamatun sanoman perusteella kaikkiaan 6000 vuotta. Sen mukaan maailmanloppu ei ollut enää kovinkaan pitkän ajan päässä. Maailman menosta löydettiinkin maan vanhuutta osoittavia rappeutumisen merkkejä sekä Raamatun kuvaamia lopun enteitä. Niiden perusteella pidettiin ilmeisenä, että maailmanloppu oli tulossa viimeistään vuoden 2040 jKr. tienoilla, siis noin 40 vuoden kuluttua tästä hetkestä (vuonna 1999).

Kivettymien eli fossiilien löytyminen pakotti vähitellen tarkistamaan käsityksiä maailman iästä. Fossiileja oli löydetty jo antiikiin aikana, mutta niiden merkitystä ei vielä oivallettu. Herodotos (400-luvulla eKr) piti Egyptin pyramidien kalkkikivessä olevien alkueläinlajien (Foraminiferidae) kivettymiä linssin (Lens culinaris, kylvövirvilä) siemeninä, joita pyramidinrakentajat olivat käyttäneet. Merellisten eläinten jäännöksiä maaperässä pidettiin vain todisteina merien suuremmasta laajuudesta aikaisemmin.

Vuosisatojen mittaan tuli esiin suuri määrä kivettymiä sekä luita, jotka eivät selvästikään olleet peräisin löytöjen aikoina eläneistä eläimistä tai kasveista. Keskiajalla fossiileja pidettiin vielä luovan voiman (vis plastica) muodostamina "puolivalmisteina", joita oli jäänyt jäljelle luomistyössä yrityksen ja erehdyksen seurauksena, tai suorastaan luonnon leikkinä tai pilana (ludus naturae).

Englantilainen monioppinut Roger Bacon (noin 1220—noin 1292) on kuvannut myös fossiileja koskevia havaintoja. Leonardo da Vinci (1452—1519) oli ensimmäisiä niistä, jotka ymmärsivät fossiilien todellisen luonteen. Ranskalainen Bernard Palissy (noin 1510—1590) väitti vuonna 1575 luennoissaan (painettu kirjana 1580), että fossiilit olivat kauan sitten kuolleiden eläinten todellisia jäännöksiä. Hänet poltettiin vuonna 1590 roviolla kerettiläisten ajatustensa vuoksi.

Kirkon valvonta tieteitä kohtaan alkoi vähitellen menettää kuristusotettaan. Valistuksen aika antoi lisää vapauksia ajattelulle ja tieteet alkoivat kehittyä. Nicolai Stenon eli Niclas Steensenin (1638—1686) teos "Prodromus" (1669) loi pohjan kallioperän kerrostumien ymmärtämiselle. Hän esitti myös teorian fossiilien synnystä. Robert Hooke (1635—1703) ehdotti, että fossiileja voitaisiin laittaa aikajärjestykseen, ja Johan Gottlob Lehmann (1719—1767) toi esiin kallioiden ikäkerrostumat. Georg Christian Füchsel (1722—1773) puolestaan määritti ensimmäisenä kallioperän ikää ja havaitsi tiettyjen fossiilien esiintymisen yhdessä.

Ranskalainen Georges-Louis Leclerc de Buffon (1707—1788) esitti kirjoituksissaan (Maan teoria teoksessa Histoire naturelle, générale et particulière, alk. 1749, ja Epoques de la nature, Luonnon aikakaudet 1778), että maapallon kokonaisikä on 75 000 vuotta, mistä sulan aineksen jäähtymiseen kului 40 000 vuotta, siitä edelleen maaeläinten syntyyn 25 000 vuotta ja siitä ihmisen syntyyn 4000 vuotta. Siten ihmisen synty olisi tapahtunut noin 6000 vuotta ennen Leclerc de Buffonin aikaa eli noin vuonna 4225 eKr. Hänen teoriansa herätti ankaraa vastustusta.

Skotlantilainen James Hutton (1726—1797), joka oli alunperin opiskellut lääketiedettä, esitti vuonna 1795 aktualismin eli uniformismin periaatteen. Sen mukaan maapallon kehitykseen olivat aikaisemmin vaikuttaneet samat voimat, jotka olivat nytkin havaittavissa. Siten maapallon historiassa ei ollut nähtävissä alun merkkejä eikä lopun enteitä.

Fysikaalisten, kemiallisten ja radioaktiivisten määritysmenetelmien kehittyminen on antanut myöhemmin mahdollisuuksia arvioida aivan uudella tavalla maapallon ja sillä esiintyvän elämän kestoa. Uusien määrityskeinojen johdosta maailman ja maailmankaikkeuden alku on siirtynyt ajassa yhä kauemmas menneisyyteen.

Nykyisten käsitysten mukaan maailmankaikkeus on noin 15 miljardin vuoden ikäinen. Maapallon arvellaan muodostuneen noin 4,5 miljardia vuotta sitten. Sen kamaralla ja vesissä syntyi alkeellista elämää 0,5 miljardia vuotta myöhemmin. Ensimmäisten maalla kasvavien kasvien ilmaantumisesta on kulunut noin 450 miljoonaa vuotta. Luukalat kehittyivät noin 400 miljoonaa vuotta sitten, liskot noin 220 miljoonaa vuotta sitten sekä nisäkkäät ja linnut noin 70 miljoonaa vuotta sitten.

Ensimmäiset ihmistyypin olennot lienevät eläneet maapallolla plioseenikaudella noin 5,3—1,6 miljoonaa vuotta sitten. Nykyihmisen, Homo sapiensin, varhaisimmat lajit ovat kehittyneet keskimmäisellä pleistoseenikaudella noin 200·000 vuotta sitten.

Nykyinen tiede arvelee elämän olevan mahdollista maapallolla jossakin muodossa vielä 1-2 miljardia vuotta, kunnes auringon kuumeneminen tekee sen mahdottomaksi. Ellei sitten ihminen sitä ennen tuhoa elämää maapallolta. Maailmankaikkeus kestänee vielä 100 miljardia vuotta, tai ehkäpä se on ikuinen.

Eskatologia (kreik. eskatos, äärimmäinen; logos, tieto) on uskontoihin liittyvä oppi viimeisistä tapahtumista. Sillä tarkoitetaan yleensä nykyisen maailman päättymistä ja uuden, onnellisen maailman syntymistä. Raamatun mukaan maallisten valtakuntien jälkeen on tulossa Jumalan valtakunta.

Apokalyptiikka (kreik. apokalyptike, ilmestyksellisyys) on ajatusjärjestelmä, jossa pyritään ilmestyksien kautta pääsemään selville maailmanlopun lähestymistä osoittavista merkeistä. Eräs niistä on ns. tuhatvuotinen valtakunta, jolla tarkoitetaan Jumalan valtakunnan maanpäällistä kukoistuskautta ennen viimeisiä tapahtumia. Uskoa siihen nimitetään kiliasmiksi (kreik. khilias, tuhatluku).

Monet uskonnolliset johtajat ovat olleet vakuuttuneita maailmanlopun pikaisesta tulosta ja sen yhteydessä tapahtuvasta viimeisestä tuomiosta. Eri uskontokuntien jäseniä on satojen vuosien kuluessa kokoontunut päätteleminään aikoina odottamaan maailmanloppua, mutta turhaan. Viime aikoina ekologisen katastrofin uhka on tuonut esiin uuden näkökulman maailmanlopun odotukseen.

Maailmanlopun pikaista tuloa odottavissa uskontokunnissa ja lahkoissa on aivan viime aikoina tapahtunut myös uskoon ja joukkosuggestioon perustuneita joukkoitsemurhia tai murhia. Niiden taustalla on yleensä fanaattisten ja itsevaltaisten johtohenkilöiden kokema ulkoinen uhka ja vaino sekä eristyksiin joutuminen, jonka vuoksi ryhmän toiminnan jatkaminen on koettu mahdottomaksi.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1996: 10: 1122. Tarkistettu ja lisätty heinäkuussa 1999.

Lähteinä yleiset hakuteokset.

TAKAISIN KULTTUURIA HAKEMISTOON