Arno Forsius

Mandragora, lemmenmarja

Mandragora (Mandragora officinalis), lemmenmarja (saks. Alraun, ruots. alruna, engl. mandrake) on Solanacae -heimoon kuuluvan kasvisuvun eräs laji. Kasvi oli aikoinaan yleinen Välimeren maissa. Haaroittuneen, ihmisen ruumista muistuttavan juuren takia mandragorassa uskottiin olevan maagisia voimia. Juuren muodoissa saatettiin erottaa miehen tai naisen piirteitä. Juuren "näköisyyttä" paranneltiin usein keinotekoisesti katkaisemalla siitä liikoja haaroja tai jopa uusia liittämällä.

Mandragoran ja kiinalaisten käyttämän ginseng -juuren ulkonäöllä ja käytöllä on selviä yhtäläisyyksiä. Kummankin suureen suosioon on vaikuttanut käsitys siitä, että juurta voidaan käyttää lemmenlääkkeenä ja nuoruuden säilyttäjänä. Mandragorasta käytettiin rohtojen valmistamiseen juuren lisäksi myös marjoja.

Mandragoraan liittyy suunnaton määrä erilaisia uskomuksia. Kasvia pidettiin juuren ihmismuodon perusteella puoli-ihmisenä, semihomona, jonka hedelmöittämiseen tarvittiin miehen siemennestettä tai ainakin virtsaa. Siihen viittaa käsitys, että hyviä juuria voitiin löytää erityisesti hirttopaikoilta. Siellä niiden uskottiin versovan siitä siemennesteestä, joka oli tuulen mukana levinnyt ympäristöön miespuolisista hirtetyistä.

Kasvin juureen kätkeytyviä voimia pidettiin suorastaan hengenvaarallisina. Sen vuoksi juuren talteen ottamiseen piti varautua etukäteen huolellisesti. Tehtävän vaarallisuuden vuoksi juurien keräämistä harjoittivat erityiset juurenleikkaajat. Samasta syystä juuresta tuli tietenkin tavattoman kallisarvoinen. Kuuluisin muinaisista juurenleikkaajista oli roomalainen Krateuas (noin 80 eKr.), joka toimi Pontoksen kuninkaan Mithridates VI Eupatorin (121–64 eKr.) henkilääkärinä. Krateuas oli myös ensimmäinen, joka kuvasi piirroksin kasveja, ja hänen kirjoitustensa säilyneissä katkelmissa on maagisia manauksia, joita juurenleikkaajat käyttivät hyväkseen. Mandragorasta on antiikin ajalta tietoja myös Dioskorideen (n. 40–n. 90 jKr.) ja Caius Plinius vanhemman (23–79 jKr.) kirjoituksissa.

Mandragoran löytämistä pidettiin helppona, sillä sen maanpäällisten lehtien sanottiin valaisevan yössä lyhdyn tavoin. Juuri voitiin ottaa talteen turvallisesti vain kuutamossa asiaan kuuluvien manausten tai rukousten jälkeen. Juuren uskottiin lähettävän myrkyllistä säteilyä niin kauan kuin se oli kiinni maassa. Siksi ihmiskädet eivät saaneet tulla kosketukseen juuren kanssa, minkä vuoksi sitä irrotettaessa käytettiin käsineitä. Kun maa oli kaivettu pois juuren ympäriltä, katkaistiin sen syvät haarat veitsellä.

Vielä keskiajalla uskottiin, että mandragoran juuri päästi maasta kiskottaessa niin karmean huudon, että se tappoi tai teki hulluksi ne, jotka eivät sulkeneet korviaan siltä. Siitä syystä juuren maasta vetämiseen tuli käyttää mieluimmin mustaa koiraa, joka oli kytketty juuren ympäri kiinnitettyyn hihnaan. Koiran tuli olla nälkäinen, jotta se voitiin houkutella lihapalasella avulla nykäisemään juuri irti. Koira kylläkin kuoli juuren huudon kuullessaan, mutta korvansa käsillään tai vahatulpilla suojannut juurenleikkaaja säilyi hengissä.

Maasta irrotettua mandragoran juurta käytettiin aikaisemmin pääasiallisesti lääkinnällisiin tarpeisiin ja siitä valmistettiin nukuttavia ja kipua poistavia lääkkeitä. Sokrates (469–399 eKr.) vertasi aikoinaan viiniä ja mandragoraa: "Viini nukuttaa surut niinkuin mandragora ihmiset, mutta se herättää iloisuuden kuten öljy liekin." Ranskalainen kirurgi Guy de Chauliac (1300–1368) käytti kivun lievittämiseen ennen kirurgisia toimenpiteitä uutetta, joka oli valmistettu mandragorasta, oopiumista, hyoscyamuksesta, kamferista ja muista yrteistä. Uutteella imeytetty sieni kostutettiin kuumalla vedellä ja potilas sai hengittää sisään siitä erkanevia huumaavia höyryjä.

Mandragorasta valmistettu taikajuoma näytteli keskeistä osaa Niccolo Machiavellin (1469–1527) aikoinaan kuuluisassa komediassa "La Mandragola". William Shakespearen (1564–1616) näytelmässä Romeo ja Julia käytettiin mandragoraa sen taikajuoman valmistamiseen, jolla Julia vaivutettiin valekuoleman tapaiseen uneen.

Mandragora oli kuitenkin paljon kuuluisampi lemmenlääkkeiden aineosana. Lemmenlääkkeiden tarkoituksena oli herättää nauttijassaan eroottisia tunteita, tavallisimmin sen tarjoajaa kohtaan. Mandragoran uskottiin myös helpottavan raskaaksi tulemista. Raamatussakin lemmenmarja mainitaan parissa kohdassa juuri lemmenlääkkeenä. Arvellaan, että 1. Mooseksen kirjan 31. luvussa mainitut "jumalankuvat" (aik. käännöksessä "kotijumalat"), jotka Raakel varasti isältään, olivat mandragoran juuresta tehtyjä taikakaluja.

Mandragoran juuren uskottiinkin vaikuttavan myös taikakaluna. Varsinkin naiset kantoivat kuivattua juurta tai sen palasta talismanina kaulassaan. Tapa oli keskiajalla yleinen mm. Saksassa ja se tunnetaan yhä Lähi-Idän maissa.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1992: 7: 653. Tarkistettu ja lisätty helmikuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Bergmark, M.: Lust och lidande, Läkeörter, giftdroger och kärleksdrycker. Natur och kultur, Stockholm. Fjärde utökade och aktualiserade upplagan, Stockholm 1966.

[The] Encyclopædia Britannica. Eleventh Edition. Vol. 1–28. New York 1910–1911.

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, I, Albert Bonniers förlag, Stockholm 1944.

Lyons, A. S. and Petrucelli, R. J., II: Medicine, An Illustrated History. Harry N. Abrams, Inc., Publishers, New York, Japan 1978.

Mez-Mangold, L.: A history of drugs. Editiones Roche, Basle, 1971. Reprint 1989, Basle.

Nielsen, H.: Läkeväxter förr och nu. Forum. Borås 1991.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].

Stafski, H.: Aus alten Apotheken. Prestel Verlag München. München 1956.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON