Arno Forsius

Matotaudit ja tautimadot

Käsitys madoista mitä erilaisimpien tautien aiheuttajana on ikivanha. Selvänä osoituksena madoista tautien syynä ovat olleet jo varhaisissakin kulttuureissa ainakin suolistomadot, haavoihin ilmaantuneet toukat sekä eläimillä permuja aiheuttaneet toukat. Sen lisäksi ihminen on ammoisista ajoista lähtien kuvitellut, että eräät muutkin taudit ovat olleet matojen aiheuttamia. Siihen on ajatuksia johtanut niiden madonsyömää muistuttava ulkonäkö. Tällaisia sairauksia ovat ilmeisestikin olleet hammasmätä ja ihossa haavaumia aiheuttanut syöpä.

Antiikin ajan Roomassa uskottiin, että koirilla oli kielessä ns. "raivomato", jonka erityiset madonleikkaajat poistivat estääkseen koiria sairastumasta raivotautiin eli rabiekseen. Todellisuudessa "raivomato" on koiralla kielen kärkiosan alapuolella keskiviivassa oleva ohut, muutaman cm:n mittainen sidekudosjuoste, joka voidaan tuntea matomaisena kiinteytymänä limakalvon alla. Rakenteeltaan juoste on putkimainen ja sen sisällä on pieni määrä rasva- ja lihaskudosta. Tämän sidekudosjuosteen  merkitystä koiran kielen toiminnassa ei tunneta. Antiikin ajan uskomusten perusteella sidekudosjuoste on saanut tieteellisen nimen lyssa (kreik. lyssa, raivo, lisäksi myös raivotauti eli vesikauhu). (Tiedot "raivomadon" rakenteesta on saatu eläinlääkäri Heikki Sirkkolalta marraskuussa 2007.)

Usko madoista hammasmädän aiheuttajana on tunnettu savitaulujen perusteella jo Mesopotamiassa, Kaksoisvirranmaassa vuoden 3000 eKr. tienoilla. Ranskalainen lääkäri Nicholas Andry (1658–1742) kuvasi vuonna 1701 kapean heisimadon. Hän uskoi vielä, että kaikilla elimillä oli omat matonsa ja että monet tarttuvat sairaudet, kuten isorokko, paiserutto ja kuppatauti, aiheutuivat madoista.

Uuden ajan hammaslääketieteen perustajat Pierre Fauchard (1678–1761) ja Philipp Pfaff (1711–1766) ilmoittivat kumpikin, etteivät he olleet koskaan havainneet karieksen vaurioittamissa hampaissa mitään matoja. Siitä huolimatta vanha usko eli sitkeästi.

Suomessa tunnettiin parhaiten suoliston matotaudit. Leveää ja kapeaa heisimatoa ei yleensä osattu erottaa toisistaan. Niitä kutsuttiin nimillä lapamato, lettimato, rihmamato ja alve. Suolinkaisesta käytettyjä nimityksiä olivat pintelimato, värttinämato ja liera. Kihomato tunnettiin myös jouhimatona ja pienenä matona.

Meidänkin maassamme on uskottu useihin kuviteltuihin tautimatoihin sairauksien aiheuttajina. Vielä Elias Lönnrotin (1802–1884) kirjoituksissa esiintyi 1800-luvun puolivälissä hammasmato suomennoksena sanasta tandwärk. Kansanperinteessä hammasmatoa kuvattiin kerrassaan konkreettisesti. Sitä pidettiin hyvin ohkaisena, valkoisena, mustanokkaisena ja niin kovana, että se raksahti, kun sitä vasaralla lyötiin.

Sana syöpä ilmeisesti liittyy myös mato -käsitteeseen, se oli alunperin syöjä, syövä mato. Sisällisen syövän nimityksenä on kulkenut ruumiinmato, tauti, joka sisältä päin söi elimistöä. Syövän rinnakkaisena nimityksenä on esiintynyt sana koi tai koisa, joka tavataan syömistä tarkoittavana mm. sanassa koiperhonen.

Ihomato on esiin puserrettuna usein selvästi tummapäinen, matomainen muodostuma. Sen nimitykset latinassa (comedo) ja saksassa (Mitesser) tarkoittavat syöjää. Suomessa ihomadon olemusta on pohdittu tieteellisellä tasolla jo 250 vuotta sitten. Turun akatemian lääketieteen professori Herman Diedrich Spöring (1701–1747) julkaisi vuonna 1743 kuvauksen Suomessa yleisestä lastentaudista nimeltään "borst" eli harjakset. Siinä ihon pintaan kasvoi lukemattomia pieniä, toisinaan kokonaan ja toisinaan vain päästään mustuneita kasvannaisia, jotka muistuttivat harjaksia tai matoja.

Spöring katsoi sairauden johtuvan yksinkertaisesti talirauhasten jähmettyneestä eritteestä. Hän vastusti varsin päättäväisesti Michael Ettmüller'iä (1644–1683) ja eräitä muita auktoreja, joiden mielestä nämä "harjakset" olivat todellisia matoja. Spöring kirjoitti: "Mainittu Herra Ettmüller on myös halunnut esittää piirroksia näistä ihomadoista [Mitesser] sellaisina kuin ne on mikroskoopin avulla havaittu. Minkälaisella mielikuvituksella varustettuja ne ovat olleet, jotka niitä ovat piirtäneet, se olkoon Herra Ettmüllerin asiana, mutta minä olen vakuuttunut siitä, että se mitä hän on pitänyt matoina, oli edellä kuvattua talimaista ainetta." On tietenkin mahdollista, että Ettmüllerin mikroskooppiin on osunut tarkasteltavaksi talirauhaspunkki, joka ei ole ollut kovin harvinainen.

Jo mainittujen tautimatojen ohella kansanperinteessä uskottiin olevan muutamia muitakin. Tuulimato aiheutti pistollaan naisille rintatulehduksia ja lehmille utaretulehduksia. Hiuksimadon uskottiin aiheuttavan kaljupäisyyttä syömällä hiukset päästä. Nikottelua eli nikkaa pidettiin matona, joka keuhkojen päälle mennessään aiheutti niiden liikkumisen. Ruokamadon eli hakkurimadon arveltiin hienontavan ruokaa, jota ihminen ei ole pureskellut hienoksi.

Eläimilläkin oli kansanperinteessä omat tautimatonsa. Edellä tuli jo mainituksi tuulimato utaretulehduksen aiheuttajana. Lehmillä pidettiin ns. häntämatoa poikimisen jälkeen ilmaantuvan poikimahalvauksen syynä. Sen vuoksi poikimahalvauksen hoitona käytettiin lehmän hännän kärjen katkaisemista, luultavasti tarkoituksena saada mato poistumaan sen kautta hännästä. Todellisuudessa poikimahalvauksen syynä on maidon erityksen alkamiseen liittyvä kalkkiaineenvaihdunnan häiriötila elimistössä. (Häntämatoa ja sen hoitoa koskevat tiedot saatu eläinlääkäri Heikki Sirkkolalta marraskuussa 2007.)

Laitumella olleiden eläinten kodalla madon puremalla tarkoitettiin yleensä myrkkykäärmeen puremaa. Myöskin vaskitsaa eli vaskikäärmettä ja sisiliskoa pidettiin myrkyllisinä. Tallitoukka, tallimato, läävätoukka, rikkamato tai talvimato oli uskomusten mukaan kärppä tai lumikko. Niiden arveltiin talvella tunkeutuvan eläinsuojiin ja aiheuttavan puremillaan eläimille vaarallisia turvottumia ja tulehduksia. Eräissä murteissa läävämadolla tarkoitettiin tarha- eli rantakäärmettä.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1991: 26: 2452. Tarkistettu ja lisätty maaliskuussa 2003. Häntämatoa koskevat tiedot lisätty marraskuussa 2007.

Kirjallisuutta:

Fagerlund, L. W. och Tigerstedt, R.: Medicinens studium vid Åbo universitet. Åbo universitets lärdomshistoria 1. Medicinen. Skrifter utgifna af Svenska Literatursällskapet i Finland XVI. Helsingfors 1890.

Haavio, M.: Suomalainen mytologia. WSOY. Porvoo 1967

Hako, M. (toim): Kansanomainen lääkintätietous. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 229: 4 Osa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, Turku 1957

Lönnrot, E.: Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri, 3 uudestaan korjattu laitos Helsinki 1867. Facsimile ("Neljäs korjaamaton laitos"), Tampere 1981. (1 painos Helsinki 1839, 2 painos Porwoo 1856)

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993]

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON